Meillä ollaan nyt vuosi ja neljä kuukautta puhuttu täällä kotona jatkuvasti kahdella eri kielellä, suomeksi ja venäjäksi. Minä Alballe suomea, Roma Venäjää. Jo kauan ennen lapsen syntymää meille oli täysin selvää, että tulisimme puhumaan hänelle molempia kieliä. Olen itse harmitellut suunnilleen koko elämäni sitä, ettei ruotsia puhuva isäni koskaan puhunut sitä meille ollessamme pieniä. Miten ihanaa olisikaan nyt lasketella sujuvasti juttua tuolla unelmieni kielellä, ilman että sen eteen tarvisi itse tehdä yhtään mitään. Sillä kyllähän ruotsin, tai ihan minkä tahansa muunkin kielen opetteliminen kyllä onnistuu, mikäli asian eteen viitsisi nähdä vähän (tai aika paljon) vaivaa. En siis halunnut Alban kokevan samaa karvasta yksikielistä kohtaloa, jonka itse koin.

Minunhan ei varsinaisesti ole tarvinnut tähän asti nähdä mitään erityistä vaivaa tämän Alban kaksikielisyyden eteen, vaan se on ollut Roma jonka on ollut pakko skarpata asian suhteen. Puhumme kuitenkin kotona keskenämme aina suomea, joten kieli täytyy aina tietoisesti vaihtaa toiseen lapselle puhuttaessa. Etenkään kun Roma ei venäjää ollut enää moneen vuoteen päivittäin käyttänyt. Kieli oli, ja on osin edelleen, vähän ruosteessa, sanoja joutuu välillä hakemaan eikä sen puhuminen enää luonnistu ihan itsestään. Olenkin niin hyvilläni, että Roma on silti alusta asti sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että puhuisi Alballe pelkästään venäjäksi.

Lisäksi Alban isovanhemmat ja  extramummo Nina, joita Alba näkee päivittäin puhuvat hänelle pelkästään tuota toista kieltä. Sellaisena ihan tavallisena päivänä, kun ei käydä missään eikä nähdä ketään, niin suomea Alballe puhuu vain yksi ihminen, venäjää neljä. Kuitenkin nuo molemmat kielet ovat kehittyneet  tähän asti melko tasatahtiin. Yleensä hän käyttää asiasta nimitystä sillä kielellä, jolla se sattuu hänen suuhunsa olemaan helpompi. Esimerkiksi orava on belka, eikä orava ja kala on kala eikä riba. Nyt kun sanoja alkaa vähitellen tulla kaksi toi kolme peräkkäin, niin nuo kielet ovat sillain söpösti sekaisin.

” Alba kushaet puuro ”
” Äiti gatovit ruokaa ”

Haasteellisen tilanteesta kaltaiselleni papukaijalle tekee se, että olen ihan huomaamattani alkanut itsekin puhua Alballe sellaista ihmeellistä suomi-venäjä- sekoitusta. Sanon yleensä aina venäjäksi ne sanat ja asiat, joita tiedän Albakin niistä käyttävän. Tietyt tekemiset ja käskyt tulevat kuin varkain venäjäksi eivätkä suomeksi. Ja tämä on kyllä huono juttu. Nyt olisi se skarppaamisen paikka, mutta huomaan sen olevan oikeasti yllättävän haastavaa.

Mullehan siis saattaa käydä aika usein esimerkiksi niin, että palvelen vaikkapa töissä henkilöä, joka puhuu vahvaa murretta, niin tuon palvelutilanteen päättyessä puhun tuota samaa murretta jo itsekin. Toisena esimerkkinä se, että Romalla on suomeksi aika paljon sanoja, jotka eivät ”ihan” ehkä ole kielellisesti oikein. Aikani korjaan, ja korvia särkee kun tuo sana sanotaan väärin, mutta niin vaan sitten eräs kaunis päivä huomaan käyttäväni tuota sanaa väärin itsekin. Kun jotain kuulee käytettävän tarpeeksi usein, niin siihen alkaa ensin tottua ja lopulta se alkaa jo kuulostaa täysin oikealta. Ensin Romalla meni aina pLasmat sekaisin ja vuoden päästä ne oli mullakin pLasmat eikä pasmat, jotka oli sekaisin. Oikeaoppinenkin muuttui kolmen vuoden seurustelun jälkeen oikeaopTiseksi. Näitä esimerkkejä riittää, mutta ymmärtänette varmasti idean jo tästäkin.

