Rakastan niin paljon…

.. tätä Roman ilmettä, joka hänen kasvoilleen puhkeaa aina kun joku käyttäytyy niin söpösti, ettei hän meinaa kestää sitä:

… aamuja, jolloin herään ennen Albaa ja voin katsella noita pieniä, pulleita lapsen käsiä jotka ovat levittäytyneet viereiselle tyynylle

.. sitä kun toisella tekee just samaan aikaan just yhtä paljon mieli kahvia

.. hampurilaisia. Melkein pelottavan paljon.

.. uimista ja uima-altaita. Katsotaan isoksi plussaksi, jos allas sijaitsee 23.kerroksisen hotellin katolla.

.. näitä kahta yhdessä. Mutta myös erikseen.

..sitä, miltä nauraminen Roman kans tuntuu

 

..olla äiti Alballe. Ja aivan erityisen ylpeä saadessani kertoa siitä jollekin ihmisille ihan ensimmäisen kerran.

.. kahvia. Etenkin jos sen on valmistanut joku muu, kuin minä itse.

 

.. viherkasveja. Isoja ja pieniä, mutta kaktuksia ihan erityisesti.

..tätä kuvaa meistä.

..MOSSAN* kasvovettä ja vitamin cocktail päivävoidetta

.. saapumista. Lähtemisen kanssa on vähän niin ja näin.

.. Madridia enemmän kuin mitään muuta kaupunkia Espanjassa. Siis niistä, joissa olen käynyt.

Ihan näin muutaman mainitakseni.

Mistä kaikesta te pidätte?

Pahoittelut muuten vielä näistä kökköäkin kökömmistä kuvista, ovat kaikki puhelimella napsittuja eikä laadulla voi ehkä varsinaisesti keulia.
Toivottavasti ette pistä pahaksenne.

*tuotteet saatu

Meillä ollaan nyt vuosi ja neljä kuukautta puhuttu täällä kotona jatkuvasti kahdella eri kielellä, suomeksi ja venäjäksi. Minä Alballe suomea, Roma Venäjää. Jo kauan ennen lapsen syntymää meille oli täysin selvää, että tulisimme puhumaan hänelle molempia kieliä. Olen itse harmitellut suunnilleen koko elämäni sitä, ettei ruotsia puhuva isäni koskaan puhunut sitä meille ollessamme pieniä. Miten ihanaa olisikaan nyt lasketella sujuvasti juttua tuolla unelmieni kielellä, ilman että sen eteen tarvisi itse tehdä yhtään mitään. Sillä kyllähän ruotsin, tai ihan minkä tahansa muunkin kielen opetteliminen kyllä onnistuu, mikäli asian eteen viitsisi nähdä vähän (tai aika paljon) vaivaa. En siis halunnut Alban kokevan samaa karvasta yksikielistä kohtaloa, jonka itse koin.

Minunhan ei varsinaisesti ole tarvinnut tähän asti nähdä mitään erityistä vaivaa tämän Alban kaksikielisyyden eteen, vaan se on ollut Roma jonka on ollut pakko skarpata asian suhteen. Puhumme kuitenkin kotona keskenämme aina suomea, joten kieli täytyy aina tietoisesti vaihtaa toiseen lapselle puhuttaessa. Etenkään kun Roma ei venäjää ollut enää moneen vuoteen päivittäin käyttänyt. Kieli oli, ja on osin edelleen, vähän ruosteessa, sanoja joutuu välillä hakemaan eikä sen puhuminen enää luonnistu ihan itsestään. Olenkin niin hyvilläni, että Roma on silti alusta asti sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että puhuisi Alballe pelkästään venäjäksi.

Lisäksi Alban isovanhemmat ja  extramummo Nina, joita Alba näkee päivittäin puhuvat hänelle pelkästään tuota toista kieltä. Sellaisena ihan tavallisena päivänä, kun ei käydä missään eikä nähdä ketään, niin suomea Alballe puhuu vain yksi ihminen, venäjää neljä. Kuitenkin nuo molemmat kielet ovat kehittyneet  tähän asti melko tasatahtiin. Yleensä hän käyttää asiasta nimitystä sillä kielellä, jolla se sattuu hänen suuhunsa olemaan helpompi. Esimerkiksi orava on belka, eikä orava ja kala on kala eikä riba. Nyt kun sanoja alkaa vähitellen tulla kaksi toi kolme peräkkäin, niin nuo kielet ovat sillain söpösti sekaisin.

” Alba kushaet puuro ”
” Äiti gatovit ruokaa ”

Haasteellisen tilanteesta kaltaiselleni papukaijalle tekee se, että olen ihan huomaamattani alkanut itsekin puhua Alballe sellaista ihmeellistä suomi-venäjä- sekoitusta. Sanon yleensä aina venäjäksi ne sanat ja asiat, joita tiedän Albakin niistä käyttävän. Tietyt tekemiset ja käskyt tulevat kuin varkain venäjäksi eivätkä suomeksi. Ja tämä on kyllä huono juttu. Nyt olisi se skarppaamisen paikka, mutta huomaan sen olevan oikeasti yllättävän haastavaa.

