Minttu haastoi blogissaan mut täyttämään omat äitiyden aakkoseni. Mainitsi silloin Instgram- stoorissaan myös, että Sannin äitiydestä kun välittyy tosi seesteinen kuva, ainakin siis somen perusteella. Ja voisin sanoa, että paino tässä saa nimenomaan olla juuri sanoissa somen perusteella. Sellainen kuva tosiaan voi välittyä vain somen perusteella, vaikka kyllä meidän arki usein on ihan muuta kuin seesteistä. Silloin kun on kiire, stressiä, ärtymystä, väsymystä yms. en yleensä käytä somea juuri ollenkaan. Puhun noista tunnoista ja tunteista yleensä ystävien kanssa, eikä some ole ollenkaan se paikka jossa kokisin eheyttävän niistä puhumisen.

Sain joskus kommentin, että yritän selvästi välittää sellaista kuvaa että lapseni ei koskaan kiukuttele. Mutta ehei, en todellakaan yritä välittää yhtään mitään kuvaa. Jokainen lapsi kiukuttelee, ja se on täysin normaali ja olennainen osa arkea ja elämää. Mutta, ei minulla tulisi mieleenkään kuvata esimerkiksi lapsen kiukkua, puhumattakaan sen jakamisesta someen. En haluaisi kenenkään tekevään niin minullekaan, joten miksi ihmeessä tekisin niin omalle lapselleni?
Eli tarkoituksenani ei ole välittää vanhemmuudesta pelkästään ruusuista kuvaa, sillä se on vähintään yhtä usein kaikkea muuta. Mutta, käytän somea niiden hyvien hetkien, tai kauniiden kuvien jakamiseen, eikä sen/tämän ole tarkoituskaan olla mikään rehellinen läpileikkaus elämästäni.

Mutta nyt itse haasteeseen, tässä nämä vanhemmuuteni aakkoset;

 

A. Aamut.

Aamut on mulle kaikkein rakkain aika vuorokaudesta. Herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena, paitsi silloin kun en ole nukkunut ollenkaan riittävästi (näin on ihan viime aikoina aika usein…). Aamujen onnistumisen kannalta on tärkeää, että mahdollisimman moni asia on laitettu valmiiksi jo illalla. Sellaiset asiat kuten lapsen tarhareppu, molempien vaatteet, ja pressopannu. Laitan kellon soimaan yleensä kuudelta, mutta ihan viimeistään seitsemältä ja pyrin siihen, että ehdin laittaa itseni valmiiksi ennen kuin herätän lapsen, jotta voimme syödä aamiaisen yhdessä. Pyrin aina varautumaan ajallisesti myös niihin yllätysmomentteihin, joita lapsen kanssa usein tulee. Riittävän väljä aikataulutus on meillä avain mahdollisimman stressittömään arkeen.

Mutta. Olen tajunnut, että sekään ei kyllä automaattisesti pilaa päivää, vaikka aamu ei sujuisikaan tuolla kuvatulla tavalla. Tämä päivä on siitä hyvä esimerkki: heräsimme tunnin liian myöhään, sillä välin kun lapsi söi aamiaista minä laitoin itseni valmiiksi ja jouduin skippaamaan niin aamupalan kuin aamukahvinkin. (Siihen tavalliseen päiväkotimatkaan, ratikka + bussi (yht.50min) ei ollut aika, ja oli otettava taksi. Viime aikoina ollaan turvauduttu taksiin kyllä muulloinkin kuin kiireessä, sillä autolla tuo päiväkotimatka kestää vain n.15 min ja maksan mielelläni vähän rahaa siitä, että saan päiviini vähän lisää aikaa) Mutta, pienestä kiireestä ja pommiin nukkumisesta huolimatta tämä päivä on ollut ihan erinomaisen hyvä. Eli ei kannata ajatella, että vaikka aamu olisikin lähtenyt käyntiin vähän nihkeästi, että se määrittelisi jotenkin koko päivän suunnan.

B. Brooklyn Cafe
Vielä hetken tämä on meille yksi rakkaimmista asioista meidän napuurustossa. Käydään täällä usein aamuisin kahvilla, tai viikonloppuisin hakemassa lapsen toiveesta kuppikakkuja. Luulen tosin, että tuo paikka ja toimitus on lapselle tärkeämpi kuin se itse kuppikakku, se kun jää usein muutaman haukun jälkeen syömättä. 
Kahvilassa on ihana tunnelma ja mahtava palvelu. Myös heidän tavallinen suodatinkahvinsa on huomattavasti parempaa kuin monessa muussa paikassa. Ihaninta on ehkä se, että tänne on aina tosi kivaa ja helppoa mennä lapsen kanssa, sellainen matalan kynnyksen paikka.

C. Canarian saaret.
Olen vannonut joskus, etten koskaan lähtisi sellaiselle All Inclusive-matkalle. Enkä varsinkaan Kanarian saarille. Mutta nyt ajatus juuri sellaisesta matkasta, juuri tänne on alkanut tuntua todella hyvältä idealta. Toteuttamisen arvoiselta tarkemmin sanottuna.

D. D-vitamiini.

Luin hetki sitten erään kirjoituksen liittyen MS-tautiin, jossa sanottiin että D-vitaamiinin puutoksella lapsena voi olla myöhemmin yhteys MS-tautiin. Huom. voi olla. Ms-taudin aiheuttajaa kun ei oikeastaan tunneta. Mutta tuon artikkelin jälkeen en ole kyllä kertaakaan unohtanut D-vitamiinia lapselle antaa.

