Hei mitä sulle kuuluu?
En tiedä miten te vastaatte, mutta mun vastaus riippuu yleensä siitä miltä musta sillä hetkellä tuntuu, ei välttämättä niinkään siitä miten asiat ovat. Moni ns.perusasia saattaa olla ihan päin honkia, mutta fiilis saattaa siitä huolimatta olla tosi hyvä. Voin olla luottavainen tulevaisuuden suhteen, uskoa että kaikki kyllä järjestyy. Olen ehkä saanut hoidettua joitain sellaisia asioita, joiden pelkkä hoitamisen ajatteleminen on tuottanut ahdistusta. Vaikka edelleen moni asia olisi hoitamatta ja kesken, saatan aivan hyvin vastata, että kuuluu todella hyvää. Jos sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Sama toimii myös toisinpäin: vaikka kaikki asiat olisivat kunnossa, mutta tunnelma on jostain syystä vähän kökkö ja joku sattuu kuulumisia kysymään, sanon että juuri nyt ei kuulu kovin hääviä. Välillä melkein ihmettelen kuinka vähän tekemistä asioiden hyvin olemisella on siihen miltä kulloinkin tuntuu. Tällä hetkellä elämässä (niin omassa kuin aika monen läheisenkin elämässä) on rempallaan niin moni asia, ettei ehkä koskaan aiemmin, mutta samaan aikaan tunnen sellaista syvää rauhaa, luottamusta ja onnea, mitä en ihan oikeasti ole tuntenut aikoihin. En pelkästään usko, vaan tiedän, että asiat järjestyvät. Että minä järjestän ne. Ja itseni.

Viime aikoina on ollut aika helppo vastata tuohon kysymykseen: mitä kuuluu? Että aika hiton hyvää (toisenlaisiakin päiviä ja vastauksia on tietysti tähän viime aikaan mahtunut). Mutta tuntuu, että sen perään on täyttynyt heti selitellä, että oikeastaan kyllä tämä ja tämä asia vähän ahdistaa, ja tuokin on hoitamatta. On joku sisäsyntyinen tarve selitellä ihmisille, että tiedostan kyllä monet tosiasiat, mutta niistä huolimatta nyt on todella hyvä olla. En tiedä miksi muutenkin tuntuu usein siltä, ettei omia asioitaan ja onneaan tulisi liikaa hehkuttaa. Heti ajatellaan, että ”mikä tarve tuolla nyt on vakuutella oman elämänsä hyvyyttä” tai että, ”mitähän kaikkea tuonkin onnen taakse kätkeytyy?”. Päivä päivältä tuntuu hankalammalta ymmärtää tuota mentaliteettia.

Olen aina ollut se ärsyttävä tyyppi, joka hehkuttaa vähän kaikkea. Olen se, joka varmasti muistaa kertoa työkaverille, ystävälle tai tutulle, jos tämä vaikkapa näyttää jotenkin erityisen kivalta, tai sanoittaa jonkin asian hienosti, tai toimii jossain tilanteessa niin, että vähän kateellisena katselen vierestä että osaisinpa itsekin toimia noin. Olen se, joka jää fiilistelemään hyvää biisiä autoon, vaikka oltaisiin tultu jo kotipihaan. Ihastelen taivasta, merta ja samoja rakennuksia lukuisia kertoja päivässä. Huokailen joka päivä ääneen sille, kuinka kaunis koti meillä on, ja kuinka innoissani olen tästä asuinalueesta. Kerron Alballe lukemettomia kertoja päivässä, kuinka ylpeä ja kiitollinen olen siitä, että hän on minun lapseni, kehun häntä rohkeudesta ja reiluudesta. Kehun häntä, kun hän osaa pyytää anteeksi ennen kuin ehdin edes vaatia sitä. Kehun kaikesta mikä herättää minussa sellaisen hyvän, väreilevän onnen tunteen. Pysäytän kadulla vastaantulijoita, jos huomaan jotain mistä haluan kehua tai kiittää. Ja aivan joka ikinen kerta, kun joku kuva esimerkiksi instagramissa herättää jonkun tunteen: kerron sen. Tiedättekö miksi? Siksi, että kaikkien niiden hyvien ja kauniiden ajatusten ääneen sanominen, tai näkyväksi kirjoittaminen ruokkii sitä jo syntynyttä hyvää oloa, vahvistaa sitä. Tunnen sen tunteen vielä jotenkin voimakkaampana. Olen juuri se tyyppi, joka hehkuttaa ystäviään muille. Entinen poikaystäväni naureskeli joskus sille, että miten onkin mahdollista, että ystäväpiiriini on sattunut niin paljon ihmisiä, jotka ovat äärettömän lahjakkaita niin monessa asiassa. Jos vaan saisin luvan, niin jakaisin instagramiini ja tänne blogiin oodeja elämäni ihmisille. Kertoisin kuinka paljon välitän, ja millaisista asioista heissä pidän ihan erityisesti. Minulla itseasiassa on täällä blogin luonnoksissa useampikin postaus, jonka olen kirjoittanut kaikille elämäni ihmisille; niille, jotka ovat vaikuttaneet kaikkein eniten siihen kuinka mielekkääksi ja mukavaksi olen elämäni kokenut.

