Olin jo otsikoinut tämän postauksen nimelltä kolmekymmentäkaksi kysymystä ja vastausta, mutta jouduinkin vaihtamaan sen kahdeksikymmeneksikuudeksi, sillä ensimmäisten kahden tunnin aikana kysymyksiä ei tullut sen enempää. Toisaalta olin kyllä varautunut myös siihen, ettei kysymyksiä tulisi yhtäkään, joten 26 on aivan tosi hyvä.

 

Haluaisitko lisää lapsia?

Haluaisin. Mutta tämä lapsiasia ei ole ollenkaan niin yksinkertainen, kun äkkiseltään voisi ajatella sen olevan. Tai ei siis ainakaan minun kohdallani. Luonnoksissa odottelee postaus tähän aiheeseen liittyen. Julkaisen sen heti, kun uskallan.

Mikä on parasta juuri nyt? Entä paskinta?

Juuri nyt, tässä hetkessä parhaalta tuntuu se, että iho on todella hyvässä kunnossa (odotan kauhun sekaisin tuntein sitä, että se vielä räjähtää pillereiden lopettamisen jälkiseuraamuksena), tunnen itseni riittäväksi ja myös kauniiksi, sohvapöydällä on lasillinen kuohuvaa (jäänteitä eilisistä juhlista, joka täytyy tietysti juoda pois..) ja kirjoittaminen tuntuu pienen tauon jälkeen hirveän hyvältä.
Ehdottomasti myös se, että meidän uusperheen arki on vihdoin alkanut rullata luontevasti, ja jokainen on löytänyt oman paikkansa eikä arki ole enää jatkuvaa paikkojen ja roolitusten hakemista.

Paskinta taas: no esim.tämä neljä kuukautta jatkunut marraskuu ja se, että poikaystävän (rumat, pölyiset ja ummehtuneelta haisevat – anteeksi nyt vain) kalusteet, jotka tyhjensimme kuukausi sitten ystävämme varastosta, ovat edelleen kasattuna meidän makuuhuoneemme nurkassa ja häiritsevät esteettistä ja järjestykseen pyrkivää silmääni ihan joka päivä. Nenääni myös.

Millaisesta taiteesta tykkäät?

Mähän en oo kovinkaan kultturelli, enemmänkin vähän juntti. Mutta eri taiteenmuodoista mulle kaikkein vaikuttavin on varmasti musiikki. Oon kasvanut kodissa, jossa kuunneltiin ainoastaan klassisia teoksia tai hengellistä musiikkia. Ja koen, että sellaisessa  musiikissa on edelleen mun kotini. Kun olen yksin kuuntelen lähes aina vain hengellistä musiikkia (virsiä lähinnä) ja laulan koko sydämeni kyllyydestä. Myös näyttämötaide (tanssi, teatteri) liikuttaa usein valtavia asioita mun sisällä. Sen sijaan en oikein osaa tuntea esimerksiksi maalausten edessä. Voin ihailla niitä visuaalisesti näyttävinä, mutta harvoin mikään teos on varsinaisesti herättänyt tunteita tai tarjonnut oivalluksia.  Enkä oikein tiedä mistä se johtuu. Valokuvat ovat asia erikseen. Niiden kautta voin tuntea kokonaisen elämän.

Mikä oli sun lempiaine koulussa? 

Liikunta oli sellainen josta pidin ihan ensimmäisestä luokasta, lukion viimeiseen luokkaan. Muuten lempiaineet vaihtelivat vähän opettajien mukaan. Äidinkielestä olen myös pitänyt aina, samoin matematiikasta. Mutta kyllä silti sanoisin, että historia ja yhteiskuntaoppi oli mulle ne kaikkein kiinnostavimmat aineet. Kirjoitin molemmista Laudaturit ylioppilaskirjoituksissa, ja kerron sen todella mielelläni ihan kaikille. Sen olette ehkä jo huomanneetkin.

Mitä haluaisit opiskella?

Haluaisin opiskella mm. sosiaalipsykologiaa, suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä kauppatieteitä. Näin muutaman mainitakseni.

Haluatko uudestaan naimisiin?

En usko. En ainakaan tällä hetkellä. Ja on vähän vaikea ajatella, että mieli tulevaisuudessa muuttuisi.


Mitä meikkejä kasvoissasi käytät:

Kiitos ystäväni Sofin vinkkauksen; ensimmäiseksi levitän koko kasvoille tämän Bybin Babe Balmin. Se levittyy kasvoille nätisti, ja jättää ihon todella kuulaaksi, olematta kuitenkaan ollenkaan rasvainen. Nyt ensimmäistä kertaa on sellainen tilanne, että iho ei ala juuri kiiltelemään päivän aikana, kunhan vain levitän meikkivoiteen alle tämän voiteen.
Ei siis ole varsinaisesti meikkituote, mutta olennainen osa sitä että meikki tuntuu kasvoilla hyvältä ja näyttää kuulaalta.