E. Epävarmuus

Tunnen tätä todella usein. En muista tunsinko epävarmuutta ollenkaan näin paljon silloin, kun olin vielä yhdessä lapsen isän kanssa. Silloin vierellä oli jatkuvasti joku, jonka kanssa keskustella lapseen liittyvistä asioista ja omista toimintatavoista. Ja sai kyllä yleensä heti kuulla, jos oli liian lepsu tai meni muuten vähän metsään. Nyt kun on lapsen kanssa oikeastaan aina kaksin, sitä välillä miettii että tekeeköhän asiat ihan päin prinkkalaa. Koen useinepävarmuutta siitä, että osaanko asettaa tarpeeksi rajoja, tuenko oikealla tavalla ja riittävästi lapsen kasvua omaksi itsekseen, tuotanko riittävästi pettymyksiä ja osaanko vastata lapsen tarpeisiin kuten kuuluu. Ehkä kuitenkin ihan viime kuukausina epävarmuus ja sellainen epämääräinen ahdistus on ollut arjessa läsnä vähän vähemmän, ja varmuus ja luottamus vähän enemmän, mikä tuntuu tosi hyvältä.

F. Fuck it.

Äitiyden myötä opittu asenne olla ottamatta kaikkea niin hirveän vakavasti.

Ei ole aina niin justiinsa.

G. Guilt.

Syyllisyys. Tunne ihan hirveän usein syyllisyyttä, milloin mistäkin. Mutta lähinnä silloin, kun en ole lapsen kanssa. Silloin kun lapsi nukkuu, on päiväkodissa tai isällään. Usein tuntuu, että minun työni on niin vapaata ja hauskaa, että poden syyllisyyttä siitä että vien lapsen päiväkotiin. Kun näen ystäviäni ja olen poissa lapsen luota tunnen usein syyllisyyttä. Mikä on ihan turhaa, sillä tiedän sen tekevän hyvää niin minulle kuin lapsellekin. Poden syyllisyyttä siitä, etten aina osaa olla niin johdonmukainen kun haluaisin. Poden syyllisyyttä avioerosta, ja ydinperheen hajoamisesta. Poden syyllisyyttä niin monesta ja niin usein, että se väsyttää.

H. Harrastukset

Alba on harrastanut niin musiikkia, tanssimista kuin taidettakin, mutta tällä hetkellä emme käy aktiivisesti missään harrastuksessa. Enkä osaa ajatella, että pitäisikään. Usein ne päiväkodin jälkeiset illat tuntuvat todella lyhyiltä muutenkin, joten ei oikeastaan tekisi mieli antaa niistä yhtäkään tuntia pois. Ihan viime aikoina lapsi on kuitenkin esittänyt toiveita yleisurheilun tai joogan aloittamisesta, ja yritänkin tällä hetkellä etsiä sellaisia harrastusmahdollisuuksia, joissa vanhempi ja lapsi voisivat harrastaa yhdessä. Haluaisin oikeasti itsekin viritellä vanhaa yleisurheiluharrastusta taas henkiin. Kilpaileminenkin vähän kiinnostaisi.

I. iPad

Laiskojen viikonloppu-aamujen pelastus silloin kun lapsen herätessä tuntuu siltä, ettei saa silmiään auki. Olen ladannut iPadille erilaisia pelejä, joissa harjoitellaan niin lukemaan kuin laskemaankin. Lapsi pitää myös sillä piirtämisestä ja värittämisestä. Kaikki nuo edellämainitut tuntuvat jotenkin pienemmältä pahalta, kuin ohjelmat. Vaikka en oikeasti ajattele, että niissäkään varsinaisesti olisi mitään pahaa. Meidän lapsemme vaan sattuu muuttumaan niiden seurauksena to-della ärtyneeksi ja levottomaksi.

J. Joustaminen

Tätä sää kyllä harjoittaa niin yhteishuoltajuudessa kuin vanhemmuudessakin. Olen mielestäni aika hyvä joustamaan, valmis tekemään kompromisseja ja tulemaan vähintään puoliväliin vastaan. Puolin ja toisin joustaminen onkin varmaan yksi tärkemmistä jutuista siinä, että saa yhteishuoltajuuden toimimaan näinki mutkattomasti ja helposti.

K. Karkkipäivä

Toinen tärkeä viikottainen rituaali arjessa: perjantainen karkkipäivä. Asumme vielä hetken vastapäätä Helsingin ihaninta karkkikauppaa, Roobertin Herkku. Lapsi saa aina perjantaisin valita itselleen pienen pussin irtokarkkeja tuolta. Luulen, että tähänkin tapaan liittyy enemmän into sitä itse käyntiä, kuin niitä karkkeja kohtaa. Tämä on aina sellainen hyväntuulinen tapahtuma, viikonloppu on juuri alkanut ja kaikki ovat vapautunein ja odottavin mielin.

L. Lukeminen

Meillä luetaan tosi paljon. Ja jos jaksaisin lukea aina kun Alba sitä toivoo, meillä luettaisiin hirvittävästi. Olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että saan työni puolesta paljon tosi laadukkaita ja ihania lastenkirjoja (kiitos WSOY ja Tammi), joten meidän kirjahyllyistä löytyy aina uutta ja kivaa luettavaa. Luemme paljon niin ihan puhtaita lastenkirjoja, kuin sellaisia vähän vanhemmillekin tarkoitettuja nuortenkirjoja. Ei ole sellaista iltaa, että kävisimme nukkumaan ilman vähintään kahta iltasatua. Luemme usein myös matkalla päiväkodille, ja päiväkodista kotiin.