Tuon ylläolevan kappaleen jälkeen lienee sanomattakin selvää, että olen tyyppiä Hehkuttaja. Ja se hehkuttaminen koskee aivan kaikkea.

Multa kysyttiin muutama viikko sitten, että ”eikö sua yhtään pelota puhua noin avoimesti sun uudesta suhteesta?”
Pelota miksi? Siksikö, että mitä jos suhde joskus päättyykin?
Ei. Ei pelota. Ei pelota yhtään.
Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin en ymmärrä koko kysymystä. Miksi pitäisi jotenkin varoa, tai säästellä onnestaan puhumista siinä pelossa, ettei se ehkä olekaan ikuista? Milloin sitten olisi sopivaa ja uskottavaa puhua siitä, kuinka onnellinen ja rakastunut on? Onko se sallitumpaa sitten, kun yhdessä on oltu vaikka viisi vuotta? Jos, niin miksi? En ymmärrä miksi asioista ei voisi iloita silloin kun ne tapahtuvat, silloinkin vaikka ei mitenkään voi olla varma että se ilo on kestävää. Vaikka tietysti toivon ja olen vakuuttunut siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa haluan ja tulen olemaan kaikki elämäni päivät, niin tiedän myös että koskaan mikään ei täällä ole varmaa. Sellaista elämä on. Tapahtuu asioita, joiden täytyy tapahtua, sellaisiakin joiden ei tahtoisi tapahtuvan. Mutta en kuitenkaan ole se ihminen, joka jättäisi kertomatta kuinka järkyttävän onnellinen on siitä, että juuri se yksi, maailman hauskin, hienoin, fiksuin, ihanin ja krhm kuumin tyyppi on valinnut kaikista maailman ihanista ihmisistä juuri minut. Aion jatkossakin todellakin hehkuttaa sitä, kuinka kivalta ja hyvältä tuon ihmisen seurassa tuntuu, ja kuinka onnellinen oon siitä, että elämäni kaksi tärkeintä ihmistä pitävät toisistaan ja että poikaystäväni saa minun rauhallisesta lapsestani esiin loputtomasti riehuvan energialähteen. Ja siitä, että nuo kaksi nauttivat maalaamisesta ja piirtämisestä ihan yhtä paljon, ja uppoutuvat siihen samanlaisella pieteetillä. Rakastan olla näin rakastunut ja onnellinen, ja aion todellakin kertoa sen kaikille, välittämättä niistä ihmisistä joille oman onnensa jakaminen aiheuttaa myötähäpeää.
Ei kiinnosta. Ei kiinnosta, koska oon niin hiton onnellinen ja kiitollinen. Erityisesti noista kahdesta ihmisestä, mutta heidän lisäkseen aika hiton monesta muustakin.

Vitsit miten kivaa elämä on!

pst. Fun Fact näistä kuvista: Olen ottanut ne itse kuten näette. Kameran ja puhelimen yhteistyöllä. Aika hienoja, vaikka itse sanonkin.