Sen jälkeen levitän kasvoille sormin (vinkkejä hyvistä meikkivoidesiveltimistä otetaan vastaan) Lumenen Instant glow sävyvoiteen. Silmänaluset ja nenänpielet käyn läpi keyvellä peitevoiteella.
Poskiin sipaisen Everyday Mineralsin I’m Taken – poskipunaa .
Ripset ”kampaan” Anastasia Beverly Hillsin kulmakarvageelillä.
Siinäpä se sitten onkin. Ripsiväriä en ole käyttänyt enää moneen kuukauteen, vaan ripsien taivuttaminen on riittänyt. Alkuviikosta otin ripsiini lash liftin, joten enää ei tarvitse tehdä edes sitä.

 

Parhaat pukeutumisvinkit? 

  • älä koskaan pukeudu vaatteisiin, jotka tuntuvat epämukavilta. Housuihin jotka kiristävät, tai joita joutuu kiskomaan ylöspäin. Paitoihin, jotka kutittavat, hilautuvat ylös, tai kiristävät vääristä kohdista. En usko, että kenelläkään voi olla mukava olo, kun päällä on epämukavat vaatteet. Epämukavuus usein näkyy myös ulospäin.

 

Vinkit oman tyylin löytämiseen?

  • älä yritä olla kukaan muu. Aina saa inspiroitua, mutta yritä löytää sellaisia vaatteita, jotka resonoivat sinussa. Älä osta mitään vain siksi, että se näytti hyvältä jollain toisella. Pukeudu vaatteisiin jotka tuntuvat mukavilta,  sillä yleensä ne myös näyttävät siltä.
  • Käytä aikaa omien mieltymystesi tunnistamiseen. Mitkä vaatteet kaapissasi ovat sellaisia, joista pidät kaikkein eniten? Millaisissa vaatteissa sinulla on itsevarma olo? Hakeudu jatkossa vain sellaisten vaatteiden luo.

Mikä on luottoasusi?

  • Farkut tai suorat housut, valkoinen t-paita, ryhdikäs mutta väljä jakku tai kauluspaita. Myös hyvin istuvat, simppelit collegepaidat ovat käytössä usein.

Mikä on sun suurin unelma? 

Suurin unelma on se, että saisin olla äiti vähintään kahdelle, mutta mielellään kolmelle.

Ja olisimme kaikki terveitä ja onnellisia ja eläisimme pitkään.

Entä unelma-ammatti?

Unelma-ammattia mulla ei oikeastaan ole koskaan ollut. Haluaisin saada jatkossakin tehdä tätä mitä teen nyt; asioita missä olen hyvä, ja mistä nautin. Ehkä haluaisin kuvata enemmän, kirjoittaa kirjan tai kaksi, ohjata ja käsikirjoittaa, tehdä puheojelmaa. Mutta enemmän unelma-työt liittyvät juuri yksittäisiin asioihin, ei niinkään mihinkään yhteen tiettyyn ammattiin. Haluan tehdä vähän kaikkea. Innostua ja inspiroitua loputtomasti.

Haluan tietää miten oot noin ihana ja kaunis?

No ohhoh. Kiitos.

Filtterit ja hyvät kuvakulmat tekee paljon. Oikeasti mulla on esimerkiksi kasvoissa paljon luomia, joista en pidä sekä peukalonpään kokoiset ihohuokoset, joita en niitäkään kovin mielelläni esittele. Kaikki ihoa silottavat filtterit Instagramissa otan siis ilolla vastaan, vaikka tietysti haluaisin olla sellaisten asioiden yläpuolella.

Mutta ihmisenä oon kieltämättä kyllä aivan hyvä ja kiva, heh. Varmaan johtuu siitä, että mun ympärillä on niin hienoja ihmisiä; ystäviä, perhettä, kollegoita,.. Yritän jatkuvasti parhaani ollakseni heidän arvoisensa, vaalien samalla kuitenkin sitä kuka minä olen.

Milloin harrastit ensimmäisen kerran seksiä?

Vähän ennen kuin täytin 21.

Miellätkö itsesi seksuaalisesti aktiiviseksi?

On aikoja ja kausia, jolloin olen. Ja sitten on myös niitä toisenlaisia kausia, jolloin en todellakaan ole.

Milloin alat pitää podcastia?

Heti, kun saan houkuteltua jonkun tekemään sitä mun kanssa. Toivottavasti se tapahtuu jo ennen kesää.

Ootko läheinen sun perheen kanssa?

En samalla tavalla läheinen, kuin vaikka ystävien kanssa. Vanhinta isosiskoani, Miinaa, lukuunottamatta en juurikaan jaa omia asioitani sisarusten tai vanhempien kanssa. Oon ihan pienestä pitäen ollut sellainen, että ystävät on ihan hirveän tärkeitä, tavallaan se perhe, jonka oon itse itselleni valinnut. Mutta vaikka en olekaan erityisen läheinen kovinkaan monen sisarukseni kanssa, niin tykkään kyllä kaikista ihan hirveästi!

Onko sulla tatuointeja?

Tällä hetkellä niitä on yksi. Mun ranteessa lukee uskalla , ja oon ottanut sen silloin kun kuvasin iholla-sarjaa, ja koin silloin sellaisen vahvan uskallan mitä vaan – vaiheen, ja uskallus oli tavallaan ollut koko kuvauksia edeltäneiden vuosien teema. Mutta halusin sen siihen muistutuksesksi sellaisiin hetkiin, kun tuntuu että ei uskalla, että aika usein kannattaa uskaltaa.

