Heippa ja terkut Tukholmasta.

Istun parhaillaan täyteen ahdetussa koneessa, ja kuulin juuri että tulemme istumaan täällä koneessa vielä ainakin tunnin ennen lähtökuvan saamista. Tämä tietysti sen päälle, että olen odottanut kentällä jo ennen tätä reilut kuusi tuntia. Täällä Tukholmassa riehuu siis ihan kunnon lumimyrsky ja ainoastaan yksi kiitorata on käytössä normaalin kolmen sijaan, mikä tietysti tarkoittaa sitä että koneita pääsee laskeutumaan ja nousemaan huomattavasti tavallista harvemmin. Tähän kun lisää vielä sen, että jokainen nouseva kone täytyy käsitellä, ja kiitorata suljetaan tasaisin väliajoin 10-15minuutiksi sen lumesta harjaamista varten. Voi siis olla, että pääsemme lähtemään tästä vasta vaikkapa kolmen tunnin kuluttua. Mutta toisaalta, onpahan ainakin aikaa lukea, kirjoittaa ja ajatella.

Harmittaa tietysti vähän se, että pihinä olen syönyt tänään vain aamiaisen hotelilla. Halusin skipata ylihintaisen ja usein myös aika keskinkertaisen lentokenttäsafkan ja syödä hyvin sitten kotona. Noh, ei olisi ehkä kannattanut. Nälkäkiukku tulee olemaan todennäköisesti infernaalinen siinä vaiheessa jos/kun kotiin joskus pääsen.

 


 

Olin täällä Tukholmassa tosiaan muutaman päivän työreissulla, johon saimme yhdistettyä myös yhteisen miniloman, mutta Rami lensi tänään kotiin muutamaa tuntia aiemmalla lennolla ja vältti tämän lumimyrsky-säädön. Mutta tavallaan ihan kiva, nyt voin luottaa siihen että kotona on jo ruoka valmiina siinä vaiheessa, kun saavun kotiin. Veikkaan, että ruoka on itseasiassa katettu oven eteen, etten vahingossakaan ehdi purkamaan nälästä johtuvaa, täysin typerää, kiukkua kehenkään viattomaan ulkopuoliseen.

Tukholma oli ihana, niinkuin aina, eikä tämä kotiinlähdön viivästyminenkään haittaa oikeastaan yhtään. Olo on inspiroitunut ja kummalla tavalla energinen. Tukholmassa pidän eniten siitä, ettei varsinaisesti tarvitse tehdä mitään: voi haahuilla päämäärättömästi kaduilla, piipahtaa kahville tai syömään tai aivan yhtä hyvin voi pysytellä hotellihuoneessa koko illan ja syödä sängyllä kulman takaa haettuja ranskalaisia. Kaupungin on kuitenkin nähnyt jo niin monta kertaa ennenkin, ja tietää että takaisinkin pääsee varsin mutkattomasti niin halutessaan. Ja ehkä siksikin täällä on niin helppo päästä siihen maksimaalisen rentouden tilaan: ei tarvitse yhtään mitään. Tosin aika usein tällaisille yhteisille, vain kahdenkeskisille, hetkille muualla kuin kotona pakkautuu hirveä määrä odotuksia, jotka usein purkautuvat ulos mitenkäs muutenkaan, kuin riidan muodossa. Mutta onneksi olen ihmisenä sellainen, että suorastaan tarvitsen riitelyä aina tasaisin väliajoin. Enkä nyt siis tarkoita sellaista pää punaisena, kurkku suorana huutamista, vaan sellaista rakentavaa riitelyä, jossa henkilöiden sijaan riitelevät ajatukset/näkemykset/mielipiteet, ja joista riitelyn molemmat osapuolet lopulta myös saavat jotain.

