Olen varma, että olen ajatellut samaa aivan jokaisena syksynä, ja sitten taas uudestaan vuoden ensimmäisinä päivinä.
Eikä tämäkään vuosi ole sen suhteen poikkeus; haluan voida paremmin. Ehkä paremmin, kuin vielä koskaan aikaisemmin.
Aika usein olen ajatellut, että voidakseen hyvin täytyy vain liikkua ja nukkua riittävästi, pitää huoli siitä, että syö riittävästi kasviksia, vihanneksia, marjoja ja kaloreita. Kaikki muu hyvä seuraa sitten näiden perässä. Mutta koko ajan selkeämmin ymmärrän, en vain tiedä, että hyvinvointi on ennen kaikkea sitä, että voi hyvin- kokonaisvaltaisesti. Ei vain fyysisesti. Jos perusasiat eivät ole kunnossa, niin ne eivät valitettavasti tule kuntoon sillä että ottaa joka päivö 10 000 askelta ja menee sänkyyn kello 22. On pysähdyttävä miettimään viihtyykö omassa arjessaan, omissa nahoissaan? Mistä omista toimintatavoistasi olit ylpeä, mistä taas et? Mitkä ovat sellaisia elementtejä, jotka nakertavat elämänlaatua, ovatko ne sellaisia joille voi tehdä jotain? Jos ovat – tee jotain. Jos eivät ole – hyväksy se. Lisää elämääsi sitä, mistä tulee hyvä olo ja vähennä sitä (jos voit) mistä ei tule.   Noin niinku yksinkertaistettanu ja pähkinän kuoressa. Vaikka siis kaikkihan tämä on yksinkertaista, tuhanteen kertaan kuultua ja kerrottua.

Tänä syksynä haluan erityisesti poistaa ja vähentää elämästäni sellaisia tapoja, jotka heikentävät elämänlaatuani, tai aiheuttavat ahdistusta. Niitä on oikeastaan vain kaksi, ja ne ovat: Instagram ja alkoholi. Instagram ei sellaisenaan aiheuta ahdistusta. Käyn päivittäin yksityisviestien puolella mahtavia keskusteluja, seuraan vain sellaisia ihmisiä joiden seuraaminen saa hyvälle tuulelle. Ihmisiä, joita ihailen, arvostan ja joista pidän. Pääasiassa seuraan siellä ystäviä, perheenjäseniä ja kollegoita mutta myös muutamia sellaisia ihmisiä, joita en todellakaan tunne mutta joilla on joko aivan järjettömän kaunis koti, pettämätön visuaalinen silmä tai mahtavat tarinat. En oikeastaan koskaan tunne itsenäni/oloani huonommaksi istagramia selailtuani, oikeastaan päinvastoin. Olen usein inspiroitunut ja täynnä energiaa: ajatuksia siitä miten haluaisin vaihtaa kodin järjestystä, mitä kirjoittaisin seuraavaksi tai mitä kaikkea haluaisin vielä kokeilla keittiössä, tai kuinka pukisin sen koko viime viikon jokaisena päivänä käyttämäni jakun uudella tavalla ja välttyisin tunteelta että pitäisi muka hankkia jotain uutta. 

Mutta,
Instagram on vienyt jo pidempään päivistäni noin 2-3h ja se on aivan järkyttävän paljon. Se on pahimmillaan ainakin 2,5h liikaa. Ja se aika on tietysti aina pois jostain muusta. Osa tuosta ajasta on työtä, mutta suurin osa kuitenkin ihan jotain muuta. Selaan somea usein ratikassa, bussissa ja metrossa – siirtyessäni paikasta toiseen. Mutta avaan sen myös melkein ensimmäiseksi aamulla, heti aamusivujen kirjoittamisen jälkeen. Herään yleensä noin tuntia ennen Albaa, ja useimmiten melkein koko se aika menee siihen, että selaan instagramia. Siinä vaiheessa kun Alba herää, on se aamusivujen jälkeinen virkeys tiessään, ja tekisi oikeastaan jo mieli nukahtaa uudelleen – kiitos passivoivan puhelimen pläräämisen.

