Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka kommentoitte tai laitoitte viestiä tuon edellisen postaukseni jälkeen. Tuon postauksen julkaiseminen ahdisti enemmän, kuin varmaan yhdenkään postauksen julkaiseminen ennen sitä – mutta kaikkien saamieni viestien ja käymieni keskustelujen jälkeen olen ihan varma, että tuo teksti oli tarpeellista kirjoittaa. Tarpeellista niin minulle itselleni, kuin ilmeisesti aika monelle teistäkin. Kaikkein lohduttavimmilta tuntuivat ne (kymmenet!) viestit, joissa kerrottiin että lapsia oltiin saatu toisen munanjohtimen poistamisen jälkeenkin enemmän kuin yksi. Moni myös lohdutti, että usein tuo yksinäinen munanjohdin ottaa toisen poistamisen jälkeen hoitaakseen myös toisen tehtävät, eikä heilahdus hedelmällisyydessä välttämättä ole ollenkaan niin radikaali kuin äkkiseltään voisi ajatella. Harmi, ettei leikkauksen jälkeen minua hoitanut henkilökunta ollut ihan yhtä optimistinen arvioissaan.

Mitään muuta asiaa minulle ei sitten varsinaisesti ollutkaan. Mutta tekee vain välillä mieli kirjoittaa ei mistäänkin.

Ehkä jo kyllästymiseen asti olen paasannut täällä siitä kuinka valtavan suuri ero olotilassa, niin fyysisessä kuin erityisesti henkisessäkin, on tapahtunut tämän vuoden aikana. Tarkemmin, pillereiden lopettamisen jälkeen. Kaikki ne kaksi vuotta jotka pillereitä söin olivat elämäni mähmäisimmät. Olosuhteissakin oli tietysti paljon sellaista, joka edesautti sitä mähmää, mutta kuitenkin kamalinta noissa vuosissa oli se, etten tuntenut itseäni. Heräsin melkein joka aamu niin, että rintaa puristi ja edessä oleva päivä tuntui liki pelkästään ahdistavalta. Olin kyyninen ja pessimistinen aivan kaikkea ja kaikkia kohtaan. En pitänyt itseäni tai taitojani juuri mitään- tai oikeammin en edes ajattelut että oli taitoja, joita olisi voinut pitää minään. Ärsyynnyin helposti, ja sekin kasvoi usein sellaisiin sfääreihin, joka oli minulle ihan täysin vierasta. Kaikki tuntui raskaalta, ja kävin niin pimeissä paikoissa ettei niihin ollut paistanut aurinko koskaan. En kuitenkaan missään vaiheessa osannut ajatella, että kaiken sen vierauden takana voisi olla muutankin, kuin vieras elämäntilanne.

Vuoden lopulla poikaystävä kuitenkin varovaisesti ehdotti, että mitä jos kuitenkin kokeilisit jättää tuon hormonaalisen ehkäisyn pois. Ihan vain jos kokeilet. Palaat sitten takaisin, jos tuntuu ihan mahdottomalta olla ilman. Hän oli huomannut ihan vain kertomani perusteella, kuinka kaukana nuo kaksi Sannia, pillereitä syövä ja pilleritön, olivat toisistaan, ja eli varmaan siinä toivossa että ne viha terävimmät kärjet ja ajatusten syvimmät syöverit häviäisivät e-pillereiden lopettamisen myötä. Itse en uskonut siihen hetkeäkään, mutta päätin silti kokeilla.

En tiedä menikö kuukausi vai kaksi, ennen kuin huomasin kuinka merkittävästä muutoksesta oli kysymys. Olen tietysti ollut tänäkin vuonna surullinen, allapäin, alakuloinen, vihainen ja tuntenut itseni ihan surkeaksi – mutta ne ovat olleet vain ohimeneviä tunteita ja hetkiä – eivät enää jatkuvia olotiloja. Aamuisin herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena ja onnellisena, ja muistan että juuri näin on ollut aina ennenkin. Ja tiedättekö, kuinka hyvältä tuntuu taas tuntea itsensä omaksi itsekseen? Niin kevyeltä ja hyvältä, etten löydä sille sanoja.

 

 

Äitienpäivän iltana olimme Alban kanssa kävelyllä tässä naapurustossa. Alba oli poiminut mukaansa muutaman kukan lähiravintolan terassilta (ei kerrota kenellekään, että niin ei siis saisi todellakaan tehdä) ja halusi antaa ne vastaantuleville naisille, koska niistä joku voi olla äiti tai tulossa äidiksi. Kukkia oli yhteensä viisi ja vastaan ei ollut ennen kotiovea tullut kuin kolme naista. Odottelimme hetken, ja sitten hän pysäytti kaksi juoksulenkillä ollutta miestä ja totesi ne oli varmaan isiä ja nekin on yhtä tärkeitä ku äidit. Ja olin pakahtua ylpeydestä. Kuten nykyään aika usein.  Tunnen itseni niin onnekkaaksi, kun saan seurata tuon pienen ihmisen kasvua näin läheltä. Heikompina hetkinäni haluaisin ajatella, että olen tehnyt ainakin jotain oikein, kun juuri minun lapseni on tuollainen. Mutta hyvinä hetkinäni ymmärrän, että sillä millainen hänestä on kasvanut, ja kasvaa, on oikeastaan hyvin vähän tekemistä minun kanssani. Minä voin kulkea vierellä, rakastaa, silittää hiuksia, tuottaa pettymyksiä ja yrittää pitää turvassa. Mutta hän on kuitenkin oma, minusta täysin erillinen itsensä. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on vieläkin toisinaan aika hankalaa.

