Viime päivinä mediaa on puhututtanut erityisesti tämä video sosiaalisen median luomista illuusioista ja paineista. Haluaisin itsekin osallistua tähän keskusteluun pohtimalla omaa presensiäni sosiaalisessa mediassa, kuinka aitona tai rehellisenä sitä pidän. Puhun nyt siis lähinnä instagramistani. Blogimaailmassa olen ollut vasta muutaman päivän, enkä ihan vielä tiedä millaiseksi oma olemiseni täällä muotoutuu.

Keittiönpöytä on meillä aika harvoin näinkään siisti.

Tiskit kuivumassa jo kolmatta päivää. Kovin paljon kuivemmaksi ne ei tästä varmaan ole muuttumassa.

Ajattelen olevani tyyppi, joka kuvaa/jakaa sosiaalisen mediaan välähdyksiä ja valittuja paloja elämästään, todellisista tapahtumista ja oikeista hetkistä. En ole koskaan lavastanut mitään tilannetta vain saadakseni siitä kauniin kuvan. Syödessäni en asettele astioita ja aterimia uusiin asentoihin, enkä kiellä seuralaisia koskemasta ruokaansa jotta kuvasta tulisi mahdollisimman puhtoinen. Päinvastoin, haluaisin että kuvistani välittyisi ihan sellainen oikea, tavallinen elämä. Sellainen, jossa ruoka syödään kun se tuodaan pöytään, astiat ovat vähän sinnepäin ja pöytäkin pyyhkimättä.

Töihin 4.50 heräävä mies siirtyi keskellä yötä olohuoneeseen nukkumaan.

Talouden kaikki sängyt edelleen petaamatta.

Selailin nyt instagramiani ja mietin vastaako nuo jakamani kuvat omaa ajatustani siitä, kuinka sosiaalisessa mediassa käyttäydyn ja näyttäydyn. Feedistäni löytyi kyllä muutamia kuvia, joissa appelsiinit ja avokadot oli aseteltu lautaselle niin nätisti, että ihan vaan itseäni varten tuskin olin sitä tehnyt, mutta 90 prosenttisesti kuvani kertovat kyllä tarinaa ihan todellisista hetkistä. Se ei silti tarkoita, että instagramini olisi aito kuvaus elämästäni, vaikka kaikki sinne jaetut hetket sitä olisivatkin. Someen päätyy suhteellisen tarkoin valittuja, hyviä ja kauniita hetkiä. Niitä, joita toivoisin muiden elämästäni näkevän. Oikeastaan kaikki ikävä on jätetty sen ulkopuolelle. En kuvaa sinne kotia silloin kun keittiönpöytä lainehtii astioita tai sitä, kun olohuonetta ei juuri erota kaiken siellä kuivuvan pyykin keskeltä. En kuvaa itseäni sellaisina päivinä, kun olo on erityisen harmaa ja surkea. Enkä kerro sinne kun meillä riidellään. Silti kaikki ne ikävät hetket ovat aivan yhtä totta ja olemassa, kuin kaikki se hyväkin joka jaetaan muiden nähtäväksi.

Medialukutaitoa tarvitaan siis täällä somessakin. Kaikki täällä näkemäsi ei ole totta alkuunkaan, tai vaikka olisikin niin aina vain pieni, valikoitu osa siitä koko totuudesta.

Epämääräisiä myttyjä siellä täällä.

Ei tarvi mennä montaakaan vuotta ajassa taakse päin, kun oma suhtautumiseni someen oli aika vaarallinen. Saatoin tuntea itseni joko pieneksi tai suureksi riippuen siitä, kuinka monta tykkäystä julkaisuni oli saanut. Kyttäsin seuraajien määrää, poistin kuvia jotka saivat mielestäni liian vähän tykkäyksiä. Vertailin itseäni ja omaa elämääni jatkuvasti muiden välähdyksiin omasta elämästään, kuvitellen niiden olevan koko totuus. Tunsin alemmuttaa, riittämättömyyttä ja tyytymättömyyttä lähes jatkuvasti. Tuolloin some ei kyllä todellakaan palvellut minulle tarkoitustaan.

Nykyään olen jo onneksi aika kaukana tuosta Sannista; some on minulle mahtava väline verkostoitua, jakaa asioita, inspiroitua ja oppia uutta. Yritän olla ajattelematta seuraajia tai tykkäyksiä, tehdä tätä ihan puhtaasti vain siksi koska itse tykkään ja haluan.

Nyt kiinnostaisi kuulla teidän mielipiteitänne aiheesta. Millaisia sosiaalisen median käyttäjiä olette? Miksi, miten ja ketä varten?