Tekipä hyvä rikkoa pitkä hiljaisuus täällä. Nyt tuntuu taas siltä, että tekee mieli kirjoittaa – ei ollenkaan siltä että pitäisi.
Sain eilisen postauksen jälkeen muutaman yksityisviestin, jossa toivottiin että kertoisin mitä kuuluu, kuinka voin.
Vaikka päivitän instagramin stooria suhteellisen usein, liki päivittäin, siellä harvemmin tulee samaan tapaan kerrottua niitä rehellisiä kuulumisia. Siellä niin konkreettisesti näkee sen, ketkä kaikki ovat juttuni nähneet, että kynnys henkilökohtaisempiin julkaisuihin on siellä suurempi kuin täällä.
Kuvittelen, että tätä blogia lukee noin kaksikymmentä ihmistä (joka voi olla tosin ihan ylimitoitettu ajatus tällaisen kolmen kuukauden tauon jälkeen) ja kaikki sellaisia, joita minun kuulumiseni aidosti kiinnostavat (harhaa todennäköisesti sekin), mutta pidän mielelläni kiinni tästä ajatuksesta, sillä se tekee kirjoittamisesta niin paljon yksinkertaisempaa.

Mutta lyhyesti:
kuuluu todella hyvää. Siis sellaisella syvällä tavalla hyvää, että asiat ovat mukavassa tasapainossa. On mukavaa herätä aamuisin, päivät tuntuvat riittävän pitkiltä, jaksan nähdä ja ilahtua pienistä, arkisista asioista. Nukun hyvin ja riittävästi. Jaksan miettiä mitä syön, liikkuminen tuntuu mieluisalta ja on juurtunut osaksi rutiineja.
Arki lapsen kanssa tuntuu mielekkäältä. Olen ajatellut näin varmaan jokaisesta lapsen iästä, mutta ajattelen nytkin: Alba on mainiossa iässä. Voidaan tehdä yhdessä jo oikeastaan mitä tahansa. Lapsen oivaltava huumorintaju ilahduttaa (ja vähän täyttää myös rinnan ylpeydellä) jatkuvasti, ja tuntuu uskomattoman ihanalta saada nauraa lapsensa kanssa sitä sellaista vatsanpohjasta asti kumpuavaa naurua. Ja naurua, sitä on meillä vuosi vuodelta ollut enemmän.
Alba on ihanan suora tunteissaan ja ajatuksissaan, ja kertoo meille vanhemmilleen aivan kaiken. Tuntuu huojentavalta, ettei tarvi koskaan miettiä, että onkohan jossain tapahtunut jotain ikävää, joka vaikuttaa lapseen – sillä hän kyllä kertoo aivan pienimmätkin epäreiluudet, sanaharkat ja sivuun jättämiset kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella.

Kaikesta hyvästä huolimatta olen tuntenut itseni viime aikoina usein vähän yksinäiseksi.
Tiedän sen johtuvan n.100% tästä eriskummallisesta maailman tilasta. En ole nähnyt ystäviäni yli kuukauteen. Se on todella pitkä.  Jopa kaltaiselleni yksin olosta nauttivalle ihmiselle. Erityisesti nyt kun kotona ei ole enää toista aikuista, jonka kanssa jakaa ne arkiset kuulumiset, ajatukset, tunteet ja toiveet.
Sitä kaipaan ihan erityisesti – arkista jakamista. Tavallisia, tyhjänpäiväisiä keskusteluita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään, sellaisia jotka vain polveilevat ilman sen kummempaa suuntaa.
Puhun kyllä ystävieni kanssa päivittäin niin ääni- kuin perinteisillä viesteilläkin, mutta ei se tietenkään ole ollenkaan sama asia, kuin kasvotusten käydyt keskustelut. Kaipaan ystäviä, huolettomuutta ja platonista läheisyyttä niin paljon että tekee melkein kipeää.

On tietysti päiviä, jopa kokonaisia viikkoja (kaikki ne jotka jaan lapsen kanssa) jolloin en tunne yksinäisyyttä ollenkaan. Elämä tuntuu täydeltä ja kokonaiselta. Lapsen elämä on pysynyt suhteellisen normaalina pandemiasta huolimatta, mistä olen harvinaisen kiitollinen. Eskari pyörii normaalin tapaan, lapsi tapaa ystäviään myös vapaa-ajalla, käymme edelleen puistoissa leikkimässä jne. Elämä tuntuu niillä viikoilla lähes normaalilta.
Kunnes tulevat ne viisi päivää, jotka lapsi viettää isällään – eikä mikään tunnu normaalilta.
Aiemmin nautin valtavasti myös niistä päivistä, jotka olen yksin. Näin ystäviäni, söin ulkona, tein pitkiä kävelylenkkejä ja nautin siitä ettei kukaan tarvinut minua mihinkään, kun taas kaikki se mitä minä kulloinkin tarvitsin oli saatavillani.
Nyt nuo viisi päivää ovat usein vähän yksinäisiä, tasapaksuja pötköjä. Teen töitä, liikun, syön, luen kirjoja, yritän parhaani mukaan nauttia – mutta oikein missään ei ole mitään mieltä, sillä kohtaamiset puuttuvat. Se kaikki mikä normaalisti tuo voimaa, lohtua ja iloa (ihmiset siis) loistaa poissaolollaan.  Oikeita kohtaamisia ja jakamista on ihan hitonmoinen ikävä!

 

Nyt kuitenkin nautin näistä päivistä, kun ei ole yksinäistä. Kun oikeastaan toivon, että saisipa hetken ihan rauhassa lukea sohvannurkassa kirjaa (juuri nyt luen Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta, joka on ihana), eikä kukaan keskeyttäisi.

Yhteenvetona, ja kaiken tämän eriskummallisen huomioonottaen sanoisin, että voin yllättävän hyvin. Olen oikein omaksi yllätykseksekin pääasiassa todella tyytyväinen siihen, miltä elämä tuntuu ja näyttää nyt. Tiedän, että voisi olla niin paljon huonomminkin. Kesää, ja rajoituksista vapaampaa elämää, odotan kuitenkin  alati lisääntyvällä innolla.

On ihmisen ikävä.