Ajattelen, että meillä kahdella on aina ollut hyvä suhde. Näytämme molemmat tunteemme, puhumme suoraan ja muistamme aina, aivan aina, pyytää anteeksi, kun olemme käyttäytyneet huonosti tai pahoittaneet toisemme mielen. Me kerromme toisillemme usein, kuinka paljon välitämme. Meillä kotona kehutaan paljon, ja tehdään asioita yhdessä. Mutta. Olen kuitenkin ollut monta vuotta Alban elämästä hyvin väsynyt. Ja kyllä te tiedätte, miten väsynyt ihminen toimii. Pinna on lyhyt ja keskittymiskyky heikko. Iloa ja naurua on välillä ollut todella vähän, ja kaikki se on myös tietysti vaikuttanut meidän suhteeseemme, halusin tai en. Nyt tuntuu ihanalta olla taas jaksava ja naurava äiti. Sellainen, joka jaksaa vastata kysymyksiin perinpohjaisesti, eikä vain mahdollisimman nopeasti kysymyksen ohittaen. Sellainen äiti, joka ei vain katso vaan myös näkee. Tuntuu ihanalta olla myös äitinä taas se, joka on aina kokenutkin olevansa.

 

 

En tiedä onko muutos tapahtunut vain minun tavassani nähdä asioita, vai heijasteleeko minun muutokseni myös elämäni ihmisiin, mutta tuntuu että tämän viimeisen puolivuotisen aikana moni suhde on syventynyt, tullut merkityksellisemmäksi, avoimemmaksi ja paremmaksi. Toisaalta nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet myös sellaisia, että moni ihmissuhde on jäänyt –  juuri siitä syystä, etten ole tuntenut niissä edellä kuvaillulla tavalla. En ole varma olenko tuntenut niissä suhteissa niin koskaan, mutta en kuitenkaan ole aiemmin ollut tarpeeksi rohkea uskaltaakseni kävellä pois sellaisista suhteista, joissa minulla ei ollut tilaa kasvuun. Näiden muutaman viime vuoden aikana olen tuntenut välillä ihan korventavaa yksinäisyyttä, mutta nyt – kiitoksena uskalluksesta tunnen nyt olevani kokonaisempi. Rohkeampi ja vapaampi. Jotenkin oikeampi ja aidompi Sanni.

 

 

En muista milloin minulta on alettua kysyä kuinka monta lasta haluaisin, mutta uskoisin sen alkaneen jo joskus teininä. Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, eikä siellä tietenkään kysytty, että haluasinko ylipäätään lapsia, sillä halulla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä. Lapsia tulisi niin paljon, kuin niitä sattuisi ehkäisykieltoa noudattamalla siunaantumaan. En kuitenkaan itse koskaan varsinaisesti haaveillut lapsista. Minun oli vaikea nähdä itseäni äitinä. Ajattelin aina, että olisin ihminen joka ei mene koskaan naimisiin, eikä saa koskaan lapsia. Ajattelin, että tulisin vain matkustamaan koko elämäni – asettumatta koskaan varsinaisesti aloilleni. Jossain matkan varrella tuo ajatus kuitenkin muuttui. Menin naimisiin, ja sain lapsen.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun on saanut ensimmäisen lapsensa maailmaan aletaan kysyä, että haluatteko lisää lapsia. Ihmiset ympärillä jakelevat pyytämättä neuvoja liittyen lasten ideaaliin ikäeroon. En ajatellut Alban synnyttyä haluavani lisää lapsia. Tuntui, että perheemme oli valmis. Tuo ajatus pysyi mukana pitkään. Ajattelin, ettei minusta edes olisi useamman kuin yhden lapsen vanhemmaksi. Usein koen, että hädin tuskin kykenen siihenkään. Vaadin itseltäni hirveästi, poden syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa lakkaamatta ja mikä kamalinta; vertailen itseäni muihin äiteihin, ja tunnen usein huonommuutta ja kyvyttömyyttä. Toisaalta kuitenkin äitiys on myös se rooli elämässäni, josta olen kaikkein ylpein. Ja josta tunne vähemmän huonommuutta, kuin monista muista elämän osa-alueista.
Lyhyesti: ei siis ole ollut koko ajan mitenkään itsestään selvää, että haluaisin lapsia enemmänkin kuin yhden.

