image

Aina näin vuoden loppupuolella sitä alkaa kelailemaan muistiaan (tai puhelimelta kameran rullaa..) ja miettimään kulunutta vuotta. Mitä tein, missä ja kenen kanssa? Mitä annoin ja sain, mistä taas luovuin? Mitä opin, mitä en vieläkään? Kasvoinko, kehityinkö? Muistinko, osasinko? Rakastinko? Olinko hyvä ja oltiinko minulle?

Jos tätä vuotta 2015 täytyisi kuvailla yhdellä sanalla olisi se väymys. Sen muistan tältä vuodelta melkein kaikkein kirkkaimmin. Sen sellaisen kaikkea olevaa kuorruttavan väsymyksen. Sellaisen väsymyksen, ettei jaksa suoristaa ryhtiään, eikä pitää päätään pystyssä. Väsymyksen, joka värittää jokaisen tunteen, tapahtuman ja kokemuksen – kietoo kaiken upottavaan, harmaaseen harsoonsa. Väsymyksen joka kuiskuttelee korvaan asioita, joita ei levänneenä ikipäivänä uskoisi. Sen sellaisen turruttavan väsymyksen, joka tekee olemisesta tahmaista, itkusta arkipäivää.

image

imageimage

On tähän vuoteen mahtunut ihan hirvittävän paljon muutakin. Ihania, onnellisia, pakahduttavia hetkiä, päiviä ja viikkoja. Ystäviä, lämpöä, hyvää ruokaa ja juomaa, hilpeitä iltoja, raukeita aamuja, rajattomasti rakkauta, huolenpitoa ja välittämistä minuun ja minusta pois. On matkusteltu, uitu meressä ja järvissa, makoiltu kuumalla hiekalla ja tanssittu sillä samalla, jo viilenneellä, aamuneljään. Halattu, suudeltu, nukuttu sylikkäin. Naurettu huomattavan paljon useammin, kuin itketty. Tänä vuonna olen ollut tietoisempi ja kiitollisempi onnestani, kuin ehkään koskaan aiemmin. Kuitenkin, tätä kaikkea tapahtunutta on värittänyt se, että aina vaan väsyttää. Tai väsytti. Nyt ollaan jo pahimman yli, tiesivät kertoa.

image

image

Olen viimeisen vuoden nukkunut ehkä 5 tuntia vuorokaudessa, senkin yleensä pätkissä. Väliin on tietysti mahtunut muutamia parempia öitä, toisinaan parikin peräkkäin. Noita hyviä öitä on näistä 380:sta ollut ehkä neljä kädellistä. Se on aika vähän. Minulle ainakin. Vaikka kuinka tiedostaisi, että se kaikki valvominen ja väsymys on väliaikaista, on kokemus kuitenkin ihan yhtä voimakas. Muistan lukuisia kertoja kuulleeni sanat siitä, kuinka tämä vaihe on nopeasti ohi. Väsyneenä se ei todellakaan tuntunut siltä. Päivät ja tunnit tuntuivat kymmenen kertaa pidemmiltä, kuin levänneenä, yöt melkein loputtomilta.

Nyt kuitenkin, tuon väsymyksen väistyttyä ja öiden ehettyä, voin sanoa että tuo vaihe todellakin on nopeasti ohi. Samoin koko tuon olotilan värittämä vuosi. Tuo vaihe vei sen mukanaan. Tämä koko vuosi, kokonaiset 12 kuukautta, vain humisivat ohi. Vilisivät ohi silmien ja korvien. Tuntuu, etten kerennyt oikeastaan saada otetta tästä kaikesta, tai siis mistään, tänä vuonna.  Suoritin, toimin ja tein, mutta en ollut aidosti läsnä. Seurasin vaan sivusta kuinka väsymys ohjaili ajatuksia ja tunteitani. Mutta, tiedätkös väsymys – ensi vuonna se olen taas minä, joka määrää. Vaihdan sinut Lepoon ja Tasapainoon.

Vuosi 2016, tiedän jo nyt että tulet olemaan minulle ja meille hyvä.