Viime sunnuntai oli vuoden ensimmäinen kesäpäivä. Päivä, jona tarkeni ensimmäistä kertaa istua ulkona pidempään kuin tunnin paleltumatta. Grillattiin myös tälle kesälle ensimmäistä kertaa. Seura ja ruoka olivat tuona iltana molemmat aivan järjettömän hyvää. Oli grillattuja avocadoja, maisseja, terttutomaatteja, täytettyjä sieniä, kultaotsa-ahventa, fenkolikeittoa ja liki koko Karhapää- Jaberin perhe, joka on yksi hienoimmista perheistä, jonka tiedän.

Kävelen oikeastaan melkein aina kaikkialle. Olen asunut Helsingissä jo melkein kymmenen vuotta, enkä ole muistaakseni koskaan omistanut matkakorttia. Olen asunut aina niin lähellä kaikkea, että jalat ja pyörä on riittänyt matkantekovälineiksi ainakin suurimmaksi osaksi. Nyt Kruunuhakaan muuton jälkeen, en käytä julkisia oikeastaan milloinkaan muulloin kuin Albaa päiväkotiin viedessäni. Ja vitsi; en vaan lakkaa ihastelemasta sitä kuinka kaunis Helsinki on. Erityisesti kesäisin. Ja ihan erityisesti kaikki ne reitit, joita päivittäin kävelen.

Keskiviikkona lapsen päiväkodissa oli äideille järjestetty pieni juhla ja sen jälkeen sain Alban (toisen vanhemman viikolla) muutamaksi extrapäiväksi kotiin, mikä tuntui tietysti aivan järjettömän ihanalta. Kaksi päivää lähinnä pelattiin yatzya, askarreltiin ja potkulautailtiin. Oli ihanaa kun normaalisti järjettömän pitkältä tuntuva lapseton viikko katkesi kesken kaiken ja tuo viikko tuntui huomattavasti tavallista viikkoa paremmalta.

Otin tämän kuvan tiistaina iltavuoron jälkeisellä kotimatkalla. Vuoro oli venynyt tavallista pidempään, ja tiesin olevani menossa töihin seuraavana aamuna heti kello seitsemän. Turhautti, kun työvuorojen väliin ei jäänyt aikaa millekään muulle kuin yöunille. Olin myös syönyt huonosti ja olo oli kaikkea muuta kuin hyväntuulinen. Kaupungin halki kävellessä tuo ärtynyt olo kuitenkin helpotti ja ihan viimeistään Senaatintorilla siitä ei ollut jäljellä enää mitään. Aurinko oli jo laskenut ja taivas muuttumassa sellaiseksi syvänsiniseksi. Oli lämmin ja kirkon portailla vielä ihmisiä. Koko maisema näytti siinä valon ja hämärän rajamailla aivan järjettömän kauniilta. Suosittelenkin kaikille ärtyyneeseen olotilaan kävelyä iltaisen Helsingin halki.

Kesä tuli. Ihan puskista. Kevät jäi oikeastaan kokonaan väliin ja talvitakkeista hypättiin suoraan shortseihin, eikä se kyllä haittaa yhtään. Koko elämä tuntuu lämmenneen sään myötä jotenkin laajentuneen, päivätkin ovat huomatttavasti pidempiä. Enää ei ole kiire nukkumaan kello yhdeksän, vaan vielä kahdeltatoistakin voi ihan hyvin istua ulkona puistossa eikä tunnu yhtään silti, että olisi väärässä paikassa väärään aikaan. Löysimme viime viikolla tästä lähistöltä nämä Säätytalon portaat ja istuimme niillä useampana kuin yhtenä iltana. Eikä tuntunut yhtään siltä, että oltaisiin oltu Suomessa.

Aika moni aamu viime viikolla näytti tältä: jalat ja naama kohti aurinkoa tuossa meidän talon sisäpihalla. Kulman takana sijaitseva Anton&Anton (ja yks ihana tyyppi) pitivät huolen siitä, että aamiaiset olivat ihan erityisen hyviä jokaisena aamuna. Tosin olen varma, että kaikki maistuu noin kolmetoista kertaa paremmalta, kun sen syö ulkona. Kesämekossa.