Sain poikaystävältä syntymäpäivälahjaksi tatuointilahjakortin, ja ajatuksena olisi ottaa heti kerralla kolme lisää; kaksi pienempää ja yksi isompi.

Mitä ajattelet kauneusleikkauksista ja pistoshoidoista?

No hmm, tää on aika iso aihe, josta mulla ei oikein ole yhtä selkeää mielipidettä. Mutta yritän nyt jotenkin typistää mun vastauksen. Mä pidän vähän surullisena tätä nykyistä ”trendiä”, jossa ihan nuoretkin silottavat ryppyjään ja ottavat täytettä huuliinsa. Mä ajattelen sen olevan väärä tie matkalla itsensä hyväksymiseen. Musta on paljon hienompaa nähdä, kun ihmiset tekevät töitä sen eteen, että pystyvät hyväksymään itsensä sellaisina kuin ovat, ”virheineen” päivineen. Mä pidän siitä, miltä ihmiset näyttävät luonnollisina. Mä pidän siitä, kun silmäkulmiin ja otsaan ilmestyy ryppyjä. Mä haluan nähdä miltä mun iho ja kasvot näyttävät, kun mä olen vanha. Mua ei niinkään kiinnostaa nähdä miltä botox mun tai muidenkaan kasvoilla näyttää.

Mutta. Aina on olemassa se mutta. Jatkan tästä aiheesta joskus paremmin.

Miten sulla sujuu sen keliakian kanssa?

Kun kirjoitin tämän postauksen aiheesta,  kerroinkin etten ollut vielä saanut laboratorituloksia, mutta siskoni keliakin ja omien oireideni perusteella olin varma, että saisin saman diagnoosin kuin hän. Toisin kuitenkin kävi. Mulla ei siis ole keliakiaa. Välttelen kuitenkin viljoja parhaani mukaan, sillä voin paremmin kun en syö niitä ylen määrin. Viljat kuuluvat kuitenkin edelleen osin ruokavaliooni, enkä oikein osaa sanoa syytä sille miksi painoni on alkanut tasaisesti nousta, hiustenlähtö on loppunut ja olo on kaikin puolin huomattavasti parempi nykyään.

 

Ajatteletko olevasi hyvä äiti?

Kyllä mä oikeastaan ajattelen. Ainakin suurimman osan ajasta. Totta kai on surkeita hetkiä, joskus kokonaisia päiviä jolloin en todellakaan ole ylpeä siitä, kuinka toimin. Sellaisia tilanteita, joissa tiedän toimineeni ihan toisin kuin hyvä äiti toimisi. Mutta mä oon aika johdonmukainen (pyrin ainakin siihen parhaimpani mukaan),  läsnäoleva, rakastava, huolehtiva, tunteva ja lämmin äiti. Koen kuitenkin usein huonommuutta siitä, etten osaa katsoa itseäni yhtä lempeästi ja rakastavasti kuin katson Albaa. Haluaisin osata. Oon myös usein Alban elämän aikana ollut peloissani ja ahdistunut, joka on aivan takuulla välittynyt ja vaikuttanutkin lapseen. Siitä poden syyllisyyttä. Tiedän kuitenkin, että oon äiti joka laittaa lapsen tarpeet ja edun aina omansa edelle. Ajattelen olevani vähintäänkin riittävän hyvä äiti.

Mitä luet just nyt?

Tällä hetkellä mulla on kesken Serotoniini. Valittiin se meidän kirjapiirin kuukauden kirjaksi. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia, pidän siitä oikeastaan tosi paljon. En olisi ehkä koskaan tullut lukeneeksi sitä itse, mutta oon oikeastaan tosi hyvilläni että jouduin sen lukemaan.

Kirjasuosituksia?

Kimppakämppä, Serotoniini, Vihainen nainen, Satakieli (tämän mainitsen aina), mustarastas (tämän myös), Olipa kerran äiti, Paperilla toinen, Kaikki mitä rakastin, yhdeksän hyvää kymmenen kaunista,

Omat suosikit matkakohteista, jossa oot käynyt?

Madrid, Barcelona, Gdansk, Hvar, New York, Istanbul, Pereira ja vähän ehkä yllättäen myös Miami

Ketä ihailet?

Ihailen monia ihmisiä eri syistä. Ei kuitenkaan ole ketään yhtä tiettyä ihmistä, jota ihailisin jotenkin ihan erityisesti.

Mutta ihailen esimerkiksi Stellan kykyä kirjoittaa ja kuvata. En muista yhtään tekstiä häneltä, joka ei olisi liikuttanut jotain minussa. Samaa voi sanoa melkein jokaisesta hänen kuvastaan.

Ihailen Elisan olemista. Elisa on ihan hullun hauska ja välitön. Fun to be around sanoisin englanniksi. Suomeksi sanon että Elisa on sellainen, jonka seurassa tuntee itsensä aina ihan erityisen hyväksi.

Ihailen mun pikkusiskoa Seliinaa, joka uskaltaa puhua julkisesti ääneen sellaisista asioista, mistä moni ei uskaltaisi.