 

image

Olen ollut enemmän ja vähemmän kipeänä nyt suunnilleen viikon. Eilen ehdin jo tuuletella, että selvisin tällä kertaa aika helpolla tämän flunssan kanssa. Vuosi sitten, kun edellisen kerran sairastin olin vaatimattomat 12 päivää kuumeessa. En poistunut tuolloin ulko-ovesta  kertaakaan yli kahteen kokonaiseen viikkoon. Pelkäsin vähän, että tuo sama kamala tauti olisi iskenyt taas, mutta keskiviikon ja torstain kuumeilun jälkeen olo on ollut jo himpun verran parempi ja eilen olin jo varma, että sairastelu olisi sitten siinä. Vaan ehei, tuo pirulainen vain odotteli parempaa ajankohtaa näyttääkseen todelliset kyntensä. Tänään, ensimmäisenä lomapäivänäni, olo on surkeampi kuin pitkään aikaan. Mutta ei hätää, tässähän on nyt kokonainen viikko aikaa sairastaa tämä tauti pois. Muita suunnitelmia mulla ei tälle lomalle olisi ollutkaan.

imageimageimage image

Materiaalia blogi varten ei ole viime päivinä tullut tallennettua ihan entiseen tapaan. Kun on viikon lähinnä pysytellyt kotona, vaakatasossa, niin luovuus ei ihan ole ollut kukkeimillaan. Toivotaan, että tämä tauti ymmärtää pian väistyä, ja energialevelit palaisivat entiselle tasolleen. Nyt oman materiaalin puutteessa tarjoilen teille kuvia ja fiiliksiä muutaman viikon takaa Mini at Tikau- liikkeen avajaisista, kun tästä taudista ei vielä ollut tietoakaan. Tuo viikko on jäänyt mieleeni ihan erityisen hyvänä. Samalle viikolle oli kalenterissa monta sellaista merkintää, joita todella jännitin etukäteen. Tiedättekö sen sellaisen melkein lamaannuttavan jännityksen, että tekisi mieli perua koko homma, tulla vaikka sairaaksi, jotta välttyisi pelkonsa kohtaamiselta? No tunsin juuri sitä sellaista, mutta niin vaan silti menin ja tein. Palkitsevinta koko hommassa oli se, että kun olin suoriutunut siitä viikon ensimmäisestä jännitysmomentista kunnialla, ei sitä jännitystä enää riittänytkään niille seuraaville. Yhtäkkiä tunsin vain sellaista ihmeellistä tyyneyttä ja rauhaa, tiesin että handlaan, handlaan hyvin. Tuo tunne oli yksi parhaista asioista, mitä tämä joulukuu on tarjoillut. Suosittelen kaikille muillekin; menkää ja tehkää juuri niitä asioita, joita eniten jännitätte.

image image

 

Tämä kuvien keskiviikko oli niin märkä ja pimeä, kuin vain suomen joulukuun puoliväli voi olla. Sateen piiskatessa vasten kasvoja ja korkojen liukastellessa märillä kaduilla oli ihan erityisen ihanaa astua sisään liikkeeseen, herkuista notkuvan pöydän ja kaikkien niiden kauniiden tavaroiden ja hymyilevien kasvojen keskelle. Tuli jotenkin kauhean lämmin olo. Ja katsokaan nyt tuota ponia! Tulin tuon pienen ratsun näkemisestä ja paikallaolosta aivan takuulla yhtä hyvälle tuulelle, kuin kaikki nuo pienimmätkin vieraat, joita ajatellen tuo poni oli ehkä paikalle tuotu. Siellä se pönötti jalkakäytävällä, keskellä Korkeavuorenkatua sateen vihmoessa, eikä ollut kummastakaan moksiskaan. Tekisi hyvää itsellenikin. Olla vähemmän moksis uusista asioista siis.

image image image

Nyt ajattelin kuitenkin toteuttaa pelkästään vanhoja tapoja; kääntää joululaulut soimaan vielä vähän kovempaa, nostaa piparkakkutaikinan huoneenlämpöön odottamaan kaulimista, sytyttää kynttilät ja kiehauttaa glögin. Tarkoituksena laskeutua joulun tunnelmaan. Toivotaan, että yritys onnistuu, tähän mennessä kun tuo fiilis on ollut vähän hakusessa. Huomenna lähdetään mun vanhempien luo joulun viettoon, tiedän että kuitenkin viimeistään siellä löydän sen.

image

 