Olen varmaan koko kaupungin viimeinen ihminen, joka testasti Via Tribunalin pizzat ensimmäistä kertaa vasta nyt: reilu vuosi sen avaamisen jälkeen. Aloitimme viime viikonlopun täällä apperol spritzien ja take away- pizzojen siivittämänä. Pizzat olivat järjettömän hyviä, ja sinne Säätytalon portaille paistanut ilta-aurinko melkein vielä parempi. Seurasta nyt puhumattakaan.

Aivan. Järjetön. Koirakuume. Siis sellainen todella akuutti ja korkea. En ole varma olenko koskaan aiemmin edes ajatellut hankkivani koiraa ja nyt yhtäkkiä tuntuu siltä, että mitä edes on elämä ilman koiraa. Emilian maailman kaunein koira Bebe ei varsinaisesti laske kuumetta yhtään.

Mutta.

En kuitenkaan haluaisi ottaa nyt koiraa mihinkään pienehköön kerrostaloasuntoon, vaan jään odottelemaan niitä auvoisempia aikoja, suurempaa kotia ja omaa pihaa.

Sunnuntaina oli äitienpäivä. Ei ehkä ihan sellainen äitienpäivä, kuin olisi toivonut. Tiesin, että joudun menemään heti aamupäivästä töihin, joten Alba oli isällään ja oli tulossa vasta illaksi kotiin. Sain kuitenkin tällaisen täydellisyyttä hipovan (vain marinoidut valkosipulinkynnet puuttuivat kattauksesta, mutta niitäkin oli kyllä yritetty metsästää) aamiaisen sänkyyn, ja poikaystävä teki kyllä kaikkensa, jotta tuo aamu ennen töitä olisi tuntunut mahdollisimman erityiseltä. Ja se todella tuntui, niin hyvältä kuin äitienpäivä ilman sitä tyyppiä, joka teki minusta äidin, nyt ylipäätään voi tuntua. Työpäivän viimeisenä tuntina sain puhelimeen viestin, että pikkuinen on korkean kuumeen takia päivystyksessä. Kuumeessa. Taas. Tuntuu, ettei koko vuoden 2018 aikana olla muuta tehtykään kuin sairastettu. Niin kurja fiilis lapsen puolesta. Päästiin kuitenkin illaksi kotiin ihan vaan päätyäksemme yöllä kahden aikanaan ambulanssikyydillä takaisin sairaalaan. Nyt toivon ihan kaikella mitä minussa on, että loppuvuosi olisi terveempi. Sydän alkaa olla ihan hapoilla jatkuvasta huolesta ja huonosti nukutuista öistä.

-olen ollut niin epävarma omassa ihossani, että olen viimeisen vuoden aika silotellut kasvojeni ihoa ihan liian monessa kuvassa. Olen aina ollut sitä sellaista liian siloteltua ja muokattua kuvankästtelyä vastaan, ja olen sitä kyllä monin tavoin edelleen, minä tietysti tuntuu vähän tekpyhältä kun siihen on sortunut nyt itsekin niin usein. En välttämättä ole ajatellut kasvojeni ihoa juurikaan noin niinku tässä ihan oikeassa elämässä, mutta itsestäni otetuissa kuvissa olen nähnyt vain epäpuhtauksia ja suuret ihohuokoset- en mitään muuta. Ja voitteko kuvitella (tämän myöntäminen hävettää melkein vielä enemmän) viime viikolla melkein hurrasin siitä syystä, että uusimmissa kuvissani minun ei ole enää tehnyt mieli tehdä ihollenk mitään. En tiedä onko muutos tapahtunut pääni sisällä vai sen ulkopuolella, mutta tuntuu hyvältä. Siispä hei hei facetune for ever. Grainia aion kyllä jatkossakin kuviin vähän lisätä….