••

Vaikka raskaus oli monella tapaa helppo ja pystyin liikkumaan normaalisti ihan loppuun saakka (synnytystä edeltävänä päivänä juoksin kävelylenkillä rappusia ja pyöräilin vielä samana aamuna kun Alba syntyi) , niin se oli myös monella tapaa aika työläs. Minulle diagnosoitiin virheellisesti raskausajan diabetes kolmannella kuulla, ja jouduin mittaamaan verensokereita jokaisen ateriaan jälkeen, eli ottamaan itseltäni verikokeita lukuisia kertoja päivässä. Sen lisäksi lapsi oli pienikokoinen ja ravasin viikottain kätilöopistolla kasvukontrolleissa, viimeiset neljä viikkoa kävin tarkastuksissa kaksi kertaa viikossa.

Kamalinta raskaudessa oli kuitenkin se, etten missään vaiheessa kokenut oloani mukavaksi siinä muuttuvassa kehossa. Raskauden seurauksena sain jättimäiset tissit (edes D-kuppi ei ollut riittävä) ja ne suorastaan inhottivat minua. Eikä siinä epämukavuudessa ollut kyse niistä kertyneistä kiloista, ne otin vastaan ilomielin (kaikkialle muualle, paitsi sinne tisseihin, vaan se oli jotain muuta, mitä en oikein osaa itsekään selittää. En pitänyt raskausmahastani, vaikka olin aivan järjettömän kiitollinen ja onnellinen sen suojissa kasvavasta elämästä. En kuitenkaan nauttinut fyysisestä raskaana olemisesta oikeastaan koskaan. Synnytys sen sijaan oli kokemuksena ihan järisyttävä. Niin hieno, voimaannuttava ja… äh, ei sille ole olemassa sanoja, joten en edes yritä. Ajattelin ja sanoinkin heti synnytyksen jälkeen, että voisin tehdä sen uudestaan ihan milloin tahansa. Mutta heti, kun muistin että sitä pitäisi edeltää se 9kk odotus – ajattelin, ettei minusta olisi hommaan enää uudestaan.

••

Jossain vaiheessa, ehkä niin oman kuin lapsenkin kasvun seurauksena, aloin haaveilla suuremmasta perheestä. Olen varttunut kolmen veljen ja neljän siskon keskellä, ja iso perhe tuntuu ainakin näin aikuisena melkoiselta siunaukselta. Haluaisin pystyä tarjoamaan lapselleni edes pienen osan sitä, mitä itse olen saanut. Omien toiveideni lisäksi myös lapsi itse toivoo sisaruksia liki päivittäin. Hän puhuu jatkuvasti siitä millaisia asioita hän tekisi sitten, kun hänestä tulee isosisko. ”Sit ku mä oon isosisko niin mä en enää tuu sun viereen yöllä, kun ei isosiskoja pelota”  tai ”sit ku mä oon isosisko, niin mä aina haen mun pikkusiskon päiväkodista kun mä tuun koulusta koska isosiskot on aina koululaisia”

Tarinoissa on muuten aina pikkusisko, ei koskaan pikkuveljeä.

 

 

 

Muistatte ehkä että olin viime vuonna juuri näihin aikoihin toipumassa leikkauksesta. En silloin halunnut puhua siitä, miksi minut leikattiin tai mitä oli tapahtunut, sillä aihe oli niin arka ja henkilökohtainen. En ole totta puhuakseni ihan varma haluaisinko puhua siitä nytkään, mutta puhun silti. Tein reilu vuosi sitten positiivisen raskaustestin. Tiesin jo ennen testin tekemistä olevani raskaana, ihan kuten olin tiennyt Albaakin odottaessani. Sen vain tunsi. Sikäli tulos oli kuitenkin aika yllättävä, että olin syönyt pillereitä jo melkein kaksi vuotta, eikä raskaaksi tulemisen mahdollisuus ollut käynyt edes mielessäni ennen kuin yhtäkkiä olin varma, että olen tosiaankin raskaana. Kuukautiset olivat pillereistä huolimatta olleet varsin epäsäännölliset jo vuoden, enkä pitänyt niistä oikeastaan mitään kirjaa sillä en ajatellut sen olevan tarpeellista: söin pillereitä, eikä meillä ollut vielä ajatuksena hankkia lapsia, vaikka olimmekin siitä puhuneet, ja tiesimme että haluaisimme molemmat jossain vaiheessa lapsen tai lapsia.

Muutama viikko positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen heräsin aamulla todella koviin kipuihin. Sellaisiin, joita voi voimakkuudeltaan verrata synnytykseen valmistaviin supistuksiin. Kivut tuntuivat vain noin sata kertaa pelottavammilta, sillä niille ei ollut olemassa samanlaista selitystä ja tarkoitusta. Kipujen lisäksi aloin myös vuotaa verta. Hakeuduin lääkäriin, mutta siellä ei kuitenkaan oltu ollenkaan huolissaan asiasta vaan kipuja pidettiin ihan normaalina ja asiaankuuluvina alkuraskaudessa. En kuitenkaan esimerkiksi päässyt lääkäristä enää takaisin kotiin Kruununhakaan, vaan n.10 metriä terveysaseman ovelta asuvan poikaystävän asuntoon saakka pääseminen oli ihan todellisen työn takana.