Edellisestä postauksesta on pitkä aika. Olin kirjoittaa, että häpeällisen pitkä, mutta en oikeasti tunne häpeää, joten sanon vain että pitkä. Olen kyllä avannut tämän kirjoituskentän melkein joka päivä, mutta jostain syystä kirjoittaminen on tuntunut hirveäm hankalalta. On tuntunut, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Että kaikki tekevät ja sanovat asiat minua paremmin, joten turhaan edes yritän. Itsekritiikki on jyllännyt mielessäni täysin holtittomasti, varmaan koskaan aiemmin en ole tuntenut näin valtavaa epävarmuutta omasta osaamisesta ja tekemisestä.
Tänään päätin, että nyt saa riittää. Että ei oikeastaan ole väliä sillä kuinka hyvin asiat tekee, kunhan tekee. Sitä paitsi tehdessä karttuu myös osaaminen. Epäröidessään ja tekemättä jättäessään harvoin kartuttaa mitään hyvää. Minä ainakaan.

Epävarmuus ei onneksi ole ulottanut lonkeroitaan työn ulkopuolella. Muuten elämässä on ollut hyvä ja varma olo, niin itsestäni ihmisenä kuin omasta elämästäkin. Tuntuu hyvältä olla juuri tässä ja juuri tällaisena (epävarmuudesta osaamisen suhteen voisin luopua nyt ja tässä!) mutta myös tulevaisuus kutkuttaa. Ajattelen, että kaikkea ihanaa on edessä – ja samalla sitä on tässäkin hetkessä paljon.

Ajattelin rikkoa tämän liian pitkäksi venyneen blogihiljaisuuden keräämällä tähän kasaksi kymmenen asiaa, jotka ovat tuntuneet hyvältä tai tehneet hyvää. Jos siellä on enää ketään tämän kolmen kuukauden hiljaiselon jälkeen, niin ilahtuisin ihan älyttömästi jos jakaisitte omia hyviänne kommentiboksiin tai instagramin yksityisviesteihin.
On ollut ikävä niitä ja teitä.

1. Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit)

En ole yleisesti mikään Self Helpin suurin ystävä, mutta jos tartun, niin todennäköisesti sellaiseen, joka käsittelee vanhemman ja lapsen suhdetta.
Tästä kirjasta pidin paljon. Konkreettisten esimerkkien kautta havainnollistettiin sitä, kuinka vanhemman ja lapsen välillä on ennen kaikkea kyse ihmissuhteesta; joustavasta, mukautuvasta, rakkaudellisesta ja arvostavasta kahden ihmisen välisestä suhteesta, jossa esimerkin voima on suurempi kuin sanojen.
Tuntuu, että tämän kirjan myötä olen osannut pysähtyä itseni äärelle niissä tilanteissa, joissa ärtymys meinaa noustaa pintaan – ja huomannut, että usein sen ärtymyksen aiheuttajana ei oikeasti ole lapsi, vaan tilanteen aiheuttama tunne, joka minussa herää ja heijastelee usein todellisuudessa jotain menneisyyden kipuja, kohtamaattomuutta tai omaa vaille jäämistä. Jotta ei toistaisi niitä samoja ”virheitä” joita itse on saanut osakseen, on oltava hereillä itsensä ja reaktioidensa kanssa.
Tuntuu, että tämän kirjan kautta olen osannut pysähtyä paremmin lapsen tunteiden luo – kuulla ja nähdä sen, vaikka en aina ymmärtäisikaan syitä hänen tunteensa takana, ymmärrän kuitenkin tunnetta.

Kirjan ”opit” ovat lisänneet ymmärrystä, armollisuutta ja hyvää tuulta – meissä molemmissa.

2.  Whamisan Cactus seerumi

Sain tämän seerumin testiin muutama viikko sitten, ja voi tietysti olla että kuvittelen mutta iho tuntuu huomattavasti aiempaa kimmoisammalta. Myös ihon sävy on tasoittunut.
Seerumissa on ihanan vesimäinen koostumus ja kerrostan sitä kasvoille usein kaksikin kerrosta, sillä se imeytyy hetkessä eikä jätä kasvoille ollenkaan sellaista tahmaista tunnetta.
Nimensä mukaisesti seerumi sisältää siis lähinnä viikunakaktusuutetta (n.99,5%) joka puolestaan pitää sisällään useita ravitsevia kasviyhdisteitä (14 eri vitamiinia ja 12 eri mineraalia, joilla kaikilla on ainutlaatuisia ihoa hoitavia vaikutuksia).
Voi olla, että kasvojeni iho kaipasi kipeästi kosteutta, jota tämä seerumi tarjosi ja siksi vaikutukset näkyivät ihossa näinkin nopeasti. Yleensä haluan käyttää tuotetta säännöllisesti vähintään kuukauden ennen annan sen toimivuudesta/toimimattomuudesta mielipiteeni.

3. The pilates Class

Tämän löytäminen elämääni on ollut toistaiseksi paras asia tässä vuodessa 2021 (paino vahvasti sanalla toistaiseksi, sillä vaikka ihan todella rakastankin liki päivittäisiä pilates-hetkiäni , niin toivon koko sydämestäni että tätä parempia asioita on luvassa vielä tälle vuodelle).
Olen treenannut pilatesta aina toisinaan jo muutaman vuoden. Kävin Bay Helsingin reformer- tunneilla aina kun raaskin. Viime keväänä tein paljon heidän online-tuntejaan, mutta jossain vaiheessa se kuitenkin taas jäi. Ihan kuten kaikkien muidenkin harrastusten kanssa on käynyt. Aloitan, innostun ja hyvin pian sen jälkeen niin innostus kuin harrastuskin loppuu.
En muista miten löysin The Pilates Classin, mutta kun löysin – halusin kokeilla heti. Ostin heti koko vuoden jäsenyyden, sillä ajattelin sen olevan parasta mitä voin itselleni juuri nyt antaa.
Tuosta on nyt reilu kolme kuukautta. Olen edelleen sitä mieltä, että se todella oli parasta mitä pystyin itselleni tuolloin antamaan.
Aloittamisen jälkeen olen jättänyt treenit väliin yhden käden sormilla laskettavan määrän.
Tämä kaikki on todella poikkeuksellista meikäläisen historian huomioon ottaen.
Nyt tätäkin kirjoittaessani odotan vain sitä, että saan tämän tekstin valmistumisen jälkeen rullata maton auki olohuoneen lattialle ja tehdä päivän harjoitukset. Ensin työ, sitten huvi. Urheilu on minulle nykyään tuo huvi ja se tuntuu ihanalta.

