_MG_6335 _MG_6011_MG_6340 _MG_6356 _MG_6362_MG_6386 _MG_6372_MG_6375 _MG_6401 _MG_6477 _MG_6447 _MG_6184_MG_6420_MG_6546 _MG_6576 _MG_6491 _MG_6654 _MG_6648 _MG_6508_MG_6641 _MG_6573 _MG_6697

Juhannus 2016, jäät mieleen ehkä kivoimpana koskaan. Olkoonkin, etten juuri muista mitä olen viimeiset kymmenen juhannusta puuhastellut. Yhden vietin New Yorkissa Yankee Stadiumilla ja jonain toisena juhannuksena Helsingissä oli neljä astetta lämmintä, mikä oli yhtä paljon kuin joulukuussa oli ollut. Siinä kaikki, mitä muistan. Aika usein ollaan kuitenkin ehkä jääty kaupunkiin, eikä olla tehty varsinaisesti mitään kovin juhannusmaista, jos tiedätte mitä tarkoitan. Ollaan herätty omasta sängystä, pyöräilty hiljaisen kaupungin halki ensin aamiaiselle, ja sitten heti perään lounaalle. Käyty ehkä uimassa, tai kietouduttu toppatakkiin. Nähty ystäviä, istuttu puistossa tai sisällä. Juotu lasillinen tai pullollinen. En ihan rehellisesti ottaen muista. Ehkä se kertoo siitä, etten ole vielä koskaan ottanut juhannusta kovin vakavasti. Mutta tästä eteenpäin ajattelin kyllä todellakin ottaa.
Sillä,
tämä kuluva viikonloppua on ollut kyllä tunnelmaltaan ihan vertaansa vailla. Jotain taikaa tässä on ollut. Tai ehkä se on vain rentoutta, vapautta ja kiitollisuutta tästä kaikesta mitä ympärillä ja omassa elämässä on. Viimeisen kuukauden aikana olemme olleet aika harvoin koko perhe samaan aikaan kotona. Meillä on pieni lapsi, kolme työtä, yhteisten lisäksi myös paljon omia harrastuksia ja ystäviä – joten sellaiselle yhteiselle ajalle on viime aikoina jäänyt aivan naurettavan harmillisen vähän aikaa. Olikin ihanaa, kun tiesi, että tulisimme kaikki olemaan yhdessä ja samassa paikassa, yhteen ja samaan aikaan pidempään kuin kaksi tuntia. Tosin – riskinsä on kyllä tällaisilla reissuillakin, joita kohtaan odotukset on nostettu pilviin, ne sellaiset kun tuppaavat aika usein rymisemään niskaan. Vaan ei haittaa – kolmessa päivässä asiat ehtivät muuttua moneen kertaan. Ja niin kuuluukin.

Vaikka viikonloppu mökillä oli melkein täydellinen (miinuspisteitä annan aivan järkyttävästä hyttysten määrästä ja siitä, että ”ehdin” uimaan vain kerran, soutelemaan en kertaakaan), niin kyllä kotiin on kuitenkin ihana palata. Eniten arvostan juuri nyt sitä, että voin mennä ulos pelkäämättä tulevani syödyksi elävältä, ja sitä että vettä voi taas hyvällä omalla tunnolla juoda kolme litraa päivässä, eikä kenenkään tarvitse sen vuoksi ajaa lähteelle ja takaisin. Niin ja sitä, ettei sängyssämme ole yhtään muurahaista. Ja ehkä ihan vähän myös sitä, ettei täällä kotona ole ketään, jota Alba vierastaisi niin, että tahtoisi istua kiinni minussa _koko_ ajan.

Samaan aikaan kuitenkin jo odotan sellaista pidempää yhteistä lomaa, jolloin voisimme taas ajaa itsemme noihin maisemiin, noiden ihmisten seuraan. Toivon, että seuraavalla kerralla olisi mukana myös ne tältä reissulta puuttuneet kolme veljeä ja kaksi siskoa puolisoineen ja lapsineen – sillä perhe, se on kyllä paras!


_MG_5912 _MG_5921

Oltiin sovittu, että tänään mun töiden jälkeen mennään kuvaamaan muutamat kuvat. Keulin vielä lähtiessä, että on muuten sen verran hyvä naamapäivä tänään, ettei varmaan tarvi kovin montaa kuvaa ottaa. Kuvatessa sanoin muutamaankin otteeseen, että nonni eiköhän nää ollu nyt tässä, en usko että enempään on aihetta. Uskoin siis näin, en edes vilkaissut kuvia kameralta. Roma siinä ujosti, että jos nyt kuitenkin vielä muutama tästä ja tosta, vähän noin ja vähän näin. Tein työtä käskettyä.