M. Mukavuus

Lapsen saamisen jälkeen oma tyyli on ollut vähän hukassa. Nykyään kun pukeutumista määrittää aika usein nimenomaan mukavuus. Melkein yhtä usein myös kiire. Suurimman osan viikosta kuljenkin lenkkareissa, kolitsissa ja mustissa urheilutrikooissa. Vaateita tulee ostettua itselleen enää aika harvoin, eikä pukeutumisen ajattelemiseen ole ollenkaan samalla tavalla aikaa, eikä oikeastaan edes kiinnostusta kuin aiemmin. Toivoisin tosin, että molempia löytyisi enemmän.

N. Neuvotteleminen

Lapseni on varsinainen neuvottelun ammattilainen. Ei ole sellaista ongelmaa tai tilannetta, jossa hän ei yrittäisi neuvottelemalla saada tahtoaan läpi. Pidän siitä taidosta, ja uskon siitä olevan takuulla hyötyä hänelle tulevaisuudessa,  mutta hän alkaa olla siinä melkein pelottavan hyvä mikä ei ole ollenkaan hyvä silloin, kun minun kantani on täysin vankkumaton. Välillä me kaksi itsepäistä (tarpeen tullen tosi myös aika joustavaa sellaista) otammekin ihan kunnolla yhteen.

O. Onni

Tarvitseeko tätä edes avata sen enempää? Onni on minulle yhtä itsestäänselvä osa vanhemmuutta, kuin ne kaikki muutkin tunteet. Mutta onni on nyt vanhemmuuden myötä löytänyt ihan uuden tason, syvyyden. Tämä on sellaista onnea, jota on tavallaan hankalampi horjuttaa. Onnea, joka on tehnyt kodin jonnekin syvälle ytimeen. Onni, joka ei välttämättä ole sitä sellaista kuplivaa, hersyvää tunnetta onnellisuudesta, vaan enemmän sellaista tasaista surinaa.

P. Puistot

Tiedätte ehkä jo, etten ole juuri perustanut siitä leikkipuistojen laidalle töröttämisestä. Mutta viime aikoina olen oikeasti alkanut pitää siitä. Ehkä siksi, että olen luopunut töröttämisestä. Leikin lasten kanssa hippaa, piilosta ja pelaan jalkapalloa. Olen alkanut ottaa nuo jokapäiväiset puistoilut liikunnan kannalta myös itselleni. Välillä huomaan muiden aikuisten edessä jotenkin häpeileväni sitä, että osallistun niin tosissani lasten leikkeihin.

 

R. Rakkaus & rajat

Rakastaminen on tosi helppoa, mutta niiden rajojen asettaminen tuottaa aina välillä haasteita. Ei niinkään siksi, etten kestäisi sitä lapsen pettymystä, vaan siksi etten kestä omaa syyllisyyttäni. Vaikka niistä rajojen hölläämisestä tulee usein vielä kahta kauheampi syyllisyys. Mutta huomaan silti tekeväni myönnytyksiä silloin, kun ei pitäisi vain sen takia, että koen syyllisyyttä siitä, että lapsella on kaksi kotia, ja arki joka ei ola samalla tavalla tasaista kuin useimmilla sellaisilla lapsilla, joiden molemmat vanhemmat asuvat saman katon alla.

S. Sopiminen

Sanoinkin tuolla aiemmin, että kaksi vahvaa tahtoa ottaa aina toisinaan tietysti yhteen. Mutta, aina ihan jokainen tahtojen taisto myös sovitaan. Erityisesti Alballe on aina hirveän tärkeää saada pyytää ja antaa anteeksi, mistä oon tosi ylpeä ja hyvilläni.

T. Turva.

En muista oonko maininnut tästä jo täällä, mutta mun ajatusmaailma on varmaan vähän vinksallaan. Mun pää on täynnä erilaisia kauhuskenaarioita ja pelkoja. Sellaisia täysin irrationaalisia pelkoja, ehkä vähän sellaista yleistä turvattomuuttakin. Teen ihan hirveästi töitä niiden kanssa jatkuvasti, ja pyrin tekemään kaikkeni jotta nuo omat pelkoni eivät vaikuttaisi siihen kuinka toimin, ja millaisena lapselle näyttäydyn. En halua, että hän kasvaisi ajattelemaan että maailma on täynnä vaaroja. Tai että hän oppisi pelkäämään, kokisi sen olevan jotenkin tarpeellista. Varmaan kaikkein vahvimmin toivon sitä, että Alba kokisi olevansa turvassa ja rakastettu. Niiden suojasta kun on aika helppoa ponnistaa moneen.

U. Ulkoilu

Lapsen myötä tulee ulkoiltua huomattavasti enemmän. Lähdettyä ulos sateesta, tuulesta ja viimasta huolimatta. Olen alkanut elää todeksi sanonta ei ole olemassa huonoa säätä, on vain vääriä varusteita. Jos ensimmäiset 1,5 vuotta olivat lähinnä pitkiä vaunulenkkejä, niin nyt ulkoileminen tarkoittaa lapselle yhä useammin pelaamista, kiipeilemistä ja juoksemista, mikä voi olla itsellekin tosi kivaa jos vain tekee ihan niitä samoja asioita. Erityisen hyvilläni olen siitä, että Alba on innostunut jalkapallosta, ja haluaakin usein vain kentälle potkimaan palloa. Mahtavaa, sillä pidän siitä hulluna itsekin.