4. Electrolux Explore 7 -Kahvinkeitin 

En ole omistanut tavallista kahvinkeitintä neljään vuoteen, vaan olen keitellyt kahvia aeropressolla ja tavallisella pressopannulla. Molemmat sellaisia, joiden vetoisuus on noin 2,5 dl eli olen voinut keittää aina kupin kahvia kerrallaan. Suurimman osan ajasta tämä on ollut ihan ok, sillä kahvia on saanut viime aikoina keittää lähinnä itselleen. Mutta ärsyttävää tietysti aina silloin kun kahvinjuojia on ollut useampia samaan aikaan. Kahvin keittäminen aeropressolla on melko työlästä ja vaatii ihmistä tekemisen jokaiseen vaiheeseen.
Nyt on tuntunut valtavalta luksukselta että kahvi keittyy ihan itsekseen. Ei tarvitse kuin taiteilla suodatinpussi paikalleen, mitata purut ja täyttää vesisäiliö, ja rehellisyyden nimissä senkin tekee useimmiten lapsi joka rakastaa jokaista työvaihetta.

*kahvinkeitin saatu

5. Pauligin Paris- kahvi

Kahvinkeittimestä päästäänkin luontevasti toiseen kahviaiheeseen, eli niihin puruihin. Tiedätte varmaan ne Pauligin kaupunkikahvit? On New Yorkia, Sydney, Havannaa jne. Käytin pitkään tuota ensimmäistä, mutta viime viikolla ostin ensimmäistä kertaa Paris- kahvia ja siis ah! Niin tuoksu kuin makukin on tässä huomattavasti ”tummempi” kuin monissa saman merin muissa kaupunkikahveissa, ja tätä juodessani olen heti jossain pariisilaisella terassilla siemailemassa mustaa kahviani auringon lämmittäessä kasvoja.

6. Instagram

Olin loppuvuodesta, ja vähän alkuvuodestakin todella ahdistunut somesta. Teki mieli poistaa tilit kaikkialta. Kadota siitä maailmasta, ja kadottaa se maailma. Tuntui, ettei minulla ole sinne mitään annettavaa, eikä somella minulle.
Koin aina instagramin selailun jälkeen merkillistä tunnetta siitä, että elämästäni puuttuu jotain perustavanlaatuista, vaikka ennen selailua minulla ei olisi ollut ollenkaan sellainen tunne.
Olen oikeasti tosi tyytyväinen elämääni, minun ja Alban yhteiseen elämään. En haikaile muutoksista, enkä odota mitään mystisiä ”parempia aikoja”, kaikki on paremmin kuin hyvin nyt. Osaan nauttia pienistä asioista, uskallan haaveilla ja uskoa niiden toteutumiseen, luotan omiin kykyihini jatkuvasti paremmin ja olen enemmän turvassa itseni kanssa kuin vielä koskaan aiemmin.
Ja silti, aina jostain tuli se epämääräinen tunne siitä, ettei elämä kahdestaan lapsen kanssa voi olla riittävän hyvää. Ei ainakaan suhteellisen pienessä vuokra-asunnossa. Pitäisi olla enemmän lapsia, isompi (tietysti oma) asunto ja tietysti se puoliso. Vaikka en minä sellaisesta oikeasti haaveile. Instagram vain jostain syistä sai minut ajattelemaan niin, että se sellainen on jotenkin oikeampaa elämää, kuin tämä mitä minä nyt elän.

MUTTA

Kaikki muuttui, kun aloin kiinnittää tarkemmin huomiota siihen, millainen olo minulle tulee ihmisistä joita seuraan. Karsin seurattavien listalta satoja ihmisiä, ja mykistin surutta valta-osan niistäkin, joita halusin vielä seurata. Nykyään seuraan aktiivisesti vain ystäviä, perhettä, muutama kollegaa, meemejä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Ja kas, heti onkin ihan toisenlainen olo. Niin somesta, kuin oman elämän riittävyydestäkin.
Lisäksi mulla on somea selatessani sellainen olo, että olen täällä oppimassa uutta, haastamassa ajatuksiani, keskustelemassa. Tuntuu jatkuvasti siltä, että saan somesta jotain. Koen myös pitkästä aikaa, että minullakin on jotain annettavaa.

7. Imuri

Viime keväänä onnistuin jotenkin katkaisemaan imuristamme varren. En kuitenkaan raaskinut heivata muuten hyvää ja toimivaa imuria roskiin ja hankkia uutta, vaan teippasin imurin kasaan ja jatkoin tekemistä entiseen malliin. Ennen joulu varsi katkesi kuitenkin vielä toisestakin kohdasta (tässä on ehkä tarpeen miettiä, että kuinka väkivaltainen on imurointitekniikkani..) eikä teippaaminenkaan enää pelastanut sitä. En kuitenkaan vielä tällöinkään vaihtanut imuria uuteen, vaan jatkoin imurointia sillä pienellä osalla, joka on tarkoitettu ehkä huonekaluja varten. Voin kertoa, että imurointi oli sekä aivan hiton viheliäistä että aikaa vievää puuhaa sillä tavoin. 
 Meni kuitenkin melkein kaksi kuukautta ennen kuin luovitin ja hankin meille uuden imurin, sellaisen jossa on metallinen varsi, joka ei katkea vaikka kuinka väkivaltaisesti imuroisi. Ettekä voi edes uskoa, kuinka paljon nautin imuroimisesta nykyään. Teen sitä ihan jatkuvasti ihan puhtaasti nautinnollisista syistä.
Tajusin taas ettei ole ollenkaan yhdentekevää millasia ovat ne tavarat ja tarvikkeet joita käytämme liki päivittäin. Vaikuttavat nimittäin oleellisesti hyvinvointiimme.

8. Nopsajalka – Burnout

En tiedä onko tämä biisi uusi vai vanha vai tosi vanha, mutta se on hyvä!
Kuuntelin tätä eilen repeatilla noin kymmenen kertaa ja tanssin koko sen ajan.
Tiedättekö niitä sellaisia kappaleita, jotka kuulessaan alkaa heti hymyillä – erityisesti sisältäpäin. Alkaa tehdä mieli ystävien seuraan, tanssimaan, rakastumaan jne. No, tämä on juuri sellainen kappale.