Aika usein instagram on myös viimeinen asia, mitä silmäni näkevät ennen nukahtamista. Minulla on naurettava pakkomielle selata läpi kaikki stoorit ennen kuin voin laskea puhelimen ja sulkea applikaatiot ja alkaa nukkua. Toisinaan siihen menee pidempään, toisinaan selvitään vähemmällä. Mutta todella usein on niin, että sanon vielä olohuoneeseen valvomaan jäävälle poikaystävälleni meneväni nukkumaan, vaikka todellisuudessa tiedän jumittuvani kuitenkin vain selaamaan päämäärättömästi instagramia vielä ainakin tunniksi. Voisin vaikka vannoa, että olisin aamulla onnellisempi ja levänneempi jos olisin käyttänyt siihen instagramin selailuun kuluvan ajan joko a) oikeasti nukkumiseen tai b) poikaystävän kainalossa makoilemiseen.

 

 

 

Olen asettanut puhelimeeni rajoituksia, ja minulle lähetetään muistutus aina kun päivän kiintiö (1h) alkaa tulla täyteen, mutta viis veisaan niistä enää. Valitsen tyynesti vaihtoehdon älä välitä rajoituksesta tänään ja jatkan selailua. Vähentäminen on siis onnistunut aika huonosti. Parhaiten se onnistuu silloin, kun puhelimelle ei ole pääsyä (akku on loppunut, tai puhelin on unohtunut töihin), ja huomaan etten oikeastaan kaipaa puhelintani ollenkaan silloin, kun minulla ei ole sitä mahdollisuutta käyttää. En ole hukassa kun akkuni loppuu, olen helpottunut.
Tiedän , että minun kaltaiselleni addiktille toimii kaikkein parhaiten se, ettei pääsyä ole. Nyt olenkin päättänyt että pidän kerran kuussa viikon mittaisen tauon Instagramista. Se on minulle se kaikkein suurin yksittäinen aikasyöppö arjessa, ja haluan nähdä mitä tapahtuu kun saan jokaiseen päivään kaksi tuntia lisää aikaa johonkin muuhun.

Aloitin viikon mittaisen instagram-paaston eilen. Kaikkein helpoimmalta se tuntuu tehdä tällaisella viikolla, kun Alba on kotona. Silloin muutenkin olen puhelimella huomattavasti vähemmän, sillä muuta puuhaa on niin paljon. Tuntuu että kotona saa olla täyttämässä ja tyhjentämässä astianpesu- ja tiskikonetta ihan taukoamatta. Lisäksi täytyy laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, ripustaa pyykit kuivumaan ja viikata kaappeihin jo kuivuneet, pelata muistipeliä ja Aliasta, leikkiä Petshopeilla ja My Little  Ponyilla, värittää merenneitoja ja mustekaloja ja leikkiä lääkäriä tai ravintolan asiakasta. Pitää käydä töissä, kuvata ja kirjoittaa, käydä joogassa ja pilateksessa, letittää ja harjata hiuksia, siivota leikkejä ja keksiä tarinoita, tiskata, lukea kirjoja, notkua leikkipuiston laidalla ja käydä pyöräilemässä, täytyy piirtää iltaisin selkään niin kauan, että uni tulee, ja halata aamuisin niin pitkään, ettei uni enää maistu. Ei silloin ole juuri aikaa roikkua puhelimella. Paitsi lapsen nukahtaminen jälkeen, ja ennen tämän heräämistä.

(Pitää muuten varmaan jatkossakin kirjoittaa aivan jokainen päivän aikana tehty askare tällä tavalla yhteen virkkeeseen, niin johan tulee itsestään aikaansaava olo…)

Mitä taas tulee tuohon alkoholiin: lupaan itselleni, etten kärsi sellaisesta maailmanlopun darrasta enää koskaan. Olen ehkä puhunut täällä aiemminkin siitä, että minun dagen efterini on jostain toisesta todellisuudesta. Sellaisesta todellisuudesta, joissa oksentaminen vielä kello 11 illalla on enemmän todennäköistä kuin mahdollista. Tämä voi aivan hyvin tapahtua vaikka olisi ollut nukkumassa jo ennen kello yhtä ja juonut vain muutaman lasin viiniä ja triplasti saman määrän vettä.
Kun ensimmäisen kerran kokeilin alkoholia, join baarissa työpäivän jälkeen yhden siiderin, jonka jälkeen menin kotiin oksentamaan. Myös aamulla herätessä oksensin useammin kuin viisi kertaa. Siis sen yhden ainoan siiderin jälkeen.