V. Venäjä

Alban isä on venäläinen, ja he puhuvat keskenään venäjää. Alba viettää paljon aikaa myös venäläisten isovanhempiensa kanssa, ja niin venäläinen kieli kuin – kulttuurikin on näkyvässä roolissa tämän elämässä. Alba puhuu molempia kieliä yhtä sujuvasti, ja ajattelen sen olevan ihan hirveän suuri rikkaus. Niin kielen, kuin kulttuurinkin osalta. Tietysti aina toisinaan tulee eteen tilanteita, jotka venäläisessä kulttuurissa on totuttu hoitamaan tietyllä tavalla. Tavalla, joka sotii vastaan sitä, kuinka itse haluaisin asian hoitaa. Mutta niistä on useimmiten selvitty puhumalla asioista avoimesti. Sitä kuuluisaa joustoa on myös aika usein tarvittu :))

X. Muuttuja x.

Vakio lapsiperheissä. Muutujia tulee aina, ja niille ei voi mitään. Olen varmaan vähän krhm friikki mitä tulee kontrollin tarpeeseen, ja alkuun kaikki yllättävät muutokset olivat viedä järjen, mutta nykyään olen jo huomattavasti rennompi. Joskin hyvä kaukana vielä ihanteesta.

Y.  Yksinäisyys

Huolimatta siitä, että mulla on paljon kavereita, useita ystäviäkin, niin koen silti aika usein yksinäisyyttä. Ehkä siksi, että lähipiirissäni ei ole ketään, joka jakaisi saman elämäntilanteen. Kaipaan tosi usein sitä, että saisin jakaa juuri tähän elämäntilanteeseen liittyviä tuntoja jonkun kanssa, joka eläisi läpi samaa – tietäisi mistä puhun. Ymmärtäisi. Tähän kun liittyy niin paljon sellaistakin, mitä ulkoapäin on ehkä vaikea ajatella ja nähdä.

Å. Åland

Haluaisin, että meillä tulisi joka kesäiseksi tavaksi matkustaa vaikka viikoksi Ahvenanmaalle. Vuokrata mökki, joltain saarelta ja elää siellä kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapset-kirjoissa. Ehkä aloitamme tämän vuosittaisen tavan jo tulevana kesänä?

Siinäpä ne. Q:n, Ä:n ja Ö:n skippasin suosiolla, kun en heti keksinyt niihin mitään kovin olennaista ja järkevää.

 

Eräässä nettitestissä, johon joskus tylsyyksissäni vastasin oli seuraava kysymys:
Muistuttaako työnjälkesi enemmän tasaista puurtamista kuin satunnaisia energiapiikkejä? 
ja tajusin että kaikki mitä teen, ja kuinka ylipäätään olen tässä maailmassa muistuttaa satunnaisia energiapiikkejä.

Saatan päivittää blogin viisi kertaa yhden viikon aikana, ja seuraavan kerran viiden viikon kuluttua.Saatan puunata kolme päivä putkeen suunnilleen taukomatta: penkoa, tonkia ja järjestellä, hinnoitella tavaraa kirpputorille, myydä niitä facebookin viheliäisissä kierrätysryhmissä, järjestää kirjat hyllyihin genreittäin (vaatii huomattavasti enemmän paneutumista kuin kirjojen järjestäminen väreihin). Siivoan jääkaapin, vaihdan lakanat, kuuraan kylpyhuoneen lattian hammasharjalla.  Ja sen jälkeen seuraavat pari viikkoa jaksan juuri ja juuri nostella likaiset asiat tiskikoneeseen ja puhtaat astiat takaisin kaappeihin. Kun alan urheilla; teen sitä hullun lailla (eli liian kovaa ja liian usein) kaksi viikkoa, ja unohdan sen jälkeen koko asian seuravaaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ahmin kirkoja viikossa yhden per/päivä  (joskus enemmänkin, jos teen töitä niin että voin samalla kuunnella jotain) Ja sen viikon jälkeen voikin tulla kuukauden tauko, etten juuri edes ajattele kirjoja, saati lue niitä.

On viikkoja jolloin näen ystäviä joka päivä ja koko ajan. Ja sitten tulee viikko, kun ei huvittaisi oikeastaan edes vastata tekstiviestiin. Puhun huvittamisesta, en jaksamisesta. Sillä kyse ei ole ollenkaan siitä, etten jaksaisi vaan siitä ettei minua huvita. Ja tarkoitan sillä kaikkia noita yllämainittuja asioita. Silloin, kun jokin ei huvita olen todella, todella huono tarttumaan siihen.
Mutta nyt viime aikoina on herännyt sellainen varovainen toive siitä, että olisi oikeastaan ihan mukavaa oppia tekemään asioita sillä tavalla, että työn jälki muistuttaisi enemmän tasaista puurtamista.

 

 

Nyt tunnen kuinka yksi tuollainen ”energiapiikki” on alkamassa, joten tiedättepä odottaa uusia postauksia vähän tiuhemmin.

Aloitetaan tämä piikki nyt vaikka ihan vain kevyesti kertomalla, että mitä tässä on puuhattu näiden viikkojen aikana kun täällä on ollut hiljaista. Jätetään listalta pois työt ja ne 1537153816371 kertaa kun olen kasannut Alban kanssa 200 palan My  Little Pony- palapeliä. Tehdään se yhtään liioittelematta vähintään neljä kertaa päivässä, enkä ole varma onko se enää kummankaan mielestä edes hauskaa. Mutta tehdään niin silti.

Pidettiin hiihtolomaa melkein yksi kokonainen viikko, mikä oli ihanaa. Loman ensimmäisenä päivänä Käytiin taidenäyttelyssä, kirjastossa ja vähän paremmalla illallisella ravintolassa.