Tuo vuoden ja neljän kuukauden ikäinen tyttäremme vaikuttaa olevan äitinsä kaltainen papukaija, toistelee vanhempiensa perässä aivan kaiken mihin pieni kieli vain taipuu. Omiin puheisiinsa ja sanomisiinsa pitäisi siis jatkossa kiinnittää ihan erityistä huomiota. Tässä taas yksi tavoite tälle tulevalle vuodella, oppia puhumaan suomea niin kuin sitä puhui ennen aviomiehensä tapaamista.

On sitä siinäkin.

 

Tältä näyttää mun työpöydällä juuri nyt. Viikon missiona on ollut siivota ensin koneen 37 000 kuvaa ja sen jälkeen käydä kynän kanssa läpi nämä jo teetetyt kuvat. Mulla on ollut jo monta vuotta tapana kirjoittaa teettämieni kuvien taakse muutama rivi, kertoa jotain erityistä tuosta kuvan hetkestä. Joskus se on tunne, toisinaan taas joku hauska sattumus tai tapahtuma, hyvä keskustelu tai muuten vaan joku erityinen hetki, joka liittyy tuohon valokuvaan. Näin jälkeenpäin kuvia selaillessani olen ihan älyttömän hyvilläni siitä, että olen silloin aikoinani tuon tavan aloittanut. Vaikka vielä muistankin lähes kaikkien tänä aikana teettämieni hetkien tunnelman ja tapahtuman, niin asia ei välttämättä enää 20- tai 50- vuoden päästä ole samoin. Tuntemattomallekin katsojalle kuvat muuttuvat pelkistä kuvista kokonaisiksi tarinoiksi noiden muistiinpanojen kautta.

 

Pitäisi teettää kuvia ehdottomasti enemmän, ja säilöä niitä koneen uumenissa ehdottomasti vähemmän. Tulin niin hyvälle tuulelle kaikkia näitä vanhoja kuvia selaillessani. Kuinka hienoa elämä onkaan. Lämmin ja kiitollinen olo.

Blogi on tässä hieman lomaillut meikäläisen sairastellessa. Nyt kuitenkin alkaa jo näkyä valoa tunnelin päässä, niin voinnin kun blogin henkiin heräämisenkin suhteen. Pää on ollut täynnä räkää viimeiset neljä päivää, ja nyt kun tilanne alkaa vähän normalisoitua niin päässä on tilaa ihan niille ajatuksille ja ideoillekin. Ihanaa!

Sairastellessa on ollut aikaa näprätä puhelinta. Joskus taisinkin mainita, että olen viime vuodet kuvannut lähinnä puhelimellani, vaikka minulla tuo järkkärikin olisi. Kuvaan päivittäin aika paljon, ja olen tehnyt niin jo monta vuotta, mistä olen kyllä nöin jälkeenpäin todella hyvilläni. Aika moni hetki, tapahtuma ja asia olisi painunut unholaan ilman kuvamuistoja. Toisaalta ajattelen kyllä, että ne kaikkein merkittävimmät hetket kyllä säilyy muistissa ilman dokumenttejakin.