Siihen, että viimeisen liki kahden vuoden aikana olen ollut humalassa vain alle viisi kertaa on olemassa ihan selkeä syy, joka on: darranpelko, joka aiheuttaa myös voimakasta kuolemanpelkoa. Ja kaikkea muutakin pelkoa. Se krapula ei ole kamala vain fyysisesti, vaan myös (tai ennen kaikkea) henkisesti. Silloin tuntuu siltä kuin koko elämä on syöksymässä jyrkänteeltä. Häpeän itseäni, häpeän jokaista sanomaani sana, häpeän sitä että olen ollut jotain muuta kuin itseni. Hikoilen häpeänaallokossa, enkä kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sitä kuinka älytön olen ollut, ja kuinka olen puhunut sellaisiakin asioita mitä en oikeastaan olisi halunnut puhua. Eikä sillä, että muut kertovat etteivät edes ole huomanneet minun olleen humalassa, ole mitään merkitystä sillä se oma kokemus tuntuu niin todelliselta. Se on totta.

Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, alan vihdoin tajuta kehoni viestin;  älä hyvä ihminen käytä alkoholia, se ei sovi sinulle.

Nykyään joudun melkein paniikkiin kun alan tuntea humaltuvani. En pidä siitä tunteesta. En halua menettää kontrollia. En halua tuntea, kuinka kielenkannat löystyvät. En halua sitä. En enää kaipaa sitä humaltumisen tunnetta. Ajattelin edelleen juoda lasillisen viinä silloin, tai hyvän oluen tällöin, mutta humalassa tai krapulassa en halua, tai aio, enää koskaan olla.

Millaisia konkreettisia toimia sinä olet tehnyt tai ajattelit tehdä, jotta voit paremmin?
Olen kiinnostunut kokeilemaan kaikkea, mikä syventää onnellisuutta, lisää kiitollisuutta ja hyvää oloa. 

Ajattelen usein olevani yksinhuoltaja, vaikka en virallisesti sitä olekaan sillä meillä on lapsen isän kanssa yhteishuoltajuus.
Mutta tarkoitan yksinhuoltajuudella sitä, että aina kun olen lapseni kanssa, olen hänen kanssaan yksin. En jaa arkea, enkä sen askareita, tehtäviä ja vastuita kenenkään toisen kanssa. On vain minä ja tuo pieni, joka ei oikeastaan ole enää kovin pieni.

Joku voisi ajatella, että tämä on kevyttä ja kivaa. Joka toinen viikko voi elää ”lapsetonta” elämää. Tehdä asioita spontaanisti, ja toisaalta olla tekemättä yhtään mitään. Ei tarvitse välkttämättä herätä kello kuusi lauantaina, ellei välttämättä halua. Ruoan ei tarvitse olla pöydässä tasan kolme tuntia edellisen aterian jälkeen, eikä siitä seuraa yksiäkään hermoromahduksia. Ei tarvitse miettiä mitä kaikkea täytyy pakata mukaan, kun lähtee kotoa pois pidemmäksi ajaksi kuin kahdeksi tunniksi. Riittää, että sujauttaa taskuun avaimen, kortin ja puhelimen. Niin ja huulirasvan. Voi tehdä asioita kodin ulkopuolella vielä lapsen nukkumaanmenoajan jälkeenkin. Päiväkodille ei tarvitse hyökiä hiki päässä suoraan toimistolta. Eika kaupasta tarvitse raahata väsyneen lapsen lisäksi kainalossaan myös läppäriä, kiloa kirjoja ja kahta kauppakassia. Ja mikä ihaninta – ei tarvitse notkua leikkipuiston laidalla jokaisena iltapäivänä.

Mutta..

