Kunpa useammat illat olisivat enemmän niin kuin tämä yksi ilta viime viikolta. Sain töihin viestin rakkaimmalta ja vanhimmalta ystävältäni. Tuossa lyhyessä viestissä oli mainittu monta maailman parasta asiaa: itse tehty pizza, maapähkinävoi- ja kookoskonvehdit, viini, sauna ja tervetuloa. Kaikki tuo ihan naapurissa vielä kaiken muun hyvän lisäksi. Tietysti mentiin.

Pizza oli niin taivaallista, etten ehkä syömiseni lomasta saanut sanottua sanaakaan. Aion ehdottomasti udella tuon pohjan reseptin, sillä en ehkä eläessäni ole syönyt niin hyvää kotitekoista pizzaa. Tiedättekö kun melkein millaisella pohjalla tahansa voi saada pizzan maistumaan hyvältä, kunhan siihen päälle ripottelee riittävästi täytettä, niin ettei pohjaa edes maista kaikelta siltä tonnikalalta, ananakselta, kinkulta, jalopenolta, jauhelihalta, paprikalta ja kanalta. Mutta silloin kun pizzasta on riisuttu kaikki ylimääräinen ja päälle on ripoteltu vain muutama tarkoin valittu täyte, ja se maistuu niin hyvältä että meinaat itkeä- silloin pohjan täytyy olla täydellinen.
Mutta se siitä pizzasta (tulee pelkästä sanan kirjoittamisesta niin nälkä että näkökentässä alkaa sumeta), tuossa illassa oli muutakin mieletöntä kuin ruoka. Kaikki nimittäin.

Rakastan, arvostan ja vaalin omaa aikaani. Pidän tärkeänä sitä, että molemmilla vanhemmilla on myös omat, erilliset elämänsä ja tekemisensä kodin ulkopuolella, mutta ihan rehellisesti voin silti sanoa nauttivani kaikkein eniten siitä ajasta joka vietetään koko perheen voimin, mieluiten tietysti vielä ystävien kanssa.

Kun Alba syntyi ei lähi-kaveripiirissämme ollut vielä yhtään lasta. Ensimmäisen vuoden koinkin olevani vähän yksin asian kanssa, yksinäinenkin aika usein, kun en enää voinut (tai useimmiten edes halunnut) tulla ja mennä kuten ennen. Olenkin ollut niin hyvilläni ja kiitollinen kun nyt viimeisen puolen vuoden aikana ihan tähän lähipiiriin on syntynyt kolme lasta. Ah, vihdoinkin saa ihan avoimesti puhua väsymyksestä, kakkavaipoista, pakahduttavasta onnesta ja ylpeydestä, jatkuvasta huonosta omatunnosta, riittämättömyyden tunteesta ja siitä kuinka rasittavalta oma, rakas puoliso aina toisinaan tuntuu. Ja tietää, että toinen ymmärtää ihan just sieltä keskeltä, mistä puhut.

Kiitos tästä, ja kaikista niistä muista sadoista illoista, päivistä, öistä ja aamuista R, T ja pikku-E.

Voi sunnuntai, kuinka tykkäänkään susta.
Vaikka kaikki muut viikonpäivät olisivat olleet enemmän tai vähemmän katastrofeja, niin sunnuntai onnistuu silti oikeastaan poikkeuksetta kääntämään koko viikon plussan puolella. Tosin tässä viimeisiään vetelevässä viikossa ei ole juuri ollut kääntämistä, sillä koko viikko (sitä maanantaiden maanantaita lukuunottamatta) on ollut ihan mainio. Tämäkin päivä on ollut yhtä nousukiitoa ihan aamusta asti ja parantunut vain edetessään.

Viime päivinä on jotenkin tuntenut ihan erityisen voimakkaasti sen, kuinka onnekas on. Tuon pienen kasvavan ja jatkuvasti uutta oppivan tyypin menoa on niin mahtavaa saada tästä aitiopaikalta seurata. Se millainen ylpeyden liekki mun rinnassa leimahtaa esimerkiksi silloin, kun tuo 80senttiä pitkä ja 17 kuukautta vanha ihminen yhtäkkiä päästää suustaan nelisanaisen lauseen venäjäksi ja lausuu jokaisen erilaisen s-äänteen hienommin kuin äitinsä koskaan osaisi. En edes tiennyt sellaista koko kehoa keinuttavaa ylpeyttä olevan olemassakaan. Mutta on sitä. Ja sen tuntee päivittäin noin 120 kertaa.