 

Huomasi kyllä, että molemmat tarvitsimme tällaista pientä irtiottoa omasta arjesta- tänään aamiaispöydässä ideat taas sinkoilivat puolin ja toisin, ja tuntui että päähän sikisi uusia ajatuksia nopeammin kuin ne ehtiä puhua ulos. Poikaystävälle se on ehkä ihan tyypillistä, meikäläiselle ei niinkään. Tämä 7h pysähdyskin tuli ehkä ihan tarpeeseen, sillä nyt oli aikaa ja mahdollisuus tarttua härkää sarvista saman tien niiden ideoiden suhteen. En muista sanoinko jo aiemmin, mutta haluan tästä tulevan tekemisen, mielekkään tekemisen, vuosi. Ja jo nyt tuntuu siltä, että sellainen tästä vuodesta kyllä onkin tulossa.

Nyt tungen puhelimen takaisin edessä olevan istuimen verkkotaskuun, suljen silmät ja toivon, että avaan ne, leppoisten unien jälkeen, vasta Helsingissä.

Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Daniel Wellingtonin kanssa

 

 

Mikä on laatuaikaa? Jollekin se on tekemistä, kokemuksia, uuden näkemistä. Mullekin aiemmin se on ollut sitä. Olen harvemmin osannut ajatella, että kotona sohvalla pötköttely tai ihan vain pelkkä olisi laatuaikaa. Se on ollut ihan vain aikaa. Tällä hetkellä se on parasta mitä tiedän. Ison osan viikosta vietetään Alban kanssa kaksin. Iltapäivät töiden ja päiväkodin jälkeen ovat lyhyitä, joten harvemmin edes suunnittelen tai sovin iltapäiville mitään sen kummempaa. Joku saattaa käydä kylässä, tai me naapureiden kanssa puistossa, mutta suurin osa päivistä olemme ihan kahden. Ja rakastan noita iltahetkiä ihan järjettömän paljon. Sitä, kun laitamme yhdessä ruokaa, syömme sen yhdessä. Lumme kirjoja sohvan nurkassa. Tai kun Alba on keskittynyt leikkeihinsä ja saan siivota kaikessa rauhassa. Tajusin, että elämäni on tällä hetkellä sellaisessa pisteessä, että kaikki vapaa-aikani tuntuu laadukkaalta. Niin ei todellakaan aina ole ollut. Eron jälkeen, ja ensimmäiset kuukauden lapsen kanssa yksin tuntuivat usein melko raskailta, sillä kuvittelin että niiden kuuluisi tuntua siltä. Jossain vaiheessa onneksi oivalsin, että niin ei todellakaan ole. Saan aivan järjettömän paljon voimaa lapsesta, ja koen että pikkulapsi-arki ei todellakaan ole elämässäni se asia, joka väsyttäisi, vaan juuri päinvastoin. Sanon aina, että päivän paras yksittäinen hetki on se, kun haen Albaa päiväkodista ja tuo pieni juoksee pihan poikki halaamaan.

Olen luonut meidän arkeen paljon sitä helpottavia ja keventäviä rutiineja, ja asioita tehdään yleensä joka päivä suunnilleen samalla aikataululla. Joku voisi kokea sen ahdistavana, mutta minulle ja meille se sopii. Kaikki tuntuu niin paljon kevyemmältä, kun tietää mitä tapahtuu ja milloin. Arki asettuu ihanasti uomiinsa, eikä se tunnu sellaiselta tasapaksulta mömmöltä, jonka läpi täytyy vain yrittää jaksaa kahlata, sillä rehellisyyden nimissä: siltä se on joskus aikoinaan tuntunut.