9. Alban pienet yllätykset ympäri kotia

Alballa on tapana ripotella kotiin pieniä asioita, joiden ajattelee ilahduttavan ja helpottavan ikävää silloin, kun hän on toisessa kodissaan. Ne pienet asiat ovat kaikkea kirjeistä maalauksiin ja tyynyn alle piilotetuista mandariineista erilaisiin leluista kasattuihin muodostelmiin. Aivan poikkeuksetta ne toimivat ilahduttavasti, mutta kasvattavat  valitettavasti ikävää eksponentiaalisesti.

10. Ruuduton viikko

Liittyy, ehkä löyhästi tuohon ensimmäisen kohdan kirjaan, ja sen synnyttämiin oivalluksiin siitä kuinka kohtaisin  lapseni paremmin. Itselleni ehdottomasti eniten hallaa arjessa aiheuttaa puhelimella roikkuminen. Huomaan ärsyyntyväni noin kymmenen kertaa nopeammin ja todennäköisemmin silloin, jos selaan puhelintani samalla kun ”olen” lapseni kanssa. Tuo olen heittomerkeissä siksi, että en tuolloin todellisuudessa ole lapseni kanssa, vaan ajatuksineni ihan jossain muualla, jolloin kaikki lapsen kysymykset ja tarpeet tuntuvat häiriöltä, mikä on siis ihan vinksahtanutta.
Olemmekin nyt sopineet, että päiväkodin jälkeen meidän kotimme on ruuduton paikka. Alballe tuo käytäntö on ollut olemassa jo pidempään, mutta itse en ole kyennyt sitä noudattamaan. Nyt sääntö koskee meitä molempia. Minä laitan puhelimeni hyllylle, kun lähden hakemaan lasta eskarista ja se pysyy siellä siihen asti kunnes lapsi on nukahtanut yöunilleen.
Ruuduttomuuden vaikutukset ovat, yhtään liiottelematta, olleet massiiviset. Olen huomattavasti paremmin läsnä, jaksan uppoutua jopa leikkeihin lapsen kanssa, sillä en ajattele että minulla olisi ”parempaakin tekemistä” joka siis valitettavan usein on tarkoittanut epämääräistä puhelimen pläräämistä. Myös ulkoilun ja naurun määrä on kasvanut huomattavasti.
Jatketaan tällä hyväksi havaitulla linjalla siis jatkossakin.

 

Minttu haastoi blogissaan mut täyttämään omat äitiyden aakkoseni. Mainitsi silloin Instgram- stoorissaan myös, että Sannin äitiydestä kun välittyy tosi seesteinen kuva, ainakin siis somen perusteella. Ja voisin sanoa, että paino tässä saa nimenomaan olla juuri sanoissa somen perusteella. Sellainen kuva tosiaan voi välittyä vain somen perusteella, vaikka kyllä meidän arki usein on ihan muuta kuin seesteistä. Silloin kun on kiire, stressiä, ärtymystä, väsymystä yms. en yleensä käytä somea juuri ollenkaan. Puhun noista tunnoista ja tunteista yleensä ystävien kanssa, eikä some ole ollenkaan se paikka jossa kokisin eheyttävän niistä puhumisen.

Sain joskus kommentin, että yritän selvästi välittää sellaista kuvaa että lapseni ei koskaan kiukuttele. Mutta ehei, en todellakaan yritä välittää yhtään mitään kuvaa. Jokainen lapsi kiukuttelee, ja se on täysin normaali ja olennainen osa arkea ja elämää. Mutta, ei minulla tulisi mieleenkään kuvata esimerkiksi lapsen kiukkua, puhumattakaan sen jakamisesta someen. En haluaisi kenenkään tekevään niin minullekaan, joten miksi ihmeessä tekisin niin omalle lapselleni?
Eli tarkoituksenani ei ole välittää vanhemmuudesta pelkästään ruusuista kuvaa, sillä se on vähintään yhtä usein kaikkea muuta. Mutta, käytän somea niiden hyvien hetkien, tai kauniiden kuvien jakamiseen, eikä sen/tämän ole tarkoituskaan olla mikään rehellinen läpileikkaus elämästäni.

Mutta nyt itse haasteeseen, tässä nämä vanhemmuuteni aakkoset;

 

A. Aamut.

Aamut on mulle kaikkein rakkain aika vuorokaudesta. Herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena, paitsi silloin kun en ole nukkunut ollenkaan riittävästi (näin on ihan viime aikoina aika usein…). Aamujen onnistumisen kannalta on tärkeää, että mahdollisimman moni asia on laitettu valmiiksi jo illalla. Sellaiset asiat kuten lapsen tarhareppu, molempien vaatteet, ja pressopannu. Laitan kellon soimaan yleensä kuudelta, mutta ihan viimeistään seitsemältä ja pyrin siihen, että ehdin laittaa itseni valmiiksi ennen kuin herätän lapsen, jotta voimme syödä aamiaisen yhdessä. Pyrin aina varautumaan ajallisesti myös niihin yllätysmomentteihin, joita lapsen kanssa usein tulee. Riittävän väljä aikataulutus on meillä avain mahdollisimman stressittömään arkeen.

Mutta. Olen tajunnut, että sekään ei kyllä automaattisesti pilaa päivää, vaikka aamu ei sujuisikaan tuolla kuvatulla tavalla. Tämä päivä on siitä hyvä esimerkki: heräsimme tunnin liian myöhään, sillä välin kun lapsi söi aamiaista minä laitoin itseni valmiiksi ja jouduin skippaamaan niin aamupalan kuin aamukahvinkin. (Siihen tavalliseen päiväkotimatkaan, ratikka + bussi (yht.50min) ei ollut aika, ja oli otettava taksi. Viime aikoina ollaan turvauduttu taksiin kyllä muulloinkin kuin kiireessä, sillä autolla tuo päiväkotimatka kestää vain n.15 min ja maksan mielelläni vähän rahaa siitä, että saan päiviini vähän lisää aikaa) Mutta, pienestä kiireestä ja pommiin nukkumisesta huolimatta tämä päivä on ollut ihan erinomaisen hyvä. Eli ei kannata ajatella, että vaikka aamu olisikin lähtenyt käyntiin vähän nihkeästi, että se määrittelisi jotenkin koko päivän suunnan.