Ihailen Annikaa, joka oli yksi ensimmäisistä bloggaajista, joka uskalsi puhua valtavalle yleisölle mielenterveysongelmista. Annika on varmasti ollut yksi niistä ihmisistä, joka on tehnyt masennuksesta ja muista mielenterveyden ongelmista puhumisesta monille helpompaa ja ihan yleisestikin hyväksytympää. Tienraivaaja, sanoisin.

äh, tekisi mieli mainita tässä niin monta ihailtavaa ihmistä, mutta jätän tämän tällä kertaa nyt näihin neljään.

Mitä kuuluu?

Tosi hyvää. Harvinaisen hyvää oikeastaan.

Niin moni sellainen asia on nytkähtänyt eteenpäin,  joka on junnannut paikallaan jo vuosia.
Ensimmäistä kertaa elämässäni olen asettanut itselleni tavoitteita ja päämääriä. Ensimmäistä kertaa siksi, että vasta nyt se tuntuu mielekkäältä. Vasta nyt uskon, että kykenen saavuttamaan sen, mitä tahdonkin.
Elin pitkään niin, etten juuri unelmoinut. En asettanut itselleni tavoitteita, vaan lilluin virran mukana.
Ajattelin, ettei minun tarvinnut unelmoida, sillä elämäni oli riittävän hyvää jo sellaisena kuin se oli. Olin saanut niin paljon sellaistakin mistä en ollut osannut edes haaveilla. Se ei oikeastaan ole kovin ihmeellistä, jos on ihminen joka ei ole haaveillut juuri mistään. Mutta ajatellaan vaikka niin, että olen elämässäni saanut paljon sellaista, mistä moni varmasti haaveilee.
Jos olen unelmoinut, niin lähinnä siitä, että olisin sovussa itseni kanssa, pitäisin itsestäni ja uskoisin itseeni.
Ole haaveillut itseluottamuksesta, uskosta omiin kykyihini ja siitä, että uskaltaisin vetää rajat itseni ympärille myös silloin, kun se tuntuu epämukavalta. Tai erityisesti juuri silloin.

Nyt oivallan, että unelmoinnin puuttuminen omasta elämästä on johtunut siitä, etten ole uskonut niiden toteutumiseen. En ole uskonut siihen, että voisin itse oikeasti vaikuttaa elämäni kulkuun. Ja elämä on ollut aivan hyvää niinkin. Olen noussut aamuisin onnellisena ja kiitollisena, enkä ole kokenut merkityksettömyyttä (paitsi toisinaan, kuten aivan varmasti jokainen meistä). Olen ollut tyytyväinen elämääni, enkä ole osannut edes kaivata unelmia ja unelmointia. Viime vuodella en tehnyt yhtään lupausta, mutta asetin sille teeman: opi tuntemaan itsesi, ja sitä kautta kohenna hyvinvointiasti.
Nyt huomaan, että sen kaiken itsetutkiskelun, ja itseni hyväksymisen jälkeen – unelmointi on ihan yhtäkkiä tullut osaksi elämääni. Yhtäkkiä onkin tuntunut mielekkäältä asettaa tavoitteita, sanoa niitä jopa ääneen.

Olen aina aiemmin pitänyt unelmoivia tai todella tavoitteellisia ihmisiä sellaisina, jotka eivät osaa nauttia elämästä tässä ja nyt, vaan tarvitsevat jaksaakseen jotain odotettavaa. Ajattelin heidän elävän sellaista surullista sitten kun – elämää. Olen ajatellut, että nautin elämästä huomattavasti enemmän, kuin sellaiset jotka ovat koko ajan matkalla jonnekin. Mutta nyt oivallan, etteivät nuo kaksi asiaa sulje mitenkään pois tosiaan. Voin unelmoida ja samaan aikaan nauttia tästä mitä on jo nyt. (Pyydän anteeksi ikäviä ajatuksiani teitä kaikkia unelmoivia ihmisiä kohtaan. Olin väärässä, sillä en vain viel tiennyt kovin hyvin).

 

Tuntuu hyvältä huomata, että jotain on nytkähtänyt minussa itsessäni oikeaan suuntaan.
Sellaiset asiat, jotka pelottivat vielä hetki sitten, eivät pelota enää.
Ajattelen itsestäni paljon myönteisemmin, ja minun on huomattavasti aiempaa helpompaa vetää rajoja itseni ympärille.  Jos jokin tuntuu minusta pahalta, epäreilulta tai olen vain asiasta eri mieltä-  sanon sen. En enää ajattele, että on minun vastuullani suojata muita ihmisiä epämiellyttäviltä tunteilta.  En enää pelkää, että minusta ei pidetä, jos uskallan olla sen suuruinen kuin olen.
Ymmärrän, etten tarvitse ympärilleni ihmisiä, jotka eivät pidä siitä kuka olen.
Olen niin monta vuotta pienentänyt itseäni kelvatakseni, että hukkasin siinä oikeastaan itseni kokonaan. Nyt tuntuu huojentavalta olla taas tässä, tallessa.