Pidän elämästäni, ja itsestäni, huomattavasti enemmän silloin, kun Alba on läsnä. Huolimatta siitä, että moni asia on usein ehkä vähän hankalampaa (vaikka sekin oikeastaan liittyy pitkälti siihen, kuinka asiasta ajattelee) niin silti kaikki on vähintäänkin sen hankaluuden verran myös parempaa. Kauppareissut ovat paljon hauskempia, kun mukana on joku jolle kaikki kaupassa on jännää. Hyllyjen välissä on mukavaa juoksennella. On mukavaa nostaa hyllystä joka toinen tuote ja kysyä mitä se on ja ostetaanko sitä. On ihanaa saada nostella tuotteita hihnalle, ja vähintään yhtä ihanaa kiivetä kassan toisessa päässä olevalle tasolle ja pakata sieltä ostoksia omaan kassiin. Ratikkamatkat ovat monin verroin hauskempia lapsen kanssa. Kysymyksiä, ihmetyksen aiheita ja ajatuksia sinkoilee sellaisella tahdilla, josta voi itse vain haaveilla. On ihanaa istu aamuisin sylikkäin tunnin mittainen matka päiväkodille ja vain kuunnella pienen mielen ajatuksenjuoksua. Rakastan aloittaa aamuni niin että käperryn Alban viereen ja silittelen hereille. Rakastan syödä yhdessä aamaista, vaikka en aina rakastakaan sitä että joudun usein myös lukemaan samalla jotain. Yleensä yhtä ja samaa kirjaa noin kaksi viikkoa putkeen. Tällä hetkellä se kirja on Prinsessa Rämäpää ja vessasanat, ja sitä luin oikein mielellään kokonaisen viikon, mikä on suurta sillä yleensä kyllästyn kirjaan kuin kirjaan esnimmäisen lukukerran jälkeen. Jos siis Melukylän lapsia, muumeja ja Eemeliä (okei kaikki Astrid Lindgrenin kirjoja ja muumeja) ei lasketa. On ihanaa kiiruhtaa töistä päiväkodille (vaikka matkalla aina onkin hermot vähän kireällä koska liikaa tavaraa ja hiki) mutta se kireys sulaa yleensä heti, kun näkee oman lapsensa pihalla. Vielä vuosi sitten Alba juoksi pihan poikki kädet levällään huutaen äääiiitiiiiiiii mutta nykyään hän juoksee päinvastaiseen suuntaan, kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan ja kertoo, että tulin aivan liian aikaisin. Ihan sama mihin aikaa tulen, on se liian aikaisin. Ja sekin on ihanaa. Että on sellainen paikka, jossa viihtyy niin hyvin ettei malttaisi lähteä. Ja toisaalta melkein joka aamu kotona toivoo, että jäätäisiin vaan kotiin koska kotona on niin kivaa. Positiivinen ongelma sanoisin.

Rakastan sitä, kun Alba ennen nukahtamistaan kyselee mitä ihmeellisimpiä asioita. Tai sitä, kuinka innoissaan tämä joka päivä haluaa hiipiä rapussa mahdollisimman hiljaa kotiin, jotta voisi yllättää Ramin. Se ja sama vaikka olisin kertonut Ramin olevan töissä, sillä hän uskoo että aina on olemassa mahdollisuus että Rami on huijannut ja onkin oikeasti kotona.

Hän ajattelee että naapurustossa kaikki muistavat meidät, sillä : mehän kävellään äiti täällä joka päivä. Tietenki ne muistaa mut. Viime sunnuntaina kun kävimme kävelyllä naapurissa asuvan ystäväpariskunnan Hilma- koiran kanssa, Alba oli huolissaan ettei ehdi kertoa kaikille vastaantulijoille ettei koira ole meidän ja että nyt ne kaikki ihmiset sit luulee että meillä on koira ja ihmettelee sit ku ne ei enää nääkkään sitä koiraa meillä. Kertoikin useammalla kuin viidelle ihmiselle pontevasti että tämä ei muuten sit oo meidän koira.

Kaikki, ja tarkoitan että aivan kaikki, tuntuu merkityksellisemmältä ja tärkeämmältä tuon pienen kanssa. En muista illalla saman aamun ratikkamatkasta mitään, jos olen istunut matkan yksin, mutta jos olen taittanut matkan Alban kanssa ihan takuulla muistan matkan ja meidän keskustelut vielä illalla. En muista aamun kävelylenkistä mitään kummempaa, jos teen sen yksin mutta aivan takuulla muistan jos olen ollut kävelyllä Alban kanssa. Hän pysähtyy juttelemaan ihmisille ja koirille. Etenkin koirille. Ja ihmiset ja koirat pysähtyvät hänen kohdallaan. Hän kertoo tarinoita, kyselee ja haluaa reppuselkään 25metrin jälkeen koska jalkoihin sattuu vaikka ei oikeasti satu. Siitä arjesta, jota elän lapsen kanssa jää jotenkin syvempi muisti- ja tunnejälki, kuin tästä toisesta ”arjesta”, jota elän itsekseni. Voi olla, että tämä kaikki korostuu juuri siksi, koska elän kahta niin erilaista arkea.