Joka toinen viikko elän kuitenkin suuren osan viikosta ilman lasta. Se aika ja arki näyttää ja tuntuu usein aika toisenlaiselta. Meni todella pitkään ennen kuin opin nauttimaan tuostakin ajasta. Aina toisinaan se on vieläkin vähän haastavaa, ainakin ne ensimmäiset päivät lapsen lähdön jälkeen, mutta nyt kuitenkin jo huomattavan paljon nautinnollisempaa ja helpompaa kuin aiemmin. Nyt osaan ja olla tyytyväinen siihen, että aamulla saa nukkua aavistuksen kuutta pidempään (vaikka kaipaankin lasta ihan erityisesti juuri aamuisin), eikä sängystä tarvitse nousta heti heräämisen jälkeen. Nautin siitä, että aamiaisen saa syödä kaikessa rauhassa, ja kahvinkin ehtii juomaan vielä kun se on lämmin. Olen oppinut arvostamaan sitä, ettei aamuisin ole niillä viikoilla koskaan kiire, kuten aika usein lapsen kanssa on. Ihan jo siksikin, että päiväkotiin vieminen lohkaisee aamustani 1,5 tuntia. Nautin siitä, että voin hyvällä omalla tunnolla tehdä töitä iltaisin, tai lähteä kahden minuutin varoitusajalla syömään myös kello seitsemän jälkeen. Meni kuukausia, että opin olemaan syyllistymättä siitä, että nautin myös siitä ajasta ilman lasta. Tuntui jotenkin väärältä olla tyytyväinen elämäänsä myös niinä hetkinä. Onneksi kuitenkin tajusin, että elämäni on nyt tätä, eikä ole kenenkään etu, että elän täysillä vain joka toinen viikko, joka toinen viikko murehdin, ikävöin ja syyllistän itseäni. Ei sellainen palvele ketään: kaikkein vähiten minua itseäni. Oivalsin myös sen, että olen yhtä lailla äiti, ja lapsen elämässä niinäkin päivinä kun emme ole fyysisesti yhdessä. Sen oivalluksen jälkeen myös siitä perhearjesta on tullut huomattavasti nautinnollisempaa, sillä olen levänneempi, tyytyväisempi ja onnellisempi.

 

 

Äiti-tytär- ja oman ajan lisäksi myös parisuhde kaipaa aikaa. Ihan erityisesti nyt kun yhteistä aikaa on ollut vähän, on sillä kuinka tuon ajan käyttää ihan valtavan suuri merkitys. Viime aikoina onkin tuntunut huomattavasti tärkeämmältä olla tekemättä yhtään mitään silloin, kun on niin että ollaan molemmat vapaalla samaan aikaan. Harvemmin ollaan suunnitellaan yhteisille vapaille mitään, oltu vain. Pari edellistä viikkoa ovat kuitenkin olleet ihan poikkeuksellinen sosiaalisia, ja tajusin kuinka tärkeää parisuhteen hyvinvoinnin kannalta on myös sellainen aika, joka jaetaan yhdessä muiden kanssa. On ihanaa ja virkistävää nähdä toinen muiden seurassa: näkee sellaisia piirteitä ja puolia, jotka eivät välttämättä aina siinä kahden kesken vietetyssä ajassa tule esiin. Se kaikki tuo lisää myös siihen meidän kahden keskinäiseen suhteeseen, ja siihen kuinka hyvin me voimme. En siis todellakaan ole suhteessa se tyyppi, joka kaipaa jatkuvasti tekemistä, hienoja treffejä tai uusia kokemuksia. Voimaannun niin tavallisista asioista, enkä osaa edes kaivata mitään erityistä silloin, kun toinen on siinä vieressä. Se riittää. Enemmänkin kuin riittää.

Noiden edellä mainittujen ”aikojen” lisäksi on sitten vielä se kaikkien laatuaikojen ultimaattinen laatuaika.  Ja se on niitä hetkiä, kun olemme yhdessä kaikki kolme. Sitä tapahtuu noin kerran viikossa muutamien tuntien ajan, joinain viikkoina meillä saattaa olla kokonainen päivä. Niitä yhdessä vietettyjä tunteja ei voita mikään. Alba on niin hyvillään aina kun huomaa, ettei Rami ole töissä tai edes lähdössä töihin. Ja nuo hetket ovat aika usein myös niitä, jolloin saan itse vain olla. Alba ei kaipaa minua mihinkään. Toivoo mielellään, että poistun huoneesta, jotta hän saa nauttia Ramin läsnäolosta ihan yksinään. Viime viikolla yhteistä aikaa oli poikkeuksellisen vähän, joten sitä täytyi vain taikoa jostain, sillä ymmärrän sen tärkeyden. Yhden iltapäivän olimme Alban kanssa auttamassa Ramia ravintolalla, ja tuo iltapäivä oli yksi viikon kauneimmista. Oli ihanaa nähdä nuo kaksi yhdessä touhottamassa likaisia astioita salin puolelta keittiöön. Olin niin onnellinen kun näin kuinka keskittyneesti Alba jaksoi kuunnella ja totella Ramin ohjeita. Sydän oli ääriään myöten täynnä kun katsoin noita kahta kassan takana rahastamassa asiakkaita, ja kuulin Alban, hetken Ramia kuunneltuaan, kysyvän asiakkailta pienellä lapsen äänellä ”tarvitko sä kuittia” ja kertovan, että ”kahvi kuuluu lounaaseen”. 