Viime vuosi puhelimen muistista näytti tältä:

image

… viihdyttiin kotona enemmän ja paremmin, kuin ehkä koskaan aiemmin.

image

… kävelin nukkuva lapsi vaunuissa valehtelematta yli 2000km.

image

…syötiin liian usein ulkona ja liian harvoin kotona.

image image image

… fiilisteltiin toisiamme, kasvavaa Albaa, skype-puheluita Siperiaan ja muutaman minuutin kävelymatkan päässä asuvia ystäviä.

image image image image

… Kevyitä, kuplivia päiviä ja iltoja ystävien kanssa meren rannalla, kallioilla, hiekalla tanssien. Totuuden nimissä mainittakoon, että tapasin kyllä ystäviäni aivan liian harvoin. Vuodesta 2016 tulee tämänkin asian suhteen paljon parempi.

image image image

… oli hyviä, huonoja ja surkeita asupäiviä.

image image image

… käytiin Tukholmassa intoilemassa keväästä, Helmikuussa.

image image image image

… juoksin kevään ja kesän aikana kilometreissä takuulla enemmän kuin koko siihen astisen elämäni aikana yhteensä. Tapasin uusia ihmisiä, opin uutta, ja mikä parasta – nautin.

image image image image image image image image

… lähdettiin Espanjaan, koska Suomessa kesä ei ollu vielä Heinäkuun lopullakaan alkanut. Perillä meitä odotti 35 asteen tukahduttava kuumuus. Otimme sen ilomielin vastaan.Olin ennen reissua etsinyt AirBnB:sta varta vasten asunnon, jossa olisi mahdollisimman tehokas ilmastointi ja varmistellut asiaa vielä usealla viestilläkin. Juu juu, tehokas ilmastointi löytyy, lupailtiin. Myöhään yöllä asunnolle saavuttuamme meitä odotti perillä sauna. Siinä sitten kyselin, että niin mites tuo ilmastointi, mistä sen saa päälle. Tosta noin vaan napsauttaa sanoi omistaja, ja osoitti tuota pientä jalallista tuuletinta. Ai katos. No, mutta tämähän on tehokas, pyöriikin ja kaikkea.

Mutta turhaanpa huolehdin, kuumuuteen tottui päivässä ja perheen pieninkin nukkui tuolla melkein ehjiä öitä, mitä ei tuohon aikaan ollut tapahtunut vielä koskaan aiemmin. Tuo matka oli kyllä muutenkin yksi vuoden ehdottomia kohokohtia; upea, meille kaikille uusi, kaupunki, lämpöä, hyvää ruokaa, aamuisia kävelyitä hiljaisilla kaduilla ensimmäisten kahviloiden avatessa oviaan, kun koko muu kaupunki tuntui vielä nukkuvan eikä aurinkokaan ollut kunnolla herännyt – oli vasta lämmin, ei polttavan kuuma, pitkiä kuumia päiviä varjoissa viihtyen, pimeitä iltoja kahdestaan terassilla. Raukeus ja rentous. Hyväntuulisuus, joka kietoi otteeseensa ensimmäisen lomapäivän jälkeen ja piti tiukasti kiinni vielä kuukaudenkin kuluttua.

image image image

 

… kotiin palattuamme oli kesä ehättänyt jo tännekin. Uitiin meressä ja mummolan altaassa. Loikoiltiin hiekalla meren rannalla ja viltillä pihanurmella. Lomailtiin.

image

… aika usein rullailtiin tuohon naapurin grillaamaan.

image image

… Flow. Ensimmäinen pitkä ilta ihan vain kahdestaan. Oli niin hyvä olla toisen kanssa, että ehdittiin/maltettiin katsomaan vain ehkä kolme keikkaa. Heh.

image image

… ihasteltiin tätä upeaa syksyä, Tuntui siltä, kuin kesä ei olisi oikeastaan koskaan edes loppunut.

image

… ja uutta elämää. Ensimmäistä yhteistä kummilastamme, pientä Emiliä.

image

… havahduttiin vuoden lopulla siihen, että puhelimen muistiin oli tallentunut kuvia lähinnä Albasta tekemässä sitä tai Albasta tekemässä tätä. Yleensä kuitenkin ihan vain Albasta tekemässä ei yhtään mitään. Ihan käsittämätöntä kuinka joku noin pieni voi tuntua maailman suurimmalta, hienoimmalta. Sanon aina tämän saman; pakahduttava kiitollisuus tästä ihmisestä.

image image image

… juhlittiin joulua, ihan kuten kaikkina aikasempinakin vuosina, mun vanhmpien ja perheen luona. Ja aivan kuten aina ennenkin, oli ihanaa. Aamupuuro, pihasauna, päiväunet puhtaissa lakanoissa, jouluruoka, lahjat. Ihmiset.