Kotona sujautin muistikortin koneeseen. Kuvia oli vähän vajaa 500. No mutta nyt, nyt on mistä valita. Vaan kun ei ollut. Kuvitelkaa, että noin järkyttävästä kuvamäärästä oikeasti vain yksi, ehkä kaksi, oli melkein onnistunutta. Paino voimakkaasti sanalla melkein. Teknisesti kuvissa ei ollut mitään vikaa, mutta kaikkialla muualla kyllä oli.
Olin pitkän työpäivän, ja huonosti nukutun yön jälkeen aika väsynyt. Ehkä ”vähän” (täysin turhaan) ärsyyntynyt ja stressaantanutkin, en työpäivästä, vaan kaikesta siitä tekemättömästä työstä, joka kotona vielä odotti. Ja niin vaan se sellainen negatiivisuus todellakin näkyy naamassa, ja ihan koko olemuksessa. Hymyilin kyllä melkein jokaisessa kuvassa, mutta yhdessäkään hymy ei ulottunut suupieliä pidemmälle. Kehonkielikin viestitti todella näkyvästi, että vähän olis joku nyt pienen ravistelun tarpeessa.

_MG_5920

Aika usein olisin saattanut tässä vaiheessa olla aika turhautunut. Vaan en tänään. Hoidin kaikki tekemättömät työt alta pois, puuhastelin Alban kanssa (mikään, siis oikeasti mikään ei ole yhtä rentouttavaa kuin tuon pienen kanssa nauraminen), söin (nälkäkiukku, tiedätte varmasti) ja join litran vettä. Kuvattiin uudestaan – ja, arvaattekin varmaan lopun – 52:sta kuvasta poistin vain kaksi. Kaikista muista pidin. Jos niin saa edes omista kuvistaan sanoa. Vaikka sanon kyllä, vaikkei saisikaan.

_MG_5927

Hullua ajatella, kuinka näkyvästi olemuksemme huokuu sitä tunnetilaa ja oloa, joka sisällämme vallitsee. Tämän ajattelin ehdottomasti muistaa jatkossakin, ja pyrkiä eroon sellaisesta ihan turhasta ärsyyntymisestä ja negatiivisuudessa vellomisesta. Vaikka sille sellaisellekin on kyllä aikansa ja paikkansa. Mutta teen sen ehkä jatkossa niin, ettei kukaan ole näkemässä, sillä itseäni ei ainakaan kiinnostaisi viettää aikaa sen oloisen tyypin kanssa, joka niissä aiemmin päivällä otetuissa kuvissa patsasteli – enkä usko, että kiinnostaisi ketään muutakaan.

IMG_3499 (6)

Kyselin eilen snapchatissa postaustoiveita ja -ideoita. Sainkin aivan järkyttävän määrän viestejä, kiitos jokaisesta. Ehdottomasti eniten toivottiin postauksia häistä, mutta en oikein tiedä mitä niistä enää kirjottaisin. Toiseksi eniten toivottiin erilaisia kauneuteen liittyviä postauksia, ja kolmanneksi eniten mielipidejuttuja, kuka mistäkin. Tiedättekö – yritin eilen kirjoittaa varmaan kaksi tuntia. Eri aiheista, eri tavalla. Ei tullut mitään. Ei oikeasti yhtään mitään. Mulle käy aika harvoin niin. Tämäkään päivä ei vaikuta luovuuden suhteen kovin hääviltä. Jotta voisitte ymmärtää paremmin, ajattelin listata tähän teille, että millaisia ajatuksia olen ajatellut viimeiset kaksi päivää. Olkaapa hyvät,

-Miksi valkoinen kynsilakka ei levity samalla tavalla kuin esimerkiksi punainen? Valkoiset lakat ovat poikkeuksetta ohuempia kuin ”värilliset” ja levittyvät kynsille kummallisina raitoina.

-Miksi kaikissa karkkipusseissa niitä pahimpia karkkeja on _aina_ kaikkein eniten?

-Onko ok, että ilahduin enemmän siitä, että kaapista löytyi pussillinen sipsiä (ja dippiä!!!!) kuin yhdestä isosta uutisesta, jonka sain ja jonka kuulemisesta olin haaveillut jo kuukausia?