Käytiin Tukholmassa, joka oli melkeen yhtä kamalaa kuin se oli ihanaa. Ruotsin laiva ja hiihtoloma, voitte ehkä kuvitella. Tukholma taas oli ihana, kuten se aina on. Käytiin Junibackenissa (satujuna oli ihana!) ja hengailtiin mun Tukholmassa asuvan kaverin kanssa. Lapsi tosin väsähti iltapäivällä kaikesta kävelemisestä ja uuden ihmettelystä, ja jota lopulta kannoin sylissäni n.10km (nukkuvana siitä noin puolet) Lapseni on 5,5v. Ei siis enää mikään pieni sylivauva vaikka tavallaan ainahan se on. Joten olin aika hyvilläni kun päivä oli ohi ja päästiin takaisin laivaan ja sain laskea lapsen sylistäni. Seuravaalle reissulle siis ehdottomasti potkulauta mukaan. Kukaan ei väsy tai tule hulluksi.

Vietettiin paljon aikaa hytissä (oltiin pakattu mukaan läjä lautapelejä ja kirjoja koska hän pitää niistä molemmista vähintään yhtä paljon kuin minäkin mistä olen niin kiitollinen), ja kannella. Välillä poistuttiin syömään tai hakemaan ruokaa hyttiin. Paluumatkalla kotiin ylitin itseni ja poistuin hyvin kauas mukavuusalueeltani kun suostuin lähtemään lapsen kanssa laivan spa-osastolle. Olenko koskaan kertonut, että vihaan uima-halleja ja kylpylöitä? Jos en niin nyt kerroin. Ja ei, rakastan kyllä uimista mutta kaikki ne ihmiset ja irtohiukset aiheuttavat ahdistusta. Yh yh.

Lapsi oli kuitenkin hyvin onnellinen, joten vähän minäkin.

Kotiin tultuamme käytiin leikkauttamassa Alballe otsatukka, jonka tosin jouduin leikkaamaan heti kotona uudestaan. Moneen kertaan.

Tiistaina kävin katsomassa todella potentiaalista asuntoa toisella puolen kaupunkia, ja vaikka olenkin haaveillut muutosta jo pitkään niin nyt yhtäkkiä tuntuukin että Punavuori ja Viiskulma on ihaninta mitä on. Meri on lähellä. Samoin kuin we got thisin karjalanpiirakat. Mutta äh, en anna haikeudelle nyt liikaa tilaa. Punavuori ja karjalanpiirakat eivät katoa täältä mihinkään, vaikka me lähtisimmekin. Kolmosella pääsen tänne 25 minuutissa. Sitä paitsi, aina voi palata jos syystä tai toisesta ei koskaan asetukaan mihinkään muualle. 

Kävin keskiviikona ystävän kanssa pizzalla ja viinillä. Oli niin paljon puhuttavaa, että toisella jäi pizza syömättä ja toisella viini juomatta.

Olen tehnyt lukuisia, pitkiä kävelylenkkejä. AURINGOSSA. Nautin niin paljon siitä kun täällä meri on lähellä. Uunisaari kuuluu mun vakiokohteisiin ja tänä maanantaina siellä kallioilla tuntui niin lämpimältä, että pystyin kuvittelemaan kesän. En sentään tuntemaan, mutta kuvittelemaan. Helposti.

Tämä viikko on ollut sellainen, kun olen suorastaan ahminut kirjoja. Pari päivää sitten sain päätökseen meidän #lönkanlukupiiri n maaliskuun kirjan; Saara Cantellin Kesken jääneet hetket. Ihana, riipaiseva tarina, tai oikeastaan monta tarinaa. Lukekaa. Se on ihana ja  juuri tullut kauppoihin.
Juuru nyt luen Ruth Bader Ginsburgin elämänkertaa My Own words (tosi kiehtova) ja
Fernando Aramburun Äidinmaata (mieletön. MIELETÖN!!!!!!!!! !!!!!!!).

Ollaan tehty muutaman päivän retki mun vanhempien luokse maalla. Erityisen ihanan reissusta teki se, että myös mun rakas ystävä ja tämän vuoden Albaa nuorempi poika olivat myös mukana. Lapset leikkivät ihanasti yhdessä (ja mun vanhempien vastuulla) ja me saatiin rauhassa saunoa pihasaunan leppeissä löylyissä.
Tosin toiselle meistä ne löylyt eivät tuntuneet ihan yhtä leppoisilta. Tiedättekö kun on ihmisiä, jotka tykkää istua saunassa pitkään mutta sellaisissa ihan korkeintaan lämpimissä löylyissä? No, en ole yksi niistä ihmisistä. Kun saunotaan niin silloin saunotaan. Löylyä kuuluu heittää niin, että se todellakin tuntuu.  Kymmenen kauhan jälkeen voi halutessaan hetken huilata. Mutta sauna muuttuu ällöttäväksi heti, kun se on ihan vaan lämmin.

Hankin vuoden jäsenyyden esport-kuntosaleille ja vaikka en ole vielä käynyt itse salilla kertaakaan, niin tunnen heti olevani jotenkin skarpimpi ja paremmassa kunnossa, ihan vaan koska tiedän kohta olevani sitä myös ihan oikeasti. Esportissa on ihan mieletön valikoima erilaisia tunteja. Eniten odotan kuitenkin pääseväni testaamaan hot yogaa ja – pilatesta. Ah, ja kaikkia niitä lukuisia tanssillisia tunteja.