Siinä vaiheessa kun Rami tuli töistä kotiinsa, olin niin kipeä etten pystynyt enää kunnolla puhumaan. En kyennyt soittamaan sairaalaan  itse ja kertomaan tilanteestani vaan poikaystävä teki sen puolestani. Sieltä kehotettiin tulemaan paikalle välittömästi. Taksimatka Viiskulmasta Meilahteen naistenklinikalle tuntui kestävän ikuisuuden. Olin varma, etten selviäsi kipujeni kanssa perille saakka. Ja minulla on mielestäni melko korkea kipukynnys. Synnytys ei ollut mitään verrattuna niihin kipuihin, joita tuon taksimatkan aikana tunsin. Töölöntorin jälkeen vaivuin jonnekin tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamaille.

En muista enää kovin tarkkaan mitä tapahtui, ja missä järjestyksessä- mutta tuon sairaalassa vietetyn illan aikana sain kuulla, että raskaus oli kohdun sijaan sen ulkopuolella. Ymmärsin mitä se tarkoitti. Tämä raskaus ei tulisi päättymään synnytykseen, ja sen tajuaminen sattui, vähän yllättäenkin, enemmän, kuin kaikki se sitä tietoa edeltänyt fyysinen kipu.

••

Tuota päivää seurasi viikon mittainen piina kipuja, pahoinvointia, verenvuotoa (niin sisäistä kuin ulkoistakin), pelkoa ja surua. Kovista kivuista ja korkeista HCG- arvoista ja sisäisen verenvuodon riskistä huolimatta raskaus päätettiin yrittää keskeyttää leikkauksen sijaan solusalpaaja metotreksaatilla. Sain ensimmäisen annoksen jo heti samana iltana, ja toisen muistaakseni siitä muutaman päivän päästä. Kolmas hoitokerta piti olla viikon päästä ensimmäisestä, ja tuona päivänä oloni oli huomattavasti aiempaa parempi. Oloni oli koko edeltävän viikon ollut ihan hirveä. Voin pahoin; oksentelin, en jaksanut olla pystyssä ja koko vatsan seutu oli ihan turtana jatkuvista kivuista, joihin ei tuntunut auttavan mikään. Olin lääkärille mennessäni varma, että lääkehoito oli tehnyt sen, mitä sen pitikin. Verikokeiden tulokset kertoivat kuitenkin ihan päinvastaista: minut olisi leikattava heti, kun se vain oli mahdollista. Istukkahormoni-arvo veressä oli vain kasvanut kohisten metotreksaatista huolimatta ja sen lisäksi vatsaonteloon oli vuotanut jo runsaasti verta. 

Itse operaatio oli nopea, helppo ja riskitön rutiinitoimenpide. Tähystysleikkaus kesti muistaakseni vajaan tunnin, ja sen aikana minulta poistettiin tuon alkion lisäksi myös koko munanjohdin, sillä se oli ehtinyt jo vaurioitua pahoin.

••

Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen saamiseen?

No, nyt kun olen päässyt yli siitä ajatuksesta etten haluaisi kokea raskautta enää uudestaan, niin olenkin alkanut pelätä sitä etten enää tulisikaan raskaaksi. Pelkään, että seuraavallekin raskaudelle kävisi samoin kuin edelliselle. On olemassa tiettyjä seikkoja, jotka voivat altistaa kohdunulkoiselle raskaudelle, eikä minun kohdallani yksikään niistä seikoista täyttynyt. Ei ole siis olemassa mitään takuita siitä, etteikö sama voisi tapahtua uudestaankin. Ja nyt kun sen on kokenut kerran, on todennäköisyys siihen itse asiassa korkeampi. Eivätkä ne todennäköisyydet edelliselläkään kerralla järin korkealla olleet ja silti se kaikki tapahtui. Kohdunulkoisia raskauksia on n.1-2% kaikista raskauksista. Ja se kauhistuttaa. Se kipu, ja pettymys jonka koin oli niin järkyttävä etten tiedä pystyisinkö samaan enää uudestaan. Mitä jos toinenkin munajohdin jouduttaisiin poistamaan? Silloin ei olisi enää olemassa edes puolittunutta mahdollisuutta tulla raskaaksi. En uskalla yrittää, sillä pelko kaiken lopullisuudesta on niin lamauttava.  Haluan elää tässä tilassa, jossa on vielä toivoa vaikka tiedän, että mitä pidempään odotan – sitä vähemmän sitä on.

Haluaisin lisää lapsia. Haluaisin saada kokea synnytyksen vielä uudestaan. Haluaisin olla kolmen lapsen äiti. Haluaisin kaikkea sitä, mutta juuri nyt en ole varma uskallanko edes yrittää.