Kurkkuun nousee pala, kun mietin kuinka paljon on saanut.

 

 

Millaista aikaa sinä pidät laatuaikana? Tai millaiset hetket päivässäsi ovat niitä kaikkein kauneimpia?

Ajasta vähän ontuvana aasinsiltana itse asiaan: Daniel Wellingtonilla on nyt 10% tarjous kaikkiin lahjapaketteihin (voit itse kasata mieleisesi), jonka lisäksi saat koodilla SANNI 15% lisäalennuksen. Jos siis vielä mietit ajatonta, käyttöä kestävää ja pitkään ilahduttavaa lahjaa jollekin läheisellesi, niin tässäpä yksi oiva vinkki, olkaa hyvä!

Tuleekohan teillä jo nää mun Pohjois-Ruotsi hehkutukset korvista ulos. Oon tuutannu näitä aika ahkerasti instassa niin stoorien kuin kuvienkin muodossa, eikä niiltä olla täällä blogissakaan vältytty. Silläkin uhalla, että puskee jo korvakäytävistä ulos, niin halusin vielä kertoa vähän tästä hotellista, jossa majoituimme. 

En tiedä teistä, mutta mä oon aina matkustaessa ollut se tyyppi, joka haluaa käyttää reissussa rahat mieluummin syömiseen, tekemiseen ja liikkumiseen kuin siihen, millaisessa huoneessa yönsä viettää. Etelä-Amerikassa reissatessa yövyttiin pääasiassa parin euron hostelleissa. Jenkeissäkin olen majoittunut usein niissä halvoissa hostelleissa, joissa huone jaetaan 10 muun henkilön kanssa. Nyt ehkä viimeiset kuusi vuotta olen majoittunut lähinnä Airbnb-asunnoissa ja nekin on valittu hinta, eikä instaystävällisyys edellä. Toki kaikkiin näihin vuosiin on mahtunut myös sellaisia retkiä, jolloin on halunnut majoittua vähän paremmin, mutta olen pannut merkille että sellaisilla kerroilla on tullut nähtyä vähemmän, sillä huoneessa ja niissä kuohkeissa hotellilakanoissa on ollut vähän liiankin mukavaa. 

Tuolla muutaman viikon takaisella reissulla nukuttiin pikajunan lisäksi öitä myös puussa. Kuulostaa ehkä jännältä, ja olikin juuri sitä. Luleåsta n.tunnin ajomatkan päässä on Harards niminen kaupunki (kunta? Alue? En ole ihan varma) , jossa tuo ihana, ihana Treehotel sijaitsee. Saavuimme aamulla anivarhain Luleåån. Oli vielä pimeää ja vettä tihutti. Oli juuri sellainen todella ankea ja ruma marraskuinen aamu. Nukahdin autoon ehkä kahden minuutin kohdalla ja heräsin perillä ihan valkeaan maisemaan ja kirkkaaseen taivaaseen. En ihan tajua, mitä tuossa tunnin aikana oli tapahtunut paitsi ihme. 

Söimme yhdessä aamiaista tuon Treehotelin päärakennuksessa, joka oli sellainen herttainen, kodikas vanha kartano. Sellainen, jonne sisään astuessa tuli sellainen fiilis kuin olisi mennyt rakkaaseen mummolaan. Tuli paloi takassa, pitkän käytävän varrella oli useita huoneita, joihin oli sisustettu kodinomaisesti pöytiä ja tuoleja aamiaisvieraille. Valo tulvi sisään valtavasti ikkunoista ja tupaan oli katettu hulppea aamiainen. Tuoretta leipää, tuorepuristettuja mehuja, erilaisia puuroja, smoothieta, hedelmiä, juustoja, leikkeleitä.,. Kaikka sitä mitä ihminen nyt mahdollisesti aamuisin voi haluta syödä. 