Sellainen vuosi. Väsymyksestä huolimatta, hyvä ja onnellinen. Helläkin.

Silti olen kyllä enemmän, kuin valmis tähän uuteen vuoteen, uusin voimin.

Ihanaa tätä alkanutta vuotta kaikki te!

 

Juoksukuvat: Stella Harasek ja Mikko Rasila
Ystäväkollaasin 3.kuva : Eeva Kolu

Maanantaisen Maria Hintikka Live Show:n ja bloginaapurini Karoliinan tämän postauksen innoittamana halusin itsekin tarttua tähän aiheeseen. Vähän toisenlaisesta kulmasta ehkä. En ole täysipäiväinen kotiäiti, enkä täysipäiväinen työntekijä. Enkä todellakaan ole mikään uratykki. Minulla ei ole koko ajan sata rautaa tulessa, korkeintaan kolme ja silloinkin olen vähän helisemässä niiden kanssa. Siltikin rohkenen ajattelen, että minulla on kaikki. Kaikki se, mitä minä olen halunnut ja tavoitellut. Minulla on mahtava, rakastava aviomies, jonka seurassa viihdyn paremmin kuin kenenkään muun. Meillä on ihana, terve lapsi, joka tekee minut joka ikinen päivä niin onnelliseksi että pelkään pakahtuvani. Asumme mukavalla alueella ja meillä on kiva koti. Ympärillämme on paljon välittäviä, mahtavia tyyppejä – vanhempia, isovanhempia, siskoja ja veljiä, ystäviä ja kavereita. Meillä on työt, joissa viihdymme sekä riittävästi toimeentuloa ja terveyttä. Mitään tämän enempää en ole oikeastaan koskaan osannut edes toivoa. ( No okei, kahdensadan neliön asunnosta jugendtalossa Punavuoressa, talviasunnosta Italiassa, lottovoitosta ja omasta kokista haaveillen myös).

Kuitenkin aina toisinaan ystävien valmistuessa ammatteihin tunnen huonommuutta siitä, etten ole lukion jälkeen opiskellut vielä mitään. Mutta toisaalta taas, mikäli olisin heti lukion jälkeen lähtenyt opiskelemaan en todennäköisesti olisi päässyt matkustamaan samalla mittakaavalla kuin nyt vain töitä tehdessäni olen. Työkokemukseni ei takuulla olisi näin kirjava ja moninainen kuin se nyt. Rahaa ei ehkä olisi ollut kaikkeen siihen, mihin sitä nyt on viimeisten kymmenen vuoden ajan ollut. Mikäli saisin kulkea ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaisia valintoja, en todennäköisesti kuitenkaan muuttaisi mitään. Juuri näin on hyvä. Tiedän kuitenkin, että haluan vielä opiskella. Olen aina tiennyt. En vain aiemmin vielä tiennyt, että mitä. Nyt tiedän.