 

 

Muutettiin tähän asuntoon vajaa vuosi sitten. Meitä ennen tässä asunnossa oli asunut jo vuosien ajan ystäviäni. Olin aina pitänyt tästä asunnosta. Sijainti oli mahtava, pohjaratkaisu ehkä vähän erikoinen ja kylpyhuone ruma, mutta valoa oli niin paljon että se peittosi alleen nuo miinukset. En ollut koskaan kiinnittänyt asunnon kuntoon täällä kyläillessäni mitään huomiota. Kun kuulin, että ystäväni olivat luopumassa asunnosta viime keväänä, ja juuri samaan aikaan olimme saaneet kuulla että silloinen vuokra-asuntomme Kruunuhaassa oli menossa myyntiin myöhemmin kesällä, ilmottauduin tietenkin halukkaaksi vuokraamaan asunnon. Vuokraus tosin tapahtui ihan normaalisti vuokravälitysfirman kautta, mutta olimme todennäköisesti ensimmäiset kiinnostuneet, joten siksi etusijalla asunnon uusiksi vuokralaisiksi. Suureksi ilokseni saimmekin varmuuden asunnon saamisesta melko pian, ja vuokrasopimus tehtiin tuolloin heti samana päivänä.

Muuttopäivänä olin itse Ruotissa työreissulla, ja sain poikaystävältä tekstiviestin (hän ei ollut koskaan ennen muuttoa edes nähnyt asuntoa) että asunto on aika kamalassa kunnossa. Ihmettelin mistä hän puhui, sillä olinhan vieraillut asunnossa usein, viettänyt siellä jopa kokonaisia viikkoja enkä ollut koskaan ajatellut asunnon olevan huonossa kunnossa.

Lopulta kun pääsin itsekin näkemään asunnon tyhjänä, tajusin mitä poiakystäväni tarkoitti. Katto repsotti, valkoiset seinät olivat monin kohdin tummuneet, joka teki huoneista valosta ja koosta huolimatta nuhjuisen näköiset. Erityisesti katonrajassa seinät olivat todella  kärsineet ja muistuttavat väriltään enemmän mustaa, kuin valkoista. Lisäksi eteisessä ja keittiössä oli ruma vaalea laminaattilattia – olin muistanut vain olo- ja makuuhuoneen tumman parkettilattian. Ymmärsin, että ystävien koteja ei selvästi katso samanlaisella kriittisellä silmällä, kuin mahdollisia tulevia koteja asuntonäytöissä.  Vuokrasopimus oli kuitenkin jo tehty, joten ei auttanut kuin sopeutua tilanteeseen.

 

 

 

Yrtit aurinkokylvyssä ikkunalla

 

 

Meidän oli tuolloin vakaa aikomus remontoida asunto lattiasta kattoon (lähinnä siis vain kaikki pinnat) mutta se jäi ajatuksen tasolle, sillä poikaystävä painoi töitä n.12h/7 päivänä viikossa ja kuvittelin etten yksin pystyisi työhön. Kuten en todennäköisesti ehkä olisikaan pystynyt. Sen lisäksi että poikaystävä oli töissä koko ajan, oli lapsi kesälomalla 2,5 kuukautta, joten homma tuntui ylivoimaiselta. Muutimme sisään ilman, että sen kummempia siistimisiä oli tehty. Asunto oli tavallaan kiva, mutta ei kuitenkaan tuntunut kodilta. Ei tehnyt mieli pyytää ystäviä kylään, tai jos pyysin esittelin heti kärkeen kaikki asunnon virheet ja kerroin mitä kaikkea vielä joskus niille tekisimme.

Kesä oli kuuma, eikä kotona tullut tehtyä juuri muuta kuin nukuttua. Olin avioerossa, muutamaa vuotta aiemmin, jättänyt toiselle kaiken mitä olimme yhteisten vuosiemme aikana hankkineet. Pakkasin erossa mukaani vain kirjat ja keittiöntuolit. Ennen tätä nykyistä kotiamme asuimme Alban kanssa 40 neliön kaksiossa, ja tavaraa oli vain vähän. Pidin sitä. Halusin, että myös tässä kodissa noudatettaisiin samaa linjaa. Pitkään elimmekin niin, että meillä oli vain pöytä keittiössä, sängyt makuuhuoneessa, kirjahyllyt ja nojatuoli olohuoneessa ja kirjoituspöytä ikkunan alla. Olin päättänyt, että sisustaisin asunnon hiljalleen, ja vain asioilla joita oikeasti tarvitsemme.

 


Keittiön ja makuuhuoneen Lundian kirjahyllyt ostettu hyvin runsaasti käytettyinä parilla hassulla eurolla. Maalasin ja hioin hyllyt itse, jotta sain niistä sellaiset kun tahdoin. 

 

Lasiovellinen senkki on Fidasta ja kodin uusin tulokas. Tuntuu ihanalta, että kirjahyllyjä on kotona nyt niin monta, että senkin ylin hylly on vielä tyhjä. Oi niitä kaikkia kirjoja, jotka voin vielä siis hankkia.