Päärakennuksen suloisuudesta huolimatta odotin erityisellä innolla sitä, että pääsisimme näkemään nuo puihin rakennetut huoneistot, joissa me tulisinme yöpymään. Päärakennukselta oli tuonne puuhotelli-kylään parinsadan metrin matka, joka tuntui kuitenkin noin seitsemältä kilometriltä johtuen siitä että tuo sinne johtanut polku oli aivan hengenvaarallisen liukas. Siis sellanen liukas, etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Jokaista askeltaan sai suunnitella minuutin ennen sen ottamista. Ja aina toisinaan meitä oli useampi, jotka päädyimme siihen että kontaten oli turvallisin ja nopein päästä perille. Myös metsän halki rämpiminen oli sen polun sijaan aika yleinen valinta. 

Mutta voi veljet- olihan tuo ”kylä” sen kaiken liukastelun arvoinen. Vähintäänkin. En ole hetkeen nähnyt mitään yhtä maagisella tavalla kummallista ja kaunista. Muistan, että seisottiin Angien ja J.C:n kanssa siellä suut auki ja mietittiin, että kuinka tuo kaikki on oikeasti ollut mahdollista rakentaa. Ja vaikka maisema oli tähän aikaan vuodesta melko karu, niin se oli karu sellaisella kauniilla tavalla. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Minä vietin yöni tuossa ufossa, joka oli kaikin puolin aika jännittävä. Rakennukseen ei ollut olemassakaan avainta, eikä sen koommin siis mitään lukkoakaan. Sen kuin vain käveli puun juurelle, painoi nappia ja ufosta avautui luukku jostai alkoi laskeutua portaat maan kamaralle. Noita kapeita ja pitkiä portaita pitkin sitten aina kipusin huoneeseeni ja sieltä alas. Myönnettäköön, että ensimmäisen illallisen jälkeen oli ”hieman” kuumottavaa hipsiä takaisin tuonne yläilmoihin ja miettiä, että oikeastaan kuka tahansa pääsisi tänne huoneeseeni ihan milloin tahansa halutessaan. Erityisen jännittävältä se tuntui siksi, että olimme puhuneet ihan koko illallisen sarjamurhaajista ja älyttömimmistä tavoista tappaa ihminen. Voin kertoa, että nukuin ensimmäisen yön vähän katkonaisesti. Siitäkin huolimatta, että olin roudannut kaiken irtonaisen tuon ovena toimivan lattialuukun päälle, niin ettei sinne huoneeseen oikeasti kukaan olisi päässyt. Ei sillä, että sinne todellakaan kukaan olisi edes yrittänyt. Paikallinen eräoppaamme kertoi, että tuollapäin ole koskaan tapana lukita ovia- korkeintaan silloin jos lähtee pidemmäksi kuin viikoksi kotoaan. Ja nyt kun muistelen, niin ei meilläkään Torniossa asuessamme ollut koskaan tapana lukita oviamme. Yleensä vielä jopa lähtiessä jätettiin harja oveen nojaamaan, jotta kaikki varmasti näkevät että Hurtigilla ei olla nyt kotona ja ovet on auki, että sisään vaan. Eikä kukaan siltikään koskaan kysymättä käynyt. Tai jos kävi niin ei ainakan mitään vienyt. 

Nyt karattiin kuitenkin jo aika kauas siitä alkuperäisestä aiheesta, joka oli siis se että halusin vaan kertoa, että aina toisinaan kannattaa ehkä satsata siihen miten majoittuu. Tuokin kokemus olisi ollut ihan toisenlainen, jos olisimme majoittuneet siinä päärakennuksessa, vaikka ihana sekin oli. Nyt heräsimme siihen, että metsä tuntui kasvavan sisällä asti. Oli niin hiljaista, että se melkein sattui. Jalkojemme allat ei ollut maa, ja pääkin oli lähempänä pilviä. Ihan mielettömän upea kokemus. Jos ja kun vielä joskus tuonne uudestaan menen niin tiedän kyllä missä majoitun. Ufon jätän seuraavalla kerralla ehkä muille ja valitsen tuon firefly-huoneiston. Se oli mieletön! 