B. Brooklyn Cafe
Vielä hetken tämä on meille yksi rakkaimmista asioista meidän napuurustossa. Käydään täällä usein aamuisin kahvilla, tai viikonloppuisin hakemassa lapsen toiveesta kuppikakkuja. Luulen tosin, että tuo paikka ja toimitus on lapselle tärkeämpi kuin se itse kuppikakku, se kun jää usein muutaman haukun jälkeen syömättä. 
Kahvilassa on ihana tunnelma ja mahtava palvelu. Myös heidän tavallinen suodatinkahvinsa on huomattavasti parempaa kuin monessa muussa paikassa. Ihaninta on ehkä se, että tänne on aina tosi kivaa ja helppoa mennä lapsen kanssa, sellainen matalan kynnyksen paikka.

C. Canarian saaret.
Olen vannonut joskus, etten koskaan lähtisi sellaiselle All Inclusive-matkalle. Enkä varsinkaan Kanarian saarille. Mutta nyt ajatus juuri sellaisesta matkasta, juuri tänne on alkanut tuntua todella hyvältä idealta. Toteuttamisen arvoiselta tarkemmin sanottuna.

D. D-vitamiini.

Luin hetki sitten erään kirjoituksen liittyen MS-tautiin, jossa sanottiin että D-vitaamiinin puutoksella lapsena voi olla myöhemmin yhteys MS-tautiin. Huom. voi olla. Ms-taudin aiheuttajaa kun ei oikeastaan tunneta. Mutta tuon artikkelin jälkeen en ole kyllä kertaakaan unohtanut D-vitamiinia lapselle antaa.

E. Epävarmuus

Tunnen tätä todella usein. En muista tunsinko epävarmuutta ollenkaan näin paljon silloin, kun olin vielä yhdessä lapsen isän kanssa. Silloin vierellä oli jatkuvasti joku, jonka kanssa keskustella lapseen liittyvistä asioista ja omista toimintatavoista. Ja sai kyllä yleensä heti kuulla, jos oli liian lepsu tai meni muuten vähän metsään. Nyt kun on lapsen kanssa oikeastaan aina kaksin, sitä välillä miettii että tekeeköhän asiat ihan päin prinkkalaa. Koen useinepävarmuutta siitä, että osaanko asettaa tarpeeksi rajoja, tuenko oikealla tavalla ja riittävästi lapsen kasvua omaksi itsekseen, tuotanko riittävästi pettymyksiä ja osaanko vastata lapsen tarpeisiin kuten kuuluu. Ehkä kuitenkin ihan viime kuukausina epävarmuus ja sellainen epämääräinen ahdistus on ollut arjessa läsnä vähän vähemmän, ja varmuus ja luottamus vähän enemmän, mikä tuntuu tosi hyvältä.

F. Fuck it.

Äitiyden myötä opittu asenne olla ottamatta kaikkea niin hirveän vakavasti.

Ei ole aina niin justiinsa.

G. Guilt.

Syyllisyys. Tunne ihan hirveän usein syyllisyyttä, milloin mistäkin. Mutta lähinnä silloin, kun en ole lapsen kanssa. Silloin kun lapsi nukkuu, on päiväkodissa tai isällään. Usein tuntuu, että minun työni on niin vapaata ja hauskaa, että poden syyllisyyttä siitä että vien lapsen päiväkotiin. Kun näen ystäviäni ja olen poissa lapsen luota tunnen usein syyllisyyttä. Mikä on ihan turhaa, sillä tiedän sen tekevän hyvää niin minulle kuin lapsellekin. Poden syyllisyyttä siitä, etten aina osaa olla niin johdonmukainen kun haluaisin. Poden syyllisyyttä avioerosta, ja ydinperheen hajoamisesta. Poden syyllisyyttä niin monesta ja niin usein, että se väsyttää.

H. Harrastukset

Alba on harrastanut niin musiikkia, tanssimista kuin taidettakin, mutta tällä hetkellä emme käy aktiivisesti missään harrastuksessa. Enkä osaa ajatella, että pitäisikään. Usein ne päiväkodin jälkeiset illat tuntuvat todella lyhyiltä muutenkin, joten ei oikeastaan tekisi mieli antaa niistä yhtäkään tuntia pois. Ihan viime aikoina lapsi on kuitenkin esittänyt toiveita yleisurheilun tai joogan aloittamisesta, ja yritänkin tällä hetkellä etsiä sellaisia harrastusmahdollisuuksia, joissa vanhempi ja lapsi voisivat harrastaa yhdessä. Haluaisin oikeasti itsekin viritellä vanhaa yleisurheiluharrastusta taas henkiin. Kilpaileminenkin vähän kiinnostaisi.

I. iPad

Laiskojen viikonloppu-aamujen pelastus silloin kun lapsen herätessä tuntuu siltä, ettei saa silmiään auki. Olen ladannut iPadille erilaisia pelejä, joissa harjoitellaan niin lukemaan kuin laskemaankin. Lapsi pitää myös sillä piirtämisestä ja värittämisestä. Kaikki nuo edellämainitut tuntuvat jotenkin pienemmältä pahalta, kuin ohjelmat. Vaikka en oikeasti ajattele, että niissäkään varsinaisesti olisi mitään pahaa. Meidän lapsemme vaan sattuu muuttumaan niiden seurauksena to-della ärtyneeksi ja levottomaksi.

J. Joustaminen

Tätä sää kyllä harjoittaa niin yhteishuoltajuudessa kuin vanhemmuudessakin. Olen mielestäni aika hyvä joustamaan, valmis tekemään kompromisseja ja tulemaan vähintään puoliväliin vastaan. Puolin ja toisin joustaminen onkin varmaan yksi tärkemmistä jutuista siinä, että saa yhteishuoltajuuden toimimaan näinki mutkattomasti ja helposti.

K. Karkkipäivä

Toinen tärkeä viikottainen rituaali arjessa: perjantainen karkkipäivä. Asumme vielä hetken vastapäätä Helsingin ihaninta karkkikauppaa, Roobertin Herkku. Lapsi saa aina perjantaisin valita itselleen pienen pussin irtokarkkeja tuolta. Luulen, että tähänkin tapaan liittyy enemmän into sitä itse käyntiä, kuin niitä karkkeja kohtaa. Tämä on aina sellainen hyväntuulinen tapahtuma, viikonloppu on juuri alkanut ja kaikki ovat vapautunein ja odottavin mielin.