Mullehan siis saattaa käydä aika usein esimerkiksi niin, että palvelen vaikkapa töissä henkilöä, joka puhuu vahvaa murretta, niin tuon palvelutilanteen päättyessä puhun tuota samaa murretta jo itsekin. Toisena esimerkkinä se, että Romalla on suomeksi aika paljon sanoja, jotka eivät ”ihan” ehkä ole kielellisesti oikein. Aikani korjaan, ja korvia särkee kun tuo sana sanotaan väärin, mutta niin vaan sitten eräs kaunis päivä huomaan käyttäväni tuota sanaa väärin itsekin. Kun jotain kuulee käytettävän tarpeeksi usein, niin siihen alkaa ensin tottua ja lopulta se alkaa jo kuulostaa täysin oikealta. Ensin Romalla meni aina pLasmat sekaisin ja vuoden päästä ne oli mullakin pLasmat eikä pasmat, jotka oli sekaisin. Oikeaoppinenkin muuttui kolmen vuoden seurustelun jälkeen oikeaopTiseksi. Näitä esimerkkejä riittää, mutta ymmärtänette varmasti idean jo tästäkin.

Tuo vuoden ja neljän kuukauden ikäinen tyttäremme vaikuttaa olevan äitinsä kaltainen papukaija, toistelee vanhempiensa perässä aivan kaiken mihin pieni kieli vain taipuu. Omiin puheisiinsa ja sanomisiinsa pitäisi siis jatkossa kiinnittää ihan erityistä huomiota. Tässä taas yksi tavoite tälle tulevalle vuodella, oppia puhumaan suomea niin kuin sitä puhui ennen aviomiehensä tapaamista.

On sitä siinäkin.

 

Tältä näyttää mun työpöydällä juuri nyt. Viikon missiona on ollut siivota ensin koneen 37 000 kuvaa ja sen jälkeen käydä kynän kanssa läpi nämä jo teetetyt kuvat. Mulla on ollut jo monta vuotta tapana kirjoittaa teettämieni kuvien taakse muutama rivi, kertoa jotain erityistä tuosta kuvan hetkestä. Joskus se on tunne, toisinaan taas joku hauska sattumus tai tapahtuma, hyvä keskustelu tai muuten vaan joku erityinen hetki, joka liittyy tuohon valokuvaan. Näin jälkeenpäin kuvia selaillessani olen ihan älyttömän hyvilläni siitä, että olen silloin aikoinani tuon tavan aloittanut. Vaikka vielä muistankin lähes kaikkien tänä aikana teettämieni hetkien tunnelman ja tapahtuman, niin asia ei välttämättä enää 20- tai 50- vuoden päästä ole samoin. Tuntemattomallekin katsojalle kuvat muuttuvat pelkistä kuvista kokonaisiksi tarinoiksi noiden muistiinpanojen kautta.

 

Pitäisi teettää kuvia ehdottomasti enemmän, ja säilöä niitä koneen uumenissa ehdottomasti vähemmän. Tulin niin hyvälle tuulelle kaikkia näitä vanhoja kuvia selaillessani. Kuinka hienoa elämä onkaan. Lämmin ja kiitollinen olo.

Blogi on tässä hieman lomaillut meikäläisen sairastellessa. Nyt kuitenkin alkaa jo näkyä valoa tunnelin päässä, niin voinnin kun blogin henkiin heräämisenkin suhteen. Pää on ollut täynnä räkää viimeiset neljä päivää, ja nyt kun tilanne alkaa vähän normalisoitua niin päässä on tilaa ihan niille ajatuksille ja ideoillekin. Ihanaa!

Sairastellessa on ollut aikaa näprätä puhelinta. Joskus taisinkin mainita, että olen viime vuodet kuvannut lähinnä puhelimellani, vaikka minulla tuo järkkärikin olisi. Kuvaan päivittäin aika paljon, ja olen tehnyt niin jo monta vuotta, mistä olen kyllä nöin jälkeenpäin todella hyvilläni. Aika moni hetki, tapahtuma ja asia olisi painunut unholaan ilman kuvamuistoja. Toisaalta ajattelen kyllä, että ne kaikkein merkittävimmät hetket kyllä säilyy muistissa ilman dokumenttejakin.