Kello on pian kaksitoista. Huolimatta siitä, että heräsin jo kahdeksalta, nousin sängystä vasta ihan hetki sitten. Ei pitäisi, sillä sängyssä lojumisesta ja puhelimen turhasta selaamisesta tulee vain löysä ja vetämätön olo. Aika usein maanantait ovat vähän tällaisia. Etenkin vaihtopäivän jälkeiset maanantait. Alba vaihtaa kotia yleensä sunnuntaisin, ja eilen oli se päivä kun hän lähti täältä isälleen. Nuo päivät ovat luonnolisesti niitä hankalampia, ja eilinen oli jotenkin ihan erityisen vaikea. Kuulin aamupäivällä jotain sellaista, joka sai taas oivaltamaan kirkkaasti sen, kuinka häilyvää kaikki täällä onkaan. Pidin Albaa sylissä ja lähellä koko päivän. Isän tullessa hakemaan tuntui aivan järjettömän vaikealta päästä lapsi sylistä. Itkin ja makasin sängyssä vielä kaksi tuntia lapsen lähdön jälkeen. Tällaista ei ole ollut enää aikoihin. Peruin kaikki illan suunnitelmat ja käperryin vain siihen kurjaan olooni. Tiedättekö kun aina toisinaan on sellainen olo, että tekee mieli märehtiä ja kieriskellä kaikessa siinä kurjuudessa. No, eilinen ilta oli juuri sellainen. Ehkä senkin vuoksi, että koko viime viikko oli niin ihana.

Päätin ehkä muutama kuukausi sitten, ettei kosketa puhelimiin sinä aikana kun ollaan yhdessä, minä ja Alba siis. Tämä tarkoitti siis sitä, että kummallakaan meistä ei olisi hetkeäkään ruutuaikaa. Ja, se on ollut ehkä paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Pari ensimmäistä päivää lapsi vielä pyysi saada katsoa ohjelmiaan välipalalla tai sillä välin, kun minä laitoin ruokaa. Mutta muutamassa päivässä sekin unohtui. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin saanut kokonaan uuden lapsen. En tiedä mihin on kadonnut se kaikesta kiukutteleva ja vastaanväittävä tyyppi on mennyt. Mutta kaikesta, siis aivan kaikesta on tullut vaatimattomasti noin tuhat kertaa helpompaa ja hauskempaa. Ja olen varmastin itsekin niin paljon parempi äiti, kun en yritä enää vastata meileihin, tai luonnostella postauksia samaan aikaan kun pitäisi keskittyä olemaan hyvä asiakas lapsen rakentamssa kahvilassa. Nyt työt on pakko saada tehtyä sinä aikana, kun lapsi on päiväkodissa, sillä sen jälkeen niiden hoitamiseen ei vaan ole enää mahdollisuutta. Lapsi kyllä muistuttaa nanosekunissa puhelimen kädessäni nähtyään, että ”äiti, muistatko me ei olla enää puhelimella”. Tuon päätöksen, ja siinä pysymisen myötä (ovat kaksi täysin eri asiaa, eivätkä aina todellakaan välttämättä seuraa toisiaan) tuntuu myös siltä niin kuin vuorokausiin olisi yllätten tullut lisää tunteja, ja tavallannhan niihin onkin. Ennen nuo töiden ja päiväkodin jälkeiset illat tuntuivat kiitävän ohi ihan huomaamatta. Ensin ole kiire töistä päiväkodille, päiväkodilta kauppaan ja sieltä kotiin laittamaan ruokaa. Sen jälkeen oli kiire siivota koti ja pestä pyykit ja sitten olikin jo kiire laittaa iltapalaa ja kiire mennä iltapesujen kautta nukkumaan. Kiire seurasi mukana koko päivän, koska siihen puhelimen plärämiseen ja töiden hoitamisen yrittämiseen upposi päivästä niin monta tuntia. Nyt se kiire ei oikeastaan koskaan edes saavuta. Mitä nyt ehkä aamuisin, koska me molemmat käymme ”vähän” hitaalla aamuisin.