Sohvapöytä on ostettu vanhempieni naapurissa sijaitsevan vanhan navetan ylisten tyhjennysmyynneistä 20€:lla ja on se huonekalu kodissamme, jota rakastan kaikkein eniten. Sohvapöydän alla oleva matto on ostettu Punavuori Kierrättää- ryhmästä.

 

Eilen tajusin, että vasta nyt – vuosi muuton jälkeen alan ihan aidosti olla tyytyväinen täällä. En enää tuijota vain asunnon virheitä (en ainakaan ihan jatkuvasti..) vaan pidän tunnelmasta ja asioista joilla tämä asunto on täytetty. Tajusin myös sen, että sänkyä lukuunottamatta täällä asunnossa ei ole mitään, joka olisi ostettu uutena. Kaikki on vanhaa, kierrätettyä tai saatua ja se tuntuu aika kivalta. Erityisesti siksi, että pidän kaikesta mitä asunnossamme on.  Jopa sohva, jonka muotokieli ei ole yhtään makuuni (ostin tuon Boknäsin sohvan yhden rakeisen puhelinkuvan perusteella satasella, ja huomasin heti sohvan nähtyäni ettei se vastannut ollenkaan tuon kuvan perusteella syntynyttä mielikuvaa, mutta tavoilleni uskollisena en tietenkään sanonut asiasta mitään vaan ostin ja vein sohvan mukisematta mukanani..) , muuttui houkuttelevaksi kun sen eteen kantoi tuon kauniin vanhan sohvapöydän. Löhöilymukavuudeltaan sohva aina ollut ihan priimaa, mutta muuten olin ajatellut sen lähtevän kiertoon heti kun se oikea sohva tulisi vastaan. Nyt en ole enää niin varma. Tosin sohva toimii meillä usein myös yösijana, sillä aika usein Alba kipuaa vielä meidän sänkyymme, ja usein joku meistä hipsii sitten sen seurauksena sohvalle nukkumaan. Siihen tarkoitukseen tuo sohva on ihan surkea. Liian lyhyt että siinä mahtuisi oikomaan jalkansa, ja viettää liikaa selkänojien suuntaan, jotta kippurassakaan olisi kivaa.  Kokovartalojumi on aamulla herätessä enemmän sääntö kuin poikkeus. Hyvä, nukuttava sohva joka ei kuitenkaan todellakaan ole vuodesohva- siis hakusessa. Lisäksi tämän ison olohuoneen toiselle puolelle on tulossa vanhempieni navetasta löytämäni pitkä, kauniisti patinoitunut, vanha puupöytä, jonka ympärille mahtuu ainakin kahdeksan ihmistä.

Pöydän lisäksi odottelen tarjousta urakasta, jossa koko asunto kattoa myöten maalattaisiin uusiksi. Haluaisin seinistä jotain ihan muuta, kuin valkoiset sillä kulmahuoneisto vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella yhdistettynä asuntoon, jonka ilmanvaihto on surkea – takaa sen, ettei valkoinen säily valkoisena kovinkaan pitkään. Olen myös oivaltanut sen, ettei minusta tunnu että asumme arvoisessamme kodissa ennen kuin jokainen repsottava nurkka ja pakokaasuista tummunut alue on siistitty. Toisaalta tuntuu vähän hölmöltä panostaa vuokra-asuntoon aikaa ja rahaa, sillä todennäköisesti emme tule asumaan tässä muutamaa vuotta pidempään, mutta toisaalta taas tuntuu suunnilleen yhtä hölmöltä  tehdä kompromisseja kodin suhteen. Se kun on ainakin minulle se kaikkein tärkein paikka koko maailmassa.

Ehkä noiden parannusten jälkeen voisin suunnata taas energiani muualle, kun ei tarvitsisi enää joka päivä listata mielessään kaikkia niitä asioita, joita tässä asunnossa pitäisi vielä laittaa kuntoon. Ehkä sitten voisin alkaa pyytää ihmisiä kylään. Viimeisen vuoden aikana, kun meillä on niitä käynyt vähemmän kuin missään aiemmassa kodissa. Ehkä sekin on yksi seikka, joka on vaikuttanut siihen ettei tämä ole tuntunut niin kodilta.  Sillä ihmiset ovat ne, jotka tekevät kodin. Myös ne jotka eivät asu siellä.