Kuvista kiitos: Jarno Jussila / Mellakka Helsinki

image

Oikeastaan joka vuosi syksyn taittuessa hiljalleen talveen iskee jostain aivan pakottava tarve tehdä hiuksille jotain. Yleensä olen muuttanut sekä väriä, että pituutta ja katunut sitten ainakin sitä väriä viimeistään seuraavaana päivänä. Nyt olen tässä viimeisen vuoden kasvattanut hiljalleen omaa väriäni takaisin, ja tykästynyt siihen. Olin itse asiassa nytkin tukkaani erittäin tyytyväinen. Pidin sekä sen pituudesta että väristä, mutta silti- kaipasin muutosta. Hiuksia ei oltu leikattu melkein vuoteen, joten etenkin latva alkoi olla aika heikossa hapessa. Pituudesta otettiinkin sitten ihan reilusti, mutta tällä kertaa olin vähän viisaampi ja jätin värit purkkeihin. Hiusten sekaan kampaajani Sofi laittoi vapaalla kädellä kuitenkin muutamia vaaleita, väriä kirkastavia raitoja, jotka näyttävät niin luonnollisilta etten melkein itsekään usko niiden tulleen kampaajan kädestä.

Olen perinyt vanhemmiltani paksun, taipuisan ja kestävän tukan, joka ei kovin vähästä säikähdä. Kuitenkin aina etenkin hiuksia vaalennettaessa/raidoittaessa on se kärsinyt käsittelystä selvästi. Nyt raidoituksen yhteydessä hiukseni saivat Olaplex-käsittelyn, ja hiukset eivät ole kyllä ottaneet vähääkään hittiä tuosta vaalennuksesta, vaan tuntuvat ihanan pehmeiltä ja hyväkuntoisilta. Tuo Olaplex estää siis hiusten rikkisiltoja katkeamasta käsittelyn yhteydessä samalla kun korjaa myös niitä jo aiemmin katkenneita. Mahtava keksintö sanon minä. Mahdollistaa myös niiden radikaalimpien värinvaihdoisten tekemisen yhdellä kertaa ilman, että hiukset siitä juuri kärsisivät.

imageimage

 

En ehkä vielä koskaan ole ollut näin tyytyväinen hiuksiin heti kampaajan jälkeen. Muutokseen totuttelu aina vienyt vähän aikaa, usein väri tai pituus ei olekaan ollut ihan se, mitä toivoin tai olenkin muuten vain muuttanut mieltäni heti siinä vaiheessa kun kampaaja on saanut tukkani kuivaksi. Nyt kuitenkin olin heti ihan fiiliksissä, ja koko ajan tykkään tästä lyhyestä, freesimmästä tukasta vaan enemmän. Pää tuntuu omalta ja näyttää minulta.

Tiedän kuinka hankalaa on löytää hyvä kampaaja, ja siksi haluankin kertoa teille kaikille tyypistä, joka on tämän uuden tukan takana. Sofi on todella ammattitaitoinen ja kuuntelee asiakkaan toiveita hyvin tarkkaan, haluaa olla varma, että asiakkaan ja kampaajan näkemys toivotusta lopputuloksesta varmasti vastaa toisiaan. Mikäli tykkäätte tällaisista luonnollisista lopputuloksista, hyvistä tyypeistä ja siitä että kampaaja kaataa teille vielä yhden kupin kahvia, jottei teidän tarvitsisi syödä niitä teille kannettuja suklaita kuivin suin, niin vilpittömästi kyllä suosittelen Sofia, Folk Helsinki: stä

pst. tukka on kuvattu 15min suihkun ja raivokkaan pää alaspäin kuivaamisen jälkeen. Sen olisi ehkä voinut vaikka harjata ennen näitä kuvia, vaikka toisaalta, mitä luonnollisempi sen parempi sanon minä.

 

Aamulla nousin poikkeuksellisesti jo ennen seitsemää, kun Alba ja Roma jäivät vielä nukkumaan. Tuntia myöhemmin heidän herätessään olin jo käynyt suihkussa, laittautunut valmiiksi päivää varten, keittänyt puurot ja kahvit, kattanut aamiaisen pöytään ja sytyttänyt aivan jokaisen tämän talouden kynttilöistä. Yleensä aamut meillä ei  ole ollenkaan näin rauhallisia. Useimmiten sitä vaan yrittää itse saada vaatteet edes joten kuten päälleen, tukan kammattua ja suuhunsa jotain samalla kun laittaa Alballe aamiaista tai toimii sellaisena yleisenä viihdekeskuksena. Tänään oli kuitenkin ihan harvinaisen hyvä aamu, jota seurasi kyllä ihan harvinaisen hyvä päiväkin.