-pidän oikeasti vähän e-typestä. Siis ihan oikeasti, oikeasti. Tämä ei ole mikään vitsi. Syystä tai toisesta tulen aina järkyttävän hyvälle tuulelle kun kuulen Angels Crying:n, Russian Lullabyn, Princess of Egyptin tai noh, oikeastaan ihan minkä tahansa heidän kappaleistaan. En tiedä linkittyykö tämä jotenkin siihen, että e-type on ollut ensimmäisiä artisteja, joita olen koskaan kuullut ja nuo kappaleet vievät jotenkin sinne turvalliseen, ihanaan nuoruuteen. Vai siihen, että näiden biisien tahtiin olemme sisarusteni kanssa tanssineet enemmän kuin minkään muiden kappaleiden. Vai siihen, että musiikkimakuni on yksinkertaisesti paska. Veikkaan jälkimmäistä.

-kun olen yksin syön niin nopeasti, ettei siinä ole mitään järkeä. Rakastan syömistä silloin kun siihen liittyy joku sosiaalinen tilanne, teen sen seurassa ja ruoka on todella hyvää. Yksin syödessäni noista oikeastaan mikään ei täyty: en jaksa panostaa tekemääni ruokaan oikeastaan ollenkaan silloin kun teen sen vain itselleni, mikä on tietysti tyhmää, ja tuolloin ruoka on lähinnä välttämätön paha, joka on syötävä jotta jaksaa ja pysyy kunnossa. Ja siis se vauhti, jolla suoritan tuon toimenpiteen on aivan järkyttävän hirveä. Onneksi kukaan ei koskaan voi olla näkemässä sitä. Peilistä en ole koskaan asiaa tarkistanut, mutta olen silti aika varma että ei ole kaunista katseltavaa.

-Aloin kierrättää kotona syntyvää jätettä (sillain oikeasti, ihan tosissani) vasta ihan vähän aikaa sitten. Ihan kamalaa, tiedän. Olen pyrkinyt ekologisuuteen lihansyönnin vähentämisellä (liki lopettamisella), maitotuotteiden pois jättämisella, vaatteiden ja tavaroiden kierrättämisellä, hillitsemällä kaikkea ostoskäyttäytymistäni, autoilun ja lentämisen vähentämisellä, kestokasseilla, sähkön ja veden kulutuksen minimoimisella jne. Mutta jätteiden kierrättäminen on ollut ihan retuperällä. Älkää lynkatko. Yritän tehdä muutoksen.
(Ja tietenkin tähän täytyi listata kaikki ne asiat, joiden suhteen olen vähän valveutuneempi, jotten näyttäisi ihan täydeltä luuserilta.)

-En ole vieläkään nähnyt Black Pantheria enkä Call me by your name: a

-Vietin tällä viikolla yhtenä päivänä RealizD:n mukaan puhelimellani melkein 10h. Pisin yhtäjaksoinen aika puhelimella oli 123min. Tartuin puhelimeen päivän aikana 52 kertaa ja tein sen n.15min välein. Ihan järkyttävää. Olkoonkin, että tein lähes kaikki päivän työt puhelimellani, kuuntelin musiikkia kotona puhelimen kautta ja katsoimme illalla ennen nukkumaanmenoa tunnin dokkarin puhelimeltani. Silti tuo aika on ihan järkyttävän pitkä. Ja huomaan sen kasvavan eksponentiaalisesti aina niinä päivinä, kun Alba on isällään.

-Olen ollut aaltoilevassa kuumeessa jo useamman päivän, mutta en ole silti vieläkään saanut aikaiseksi soittaa lääkäriin, vaikka kyseessä saattaa aivan hyvin olla joku leikkauksen jälkeinen tulehdus, joka ei tietenkään ole mitenkään kovin toivottua saati terveellistä.