 

Nautin kyllä omasta ajastani. Nykyään jopa ilman huonoa omatuntoa, mutta: en todellakaan kaipaa omaa aikaa viikkoa putkeen joka toinen viikko. Sen sijaan kaipaisin omaa aikaa sinne lapsiarjen keskelle. Pieniä hetkiä, tuokiota ja ehkä tunteja jotka olisivat vain minulle, jotta jaksan ja osaan sen jälkeen olla taas vähän parempi ja läsnäolevampi ja energisempi äiti. Kun olen hetken saanut olla vain minä, enkä kenenkään äiti. Kaipaisin omaa aikaa hetkiin, kun väsyttää. Kun on hankalaa. Että voisi kesken kiireisen iltapäivän vain lähteä lenkille, tai pilatekseen tai ystävän kanssa kahville ja tulla sieltä takaisin kotiin lapsensa ja arkensa luo. Sillä mikään ei ole niin ihanaa, kuin palata lapsensa luo jostain, missä on ollut myös ihanaa. Tässä vuorovanhemmuudessa minulla on omaa aikaa silloin, kun en oikeastaan sitä ollenkaan kaipaisi, päivä toisensa jälkeen. Silloin, kun ole väsynyt, enkä kaipaa omaa aikaa. Omaa aikaa on silloin, kun kaipaan lastani, meidän arkeamme. On tietysti typerää tuntea näin, sillä tiedän niin monta ihmistä, joilla omaa aikaa ei ole koskaan. Sellaisia ihmisiä jotka ovat yksin lastensa kanssa koko ajan. Tällainen tuntuu tietysti vähän typerältä. Enkä minä valita. En todellakaan.

Mitä nyt ihan vähän vain…

Tämä kuvien lauantai viime viikolta oli todella harvinaislaatuinen. Vietimme koko päivän alusta loppuun yhdessä kaikki me kolme. Ensimmäinen päivä 1,5 vuoden aikana. Tätä ennen pisin aika, jonka olemme olleet (hereillä) yhdessä on ollut ehkä neljä tuntia. Mutta – tämä lauantai oli heittämällä yksi koko kesän, ehkä jopa vuoden ihanimmista päivistä. Ja tällaisten päivien voimin jaksan uskoa ja odottaa sitä aikaa, kun näistä päivistä tulee enemmän normi kuin todella harvinainen poikkeus.

Oli miten oli. Elämä on hyvää, täyttä ja ihanaa näinkin. Mutta kyllä niin mielelläni olisin mukana lapseni aivan jokaisessa päivässä ja ottaisin omaa aikaa toisinaan sen arjen keskellä. Näistä kokonaisista yksinäisistä viikoista, kun ei valitettavasti voi mitenkään varastoida tätä energiaa, ja annostella sammiosta sitten kun energia sen lapsiarjen keskellä meinaa käydä vähiin. Mutta elän toivossa, että vielä joskus tulee aika kun emme elä kahta näin erilaista arkea. Tilanne tasoittuu viimeistään sillon, kun lapsi menee kouluun, sillä olemme sopineet että tuolloin olisi hyvä rauhoittaa lapsen elämä ja arki yhteen kotiin, mutta kuitenkin niin että toinen vanhemmista asuisi ihan vieressä, jolloin lapsi voi kulkea kotien välillä vapaasti. Muutama vuosi mennään siis vielä näin, joten ei auta kuin asettua ja nauttia matkasta.

 

Ai että, miten hyvä tämä kesä on ollut. Kaikesta alkukesän kylmyydestä ja heinäkuun huonovointisuudesta huolimatta. Tuntui, että loma kesti kuuden viikon sijaan noin neljä kuukautta. Tosin tänään, ensimmäisenä toimistopäivänä, tuntui ihan siltä kuin ei olisi oikeastaan missään lomalla koskaan ollutkaan. Työkoneen salasanankin muistin heti toisella yrittämällä.

Kirjoitin jo aiemmin täällä siitä, että tälle lomalle ja kesälle ei ole oikeastaan _mitään_ suunnitelmia, ja luulen että juuri se teki tästä kesästä niin ihanan. Sai tehdä juuri sitä mitä milloinkin huvitti. Vietimme Alban kanssa vajaan viikon mökillä, muutamia viikonloppuja maalla vanhempien luona, pari yötä ja päivää Naantalissa, mutta muuten olimme vain kotona ja kaupungissa. Näin ystäviä, luuhasin kokonaisia päiviä kahviloissa, rannoilla, puistoissa ja terassilla. Valvoin yhden kokonaisen vuorokauden. Juhlin ystävän synttäreitä kesän ensimmäisenä todellisena hellepäivänä (istuimme puistossa vielä 01.30 eikä ketään palellut) ja toisen ystävän maisterin tutkintoa kesän viimeisimpänä hellepäivänä. Uin järvessä kerran, ja altaissa varmaan yhteensä kokonaisen vuorokauden. Kävelin vähintään 10 000 askelta joka päivä, enkä pyöräillyt ollenkaan niin paljon kuin aiempina kesinä.