Olikin ihana saada viettää tämä aamupäivä kolmisin, puuhailla jokaisen lempiasioita täällä kotona. On selattu sylissä 200-sivuista Satuaarteet-kirjaa ja lueteltu jokaisesta kirjan kuvasta jokainen asia, joka vain osataan sanoa, on luututtu lattiat (mun lempipuuhaa. NIIN TYYDYTTÄVÄÄ, että tukka lähtee!), nukuttu päiväunet, kokattu yhdessä ja juotu sen päälle päiväkahvit. Iltapäivä oli pyhitetty ystäville. Onhan sentään ystävänpäivä.
Ihan erityisen hyvä sellainen. Toivottavasti teilläkin.

Eilisen asukin mätsäsi täydellisesti tähän päivän vaaleanpunaiseen teemaan.
Rakastan tässä asussa kaikkea.
Eikä ees yhtään hävetä sanoa sitä.
Melkosta.

Leppoisaa ystävänpäivää kaikki <3 !

Rakastan niin paljon…

.. tätä Roman ilmettä, joka hänen kasvoilleen puhkeaa aina kun joku käyttäytyy niin söpösti, ettei hän meinaa kestää sitä:

… aamuja, jolloin herään ennen Albaa ja voin katsella noita pieniä, pulleita lapsen käsiä jotka ovat levittäytyneet viereiselle tyynylle

.. sitä kun toisella tekee just samaan aikaan just yhtä paljon mieli kahvia

.. hampurilaisia. Melkein pelottavan paljon.

.. uimista ja uima-altaita. Katsotaan isoksi plussaksi, jos allas sijaitsee 23.kerroksisen hotellin katolla.

.. näitä kahta yhdessä. Mutta myös erikseen.

..sitä, miltä nauraminen Roman kans tuntuu

 

..olla äiti Alballe. Ja aivan erityisen ylpeä saadessani kertoa siitä jollekin ihmisille ihan ensimmäisen kerran.

.. kahvia. Etenkin jos sen on valmistanut joku muu, kuin minä itse.

 

.. viherkasveja. Isoja ja pieniä, mutta kaktuksia ihan erityisesti.

..tätä kuvaa meistä.

..MOSSAN* kasvovettä ja vitamin cocktail päivävoidetta

.. saapumista. Lähtemisen kanssa on vähän niin ja näin.

.. Madridia enemmän kuin mitään muuta kaupunkia Espanjassa. Siis niistä, joissa olen käynyt.

Ihan näin muutaman mainitakseni.

Mistä kaikesta te pidätte?

Pahoittelut muuten vielä näistä kökköäkin kökömmistä kuvista, ovat kaikki puhelimella napsittuja eikä laadulla voi ehkä varsinaisesti keulia.
Toivottavasti ette pistä pahaksenne.

*tuotteet saatu

Meillä ollaan nyt vuosi ja neljä kuukautta puhuttu täällä kotona jatkuvasti kahdella eri kielellä, suomeksi ja venäjäksi. Minä Alballe suomea, Roma Venäjää. Jo kauan ennen lapsen syntymää meille oli täysin selvää, että tulisimme puhumaan hänelle molempia kieliä. Olen itse harmitellut suunnilleen koko elämäni sitä, ettei ruotsia puhuva isäni koskaan puhunut sitä meille ollessamme pieniä. Miten ihanaa olisikaan nyt lasketella sujuvasti juttua tuolla unelmieni kielellä, ilman että sen eteen tarvisi itse tehdä yhtään mitään. Sillä kyllähän ruotsin, tai ihan minkä tahansa muunkin kielen opetteliminen kyllä onnistuu, mikäli asian eteen viitsisi nähdä vähän (tai aika paljon) vaivaa. En siis halunnut Alban kokevan samaa karvasta yksikielistä kohtaloa, jonka itse koin.