image

Heti lukion jälkeen hain lukemaan poliittista historiaa. Se tuntui tuolloin täysin itsestään selvältä jatkumolta sille, että historia ja yhteiskuntaoppi olivat minulle lukiossa ne aineet, joista pidin ja joissa pärjäsin kaikkein parhaiten. Toisesta kirjoitin Laudaturin, toisesta Eximian. Tuolloin en kuitenkaan pääsyt sisään (olemattomalla valmistautumisella pääsykokeisiin voi mahdollisesti olla jotain tekemistä asian kanssa), enkä tällä hetkellä juuri voisi olla enempää hyvilläni asiasta. Vaikka ajattelenkin, että opiskelu ei koskaan ole turhaa tai hukkaan heitettyä aikaa, niin nykyiset ammatilliset haaveeni eivät juuri voisi olla kauempana poliittisen historian kentästä. Näillä kaikilla vuosilla, kun en ole opiskellut uskon olevan huomattavasti enemmän hyötyä tulevaisuutta ajatellen kuin poliittisen historian opinnoilla olisi ollut. Tuttava- ja perhepiirissäni on myös monia, jotka ovat lähteneet opiskelemaan heti lukion jälkeen ja nyt valmistuttuaan ja muutaman vuoden alan töitä tehtyään ovat vakuuttuneita siitä, että ovat valinneet väärin, väärän alan. Haluavatkin jotain ihan muuta. Nyt monenlaisia töitä tehneenä, eri aloja ja satoja ihmisiä tavanneena uskon olevani huomattavasti selvemmillä vesillä noiden ammatinvalinta kysymysten kanssa, kuin olin sillon 20-vuotiaana kirjoitusten jälkeen.

image

Sitä paitsi oma äitini lähti aikoinaan yliopistoon seitsemän lapsen ja 15 kotona vietetyn vuoden jälkeen. Silti hän on ehtinyt saavuttaa urallaan älyttömästi. Hän on väitellyt tohtoriksi, tehnyt useita tutkimuksia, kirjoittanut ja toimittanut kirjoja,  saanut merkittäviä palkintoja töistään ja vieläkin hänellä on työvuosia jäljellä vähintään kymmenen. Tässä siis nyt yritän taas todistella itselleni ja kaikille teille muille, että on ihan ok olla 27- vuotias, jonka suurin meriitti opintojen osalta on lukio. Ehkä seuraan äitini jalanjälkiä, niin tässähän on vielä kuusi lasta ja melkein kymmenen vuotta aikaa miettiä mitä sitä elämällään haluaisikaan tehdä.

Olen vakuuttunut, että moni ajattelee etten oikeastaan ole saavuttanut yhtään mitään, koska en ole kouluttautunut enkä erityisen merkittävässä asemassa työelämässä. Tapaan usein ihmisiä, joiden ensimmäinen kysymys heti oman nimensä kertomisen jälkeen on ”mitä sä teetkään työksesi?” tai ”mitä kaikkea sä siis ootkaan opiskellut?”. Hämmennyn joka kerta. Ehkä siksi, ettei minulla tulisi koskaan mieleenkään kysyä kumpaakaan kysymystä. Voi olla, että jollain tasolla aihe on itselleni vähän arka, sillä kummallakaan saralla ei ole mitään merkittävää kerrottavaa. Rehellisesti kuitenkin ajattelen, niin ettei minua vain yksinkertaisesti kiinnosta. Koen, että se mitä ihminen tekee työkseen tai opiskelee ei kerro ihmisestä oikeastaan mitään oleellista. Se kertoo aivan takuulla jotain, mutta ei edes yhtä sadasosaa kaikesta. 

image

Karoliinakin kirjoitti, että jos lähtee tavoittelemaan sitä omaa kaikkeaan, niin ei takuulla voi toteuttaa jokaista rooliaan 100%. Itse koen eniten vajaavaisuutta ystävänä, ruoanlaittajana ja omasta hyvinvoinnistani huolehtijana. Vähiten taas roolistani äitinä, puolisona ja työntekijänä. Ehkä eniten siksi, että nuo viimeksi mainitut kolme asiaa ovat niitä joihin tällä hetkellä koen tärkeimmäksi kaikkein eniten panostaa. Muita rooleja ja asioita suoritan vähän löyhemmin rantein, usein vähän sinne päin.

Miten teillä? Mikä on teille kaikki? Ja oletteko lähteneet tavoittelemaan sitä/ saavuttaneet sen? Mistä tunnette elämässänne eniten ylpeyttä, mistä taas vähiten?

Kuvituksena näitä samoja Janitan ottamia kuvia, joita olen jo jakanut kaikkialla niin usein kuin vain olen kehdannut. En vain voi mitään sille, että rakastan näitä. Meitä näissä kuvissa. Näissä kuvissa on minun kaikkeni.