Näiden pidentyneiden iltojen mukana on hiipinyt seuraksi sellainen ei niin mukava tunne. Vanha tuttu, josta en vain ollut hetkeen kuullut mitään. Nimittäin yksinäisyys. Sellainen omituinen kalvava tunne siitä, että on oikeastaan todella yksin, vaikka kaikella järjellään tietää, ettei oikeasti ole.  Ympärilläni on ihmisiä; on paljon ystäviä, poikaystävän, maailman ihanin pikkuinen, lapsen isä, iso perhe, työkaverit ja iso kasa tuttuja – joille voi soittaa tai joiden kanssa viettää aikaa. Ei ole kyse siitä, että olisi oikeasti yksin. Enk ole ihan varma mistä tuo tunne yksinäisyydestä tulee, vai tuleeko mistään. Ehkä tuo tunne on seurannut mukanani oikeastaan koko elämäni, ollut vain välillä vähän hiljaisempi. Nyt tuntuu, että se on läsnä kaikessa olemisessa ja tekemisessä, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Ei edes seurassa. Avioero ja sen mukanaan tuomat muutokset ovat varmasti yksi iso, merkittävä tekijä. Tähän tunteeseen liittyy varmasti myös kokemus siitä, että kuvittelee olevansa tilanteensa kanssa todella yksin. Ajattelee syystä tai toisesta, ettei kukaan ympärillä oikeastaan ihan ymmärrä sitä kaikkea mitä käyn läpi, tai millaista elämäni on. Tiedän noin 99% todennäköisyydellä, ettei tuo tunne ole totta, mutta uskon sitä silti. Koen usein ihmisten seurassa tuon yksinäisyyden ja sellaisen voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen erityisen voimakkaasti. Katselen kaikkia niitä ihmisiä ja mietin, ettei heillä ole oikeastaan aavistustakaan siitä, mitä olen käynyt läpi. Ei vaikka puhuisin kuinka paljon, kuvailisin, kertoisin ja selittäisin – ajattelen ettei kukaan kuitenkaan voi ihan täysin tavoittaa. Tiedän, että siirrän ihan itse itseni siihen ulkopuolisen paikalle. Ja vaikka en erityisesti pidä siitä paikasta, niin en kuitenkaan tee oikeastaan mitään oppiakseni siitä pois.
Huolimatta siitä, että tämä tunne on todellakin jo vanha tuttu, niin silti tähän ei totu. Nyt tämä yksinäisyys kalvaa poikkeuksellisen voimakkaasti ehkä juuri siksi, etten ole tuntenut tätä pitkään aikaan. Ja toivon, että tämäkin on vain jokin ohikiitävä hetki tai vaihe. Ehkä pian tuntuu taas siltä, että on todellakin yksi heistä, meistä ja teistä, eikä joku perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin kaikki muut, ja jota kukaan ei oikeastaan ihan kuitenkaan ymmärrä ja tavoita. Sitä hetkeä odottellessa tekisi mieli kaivaa puhelin esiin ja selata tuo yksinäisyyden tunne hiljaiseksi. En kuitenkaan tee niin, vaan ihan päinvastoin. Laitan puhelimeni lentokonetilaan koko loppupäiväksi, vedän retkeilykamat niskaan ja lähden metsään kävelemään. Siellä hiljaisuudessa aion kuulla jokaisen ajatukseni, ja tuntea kaikki ne tunteet, jotka olen yrittänyt hiljentää.

Että tällainen kevyt aloitus tähän viikkoon.

Onko siellä ketään, joka pystyy samaistumaan näihin tunteisiin? Tai vielä parempaa, ketään joka tietää mitä tälle tunteelle voi tehdä? Vai onko hyväksyminen ainoa oikea ratkaisu. Ei tosin yhtään hassumpi sekään.