Söin ulkona useammin kuin kotona ja heräsin usein vasta lähempänä puoltapäivää, enkä tuntenut siitä enää viimeisinä lomaviikkoina ollenkaan huonoa omatuntoa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Alba vietti kesällä joka toisen viikon Venäjällä isovanhempiensa mökillä, joten myös ihan omaa aikaa oli valtavan paljon. Muutama noista viikoista meni sängyn pohjalla, mutta onneksi oli myös niitä täysin terveitä ja energisiä päiviä. Nautin siitä, ettei ruoka-aikaan tarvinnut mennä kotiin, koska mitään ruoka-aikaa ei ollut. Ja siitä, että iltaisin oli mahdollista lähteä kävelylle rantaan tai ystävän kanssa lasillisille vielä kello yhdeksän jälkeen, jolloin lapsi normaalisti menisi nukkumaan. Noilla viikoilla ei haitannut vaikka valvoi vahingossa kolmeen, sillä kukaan ei ollut herättämässä aamuseitsemältä leikkimään. Ja vaikka nautin noistakin viikoista ihan hulluna (erityisesti viikon keskimmäisistä päivistä), niin kyllä tämänkin kesän ehdottomasti ihanimmat muistot ovat niiltä viikoilta, jotka olen jakanut ja elänyt Alban kanssa. Kaikessa olemisessa ja tekemisessä on ihan eri tavalla värejä ja syvyytä tuon pienen ihmisen kanssa. Ihan jo pienet kävelymatkat puistoon ja takaisin on lapsen silmin täynnä ihmetystä ja ihailtavaa, ja omatkin aistit ovat aina jotenkin terävämpiä ja herkempiä silloin. 

 

 

Loma ehkä loppui, mutta kesä onneksi vielä jatkuu. Niin olen päättänyt. Loppukesälle on suunnitteilla vielä yksi kaveriporukan mökkireissu, sekä mahdollinen Italian-matka elokuun viimeiselle viikolle. Niiden lisäksi unohdan ainakin vielä elokuuksi housut kaapin perälle (vaikka oikeasti tekisi mieli pukeutua uusiin, täydellisiin Leviksen farkkuihin ihan koko ajan), sillä niitä ehtii kyllä pitää sitten seuraavat kahdeksan kuukautta ihan turhautumiseen saakka. Onneksi on paljon ihania neuleita, bleisereitä ja huppareita joilla mekkojen- ja paljaiden säärten- kautta saa mukavasti pidennettyä.

Millainen kesä sulla on ollut?

 

Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WSOY:n kanssa

 

 

Olen lukenut tänä vuonna paljon. Muutaman aivan briljantin, pari todella hyvää ja on sinne joukkoon mahtunut muutama aika surkeakin. Olen lukenut lähinnä sellaisia isoja teoksia, jotka ovat olleet usein melko raskaita, joko teemaltaan tai luettavuudeltaan. Olen lukenut kirjoja, jotka ovat saaneet ahdistumaan, pelkäämään ja palan kurkkuun. Sellaisia, joiden lukemisen jälkeen on täytynyt hetki huilata ennen kuin on voinut tarttua seuraavaan.

Kesäisin, kun kaikki  kevenee: mieli, pukeutuminen, koti ja ruokakin – haluan myös lukea kevyemmin. Huomasin taas keväällä, että sellaisia kevyitä ja viihdyttäviä mutta silti oivaltavia ja kieleltään ketteriä kirjoja on itse asiassa huomattavasti hankalampaa löytää, kuin niitä raskaita ja ehkä hitusen uuvuttavia kirjoja. Eli, jos siellä on joku toinenkin, joka kamppailee saman ongelman (= loistavan lomalukemisen löytäminen) kanssa, niin ei tarvitse enää.