Aamiaisen jälkeen jotenkin kuvittelin, että mulla olisi jo kiire. Olin kuitenkin sekoillut aikataulujen kanssa ja olinkin keskustassa odottelemassa tapaamisen alkamista reilu tunnin etuajassa. Odotellessa oli hyvä syy kierrellä muutamat kaupat läpi. En edes muista milloin viimeksi olisin kierrellyt kaupoissa katselemassa itselleni jotain. Oli kivaa, menen uudestaankin. Ehkä jo heti huomenna.

imageimage

Tulin kotiin sopivasti päiväuniaikaan, ja nukuttiinkin Alban kanssa molemmat sellaiset mukavat muutaman tunnin unet. Parin vuoden takainen minäni nukkui päiväunet oikeastaan ihan joka ikinen päivä, nykyinen ei tee sitä juuri koskaan. Päiväunet vaikuttavat muhun yleensä kahdella tavalla; väsyttävästi ja ärsyttävästi. Siinä ihan riittävästi syitä sille miksi en enää nuku päivisin. Tänään ei kuitenkaan käynyt kumpaakaan, vaan olo oli ihmeen levännyt ja hyväntuulinen. Nukun päivällä ehkä joskus toistekin. En kuitenkaan vielä huomenna.

Iltapäivällä käytiin piipahtamassa aivan pakahduttavan ihanan Mini at Tikaun avajaisissa. Tikau tosin on ollut kyllä tuossa Korkeavuorenkadulla jo pidempään, mutta nyt myymälän yhteyteen on avattu tuo vastuullisia lastenvaatteita, – asusteita ja leluja tarjoava lastenliike. Hengästyttää vieläkin kun ajattelin kaikkia niitä kauniita asioita, jotka jäivät sinne liikkeeseen vaikka minä lähdin. Teen Tikausta vielä ihan oman postauksensa sillä sen koko konsepti on niin hieno että se ansaitsee ehdottomasti tulla esitellyksi.


image

Mummo ja Pappa tulivat hakemaan Alban tuolta avajaisista illaksi heille ja minä jäin tyhjien lastenvaunujen kanssa vielä kaupungille kiertelemään. Satoi kaatamalla vettä ja olin pakannut vaunut ihan umpeen, vetänyt kuomun tiukasti kiinni istuimen jalkaosaan asti ja paketoinut koko komeuden vielä tiukasti sadesuojaan, ilmaläpät tietysti myös visusti suljettuina. Ratikasta pois jäädessäni minulle tultiin sanomaan, että tajuankohan että lapsi kyllä tukehtuu tuonne vaunuihin kun mistään ei mene sisälle raitista ilmaa. No aivan niin, takuulla siellä olisi kyllä aika tukalat oltavat mutta kun tyhjiä vaunuja minä tässä vain lykin. Nolotti ajatella että kuinkahan moni muu oli katsellut noita vaunuja ja ajatellut samaa kuin tuo rouva. Teki mieli nousta takaisin sinne ratikkaan ja kertoa kaikille, ettei siellä vaunuissa ole kukaan.

image

Nyt oon naputellut muutaman työjutun tässä valmiiksi ja seuraavaksi ajattelin tarttua tuohon Jemenin Aamuun, edellisestä loppuun asti luetusta kirjasta on kulunut ihan luvattoman pitkä aika. Vanha minäni, se sama joka nukkui päiväunet aina kun mahdollista, luki suunnilleen kaksi kirjaa viikossa. Nyt tuohon samaan määrään päästään ehkä vuodessa ja se on kyllä sääli.

// kirjoitin tekstin valmiiksi aiemmin illalla, mutta en ehtinyt julkaista sitä ennen Alban kotiintuloa ja iltapuuhia. Kahden tunnin nukutusseremonian jälkeen tuo pieni vihdoin nukkuu ja saan tämän mestariteoksen teille asti. Kuukauden mittaisen blogihistoriani laadukkaimmat kuvat on aivan saletisti nyt tässä. Nauttikaa.