Mainitsinkin jo tuolla ylempänä ohimennen lukupiirin. Ja siis tosiaan MULLA ON LUKUPIIRI. Tai meillä on. Ja se on ihanaa. Meitä on ehkä 10 mahtavaa tyyppiä, ja tuntuu niin hienolta päästä aina keskustelemaan kulloisestakin luetusta kirjasta just niiden tyyppien kans. Muutama viikko sitte nähtiin ensimmäisen kerran. Syötiin pizzaa, juotiin viiniä ja pureuduttiin Serotoniiniin, joka muuten oli todellakin lukemisen arvoinen ja herätti hirveästi ajatuksia ja keskustelua. Suosittelen. Niin lukupiiriä kuin tuota kirjaakin.

Ystävänpäivänä oltiin pelaamassa isolla porukalla lautapelejä Punavuoren Ahvenessa, joka on meidän ”paikallinen”, jossa tosin en ole tainnut koskaan käydä muuten kuin pelaamassa niitä lautapelejä. Lähinnä siis Trivial Pursuitia, jossa en ole tainnut vielä koskaan tehdä mitään muuta kuin voittaa. Se onkin varmaan yksi niistä syistä sille, miksi olen aina ensimmäisenä ehdottamassa lautapeli-iltoja koko kaveriporukalle. Toisaalta käytiin kyllä yksi ilta taas pelaamassa padelia naapurissa asuvan ystäväpariskunnan kanssa, ja vaikka hävisimme Ramin kanssa selkeästi, niin haluaisin silti pelaamaan padelia suunnilleen joka ilta. Ja juuri noiden kahden kanssa.

Sellaisia viikkoja. Juuri mitään ei ole tapahtunut, ja silti oikeastaan todella paljon on tapahtunut. Pinnan alla ja sen päällä.

Mutta nyt. Annan perjantain tapahtua. Kone saa mennä kiinni, samoin puhelin.
Nautin ja nauttikaa tekin.

 

 

Kyselin silloin taannoin Instagramissa postaustoiveita teiltä (mistä tulikin mieleeni, että olen toteuttanut niitä toiveita aivan harvinaisen huonosti. Pitääkin heti kaivella se lista esiin ja alkaa rustata postauksia niistä mahtavista ehdotuksista mitä teiltä tuli) niin useammassa kuin yhdessä toivottiin tätä monissa muissakin blogeissa kiertänyttä kysytään lapselta- postausta. Tämä on itse asiassa lokoillut täällä luonnoksissa valmiina jo hyvän tovin, mutta olin ajatellut että tätä varten olisi ihanaa saada meistä kahdesta uusia kuvia. Noh, sellaisiin ei ole oikeen meistä kummallakaan ollut intoa, joten mennään näillä Ramin loppusyksystä ottamilla kuvilla, joiden en todellakaan ajatellut koskaan päätyvän yhtään mihinkään.

Itse kyselystä sen verran, että lapsen mielestä on todella tylsää vastailla valmiisiin kysymyksiin, koska silloin pitää tarkkaan valita mitä sanoo. On paljon mukavampaa kuulemma puhua mistä ja mitä huvittaa. Ja olen tavallaan ihan samaa mieltä.

No mutta, tässä siis nyt nämä tarkkaan mietityt vastaukset:

Mitä äiti aina sanoo sinulle?

”Kiitos ja mä tykkään susta”

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi

”hali, pusu ja nyystikset*  ja kuunteleminen.”


*
nyystis = todella, todella tiukka rutistus. Tehdään tuo yo. 3- vaiheinen sarja aina kun vien Alban esim.päiväkotiin, tai kun sovitaan joku erimielisyys

3. Mikä tekee äidin surulliseksi?

”Että sanoo rumasti tai ei kuuntele”

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?

”Sanomalla jotain hassua. Tai vaikka liukastumalla banaaninkuoreen*”

 

*tätä tapahtuu ihan jatkuvasti…

5. Millainen äitisi oli lapsena?

”No en tiiä. Pieni. Ja villi”

6.Kuinka vanha äitisi on?
”Emmä tiiä. Enkä ala arvailemaan. Sulla oli synttärit vasta niin laske siitä.”

7. Kuinka pitkä äitisi on?

”Sellanen nolla pituus”

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?

”Työt ja piirtäminen ja joogajutut”

9.Mitä äitisi tekee, kun et itse ole paikalla?

”Menee pilatekseen. Kirjottaa sohvalla puhelimella ja tekee töitä tietokoneella ja ikävöi mua”

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?

”Koska se laittais mekon”

11. Missä äitisi on tosi hyvä?

”Hyvä halailemaan ja lukemaan tosi paljon ja tekemään sillan”

12. Missä äitisi ei ole hyvä lainkaan?

”Roikkumaan ylösalaisin ja kiipeilemään sohvilla”

13. Mitä äitisi tekee työkseen?

”valokuvia ja tekee kirjajuttuja”

14.Mikä on äitisi lempiruoka

”pastat ja smuutit”

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?

”Ku se antaa haleja ja on schöpö”

16. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?

”Piirretään ja leikitään päiväkotia. Siinä se”

17. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?

”Samanlaiset hiukset. Samanlaiset mekot. Ei oo samanlaiset sukat mutta molemmilla on pitkät sukat. Meitä naurattaa Urho Hyttynen ja sellaset sanailut. Sä tykkäät pinaattiletuista ja pastasta myös”

 

Urho Hyttynen = yläkerran naapuri Urho Höttönen, joka on muuttanut meidän perässä asunnosta toiseen. Urho Höttönen vihaa meteliä, ja nukkuu päivisin. Urho Höttöstä ei missään tapauksessa halua herättää, koska tämä on aika ärhäkkä tapaus. Urho Höttösen nimi mainitaan aina, kun meteli meinaa nousta sietokykyni yläpuolella. Urho Höttöstä on kiittäminen monesta. Paras mahdollinen naapuri.