-Miksi olen käynyt tänään jo kaksi kertaa suihkussa, eikä kello ole vielä edes viittä? Joudun sitäpaitsi treenien jälkeen tekemään sen vielä kolmannenkin kerran. Ennätystä tästä ei silti ole tulossa, sillä Ecuadorissa ”asuessani” kävin suihkussa seitsemän kertaa yhden päivän aikana. Tästä tulikin muuten mieleeni, että Montanitassa (pieni kylä, jossa silloin asuimme) katkaistiin vedet ja sähköt iltaisin aina pariksi tunniksi, kerran olin suihkussa shampoot juuri päähän vaahdotettuna, kun vesi katkesi. En ollut moksiskaan, heitin vaan pyyhkeen shampooiseen päähäni ja lähdettiin illalliselle. En tiedä osaisinko tehdä samaa täällä Suomessa. Nyt kun tarkemmin miettii, niin on oikeastaan aika huvittavaa kuinka paljon ympäristö vaikuttaa siihen, kuinka käyttäydymme. Siitä lisää joskus toiste.

-Miksi en koskaan osaa pysyä asiassa?

– Voiko kaataa itselleen lasillisen samppanjaa jo nyt kello 15.39?

-Miksi tuolla paistaa nyt aurinko, mutta illaksi on luvattu sadetta? Voisiko järjestys kiitos muuttua, sillä illalla on kesäjuhlat joiden olisi tarkoitus olla ulkona. Pukukoodina on sitäpaitsi valkoinen, ja mun aika vankalla kokemuksella voin kertoa, että valkoinen ja vesi eivät sovi kovin hyvin yhteen.

-Miksi mun tekee mieli lenkille tai salille heti kun olen juonut kaksi lasi viiniä tai muutaman oluen. Miksi se olo ei voisi tulla heti aamulla, kun olen juonut kaksi lasia vettä?? Kysyn vaan.

-Miksi muut ihmiset tuoksuvat hajuvesiltään aina koko pitkän päivän mutta omani haihtuvat ilmaan n.kahdessa minuutissa?

-Laukkuni katosi olaltani mystisesti metron rullaportaissa viime elokuussa, tänään sain poliisilta kirjeen että laukku on tuotu heidän löytötavaratoimistoonsa. Anteeksi, mutta saanko kysyä missä laukkuni on ollut tämän vuoden?

IMG_3500 (7)

Siinäpä ne.
Juuri muuta en ole viime päivinä ajatellut.
Ja tuon poliisin kirjeen jälkeen en ole oikeastaan ajatellut mitään muuta kuin tuota laukkua, ja sitä mitä kaikkea jännää sille on mahtanut tämän melkein kokonaisen vuoden aikana tapahtua.

Ehkä ymmärrätte, että näistä aineksista ei kovin häävejä kirjoituksia kudota kasaan. Toivon, että huomenna herään niin täynnä ajatuksia, että ne on pakko kirjoittaa heti ulos, jotta jaksaa edes kannatella päätään.

Ihanaa perjantaita!

_MG_5580

Luin muutama viikko sitten tämän Karoliinan postauksen, jossa mietittiin sitä, mitä ulkonäkö meistä kertoo. Kirjoittaja kertoi, että on alkanut vältellä laittautumista, sillä ei halua pinnallisia ihmisiä elämäänsä eikä siksi halua viestiä olevansa sellainen itse. Kirjoitti myös, että tokikaan vaatteista ja meikeistä tykkääminen ei ole suora yhteys pinnallisuuteen, mutta kun uusissa tuttavuuksissa se ensivaikutelma on kuitenkin niin tärkeä. Olen samaa, ja todella eri mieltä.
Ensivaikutelma on tärkeä, mutta mielestäni se vaikutelmaa syntyy kyllä ihan kaikesta muusta kuin siitä, miltä toinen näyttää. Mielestäni myöskään se, miltä näytän tai kuinka laittautunut olen ei kerro minusta mitään muuta, kuin sen miltä näytän tai kuinka laittautunut olen. Ajattelemalla sen kertovan jotain enemmän antaisin itse asiassa ulkonäölle huomattavasti enemmän arvoa, kuin sillä todellisuudessa on. Eikö se sellainen juuri ole pinnallisuutta? Yritetään pinnalla viestiä, ettei ole pinnallinen?