 

Kaupallinen yhteistyö: Kaffa Roastery

 

 

Tänäänkin aamuaurinko herätti kello 5.30 eikä se haitannut yhtään, päinvastoin. Vaihdoin muutama päivä sitten makuuhuoneen paikkaa, ja uuteen huoneeseen paistaa ihanasti se kaikkein aikaisin aamun aurinko. Koko huone täyttyy sellaisella pehmeällä valolla, joka ei vaadi, vaan lempeästi kehottaa nousemaan. Tiedän, että jo muutaman viikon kuluttua tuo valo tulvii huoneeseen huomattavasti aiemmin, ja on huomattavasti vaativampi. Huoneeseen on siis ehdottomasti hankittava verhot ennen toukokuun puoliväliä. Siihen saakka ajattelin kuitenkin nauttia näistä aikaisista aamuista, ja siitä kuinka ne tuntuvat pidentävän koko päivää määräänsä enemmän. Olen sanonut ennenkin, ja sanon taas, mutta rakastan aamuja. Ne ovat minun parasta aikaani. Muu talo vielä nukkuu, kun minä nousen. Hipsin aina ensimmäiseksi keittiöön. Pilkon juurekset mehuun, ja hurautan smoothien, jonka jälkeen otan kylmän suihkun. Mutta oikeastaan kaiken aikaa vain odotan, että saan valmistaa aamun ensimmäisen kupin kahvia.

Manailin noin vuosi sitten, että juon ihan liikaa kahvia eikä se sellainen sovi minulle. Join päivässä usein kolmekin kuppia. Tiedän, että moni juo vieläkin enemmän, mutta minulle kolmekin oli liikaa. Kokeilin viime keväänä olla jopa kokonaisen kuukauden ilman kahvia, mutta se oli niin surullinen kuukausi, etten ajatellut kokeilla samaa enää uudestaan. Lopettamisen sijaan päätin vähentää kahvin määrää yhteen kuppiin päivässä. Eräs ystävä kehotti skippaamaan aamukahvin ja säästämään päivän ainoan kupillisen lounaan jälkeen nautittavaksi: silloin kun yleensä iskee usein akuutti tarve ottaa päiväunet. Kokeilin sitä, ja tajusin ettei sellainenkaan sopinut minulle. Kahvi ei ole minulle keino piristyä. Se on minulle tapa tehdä hetkestä erityisempi. Aamut ovat minulle vuorokauden tehokkainta ja onnellisinta aikaa. Olen silloin luovimmillani ja täynnä intoa. Haluan juoda kahvini juuri sellaisissa tunnelmissa; levänneenä ja innokkaana. En juo kahvia tarpeeseen vaan nautinnon maksimoimiseen.  Aamut  ovat ihania ihan sellaisenaankin, mutta kahvin kanssa nautittuna ne tuntuvat vielä vähän paremmilta.

Nyt kun kahvia juo vähemmän on se päivän ainoa kupillinen tietysti myös vähän erityisempi. Siitä nautiskelee pitkin siemauksin, enkä esimerkiksi koskaan juo kahvia samaan aikaan kun syön jotain, vaan nautin kahvin aina vasta aamiaisen jälkeen. Silloin saan keskittyä vain siihen kahviin.

 

 

Kaikki te blogiani pidempään lukeneet, tiedätte varmasti kuinka paljon pidän kahvista ja ehkä voitte myös kuvitella kuinka innoissani olin, kun Kaffa Roasterylta otettiin yhteyttä ja kyseltiin kiinnostusta yhteistyöhön. En ole varmaan koskaan vastannut yhteenkään meiliin niin nopeasti. Kyllä, kyllä ja kyllä.

Kaffa Roastery on Suomen suurin pienpaahtimo, jonka perustamisen takana on Helsinkiläinen Svante ja hänen opiskelukaverinsa. Kaffan missiona on ollut alusta asti kahvikulttuurin muuttaminen: me suomalaiset juomme maailman eniten kahvia, vaan mitäpä jos joisimmekin maailman parasta sellaista. Kaffa rohkaiseekin ihmisiä juomaan vähemmän, mutta laadukkaampaa kahvia. Tuo ajatus sopii täydellisesti myös tähän omaan kuppi päivässä- ajatukseeni. Sitä tukee myös Kaffan visio maailmasta, jossa niin jokaista kahvikupillista kuin jokaista ihmistä kupin takana arvostettaisiin. Kaffalaiset käyvät itse henkilökohtaisesti puristamassa jokaisen toimittajan kanssa Kaffa Handshaken, jonka keskeisimmät ehdot ovat seuraavat:

•  Työntekijöille maksettava palkka on vähintään alueen minimipalkka
• Kaikki työ on eettisesti kestävää. Ei lapsityövoimaa eikä työhön pakottamista
•  Työntekijät saavat vapaasti kommentoida olosuhteitaan ja kuulua ammattiliittoihin
•  Toiminta on ympäristöystävällistä
• Pavuista maksetaan aina parempi hinta kuin ”fair trade” -hinta ja hinnat ovat julkisia

Kaffa Handshake on siis sopimus reilusta kaupasta, asiallisista työolosuhteista ja ympäristösta huolehtimisesta. Eli sen lisäksi, että tänäkin aamuna kahvini maistuu hyvälle, niin voin juoda sen myös hyvillä mielin sillä tiedän, että se on valmistettu ekologisesti ja eettisesti kestävämmin, ja ihmisiä kupin takana on arvostettu ja he ovat saaneet työstään reilun korvauksen.