L. Lukeminen

Meillä luetaan tosi paljon. Ja jos jaksaisin lukea aina kun Alba sitä toivoo, meillä luettaisiin hirvittävästi. Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että saan työni puolesta paljon tosi laadukkaita ja ihania lastenkirjoja (kiitos WSOY ja Tammi), joten meidän kirjahyllyistä löytyy aina uutta ja kivaa luettavaa. Luemme paljon niin ihan puhtaita lastenkirjoja, kuin sellaisia vähän vanhemmillekin tarkoitettuja nuortenkirjoja. Ei ole sellaista iltaa, että kävisimme nukkumaan ilman vähintään kahta iltasatua. Luemme usein myös matkalla päiväkodille, ja päiväkodista kotiin.

M. Mukavuus

Lapsen saamisen jälkeen oma tyyli on ollut vähän hukassa. Nykyään kun pukeutumista määrittää aika usein nimenomaan mukavuus. Melkein yhtä usein myös kiire. Suurimman osan viikosta kuljenkin lenkkareissa, kolitsissa ja mustissa urheilutrikooissa. Vaateita tulee ostettua itselleen enää aika harvoin, eikä pukeutumisen ajattelemiseen ole ollenkaan samalla tavalla aikaa, eikä oikeastaan edes kiinnostusta kuin aiemmin. Toivoisin tosin, että molempia löytyisi enemmän.

N. Neuvotteleminen

Lapseni on varsinainen neuvottelun ammattilainen. Ei ole sellaista ongelmaa tai tilannetta, jossa hän ei yrittäisi neuvottelemalla saada tahtoaan läpi. Pidän siitä taidosta, ja uskon siitä olevan takuulla hyötyä hänelle tulevaisuudessa,  mutta hän alkaa olla siinä melkein pelottavan hyvä mikä ei ole ollenkaan hyvä silloin, kun minun kantani on täysin vankkumaton. Välillä me kaksi itsepäistä (tarpeen tullen tosi myös aika joustavaa sellaista) otammekin ihan kunnolla yhteen.

O. Onni

Tarvitseeko tätä edes avata sen enempää? Onni on minulle yhtä itsestäänselvä osa vanhemmuutta, kuin ne kaikki muutkin tunteet. Mutta onni on nyt vanhemmuuden myötä löytänyt ihan uuden tason, syvyyden. Tämä on sellaista onnea, jota on tavallaan hankalampi horjuttaa. Onnea, joka on tehnyt kodin jonnekin syvälle ytimeen. Onni, joka ei välttämättä ole sitä sellaista kuplivaa, hersyvää tunnetta onnellisuudesta, vaan enemmän sellaista tasaista surinaa.

P. Puistot

Tiedätte ehkä jo, etten ole juuri perustanut siitä leikkipuistojen laidalle töröttämisestä. Mutta viime aikoina olen oikeasti alkanut pitää siitä. Ehkä siksi, että olen luopunut töröttämisestä. Leikin lasten kanssa hippaa, piilosta ja pelaan jalkapalloa. Olen alkanut ottaa nuo jokapäiväiset puistoilut liikunnan kannalta myös itselleni. Välillä huomaan muiden aikuisten edessä jotenkin häpeileväni sitä, että osallistun niin tosissani lasten leikkeihin.

 

R. Rakkaus & rajat

Rakastaminen on tosi helppoa, mutta niiden rajojen asettaminen tuottaa aina välillä haasteita. Ei niinkään siksi, etten kestäisi sitä lapsen pettymystä, vaan siksi etten kestä omaa syyllisyyttäni. Vaikka niistä rajojen hölläämisestä tulee usein vielä kahta kauheampi syyllisyys. Mutta huomaan silti tekeväni myönnytyksiä silloin, kun ei pitäisi vain sen takia, että koen syyllisyyttä siitä, että lapsella on kaksi kotia, ja arki joka ei ola samalla tavalla tasaista kuin useimmilla sellaisilla lapsilla, joiden molemmat vanhemmat asuvat saman katon alla.

S. Sopiminen

Sanoinkin tuolla aiemmin, että kaksi vahvaa tahtoa ottaa aina toisinaan tietysti yhteen. Mutta, aina ihan jokainen tahtojen taisto myös sovitaan. Erityisesti Alballe on aina hirveän tärkeää saada pyytää ja antaa anteeksi, mistä oon tosi ylpeä ja hyvilläni.

T. Turva.

En muista oonko maininnut tästä jo täällä, mutta mun ajatusmaailma on varmaan vähän vinksallaan. Mun pää on täynnä erilaisia kauhuskenaarioita ja pelkoja. Sellaisia täysin irrationaalisia pelkoja, ehkä vähän sellaista yleistä turvattomuuttakin. Teen ihan hirveästi töitä niiden kanssa jatkuvasti, ja pyrin tekemään kaikkeni jotta nuo omat pelkoni eivät vaikuttaisi siihen kuinka toimin, ja millaisena lapselle näyttäydyn. En halua, että hän kasvaisi ajattelemaan että maailma on täynnä vaaroja. Tai että hän oppisi pelkäämään, kokisi sen olevan jotenkin tarpeellista. Varmaan kaikkein vahvimmin toivon sitä, että Alba kokisi olevansa turvassa ja rakastettu. Niiden suojasta kun on aika helppoa ponnistaa moneen.

U. Ulkoilu

Lapsen myötä tulee ulkoiltua huomattavasti enemmän. Lähdettyä ulos sateesta, tuulesta ja viimasta huolimatta. Olen alkanut elää todeksi sanonta ei ole olemassa huonoa säätä, on vain vääriä varusteita. Jos ensimmäiset 1,5 vuotta olivat lähinnä pitkiä vaunulenkkejä, niin nyt ulkoileminen tarkoittaa lapselle yhä useammin pelaamista, kiipeilemistä ja juoksemista, mikä voi olla itsellekin tosi kivaa jos vain tekee ihan niitä samoja asioita. Erityisen hyvilläni olen siitä, että Alba on innostunut jalkapallosta, ja haluaakin usein vain kentälle potkimaan palloa. Mahtavaa, sillä pidän siitä hulluna itsekin.