 

 

Jos viime vuoden teema oli löytää itsensä, niin tänä vuonna jatketaan samalla teemalla. Sen lisäksi tälle vuodelle on paljon muitakin toiveita, ja haaveita mutta myös 3 kirkasta tavoitetta:

1. Löytää itselleni sopiva terapeutti ja aloittaa pitkäaikainen kuntoutusterapia (näistä kaikista kolmesta, tämä on se kaikkein tärkein ja ensimmäisena prioriteettilistallani)


2.
Muuttaa yritykseni toimintaa ammattimaisemmaksi

Aloitin bloggaamisen ehkä vähän toisella tavalla kuin moni muu. Minua pyydettiin suoraan erään portaalin alle ennen kuin mitään blogia edes oli olemassa. Aloin saada kirjoittamisesta rahaa oikeastaan heti aloittamisen jälkeen. En kuitenkaan ole koskaan suhtautunut tähän työnä. En ajattele tekeväni töitä, kun kirjoitan tai kuvaan. Jostain eriskummallisesta syystä kaikki tämä tuntuu liian mukavalta ollakseen työtä. Naurettava ajatus, mutta siltä se on tuntunut. Osittain tämä suhtautuminen johtuu myös siitä, että olen tehnyt bloggaamisen rinnalla koko ajan myös muita palkkatöitä, jotka ovat tuntuneet huomattavasti työläämmältä, kuin tämä. Olen aina mieltänyt ne muut työt oikeiksi töiksi, ja tämän tällaiseksi mukavaksi, pikku puuhasteluksi, vaikka tulojen puolesta tämä on ollut ehdottomasti suurin tulonlähteeni heti ensimmäisestä vuodesta lähtien.

Se on näkynyt esimerkiksi siinä, etten ole koskaan ottanut selvää, kuinka paljon blogiani luetaan. En ole koskaan miettinyt milloin olisi paras aika julkaista postaus, tai seurannut sitä millaisia jutut saavat eniten lukukertoja. En ole ajatellut, että pitäisi kirjoittaa siitä tai tästä, olla sanomatta jotain tai paljastamatta itsestään jotain. En ole koskaan miettinyt mikä olisi kannattavaa. En ole hitsi vie, koskaan edes suunnitellut sisältöjäni etukäteen.
Tämän vuoden aikana aion ottaa selvää siitä kaikesta, ja alkaa tehdä töitä ammattimaisemmin. Mikä ei teille tarkoita todennäköisesti muuta, kuin aktiivisempaa päivitystahtia. Mutta haluan ehdottomasti säilyttää tämän saman suhteen tekemiseen: en tee mitään, mikä ei tunnu minulta. Enkä varsinkaan tee mitään klikkauksien tai huomion toivossa.

Tällä hetkellä kuvaan useammallekin yritykselle ihan täysin mun somekanavien ulkopuolelta, ja myös sitä asiakaskuntaa haluan ehdottomasti kasvattaa. Olen ylpeä siitä, että kaikki asiakkaat joiden kanssa tein töitä viime vuoden, halusivat jatkaa yhteistyötä myös tänä vuonna. Se on paras tunnustus, jonka voin työstäni saada.


3. Kouluttatuminen/opiskelu

En usko hakevani tänä vuonna opiskelemaan mihinkään oppilaitokseen, mutta haluan ehdottomasti oppia ja kasvattaa tietämystäni. Että hei vaan avoin yliopisto, ja erilaiset kurssit – olen jo matkalla!

 

sitten olisi vielä yksi tällainen  harras bonustoive:

Löytää meille ihana koti.
Vallila, Hermanni, Kallio, Kalasatama, Hakaniemi.
Koti, jossa olisi paljon valoa, iso keittio ja mielellään kolme huonetta. Mutta kaksikin voisi riittää.

 

 

Tänään olen viimeistä päivää 31. Huomenna täytän 32. Se tuntuu ihanalta, todella todella hyvältä.
Jostain syystä olen odottanut huomista syntymäpäivääni jo liki kuukauden. Siis ihan oikeasti odottanut. Sellaisella samanlaisella innolla, kuin joskus lapsena. Iltaisin on kutkuttanut mennä nukkumaan, ja olen laskenut päiviä tuohon. Enkä osaa edes selittää että miksi.

Yksi konkreettinen muutos on myös se, etten enää odota että muut ihmiset tekisivät päivästäi erityisen, vaan olen tajunnut että jos haluan erityistä, kaikkein varmimmin sen saa kun järjestää asian itse.

Olen varannut aamuksi pilates-tunnin ja paikan ihanasta aamiaispöydästä. Otin töistä vapaata ja annoin poikaystävälle tehtäväksi järjestää meille illaksi jotain ihanaa (ennen olisin vain toivonut hiljaa mielessäni, että hän tajuaa tehdä niin). Aion nauttia päivästäni, ja siitä että elämä tuntuu nyt tältä miltä se tuntuu; ihan helvetin hyvältä.

Tämä 9 instagramin tykätyintä kuvaa on oikeastaan aika hauska tapa katsoa taaksepäin mennyttä vuotta.
Näiden kuvien joukosta puuttui monta omaa lempihetkeäni (tosin suurin osa ihan niistä kaikkein rakkaimmista muistoista, ja parhaista hetkistä ei ole koskaan edes päätynyt Instagramiin), mutta silti nämä yo. yhdeksän kuvaa ovat mielestäni oiva läpileikkaus kuluneeseen vuoteen, ja niihin asioihin jotka ovat minulle kaikkein kalleimpia.