-Minulla on koko aikuiselämäni ollut sängyssä parisängyn tuplapeitto ja luonnollisesti sitten vain tuplapeittoihin sopivia petivaatteita. Nyt vuoden alusta meillä on kuitenkin ollut täällä uudessa kodissa kaksi erillistä, normaalia peittoa. Olen kuitenkin näiden liki viiden kuukauden aikana hankkinut meille vain yhdet niihim sopivat lakanat (se saamattomuus….) ja pesen niitä sitten aina muutaman viikon välein, niin että laitan ne aamulla pesuun, kuivuvat päivän aikana ja sitten taas illan tullen sujautan ne tuulettettujen peittojen ja tyynyjen päälle kuin raikkaimatkin uutuudeet. Mutta voin kertoa, että näiden kuukausien aikana tuo kuosi on kuitenkin jo vähän alkanut kyllästyttää. Uusien hankkiminen voisi olla seuraavana listalla. Ehkä

-Minulla on keittiössäni tasan yksi veitsi. Sellainen pieni ja säälittävä. Sillä ei todellakaan fileroida mitään, edes sellaiseen paksu kuoriseen leipään se ei jaksa purra. Kuulen keittiöni surkeasta varustelusta kuittailuja jatkuvasti, ja heti noiden lakanoiden (tai sen tuplapeiton) hankkimisen jälkeen aion ostaa veitsiä. Paljon veitsiä. Hyviä veitsiä. Ja ison paistinpannun. Pienellä lettupannulla kun on vähän ikävää tehdä ruokaa useammalle kuin yhdelle…..

Bonushävetys: tykkään näistä kuvista, ihan niin paljon että valitsin yhteen postaukseen kaksi samaa kuvaa, eri filttereillä vain (sekin tietysti hävettää). Kuva on mielestäni monella tavalla onnistunut, enkä näytä itsekään hassumalta. Ja sen sanominen tietysti hävettää, koska eihän sellaista nyt koskaan sovi itsestään sanoa….

Mikä teitä hävettää?

*Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa

”Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahva-
tahtoinen feministi, ihastuu Mikkoon,
joka on monessa mielessä täydellinen:
hurmaava, kohtelias herkkä ja
sympaattisesti oikutteleva mies.

Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan
haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä
Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen
arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti
vanhentunut omakotitalo. Jonkin aikaa
kaikki näyttää täydelliseltä. ”

Saan silloin tällöin kotiini lähetettynä luettavaksi WSOY:n kustantamia kirjoja; sellaisia, joihin kaikkiin olen aina halunnut heti kirjan eteisen lattialle kolahdettua tarttua. Muutama kuukausi sitten postiluukusta tipahti Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Olin tiennyt kirjasta, sen teemasta- jo pitkään ennen kuin sain sen käsiini. Olin odottanut sen lukemista. Mutta kun se tuli, en uskaltanutkaan tarttua siihen. Säästelin sen lukemista sellaiseen hetkeen, että omat voimat olisivat mahdollisimman korkealla, sillä tiesin kirjan olevan aiheeltaan varsin raskas. Perheväkivalta, kuinka mikään siitä kirjoitettu voisi edes olla mitään muuta.

Kun ehkä kuukauden voimien keräilyn jälkeen tartuin kirjaan.en laskenut sitä käsistäni ennen sen viimeisiä lauseita.  En ole varma onko mikään kirja koskaan aiemmin ravistellut samalla tavalla, saanut tuntemaan niin paljon. En muista milloin viimeksi mikään kirja olisi ollut alusta loppuun asti tuntunut joltain, ihan sen jokainen sana – kauniisti kirjoitettu virke. (Mietin lukuisia kertoja jo kirjan aikana, mutta erityisesti sen luettuani, että kuinka joku on voinut kirjoittaa niin eheästi aiheesta joka rikkoo, hajottaa ja murtaa.)

”Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin, ja se josta en puhunut.”

Olen siitä onnekkaassa asemassa, ettei minun ole koskaan tarvinnut omassa elämässäni miettiä perheväkivaltaa. Se ei ole kuulunut omaan, eikä kenenkään tuttavankaan elämään, ei ainakaan niin että siitä olisi koskaan puhuttu, ei omakohtaisena kokemuksena. Mutta on kuitenkin puhuttu. Tiedän, kuinka helppoa on ulkoapäin kauhistella, neuvoa, olla armoton ja ymmärtää väärin tai olla ymmärtämättä ihan kokonaan. Väkivalta tuntuu valtavan pelottavalta ja kammotavalta. Ajatus siitä, että niin moni elää ja jää paikkaan, tilanteeseen ja suhteeseen jossa sellaista tapahtuu tuntuu käsittämättömältä. Tai tuntui.