 

 

 

Ehkä mietitte nyt, että mistä  näitä Kaffa Roasteryn kahveja sitten voi saada, ihan jokainen lähikauppa kun niitä ei (ainakaan vielä) myy. Teille kaikille olisikin nyt luvassa ilouutisia, sillä Kaffa on hiljattain lanseerannut kestotilauspalvelun, jonka ansioista tuoretta kahvia on mahdollista saada suoraan kotiovelle toimitettuna. Minä olen kokeillut tuota palvelua nyt reilu kuukauden, niin että kahvintuoksuinen paketti kilahtaa postiluukusta kahden viikon välein. Arvaatte varmasti jo, että olen pitänyt niistä kahvintuoksuisista lähetyksistä. Teen valtaosan viikosta töitä kotona, ja sattumoisin olen aina ollut kotona kun tuo paketti on pudonnut eteisen lattialle. Normaalisti postin tullessa minulla ei ole mikään kiire eteiseen noukkimaan laskuja ja kirkko&kaupunki- lehteä (joka muuten tuntuu ilmestyvän kaksi kertaa päivässä…) mutta kun kuulen, että eteisen lattialle putoaa jotain mistä kuuluu tömähdys, olen siellä noin kahdessa sekunnissa. Harvoin mikään posti koskaan on ilahduttanut kuten nämä kahvilähetykset.

Aika usein niinä päivinä, kun kahvi on tipahtanut eteisen lattialle, on ollut pakko valmistaa toinenkin kuppi kahvia, sillä harvasta asiasta tulee yhtä autuas olo, kuin ihan tuoreen kahvin nuuhkimisesta, jos sitä kahvin juomista ei siis lasketa. Ja kun koko keittiössä leijailee ihana, tuoreen kahvin tuoksu on sitä ihan pakko saada myös maistaa.
Tuohon kestotilaukseen voi tosiaan valita itse kahvien toimitusväliksi joko kerran kahdessa viikossa tai kerran kuukaudessa. Lisäksi voi tietysti valita haluaako kahvin papuina vai jauhettuna.

Yhden ilouutisen lisäksi olisi vielä toinenkin ilouutinen: nimittäin koodilla SANNI19 saatte 2kk-mittaisen kestotilauksen puoleen hintaan. Koodi on voimassa 7.5 saakka, ja tilauksen toimitusvälin voitte tosiaan valita itse.

 


 

Tänään keitän aamukahvini tuosta tämän hetken. suosikistani, joka kulkee nimellä Lempeä Voima, sillä juuri sitä kaipaan päiviini enemmän. Voimaa, mutta lempeää sellaista. Kaffan nettisivuilla tuosta kahvista sanotaan näin: Voimakasta ja täyteläistä kolumbialaista tamarindia ja ihanaa sokerimaista makeutta. Paahdettu tummaksi, mutta ei poltettu kitkeräksi. Lisänä ugandalaista pirteyttä ja luonnollista täyteläisyyttä. Lempeä voima on helposti juotavaa ja hiton hyvää kahvia.
Itse olisin osannut kuvata kahvia noilla kolmella viimeisellä sanalla. Hiton. Hyvää. Kahvia.


Loppuun vielä yksi vinkki kahvin valmistamiseen, vaikka kukaan ei sellaista olekaan pyytänyt. Olen asiasta itse niin fiiliksissä, että koen kuitenkin tehtäväkseni jakaa sen myös muille. Sain tämän yhteistyön tiimoilta kokeiltavaksi AeroPress-keittimen. En ollut koskaan ennen edes kuullut koko laitteesta, mutta joka on jo nyt syrjäyttänyt talouden muut kahvintekovälineet (presso- ja mutteripannun) ihan täysin. Kaivan tavallisen pressopannun esille enää silloin, kun valmistan kahvia usemmalle henkilölle. Tuolla AeroPress-keittimellä, kun voi valmistaa vain juuri sen täydellisen yhden kupillisen kerrallaan.

Tunnen itseni hifistelijäksi, kun mittaan kahvin AeroPress-putkeen, kaadan jauheen päälle 80-asteiseksi keittämäni veden ja sekoittelen ne toisiinsa hellävaraisesti pienellä lastalla. Todellisuudessa kahvin valmistaminen on oikeasti tosi simppeliä ja nopeaa. Valmistukseen menee kaikkinensa ehkä 2 minuuttia. Lyhyt suodatusaika takaa sen, että kahvin mausta tulee lempeä, eikä ollenkaan kitkerä. AeroPressin kanssa pidän erityisesti siitä tunteesta, että osallistun aktiivisesti kahvin koko valmistusvaiheeseen (siihen kotona tehtävään siis) itse, eikä se vain keity itsekseen keittimessä. Kahvin valmistaminen on, ainakin minulle,  iso osa koko sitä kahvista saatavaa nautintoa.

pst. Instagramista @sannitrishin, sieltä uusimman kuvan alta löytyy aika mehevä kilpailu kaikille kahvin ystäville. Käy jättämässä kommentti, ja olet mukana arvonnassa.