Tässä vielä pieni tarina jokaisen kuvan takaa:

1. Tämän kuvakarusellin lisäsin Albasta tämän syntymäpäivänä viides syyskuuta. Kuvia oli kuusi, yksi jokaiselta vuodelta. Jos mietin edellistä vuosikymmentä niin tuntuu omituiselta ajatella, että siihen on mahtunut myös neljä kokonaista vuotta ilman lasta. Ja niihinkin vuosiin on mahtunut monta merkittävää asiaa, mutta silti minulle 2010-luku on ollut ihan erityisesti vanhemmaksi kasvamista, ja muutoksiin sopeutumista.  Elämäni merkityksellisimmät, kasvattavimmat, onnellisimmat mutta myös vaikeimmat vuodet ovat olleet nämä kuusi viimeisintä.

Kirjoitin tuon kuvakarusellin oheen näin:

Alba, Albu, Al Bacino, Albachka

0, 1, 2, 3, 4 ja 5.

Herkkä, rohkea, sinnikäs, sosiaalinen ja terävä.

Huumorintajuinen, rauhallinen ja luova. 

Rakastaa syliä, halauksia, suukkoja ja kainaloon nukahtamista mutta hiuksia ei saa missään tapauksessa silittää

Herää aina unesta täydellisen pirteänä ja alkaa heti silmät avattuaan kertoa asioitaan heleällä äänellä niin kuin ei olisi juuri herännyt 10 tunnin yöunilta. 

Kysyy usein liian vaikeita. Sellaisia mihin ei osaa, tai edes uskalla vastata. 

Eikä todellakaan tyydy kuin ehkä 1/3 vastauksistani, vaan kysyy lisää kysymyksiä, haastaa, tahtoo kattavamman selityksen tai paremmat perustelut.

Ymmärtää asioita välillä pelottavankin hyvin. 

Huomaa kaiken. Siis aivan kaiken. Turha edes yrittää piilottaa huonoa tuulta, tai apea mieltää – hän huomaa sen kuitenkin. Jos jokin tavara on hukassa, Alba kyllä tietää mistä sen löytää. Tuntuu, että mikään ei jää Albalta huomaamatta – ei tapahtumat, ihmiset, asiat, tunnetilat eivätkä varsinkaan koirat. Tai se, että olen syönyt salaa suklaata viisi minuuttia aiemmin ” mä haistan sen susta äiti”

Rakastaa kirjoja. Jos täytyy valita minkä tahansa asian ja kirjojen lukemisen väliltä hän valitsee aina aivan varmasti kirjan. 

Kertoo usein kuinka paljon rakastaa. Niin minua, kuin kaikkia muitakin elämänsä ihmisiä.

Puhuu paljon ja avoimesti tunteistaan ja yhtä avoimesti myös näyttää ne, mutta haluaa myös aina sopia pienimmätkin erimielisyydet ja äänenkorotukset. 

Sanoo aina ennen nukahtamistaan ”hyvää yötä mun pikkuinen äiti” ja joka kerta ne sanat saavat palan nousemaan kurkkuun.

Ja äh, taas huomaan, kuinka pieniltä ja riittämättömiltä kaikki sanat tuntuvat sen rinnalla mitä ajattelee, tuntee ja haluaisi niin kovasti saada sanottua. 

Ehkä tälle kaikelle ei ole sanoja. Enkä yritä enempää. 

Kiitos, että saan olla sinun äitisi. 

Onnea koko maailman hienoin Alba. 

Tänään viisivuotias.

Enkä edelleenkään tiedä, mistä löytyisi sellaisia sanoja joilla voisi kuvailla kaikkea sitä miltä äitinä oleminen tuntuu, tai kuinka kiitollinen ja ylpeä olen tuosta pienestä.

 

2. Siitä huolimatta, että olisimme nukahtaneet eri sänkyihin niin herätessä näyttää usein tältä: Rami ja Alba nukkuvat syvässä unessa toistensa lomassa, ja ovat vallanneet 4/5 sängystä, jolloin minulle (heikkounisimmalle) jää pieni kaistale johonkin kulmaan, ja herään katkonaisten unien jälkeen tämän tapaiseen näkyyn. Usein väsymys haihtuu nopeasti kiitollisuuden tieltä.
Mikä ihana etuoikeus saada jakaa sänky kahden ihmisen kanssa, joita rakastaa niin paljon että se pelottaa.