Hyttynen taas tuli siitä, että kutsuin Höttöstä joskus vahingossa Hyttyseksi ja me molemmat jostain täysin käsittämättömästä oltiin tikahtua nauruun (Alba todennäköisesti ensin itse asialle, ja minä sitten Alban riemulle). Naurettiin vedet silmissä ja vatsa krampaten valehtelematta varmaan viisitoista minuuttia. Ja pelkkä katsekin toiseen sai taas uuden naururäjähdyksen aikaan. Tuosta tapahtumasta on jo varmaan puoli vuotta, ja molemmat muistetaan tuo hetki kirkkaasti edelleen.

Yritän ajatella, ettei se kuitenkaan johdu siitä, että meillä nauru olisi jotenkin harvinaista herkkua…

18. Mitä eroa teissä on?

”Eriväriset silmät ja äiti ei oo niin niin hassutteleva”

19. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
”Halilla ja sanoo että oot mun aurinko”

 

 

Ajattelen usein olevani yksinhuoltaja, vaikka en virallisesti sitä olekaan sillä meillä on lapsen isän kanssa yhteishuoltajuus.
Mutta tarkoitan yksinhuoltajuudella sitä, että aina kun olen lapseni kanssa, olen hänen kanssaan yksin. En jaa arkea, enkä sen askareita, tehtäviä ja vastuita kenenkään toisen kanssa. On vain minä ja tuo pieni, joka ei oikeastaan ole enää kovin pieni.

Joku voisi ajatella, että tämä on kevyttä ja kivaa. Joka toinen viikko voi elää ”lapsetonta” elämää. Tehdä asioita spontaanisti, ja toisaalta olla tekemättä yhtään mitään. Ei tarvitse välkttämättä herätä kello kuusi lauantaina, ellei välttämättä halua. Ruoan ei tarvitse olla pöydässä tasan kolme tuntia edellisen aterian jälkeen, eikä siitä seuraa yksiäkään hermoromahduksia. Ei tarvitse miettiä mitä kaikkea täytyy pakata mukaan, kun lähtee kotoa pois pidemmäksi ajaksi kuin kahdeksi tunniksi. Riittää, että sujauttaa taskuun avaimen, kortin ja puhelimen. Niin ja huulirasvan. Voi tehdä asioita kodin ulkopuolella vielä lapsen nukkumaanmenoajan jälkeenkin. Päiväkodille ei tarvitse hyökiä hiki päässä suoraan toimistolta. Eika kaupasta tarvitse raahata väsyneen lapsen lisäksi kainalossaan myös läppäriä, kiloa kirjoja ja kahta kauppakassia. Ja mikä ihaninta – ei tarvitse notkua leikkipuiston laidalla jokaisena iltapäivänä.

Mutta..

Pidän elämästäni, ja itsestäni, huomattavasti enemmän silloin, kun Alba on läsnä. Huolimatta siitä, että moni asia on usein ehkä vähän hankalampaa (vaikka sekin oikeastaan liittyy pitkälti siihen, kuinka asiasta ajattelee) niin silti kaikki on vähintäänkin sen hankaluuden verran myös parempaa. Kauppareissut ovat paljon hauskempia, kun mukana on joku jolle kaikki kaupassa on jännää. Hyllyjen välissä on mukavaa juoksennella. On mukavaa nostaa hyllystä joka toinen tuote ja kysyä mitä se on ja ostetaanko sitä. On ihanaa saada nostella tuotteita hihnalle, ja vähintään yhtä ihanaa kiivetä kassan toisessa päässä olevalle tasolle ja pakata sieltä ostoksia omaan kassiin. Ratikkamatkat ovat monin verroin hauskempia lapsen kanssa. Kysymyksiä, ihmetyksen aiheita ja ajatuksia sinkoilee sellaisella tahdilla, josta voi itse vain haaveilla. On ihanaa istu aamuisin sylikkäin tunnin mittainen matka päiväkodille ja vain kuunnella pienen mielen ajatuksenjuoksua. Rakastan aloittaa aamuni niin että käperryn Alban viereen ja silittelen hereille. Rakastan syödä yhdessä aamaista, vaikka en aina rakastakaan sitä että joudun usein myös lukemaan samalla jotain. Yleensä yhtä ja samaa kirjaa noin kaksi viikkoa putkeen. Tällä hetkellä se kirja on Prinsessa Rämäpää ja vessasanat, ja sitä luin oikein mielellään kokonaisen viikon, mikä on suurta sillä yleensä kyllästyn kirjaan kuin kirjaan esnimmäisen lukukerran jälkeen. Jos siis Melukylän lapsia, muumeja ja Eemeliä (okei kaikki Astrid Lindgrenin kirjoja ja muumeja) ei lasketa. On ihanaa kiiruhtaa töistä päiväkodille (vaikka matkalla aina onkin hermot vähän kireällä koska liikaa tavaraa ja hiki) mutta se kireys sulaa yleensä heti, kun näkee oman lapsensa pihalla. Vielä vuosi sitten Alba juoksi pihan poikki kädet levällään huutaen äääiiitiiiiiiii mutta nykyään hän juoksee päinvastaiseen suuntaan, kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan ja kertoo, että tulin aivan liian aikaisin. Ihan sama mihin aikaa tulen, on se liian aikaisin. Ja sekin on ihanaa. Että on sellainen paikka, jossa viihtyy niin hyvin ettei malttaisi lähteä. Ja toisaalta melkein joka aamu kotona toivoo, että jäätäisiin vaan kotiin koska kotona on niin kivaa. Positiivinen ongelma sanoisin.