V. Venäjä

Alban isä on venäläinen, ja he puhuvat keskenään venäjää. Alba viettää paljon aikaa myös venäläisten isovanhempiensa kanssa, ja niin venäläinen kieli kuin – kulttuurikin on näkyvässä roolissa tämän elämässä. Alba puhuu molempia kieliä yhtä sujuvasti, ja ajattelen sen olevan ihan hirveän suuri rikkaus. Niin kielen, kuin kulttuurinkin osalta. Tietysti aina toisinaan tulee eteen tilanteita, jotka venäläisessä kulttuurissa on totuttu hoitamaan tietyllä tavalla. Tavalla, joka sotii vastaan sitä, kuinka itse haluaisin asian hoitaa. Mutta niistä on useimmiten selvitty puhumalla asioista avoimesti. Sitä kuuluisaa joustoa on myös aika usein tarvittu :))

X. Muuttuja x.

Vakio lapsiperheissä. Muutujia tulee aina, ja niille ei voi mitään. Olen varmaan vähän krhm friikki mitä tulee kontrollin tarpeeseen, ja alkuun kaikki yllättävät muutokset olivat viedä järjen, mutta nykyään olen jo huomattavasti rennompi. Joskin hyvä kaukana vielä ihanteesta.

Y.  Yksinäisyys

Huolimatta siitä, että mulla on paljon kavereita, useita ystäviäkin, niin koen silti aika usein yksinäisyyttä. Ehkä siksi, että lähipiirissäni ei ole ketään, joka jakaisi saman elämäntilanteen. Kaipaan tosi usein sitä, että saisin jakaa juuri tähän elämäntilanteeseen liittyviä tuntoja jonkun kanssa, joka eläisi läpi samaa – tietäisi mistä puhun. Ymmärtäisi. Tähän kun liittyy niin paljon sellaistakin, mitä ulkoapäin on ehkä vaikea ajatella ja nähdä.

Å. Åland

Haluaisin, että meillä tulisi joka kesäiseksi tavaksi matkustaa vaikka viikoksi Ahvenanmaalle. Vuokrata mökki, joltain saarelta ja elää siellä kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapset-kirjoissa. Ehkä aloitamme tämän vuosittaisen tavan jo tulevana kesänä?

Siinäpä ne. Q:n, Ä:n ja Ö:n skippasin suosiolla, kun en heti keksinyt niihin mitään kovin olennaista ja järkevää.

 

Eräässä nettitestissä, johon joskus tylsyyksissäni vastasin oli seuraava kysymys:
Muistuttaako työnjälkesi enemmän tasaista puurtamista kuin satunnaisia energiapiikkejä? 
ja tajusin että kaikki mitä teen, ja kuinka ylipäätään olen tässä maailmassa muistuttaa satunnaisia energiapiikkejä.

Saatan päivittää blogin viisi kertaa yhden viikon aikana, ja seuraavan kerran viiden viikon kuluttua.Saatan puunata kolme päivä putkeen suunnilleen taukomatta: penkoa, tonkia ja järjestellä, hinnoitella tavaraa kirpputorille, myydä niitä facebookin viheliäisissä kierrätysryhmissä, järjestää kirjat hyllyihin genreittäin (vaatii huomattavasti enemmän paneutumista kuin kirjojen järjestäminen väreihin). Siivoan jääkaapin, vaihdan lakanat, kuuraan kylpyhuoneen lattian hammasharjalla.  Ja sen jälkeen seuraavat pari viikkoa jaksan juuri ja juuri nostella likaiset asiat tiskikoneeseen ja puhtaat astiat takaisin kaappeihin. Kun alan urheilla; teen sitä hullun lailla (eli liian kovaa ja liian usein) kaksi viikkoa, ja unohdan sen jälkeen koko asian seuravaaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ahmin kirkoja viikossa yhden per/päivä  (joskus enemmänkin, jos teen töitä niin että voin samalla kuunnella jotain) Ja sen viikon jälkeen voikin tulla kuukauden tauko, etten juuri edes ajattele kirjoja, saati lue niitä.

On viikkoja jolloin näen ystäviä joka päivä ja koko ajan. Ja sitten tulee viikko, kun ei huvittaisi oikeastaan edes vastata tekstiviestiin. Puhun huvittamisesta, en jaksamisesta. Sillä kyse ei ole ollenkaan siitä, etten jaksaisi vaan siitä ettei minua huvita. Ja tarkoitan sillä kaikkia noita yllämainittuja asioita. Silloin, kun jokin ei huvita olen todella, todella huono tarttumaan siihen.
Mutta nyt viime aikoina on herännyt sellainen varovainen toive siitä, että olisi oikeastaan ihan mukavaa oppia tekemään asioita sillä tavalla, että työn jälki muistuttaisi enemmän tasaista puurtamista.

 

 

Nyt tunnen kuinka yksi tuollainen ”energiapiikki” on alkamassa, joten tiedättepä odottaa uusia postauksia vähän tiuhemmin.

Aloitetaan tämä piikki nyt vaikka ihan vain kevyesti kertomalla, että mitä tässä on puuhattu näiden viikkojen aikana kun täällä on ollut hiljaista. Jätetään listalta pois työt ja ne 1537153816371 kertaa kun olen kasannut Alban kanssa 200 palan My  Little Pony- palapeliä. Tehdään se yhtään liioittelematta vähintään neljä kertaa päivässä, enkä ole varma onko se enää kummankaan mielestä edes hauskaa. Mutta tehdään niin silti.

Pidettiin hiihtolomaa melkein yksi kokonainen viikko, mikä oli ihanaa. Loman ensimmäisenä päivänä Käytiin taidenäyttelyssä, kirjastossa ja vähän paremmalla illallisella ravintolassa.

Käytiin Tukholmassa, joka oli melkeen yhtä kamalaa kuin se oli ihanaa. Ruotsin laiva ja hiihtoloma, voitte ehkä kuvitella. Tukholma taas oli ihana, kuten se aina on. Käytiin Junibackenissa (satujuna oli ihana!) ja hengailtiin mun Tukholmassa asuvan kaverin kanssa. Lapsi tosin väsähti iltapäivällä kaikesta kävelemisestä ja uuden ihmettelystä, ja jota lopulta kannoin sylissäni n.10km (nukkuvana siitä noin puolet) Lapseni on 5,5v. Ei siis enää mikään pieni sylivauva vaikka tavallaan ainahan se on. Joten olin aika hyvilläni kun päivä oli ohi ja päästiin takaisin laivaan ja sain laskea lapsen sylistäni. Seuravaalle reissulle siis ehdottomasti potkulauta mukaan. Kukaan ei väsy tai tule hulluksi.