 

3. Tämä kuva on otettu sellaisena päivänä, jolloin olimme edellisten viikkojen aikana käyneet keskusteluja siitä jatkammeko yhdessä. Molempien elämässä oli ennen näkemättömän isoja kriisejä, joiden lisäksi olimme molemmat tuoneet suhteeseen menneisyyden haamuja, epävarmuuksia ja pelkoja. Ja jo niissä olisi ollut aivan tarpeeksi tekemistä, mutta sen kaiken lisäksi (ja ehkä kaikkein tärkeimpänä) olimme uusperhe. Kuvio oli meille jokaiselle uusi, eikä todellakaan vain helppo ja mutkaton sellainen. Olimme miettineet sitä, että onko tämä kaikki yhdessä vähän liikaa. Olisiko helpompaa olla erillään, pudottaa yhteisestä kuormasta jotain. Tämä kuva on otettu sellaisen pitkän kävelyn jälkeen, jonka piti olla vähän kuin hyvästit (vaikka en ole varma ajatteliko kumpikaan meistä oikeasti, että niin tapahtuisi..), mutta josta tulikin uusi, parempi alku.
Ajattelen, että tämä heinäkuinen päivä oli se, jolloin molemmat uskalsivat tulla nähdyiksi juuri sellaisina kuin olemme. Ja se oli portti parempaan. Oikeastaan se on ainoa mahdollinen tie.

 

4. Meillä on ollut suvun kesämökki keski-suomessa vuosikymmeniä, jossa olemme viettäneet lapsuuteni kesistä aina osan. Muutama vuosi sitten vanhemmat ostivat tuon sukumme mökin liepeiltä oman mökin. Ja mikä mökki se onkaan! Olen viettänyt siellä Alban kanssa useampia viikkoja viime- ja edellisenä kesänä, ja ollut niin onnellinen ja hyvilläni siitä että olen voinut tarjota Alballe samanlaisia, ihania kesämuistoja, kuin ne omat onnelliset, huolettomat kesämökkimuistoni.

 

Viime kesänä vanhemmat rakensivat mökille vähän uutta, ja tämä kuva on uuden mökki- ja saunarakennuksen makuuhuoneesta. Suuret lasiset liukuovet avautuvat järvelle auringonnousuun ja en ole varmaan koskaan herännyt näin kauniina avautuvaan maisemaan.

 

5. Olimme Alban kanssa olleet juuri muutaman päivän Naantalissa lomailemassa, vain me kaksi. Ja tiedän sen olleen meille molemmille yksi kesän parhaimmista päivistä. Muistelemme tuota reissua usein vieläkin. Aurinko paistoi matkan jokaisena päivänä. Uimme niin meressä kuin kylpylän altaissakin. Valvoimme tavallista pidempään, ja söimme paljon roskaa. Rakensimme hiekkalinnoja ja kävelimme vanhan kaupungin katuja (okei, Alba ei suostunut kävelemään vaan istui hartioillani ja sulanutta jäätelöä valui niskaani eikä se haitannut yhtään). Tässä olimme juuri palanneet reissusta, ja tulleet palauttamaan lainassa ollutta autoa lapsen mummolaan. Odottelimme siskoani hakemaan meitä, ja istuimme etupihan patiolla. Muistan, että Alba oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella, puheli omia juttujaan, intoili tulevista kesäpäivistä ja siitä kuinka oli melkein oppinut uimaan. Muistan, etten kuullut ihan kaikkea sillä tuijotin vain tuota pientä, ja mietin miten minulla oli käynyt tällainen tuuri.

 

6. Olimme ajaneet Ramin ja Annikan kanssa Kuvaamaan Annikalle kamppanjakuvia ehkä Vantaalle, mutta saattoi se olla myös jossain muualla. Luka- koira pyöri heinikossa myös. Sillä välin, kun me kuvasimme Rami poimi meille molemmille isot kimput auringonkukkia. Kuvausten jälkeen kaikkien kengät ja koiran turkki olivat täynnä mustia, pieniä takiaispalloja.

Tässä ehkä itse kuvaa enemmän tykkäyksiä sai se, että ilmoitin pitäväni jatkossa joka kuukausi instagramista viikon mittaisen tauon. Jonka tosin valitettavasti unohdin kahden kuukauden jälkeen.

 

7. Olen nähnyt elämäni aikana paljon erilaisia paikkoja, mutta nämä Poda Islandin valkohiekkaiset rannat vievät ehkä voiton.
En ole koskaan ollut niin kauniilla (ja hiljaisella) rannalla kuin tuo. Valkoinen rantaviiva tuntui jatkuvan loputtomiin, vesi oli niin kirkasta ja turkoosia, että se tuntui melkein vitsiltä. Rantaa reunustivat kauniisti harmaantuneet, kelottuneet puunrungot, ja vihreinä leviävät trooppiset lehtipuut. Jos Thaimaa ei olisi niin pitkän lentomatkan päässä, sanoisin että menen uudestaankin. Nyt kuitenkin tiedän, että en mene. Onneksi on nämä kuvat ja noin 102032 videota.

 

8. Alban keväjuhlapäivä. Olemme aina menneet päiväkodin tapahtumiin yhdessä Alban isän kanssa. Tuonakin päivänä olimme tavanneet ennen juhlan alkamista, jotta ehtisimme viettää hetken yhdessä kaikki kolme. Tiedän noiden hetkien olevan Alballe hirivittävän tärkeitä. Vähän kuin lepopaikka siitä jatkuvasta toisen vanhemman ikävästä. Ja Alban isä on minullekin tietysti tärkeä ihminen yhä edelleen. Olimmehan yhdessä melkein kymmenen vuotta. Koimme yhdessä valtavan isoja, elämää mullistavia asioita ja olemme edelleen liki päivittäin yhteydessä liittyen lapseen.  Haluan ehdottomasti näyttää Alballe sen, että arvostamme ja kunnioitamme toisiamme vanhempina ja haluamme molemmat aina hänen parastaan, ja toimimme aina sen pohjalta.