Voin todellakin myöntää tehneeni  aikoinani useinkin johtopäätöksiä nojaten siihen, miltä ihminen on näyttänyt. Tuntematta, tietämättä- olen ajatellut ihmisen olevan yhtä tai toista. Ehkä molempia. Ja niin usein olen huomannut, kuinka väärässä olenkaan ollut. Joskus ajattelin, että ihminen, joka tunkee päänsä täyteen toiselta lainattua tukkaa, liimauttaa ripsiinsä kuituja ja piirtää kasvoihinsa valoja ja varjoja, joita siellä ei todellisuudessa ole- on aivan takuulla jotenkin epävarma. Tyytymätön itseensä. Peittää ulkokuorellaan sitä, ettei tiedä kuka on. Mutta kuinka väärässä olinkaan. Tapasin muutama vuosi sitten tällaisen ihmisen, josta olin aiemmin ajatellut sellaisia ei niin mairittelevia asioita, koska laittautuneisuus. Tämä tyyppi osoittautuikin yhdeksi hauskimmaksi, aidoimmaksi ja itsensä kanssa varsin sinut olevaksi tyypiksi – joka vain tykkää tuuheista hiuksista, pitkistä ripsistä ja meikkaamisesta. Siinä kaikki.
Tietysti on toisenlaisiakin tapauksia. Aina on, aivan kaikessa ja kaikkialla. Miksi niputtaisimme tai yleistäisimme asioita sellaisiksi unirversaaleiksi yleisisiksi totuuksiksi kun ei niitä sellaisia ole olemassakaan.

_MG_5581

Kyllähän ulkonäöllä voi tietysti viestiä jotain. Se kuinka siistiltä tai laitetulta näyttää voi tietysti kertoa jotain mielenkiinnon kohteista, mausta tai vaikkapa siitä mihin haluaa aikaansa käyttää. Mutta samalla se voi kuitenkin olla kertomatta yhtään mitään. Kukaan meistä ei näytä aina samalta. Voi olla, että tapaan jonkun ihmisen ensimmäisen kerran kasvot meikittöminä, tukka likaisena ja pyjamassa. Hän saattaa ajatella minusta eri tavalla, kuin ihminen joka tapaa minut silloin kun olen laittautunut; valinnut vaatteeni huolella, laittanut hiukseni ja sutinut kasvoihini muutakin kuin huulirasvan. Aivan takuulla meistä moni myös käyttäytyy vähän toisella tavalla riippuen siitä miltä näytämme. Tai sitten ei.

Joku ihminen saattaa taas kohdata minut ensimmäisen kerran silloin, kun olen juuri riidellyt/saanut huonoja uutisia/itkeyt silmät päästäni. Tämä ihminen saa minusta hyvin todennäköisesti toisenlaisen käsityksen, kuin se joka tapaa minut nauravaisena ja hyväntuulisena. Silmät kirkkaina. Tai sitten ei.

_MG_5567

Itse en useinkaan uuden ihmisen tavattuani edes muista miltä tämä oikeasti näytti. Mutta muistan kyllä miltä minusta tämän seurassa tuntui, millaisen tunnejäljen hän jätti. On ihmisiä, joiden seurasta tulee heti hyvä olo ja sitten niitä sellaisia joiden seurasta ei. Ehkä se kuinka kohtaamme toisen ihmisen, kuinka otamme tämän huomioon ja mitä saamme muut ihmiset seurassamme tuntemaan on aina vakio, huolimatta siitä minkä näköisenä tai tuulisena heidät kohtaamme?

Olen huomannut, että aika usein se ensivaikutelma on ollut oikeassa, se tunne, jonka olen ihmisestä saanut on ollut yleensä totta. Mutta poikkeuksiakin on, todella räikeitäkin poikkeuksia. Ujo ihminen on saattanut ensitapaamisella vaikuttaa vain ylimieliseltä, itsevarma tyyppi taas hiljaiselta, sillä tällä ei ole ollut tarvetta nostaa itseään framille koko ajan, epävarmaa tyyppiä saattaa erehtyä pitämään ensitapaamisella ihan jonain muuna. Ja niinhän me toisaalta kaikki olemmekin, aina jotain muutakin kuin sitä, miltä ensiksi saattaa vaikuttaa. Meissä jokaisessa on niin monta tasoa ja kerrosta, eikä kokonaisuus voi mitenkään välittyä yhden, kahden tai välttämättä edes viiden kohtaamisen perusteella.  Ei siis anneta ensivaikutelman tai ulkonäön määrittää liikaa sitä, millaisina ihmisiä pidämme tai kuinka heistä ajattelemme. Eihän? Ei annetta pinnalle sen suurempaa arvoa kuin sillä todellisuudessa on- ei juuri mitään.