Kaikki anteeksi on ehdottomasti yksi kevään merkittävimmistä kirjoista, väkevimmistä puheenvuoroista. Toivon ja tiedän sen avaavan keskustelua ja poistavan stigmaa tämän aiheen ympäriltä. Koska sitä sen ympärillä on. Todella paljon. Tiedostettua ja tiedostamatonta. Uskon, että tämän kerrotun kokemuksen ja tarinan myötä perheväkivallasta uskallettaisiin puhua kauhistelematta, leimaamatta – puhua sellaisena kuin se on. Mutta ensisijaisesti, että uskallettaisiin ihan vain puhua. Sillä edelleen aivan liian moni vaikenee.

 ”Pahinta oli selittämätön häpeä, sellainen jonka alkuperää
ei ymmärtänyt ja jolle ei pystynyt antamaan hahmoa,
oli vain raskas ja ahdistunut tunne. Se oli hiljainen
hengitys telttakankaan ulkopuolella, asumattoman saaren
pimeässä yössä, aavistuksenomainen ääni,
joka sai jäykistymään kauhusta, herättämään kuiskaten toisen,
joka ei kuullut mitään ja vaipui äreänä uudestaan uneen
ja sitä jäi yksin makaamaan paikalleen varoen kahisuttamasta makuupussia, valvoi sydän takoen sarastukseen asti,
avasi teltan vetoketjun
ja näki aamun kajossa lammaslauman.”

Aina perheväkivallasta puhuttaessa olin jotenkin ajatellut nuo väkivallan tilanteet sellaisina, joissa sen tekijä on vieras, sairas ja yksiselitteisesti vain paha, pelkästään paha. Tuntui vaikealta käsittää miten kukaan uskalsi jäädä paikkaan, jossa sellaista tapahtuu. En tajunnut, kuinka se edes oli mahdollista. Mutta. Aika harvoin olen uskaltanut, tai oikeastaan edes osannut, ajatella tilannetta niin, että tekijä olisi minun puolisoni: se tuttu, rakas, hauska, hyvä ja niin monella tavalla maailman ihanin ihminen. Se ihminen, jota rakastan, kenen vierestä tahdon herätä, kenen kanssa saada lapsia ja vanheta yhdessä. Mitä silloin tapahtuisi? Tilanne ei olekaan enää ollenkaan niin yksinkertainen. Kaikki anteeksi auttaa ymmärtämään miten monenlaisia tunteita, sävyjä, ajatuksia, pelkoa ja ennen kaikkea millaista häpeää sen kaiken taakse kätkeytyy.

Tiedän itsekin, kuinka paljon helpompaa on puhua vain hyvistä ja kivoista asioista, keskittyä elämässä niihin, sen sijaan että uskaltaisi puhua asioista, jotka ovat kipeitä ja vaikeita. Kuinka vaikeaa on puhua asioista, joiden vuoksi tuntee itsensä pieneksi tai jotenkin epäonnistuneeksi. Vaikenemisen kulttuuri elää ja voi hyvin yhteiskunnassamme edelleen juuri sen vuoksi, toisinaan tuntuu että sitä ihan vaalitaan kuin mitäkin arvokkainta kulttuuriperintöä. On usein niin paljon helpompaa olla hiljaa, katsoa ohi vaikeiden asioiden ja toivoa, että ne jotenkin maagisesti lakkaavat olemasta, jos leikkii ettei niitä oikeastaan edes ole.

Moni väkivallan uhri, joka jää väkivaltaiseen suhteeseen varmasti haluaa pitää yllä uskoa ja toivoa siitä, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi; että ehkä tämä tapahtui vain kerran, tai kolme tai kymmenen kertaa. Ehkä juuri minä voin parantaa tuon toisen kaikella rakkaudella mitä minussa on. Voin kuvitella, että sitä haluaa edelleen niiden pahojen tekojenkin jälkeen uskoa siinä toisessa olevaan hyvään, ettei tahdo hylätä toista silloin, kun tällä on vaikeaa, kun tämä on sairas. On syyllisyyttä, häpeää ja leimautumisen pelkoa (kaiken muun pelon lisäksi), jotka kaikki vaikeuttavat asiasta puhumista, avun hakemista ja lähtemistä. Tai ehkä usein ei edes ihan täysin ymmärretä tilanteen vakavuutta.

”Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla
vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan,
huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen.
Olet sammakko, joka laitetaan kattilassa kylmään veteen.
Lämpötila nousee vähä vähältä, mutta et huomaa sitä.
Vesi muuttuu tappavan kuumaksi,
mutta et ymmärrä hypätä pois, koska olet niin tottunut.
Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista.
Epänormaalista tulee uusi normaali.
Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin.”

Sen lisäksi, että toivon tämän kirjan murtavan sitä vaikenemisen vahvaa kulttuuria, ja synnyttävän puhetta ja avoimuutta väkivallan ympärille, niin että mahdollisimman moni, (mielellään tietysti jokainen) asiasta vaiennut uskaltaisi hakea apua ja kertoa kokemastaan, niin toivon myös, että tämä vaikuttaa myös meihin. Meihin, jotka emme ole koskaan perheväkivaltaa omassa elämässämme joutuneet kokemaan, tai oikeastaan edes kohtaamaan. Että me osaisimme suhtautua toisin, että yhteiskunnan rakenteet muuttuisivat niin, että avun hakeminen olisi helpompaa. Että me osaisimme kohdata väkivallan uhrin oikein; ymmärryksellä. Toivon, että ongelman laajuus ja suuruus ja sen valtava hajottava voima tulisi paremmin ymmärretyksi tämän kirjan kautta.

Tätä tekstiä työstäessäni olen miettinyt ja jänittänytkin, miten jostain tällaisesta voi kirjoittaa sanomatta jotain väärin. Niin ettei loukkaisi, vähättelisi tai kauhistelisi kenenkään kokemuksia. Pelkään sanovani jotain liikaa, tai toisaalta etten osaa sanoa ollenkaan tarpeeksi. Tällaisesta aiheesta kirjoittaessa toivoisi, että sitä osaisi valita sanansa viisaasti, ja asetella ne toistensa viereen niin, että siitä syntyisi ymmärrettävä kokonaisuus. En tiedä onnistuinko, mutta Laura Manninen onnistui. Kaikessa raadollisuudessaan ja raskaudessaan Kaikki anteeksi on valtavan kauniisti kirjoitettu kirja rumista, hirvittävistä kokemuksista. Jos luette tänä vuonna vain yhden kirjan, niin lukekaa tämä. Silläkin uhalla, että sydän saattaa olla vereslihalla viikonkin kirjan lukemisen jälkeen.

ps. Vaikka tässä kirjassa oli mukana myös lapsia, olin tyytyväinen etten tiennyt, missä he olivat kun väkivaltaa tapahtui. En tiennyt mitä lapset kokivat, aistivat tai en oikeastaan edes tiennyt, mitä he tiesivät. En nähnyt lasten oireilevan ja reagoivan ja tunsin huojennusta siitä. Tunsin huojennusta, että oli varmasti tietoisesti tehty valinta jättää lapset jotenkin sen kaiken ulkopuolella. Valitettavasti sellaisia valintoja ei kuitenkaan oikeassa elämässä voi tehdä. Voimme vain arvailla millaisia vaikutuksia perheen sisällä tapahtuvalla väkivallalla on lapsiin. Sillä sellaisia väkivallalla aivan takuulla on. Emme voi ohittaa lapsen osaa, vaikka väkivalta ei kohdistuisikaan täysin suoraan heihin. Sen uhka, vaikutukset ja seuraukset leijailevat kuitenkin heidän kodissaan kuin liian voimakas parfyymipilvi, eikä sen vakavuutta voi valitettavasti tietoisesti päättää jättää huomioimatta.

Tässä vielä linkki suoraan kirjaan verkkokaupassa: Laura Manninen Kaikki Anteeksi