Roma halusi tapansa mukaan oikaista päiväkodille palatessamme, koska oikoreitin varrella olisi jotain hienoa. Se hieno, oli tämä katto, jonne oli esteetön pääsy. Leikimme Alban kanssa hippaa, ja Roma otti siitä muutaman kuvan (pyynnöstäni tietysti). Ihana iltapäivä.

 

9.  Me kaksi.
Olimme ottaneet viikon alkuun yhteisen vapaapäivän, jonka kulun lapsi sai päättää.
Hänen toiveenaan oli käydä yhdessä kaupungilla katsomassa jouluvaloja ja etsimässä ranteeseen kiinnitettävää pehmolelua, mennä leikkipuistoon niin pitkäksi aikaa kun hän haluaa (aika usein se olen minä, joka alkaa noin tunti saapumisen jälkeen vinkua että lähdetäänkö kotiin), ja lukea ainakin kolme kirjaa. Ihanaa, kun pystyi toteuttamaan jokaisen toiveen.
Tuo ranteeseen kiedottu bambi sai nimekseen Faline, ja se kulkee edelleen päivittäin mukana aivan kaikkialle.

 

Heii Thaimaasta!

Olemme olleet lomalla sunnuntaista saakka, mutta oikeastaan ehkä vasta kolme päivää on tuntunut siltä että on todella lomalla. Ensimmäiset kaksi lomapäivää kärsin aivan kamottavasti migreenistä, joka pakotti makaamaan pilkkopimeässä, kylmässä hotellihuoneessa ja poikkeamaan pöntön äärelle noin puolen tunnin välein. Kun toivuin siitä, olo oli pitkään heikko ja jotenkin puolikuntoinen. Sen lisäksi nukuin todella huonosti,  vain muutaman tunnin yössä ja nekin yleensä pätkissä niin että toinen tunti alkuyöstä ja seuraava sitten viiden tunnin valvomisen jälkeen aamulla.

Mutta nyt mitään tuosta alun huono-onnisuudesta ei juuri edes muista. On niin tukevasti täällä joutilaisuuden ja toimettomuuden poukamassa.

Loman ensimmäiset päivät vietimme Bangkokissa, jonka jälkeen lensimme Etelämmäksi tänne rannikolle.

Päivät täällä näyttää suunnilleen tältä:

herään aikaisin,

sekoitan kupin pikakahvia,

maanittelen poikaystävän hereille,

puen päälle kevyintä mitä keksin, kävellään aamiaiselle joka sisältää aina tuoreita hedelmiä ja marjoja mutta yleensä tosi paljon muutakin. Syödään täällä ehkä harvemmin (yleensä vain aamuisin ja iltaisin) mutta huomattavasti enemmän kuin kotona. Aaminaisen jälkeen patikoidaan rannalle tai hypätään pitkähäntäveneeseen, joka kuljettaa johonkin läheisille saarille, uidaan, uidaan, uidaan ja uidaan kunnes aurinko laskee ja pimeys laskeutuu. Pimeä tulee täällä salakavalan nopeasti sen jälkeen, kun aurinko katoaa horisonttiin.

Kävellään uimisesta ja auringosta uupuneina, mutta levänneinä hotellille. Pestään hiekat joita päivän aikana on kulkeutunut aivan kaikkialle. Suihkun jälkeen aletaan miettiä mitä syötäisiin. Useimmiten se on ensin jotain pientä kuten samosaa, kana- tai vihannesvartaita kadunvarsien ruokakärryistä ja sen jälkeen kunnollinen illallinen ravintolassa.

Illallisen jälkeen kävellään pienillä kujilla ennen kuin palataan takaisin hotelille ja katsotaan muutama jakso You:ta ennen kuin nukahdetaan.

Eilen ostimme pelikortit, joten jatkossa illat menevät todennäköisesti niin, että illallisen jälkeen kivutaan meidän hotellin kattoterassille pelamaan korttia ja juomaan Singhaa, me neljä.

Kaiken tekemättömyyden välissä huokailen niin ääneen kuin hiljaa mielessänikin sitä, kuinka kaunista ja hyvää voi olla.

Huomenna vuosi vaihtuu, eikä niin illan kuin koko vuodenkaan varalle ole juuri suunnitelmia. Ehkä menemme päiväksi Koh Lantalle, ja tulemme illaksi takaisin tänne, ja leiriydymme hyvän illallisen jälkeen rannalle vaihtamaan vuotta ruoan, juoman ja tulevalle vuodella varattujen suurien toiveiden kera.

Ihanaa olla täällä. Ihanaa saada olla jouten ja nähdä kaikki tämä. Lomapäiviä on jäljellä vielä useita, mutta ajatus kotiin paluusta ei tunnu ollenkaan huonolta sekään. Kaikki on siis paremmin kuin hyvin. Jos ei oteta huomioon sitä, että Albaa on aivan järjetön ikävä ja poikaystävä sai eilisistä ravuista ruokamyrkytyksen.