Viime vuosi puhelimen muistista näytti tältä:

image

… viihdyttiin kotona enemmän ja paremmin, kuin ehkä koskaan aiemmin.

image

… kävelin nukkuva lapsi vaunuissa valehtelematta yli 2000km.

image

…syötiin liian usein ulkona ja liian harvoin kotona.

image image image

… fiilisteltiin toisiamme, kasvavaa Albaa, skype-puheluita Siperiaan ja muutaman minuutin kävelymatkan päässä asuvia ystäviä.

image image image image

… Kevyitä, kuplivia päiviä ja iltoja ystävien kanssa meren rannalla, kallioilla, hiekalla tanssien. Totuuden nimissä mainittakoon, että tapasin kyllä ystäviäni aivan liian harvoin. Vuodesta 2016 tulee tämänkin asian suhteen paljon parempi.

image image image

… oli hyviä, huonoja ja surkeita asupäiviä.

image image image

… käytiin Tukholmassa intoilemassa keväästä, Helmikuussa.

image image image image

… juoksin kevään ja kesän aikana kilometreissä takuulla enemmän kuin koko siihen astisen elämäni aikana yhteensä. Tapasin uusia ihmisiä, opin uutta, ja mikä parasta – nautin.

image image image image image image image image

… lähdettiin Espanjaan, koska Suomessa kesä ei ollu vielä Heinäkuun lopullakaan alkanut. Perillä meitä odotti 35 asteen tukahduttava kuumuus. Otimme sen ilomielin vastaan.Olin ennen reissua etsinyt AirBnB:sta varta vasten asunnon, jossa olisi mahdollisimman tehokas ilmastointi ja varmistellut asiaa vielä usealla viestilläkin. Juu juu, tehokas ilmastointi löytyy, lupailtiin. Myöhään yöllä asunnolle saavuttuamme meitä odotti perillä sauna. Siinä sitten kyselin, että niin mites tuo ilmastointi, mistä sen saa päälle. Tosta noin vaan napsauttaa sanoi omistaja, ja osoitti tuota pientä jalallista tuuletinta. Ai katos. No, mutta tämähän on tehokas, pyöriikin ja kaikkea.

Mutta turhaanpa huolehdin, kuumuuteen tottui päivässä ja perheen pieninkin nukkui tuolla melkein ehjiä öitä, mitä ei tuohon aikaan ollut tapahtunut vielä koskaan aiemmin. Tuo matka oli kyllä muutenkin yksi vuoden ehdottomia kohokohtia; upea, meille kaikille uusi, kaupunki, lämpöä, hyvää ruokaa, aamuisia kävelyitä hiljaisilla kaduilla ensimmäisten kahviloiden avatessa oviaan, kun koko muu kaupunki tuntui vielä nukkuvan eikä aurinkokaan ollut kunnolla herännyt – oli vasta lämmin, ei polttavan kuuma, pitkiä kuumia päiviä varjoissa viihtyen, pimeitä iltoja kahdestaan terassilla. Raukeus ja rentous. Hyväntuulisuus, joka kietoi otteeseensa ensimmäisen lomapäivän jälkeen ja piti tiukasti kiinni vielä kuukaudenkin kuluttua.

image image image

 

… kotiin palattuamme oli kesä ehättänyt jo tännekin. Uitiin meressä ja mummolan altaassa. Loikoiltiin hiekalla meren rannalla ja viltillä pihanurmella. Lomailtiin.

image

… aika usein rullailtiin tuohon naapurin grillaamaan.

image image

… Flow. Ensimmäinen pitkä ilta ihan vain kahdestaan. Oli niin hyvä olla toisen kanssa, että ehdittiin/maltettiin katsomaan vain ehkä kolme keikkaa. Heh.

image image

… ihasteltiin tätä upeaa syksyä, Tuntui siltä, kuin kesä ei olisi oikeastaan koskaan edes loppunut.

image

… ja uutta elämää. Ensimmäistä yhteistä kummilastamme, pientä Emiliä.

image

… havahduttiin vuoden lopulla siihen, että puhelimen muistiin oli tallentunut kuvia lähinnä Albasta tekemässä sitä tai Albasta tekemässä tätä. Yleensä kuitenkin ihan vain Albasta tekemässä ei yhtään mitään. Ihan käsittämätöntä kuinka joku noin pieni voi tuntua maailman suurimmalta, hienoimmalta. Sanon aina tämän saman; pakahduttava kiitollisuus tästä ihmisestä.

image image image

… juhlittiin joulua, ihan kuten kaikkina aikasempinakin vuosina, mun vanhmpien ja perheen luona. Ja aivan kuten aina ennenkin, oli ihanaa. Aamupuuro, pihasauna, päiväunet puhtaissa lakanoissa, jouluruoka, lahjat. Ihmiset.

Sellainen vuosi. Väsymyksestä huolimatta, hyvä ja onnellinen. Helläkin.

Silti olen kyllä enemmän, kuin valmis tähän uuteen vuoteen, uusin voimin.

Ihanaa tätä alkanutta vuotta kaikki te!

 

Juoksukuvat: Stella Harasek ja Mikko Rasila
Ystäväkollaasin 3.kuva : Eeva Kolu