Rakastan sitä, kun Alba ennen nukahtamistaan kyselee mitä ihmeellisimpiä asioita. Tai sitä, kuinka innoissaan tämä joka päivä haluaa hiipiä rapussa mahdollisimman hiljaa kotiin, jotta voisi yllättää Ramin. Se ja sama vaikka olisin kertonut Ramin olevan töissä, sillä hän uskoo että aina on olemassa mahdollisuus että Rami on huijannut ja onkin oikeasti kotona.

Hän ajattelee että naapurustossa kaikki muistavat meidät, sillä : mehän kävellään äiti täällä joka päivä. Tietenki ne muistaa mut. Viime sunnuntaina kun kävimme kävelyllä naapurissa asuvan ystäväpariskunnan Hilma- koiran kanssa, Alba oli huolissaan ettei ehdi kertoa kaikille vastaantulijoille ettei koira ole meidän ja että nyt ne kaikki ihmiset sit luulee että meillä on koira ja ihmettelee sit ku ne ei enää nääkkään sitä koiraa meillä. Kertoikin useammalla kuin viidelle ihmiselle pontevasti että tämä ei muuten sit oo meidän koira.

Kaikki, ja tarkoitan että aivan kaikki, tuntuu merkityksellisemmältä ja tärkeämmältä tuon pienen kanssa. En muista illalla saman aamun ratikkamatkasta mitään, jos olen istunut matkan yksin, mutta jos olen taittanut matkan Alban kanssa ihan takuulla muistan matkan ja meidän keskustelut vielä illalla. En muista aamun kävelylenkistä mitään kummempaa, jos teen sen yksin mutta aivan takuulla muistan jos olen ollut kävelyllä Alban kanssa. Hän pysähtyy juttelemaan ihmisille ja koirille. Etenkin koirille. Ja ihmiset ja koirat pysähtyvät hänen kohdallaan. Hän kertoo tarinoita, kyselee ja haluaa reppuselkään 25metrin jälkeen koska jalkoihin sattuu vaikka ei oikeasti satu. Siitä arjesta, jota elän lapsen kanssa jää jotenkin syvempi muisti- ja tunnejälki, kuin tästä toisesta ”arjesta”, jota elän itsekseni. Voi olla, että tämä kaikki korostuu juuri siksi, koska elän kahta niin erilaista arkea.

 

Nautin kyllä omasta ajastani. Nykyään jopa ilman huonoa omatuntoa, mutta: en todellakaan kaipaa omaa aikaa viikkoa putkeen joka toinen viikko. Sen sijaan kaipaisin omaa aikaa sinne lapsiarjen keskelle. Pieniä hetkiä, tuokiota ja ehkä tunteja jotka olisivat vain minulle, jotta jaksan ja osaan sen jälkeen olla taas vähän parempi ja läsnäolevampi ja energisempi äiti. Kun olen hetken saanut olla vain minä, enkä kenenkään äiti. Kaipaisin omaa aikaa hetkiin, kun väsyttää. Kun on hankalaa. Että voisi kesken kiireisen iltapäivän vain lähteä lenkille, tai pilatekseen tai ystävän kanssa kahville ja tulla sieltä takaisin kotiin lapsensa ja arkensa luo. Sillä mikään ei ole niin ihanaa, kuin palata lapsensa luo jostain, missä on ollut myös ihanaa. Tässä vuorovanhemmuudessa minulla on omaa aikaa silloin, kun en oikeastaan sitä ollenkaan kaipaisi, päivä toisensa jälkeen. Silloin, kun ole väsynyt, enkä kaipaa omaa aikaa. Omaa aikaa on silloin, kun kaipaan lastani, meidän arkeamme. On tietysti typerää tuntea näin, sillä tiedän niin monta ihmistä, joilla omaa aikaa ei ole koskaan. Sellaisia ihmisiä jotka ovat yksin lastensa kanssa koko ajan. Tällainen tuntuu tietysti vähän typerältä. Enkä minä valita. En todellakaan.

Mitä nyt ihan vähän vain…

Tämä kuvien lauantai viime viikolta oli todella harvinaislaatuinen. Vietimme koko päivän alusta loppuun yhdessä kaikki me kolme. Ensimmäinen päivä 1,5 vuoden aikana. Tätä ennen pisin aika, jonka olemme olleet (hereillä) yhdessä on ollut ehkä neljä tuntia. Mutta – tämä lauantai oli heittämällä yksi koko kesän, ehkä jopa vuoden ihanimmista päivistä. Ja tällaisten päivien voimin jaksan uskoa ja odottaa sitä aikaa, kun näistä päivistä tulee enemmän normi kuin todella harvinainen poikkeus.

Oli miten oli. Elämä on hyvää, täyttä ja ihanaa näinkin. Mutta kyllä niin mielelläni olisin mukana lapseni aivan jokaisessa päivässä ja ottaisin omaa aikaa toisinaan sen arjen keskellä. Näistä kokonaisista yksinäisistä viikoista, kun ei valitettavasti voi mitenkään varastoida tätä energiaa, ja annostella sammiosta sitten kun energia sen lapsiarjen keskellä meinaa käydä vähiin. Mutta elän toivossa, että vielä joskus tulee aika kun emme elä kahta näin erilaista arkea. Tilanne tasoittuu viimeistään sillon, kun lapsi menee kouluun, sillä olemme sopineet että tuolloin olisi hyvä rauhoittaa lapsen elämä ja arki yhteen kotiin, mutta kuitenkin niin että toinen vanhemmista asuisi ihan vieressä, jolloin lapsi voi kulkea kotien välillä vapaasti. Muutama vuosi mennään siis vielä näin, joten ei auta kuin asettua ja nauttia matkasta.