Liane Moriartyn Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista onnistuu olemaan sekö kevyt, viihdyttävä että hauska olematta kuitenkin yksinkertainen, ennalta-arvattava tai köyhä lukukokemus. En tiedä miksi, mutta en pidä kovin monesta asiasta jota voisi kuvailla sanoilla aivot narikkaan. Minä pidän siitä, että saan käyttää ja täyttää päätäni. Olipa kyse sitten elokuvista, kirjoista tai keskusteluista. Haluan oivaltaa, ihailla nokkelaa sanankäyttöä tai oivallisia juonenkäänteitä. Onneksi pää sai sekä täyttöä, että käyttöä tämän kirjan kanssa. Moriarty onnistuu aina luomaan kirjojensa henkilöistä todella kokonaisia ja jotenkin eläviä. Hänen tekstinsä on nokkelaa ja helppolukuista, sellaista lukemista jossa aivot surisevat mielihyvästä. Kaikki etenee mutkattomasti ja sujuvasti – ilman, että tuntuu siltä, että pääsee lukiessaan liian helpolla. 

 


 

Kun sain kirjan käsiini vajaa kuukausi sitten, odotin siltä paljon. Olin lukenut Moriartyn Hyvän Aviomiehen aiemmin tänä vuonna ja rakastin sitä. Siis ihan todella rakastin, täysin ehdoitta. Silti olin vähän epäileväinen, kun luin tämän kirjan kannesta lauseen, jossa sanottiin ”kadehdin jokaista joka ei vielä ole lukenut tätä kirjaa”  ja mietin että onkohan kuitenkaan ihan noin.

Kirjan juoni lyhykäisyydessään on tämä: yhdeksän vierasta kokontuu kymmeneksi päiväksi hyvinvointihotelliin. He kaikki kaipaavat ja odottavat muutosta, uutta elämää.  Kukaan niin vieraista, kuin kirjan lukijoistakaan, osaa kuitenkaan tuskin odottaa mitä tuleman pitää. Hyvinvointihotellia pyörittävälla, karismaattisella mutta ”hivenen” erikoisella Mašalla ei ole vieraidensa varalle suunnitteilla ehkä se ihan perinteisin hyvinvointiretriitti.

Vaikka kirjan takakansi jo lupailee odottamottomia juonenkäänteitä, niin en kuitenkaan oikeastaan kertaakaan lukiessani odottanut mitään tapahtuvan. Luin vain ja nautiskelin. Sillä tavalla kuin ulkomailla asuva nautiskelee Suomesta lähetetyllä irtokarkkipussilla; tekisi oikeastaan mieli ahmia koko pussi yhdeltä istumalta, kun kaikki on niin hyvää, mutta ei kuitenkaan tee niin, sillä tietää että mitä nopeammin syö, sitä nopeammin se hyvä on ohi.
Luin tätä kirjaa pieninä paloina silloin tällöin, oikein säästellen. En odottanut kiihkeästi seuraavaa lukua, käännettä tai paljastusta. Tunsin vain pohjatonta uteliasuutta kirjan henkilöitä ja heidän elämäänsä kohtaan. Halusin tietää heistä lisää, halusin oppia tuntemaan heidät. Kaikki mikä tuli sen lisäksi, oli bonusta.

Mitä taas tulee tuohon aiemmin mainitsemaani kannen lauseeseen: asia oli juuri niin. Sillä, kun annoin kirjan naapurissa asuvalle ystävälleni lainaan. Olin kateellinen siitä, että hänelle kaikki oli vielä edessä. Hän ei tiennyt kirjan henkilöiden omituisuuksista, ongelmista ja kovista kohtaloista mitään – hän ei tuntenut heitä vielä. Hän ei tiennyt mitä nuo ihmiset tulisivat vielä vierailunsa aikana kokemaan. Ja tunsin siitä kateutta. Minä olin syönyt jo omat karkkini. Hänen pussinsa oli vielä pullollaan.

 

 

Kirjan loputtua googlasin heti mitä kaikkea muuta Liane Moriarty on kirjoittanut, ja huokaisin kiitollisuudesta sillä tajusin että hänen suomennetuista kirjoistaan minulta on lukematta vielä kokonaiset kaksi: Nainen joka unohti ja Tavalliset pikku pihajuhlat. Lomalukeminen taitaa olla ensi viikoksi selvillä.

pst. Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet- kirjan pohjalta tehty Big Little Lies- sarja, ja sen toinen tuotantokausi on nyt muuten julkaistu. Siinä lisää loistavaa viihdettä sitä kaipaaville.