Vietettiin paljon aikaa hytissä (oltiin pakattu mukaan läjä lautapelejä ja kirjoja koska hän pitää niistä molemmista vähintään yhtä paljon kuin minäkin mistä olen niin kiitollinen), ja kannella. Välillä poistuttiin syömään tai hakemaan ruokaa hyttiin. Paluumatkalla kotiin ylitin itseni ja poistuin hyvin kauas mukavuusalueeltani kun suostuin lähtemään lapsen kanssa laivan spa-osastolle. Olenko koskaan kertonut, että vihaan uima-halleja ja kylpylöitä? Jos en niin nyt kerroin. Ja ei, rakastan kyllä uimista mutta kaikki ne ihmiset ja irtohiukset aiheuttavat ahdistusta. Yh yh.

Lapsi oli kuitenkin hyvin onnellinen, joten vähän minäkin.

Kotiin tultuamme käytiin leikkauttamassa Alballe otsatukka, jonka tosin jouduin leikkaamaan heti kotona uudestaan. Moneen kertaan.

Tiistaina kävin katsomassa todella potentiaalista asuntoa toisella puolen kaupunkia, ja vaikka olenkin haaveillut muutosta jo pitkään niin nyt yhtäkkiä tuntuukin että Punavuori ja Viiskulma on ihaninta mitä on. Meri on lähellä. Samoin kuin we got thisin karjalanpiirakat. Mutta äh, en anna haikeudelle nyt liikaa tilaa. Punavuori ja karjalanpiirakat eivät katoa täältä mihinkään, vaikka me lähtisimmekin. Kolmosella pääsen tänne 25 minuutissa. Sitä paitsi, aina voi palata jos syystä tai toisesta ei koskaan asetukaan mihinkään muualle. 

Kävin keskiviikona ystävän kanssa pizzalla ja viinillä. Oli niin paljon puhuttavaa, että toisella jäi pizza syömättä ja toisella viini juomatta.

Olen tehnyt lukuisia, pitkiä kävelylenkkejä. AURINGOSSA. Nautin niin paljon siitä kun täällä meri on lähellä. Uunisaari kuuluu mun vakiokohteisiin ja tänä maanantaina siellä kallioilla tuntui niin lämpimältä, että pystyin kuvittelemaan kesän. En sentään tuntemaan, mutta kuvittelemaan. Helposti.

Tämä viikko on ollut sellainen, kun olen suorastaan ahminut kirjoja. Pari päivää sitten sain päätökseen meidän #lönkanlukupiiri n maaliskuun kirjan; Saara Cantellin Kesken jääneet hetket. Ihana, riipaiseva tarina, tai oikeastaan monta tarinaa. Lukekaa. Se on ihana ja  juuri tullut kauppoihin.
Juuru nyt luen Ruth Bader Ginsburgin elämänkertaa My Own words (tosi kiehtova) ja
Fernando Aramburun Äidinmaata (mieletön. MIELETÖN!!!!!!!!! !!!!!!!).

Ollaan tehty muutaman päivän retki mun vanhempien luokse maalla. Erityisen ihanan reissusta teki se, että myös mun rakas ystävä ja tämän vuoden Albaa nuorempi poika olivat myös mukana. Lapset leikkivät ihanasti yhdessä (ja mun vanhempien vastuulla) ja me saatiin rauhassa saunoa pihasaunan leppeissä löylyissä.
Tosin toiselle meistä ne löylyt eivät tuntuneet ihan yhtä leppoisilta. Tiedättekö kun on ihmisiä, jotka tykkää istua saunassa pitkään mutta sellaisissa ihan korkeintaan lämpimissä löylyissä? No, en ole yksi niistä ihmisistä. Kun saunotaan niin silloin saunotaan. Löylyä kuuluu heittää niin, että se todellakin tuntuu.  Kymmenen kauhan jälkeen voi halutessaan hetken huilata. Mutta sauna muuttuu ällöttäväksi heti, kun se on ihan vaan lämmin.

Hankin vuoden jäsenyyden esport-kuntosaleille ja vaikka en ole vielä käynyt itse salilla kertaakaan, niin tunnen heti olevani jotenkin skarpimpi ja paremmassa kunnossa, ihan vaan koska tiedän kohta olevani sitä myös ihan oikeasti. Esportissa on ihan mieletön valikoima erilaisia tunteja. Eniten odotan kuitenkin pääseväni testaamaan hot yogaa ja – pilatesta. Ah, ja kaikkia niitä lukuisia tanssillisia tunteja.

Mainitsinkin jo tuolla ylempänä ohimennen lukupiirin. Ja siis tosiaan MULLA ON LUKUPIIRI. Tai meillä on. Ja se on ihanaa. Meitä on ehkä 10 mahtavaa tyyppiä, ja tuntuu niin hienolta päästä aina keskustelemaan kulloisestakin luetusta kirjasta just niiden tyyppien kans. Muutama viikko sitte nähtiin ensimmäisen kerran. Syötiin pizzaa, juotiin viiniä ja pureuduttiin Serotoniiniin, joka muuten oli todellakin lukemisen arvoinen ja herätti hirveästi ajatuksia ja keskustelua. Suosittelen. Niin lukupiiriä kuin tuota kirjaakin.

Ystävänpäivänä oltiin pelaamassa isolla porukalla lautapelejä Punavuoren Ahvenessa, joka on meidän ”paikallinen”, jossa tosin en ole tainnut koskaan käydä muuten kuin pelaamassa niitä lautapelejä. Lähinnä siis Trivial Pursuitia, jossa en ole tainnut vielä koskaan tehdä mitään muuta kuin voittaa. Se onkin varmaan yksi niistä syistä sille, miksi olen aina ensimmäisenä ehdottamassa lautapeli-iltoja koko kaveriporukalle. Toisaalta käytiin kyllä yksi ilta taas pelaamassa padelia naapurissa asuvan ystäväpariskunnan kanssa, ja vaikka hävisimme Ramin kanssa selkeästi, niin haluaisin silti pelaamaan padelia suunnilleen joka ilta. Ja juuri noiden kahden kanssa.

Sellaisia viikkoja. Juuri mitään ei ole tapahtunut, ja silti oikeastaan todella paljon on tapahtunut. Pinnan alla ja sen päällä.

Mutta nyt. Annan perjantain tapahtua. Kone saa mennä kiinni, samoin puhelin.
Nautin ja nauttikaa tekin.