Minunhan ei varsinaisesti ole tarvinnut tähän asti nähdä mitään erityistä vaivaa tämän Alban kaksikielisyyden eteen, vaan se on ollut Roma jonka on ollut pakko skarpata asian suhteen. Puhumme kuitenkin kotona keskenämme aina suomea, joten kieli täytyy aina tietoisesti vaihtaa toiseen lapselle puhuttaessa. Etenkään kun Roma ei venäjää ollut enää moneen vuoteen päivittäin käyttänyt. Kieli oli, ja on osin edelleen, vähän ruosteessa, sanoja joutuu välillä hakemaan eikä sen puhuminen enää luonnistu ihan itsestään. Olenkin niin hyvilläni, että Roma on silti alusta asti sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että puhuisi Alballe pelkästään venäjäksi.

Lisäksi Alban isovanhemmat ja  extramummo Nina, joita Alba näkee päivittäin puhuvat hänelle pelkästään tuota toista kieltä. Sellaisena ihan tavallisena päivänä, kun ei käydä missään eikä nähdä ketään, niin suomea Alballe puhuu vain yksi ihminen, venäjää neljä. Kuitenkin nuo molemmat kielet ovat kehittyneet  tähän asti melko tasatahtiin. Yleensä hän käyttää asiasta nimitystä sillä kielellä, jolla se sattuu hänen suuhunsa olemaan helpompi. Esimerkiksi orava on belka, eikä orava ja kala on kala eikä riba. Nyt kun sanoja alkaa vähitellen tulla kaksi toi kolme peräkkäin, niin nuo kielet ovat sillain söpösti sekaisin.

” Alba kushaet puuro ”
” Äiti gatovit ruokaa ”

Haasteellisen tilanteesta kaltaiselleni papukaijalle tekee se, että olen ihan huomaamattani alkanut itsekin puhua Alballe sellaista ihmeellistä suomi-venäjä- sekoitusta. Sanon yleensä aina venäjäksi ne sanat ja asiat, joita tiedän Albakin niistä käyttävän. Tietyt tekemiset ja käskyt tulevat kuin varkain venäjäksi eivätkä suomeksi. Ja tämä on kyllä huono juttu. Nyt olisi se skarppaamisen paikka, mutta huomaan sen olevan oikeasti yllättävän haastavaa.

Mullehan siis saattaa käydä aika usein esimerkiksi niin, että palvelen vaikkapa töissä henkilöä, joka puhuu vahvaa murretta, niin tuon palvelutilanteen päättyessä puhun tuota samaa murretta jo itsekin. Toisena esimerkkinä se, että Romalla on suomeksi aika paljon sanoja, jotka eivät ”ihan” ehkä ole kielellisesti oikein. Aikani korjaan, ja korvia särkee kun tuo sana sanotaan väärin, mutta niin vaan sitten eräs kaunis päivä huomaan käyttäväni tuota sanaa väärin itsekin. Kun jotain kuulee käytettävän tarpeeksi usein, niin siihen alkaa ensin tottua ja lopulta se alkaa jo kuulostaa täysin oikealta. Ensin Romalla meni aina pLasmat sekaisin ja vuoden päästä ne oli mullakin pLasmat eikä pasmat, jotka oli sekaisin. Oikeaoppinenkin muuttui kolmen vuoden seurustelun jälkeen oikeaopTiseksi. Näitä esimerkkejä riittää, mutta ymmärtänette varmasti idean jo tästäkin.

Tuo vuoden ja neljän kuukauden ikäinen tyttäremme vaikuttaa olevan äitinsä kaltainen papukaija, toistelee vanhempiensa perässä aivan kaiken mihin pieni kieli vain taipuu. Omiin puheisiinsa ja sanomisiinsa pitäisi siis jatkossa kiinnittää ihan erityistä huomiota. Tässä taas yksi tavoite tälle tulevalle vuodella, oppia puhumaan suomea niin kuin sitä puhui ennen aviomiehensä tapaamista.

On sitä siinäkin.