Maanantaisen Maria Hintikka Live Show:n ja bloginaapurini Karoliinan tämän postauksen innoittamana halusin itsekin tarttua tähän aiheeseen. Vähän toisenlaisesta kulmasta ehkä. En ole täysipäiväinen kotiäiti, enkä täysipäiväinen työntekijä. Enkä todellakaan ole mikään uratykki. Minulla ei ole koko ajan sata rautaa tulessa, korkeintaan kolme ja silloinkin olen vähän helisemässä niiden kanssa. Siltikin rohkenen ajattelen, että minulla on kaikki. Kaikki se, mitä minä olen halunnut ja tavoitellut. Minulla on mahtava, rakastava aviomies, jonka seurassa viihdyn paremmin kuin kenenkään muun. Meillä on ihana, terve lapsi, joka tekee minut joka ikinen päivä niin onnelliseksi että pelkään pakahtuvani. Asumme mukavalla alueella ja meillä on kiva koti. Ympärillämme on paljon välittäviä, mahtavia tyyppejä – vanhempia, isovanhempia, siskoja ja veljiä, ystäviä ja kavereita. Meillä on työt, joissa viihdymme sekä riittävästi toimeentuloa ja terveyttä. Mitään tämän enempää en ole oikeastaan koskaan osannut edes toivoa. ( No okei, kahdensadan neliön asunnosta jugendtalossa Punavuoressa, talviasunnosta Italiassa, lottovoitosta ja omasta kokista haaveillen myös).

Kuitenkin aina toisinaan ystävien valmistuessa ammatteihin tunnen huonommuutta siitä, etten ole lukion jälkeen opiskellut vielä mitään. Mutta toisaalta taas, mikäli olisin heti lukion jälkeen lähtenyt opiskelemaan en todennäköisesti olisi päässyt matkustamaan samalla mittakaavalla kuin nyt vain töitä tehdessäni olen. Työkokemukseni ei takuulla olisi näin kirjava ja moninainen kuin se nyt. Rahaa ei ehkä olisi ollut kaikkeen siihen, mihin sitä nyt on viimeisten kymmenen vuoden ajan ollut. Mikäli saisin kulkea ajassa taaksepäin ja tehdä toisenlaisia valintoja, en todennäköisesti kuitenkaan muuttaisi mitään. Juuri näin on hyvä. Tiedän kuitenkin, että haluan vielä opiskella. Olen aina tiennyt. En vain aiemmin vielä tiennyt, että mitä. Nyt tiedän.

image

Heti lukion jälkeen hain lukemaan poliittista historiaa. Se tuntui tuolloin täysin itsestään selvältä jatkumolta sille, että historia ja yhteiskuntaoppi olivat minulle lukiossa ne aineet, joista pidin ja joissa pärjäsin kaikkein parhaiten. Toisesta kirjoitin Laudaturin, toisesta Eximian. Tuolloin en kuitenkaan pääsyt sisään (olemattomalla valmistautumisella pääsykokeisiin voi mahdollisesti olla jotain tekemistä asian kanssa), enkä tällä hetkellä juuri voisi olla enempää hyvilläni asiasta. Vaikka ajattelenkin, että opiskelu ei koskaan ole turhaa tai hukkaan heitettyä aikaa, niin nykyiset ammatilliset haaveeni eivät juuri voisi olla kauempana poliittisen historian kentästä. Näillä kaikilla vuosilla, kun en ole opiskellut uskon olevan huomattavasti enemmän hyötyä tulevaisuutta ajatellen kuin poliittisen historian opinnoilla olisi ollut. Tuttava- ja perhepiirissäni on myös monia, jotka ovat lähteneet opiskelemaan heti lukion jälkeen ja nyt valmistuttuaan ja muutaman vuoden alan töitä tehtyään ovat vakuuttuneita siitä, että ovat valinneet väärin, väärän alan. Haluavatkin jotain ihan muuta. Nyt monenlaisia töitä tehneenä, eri aloja ja satoja ihmisiä tavanneena uskon olevani huomattavasti selvemmillä vesillä noiden ammatinvalinta kysymysten kanssa, kuin olin sillon 20-vuotiaana kirjoitusten jälkeen.

image

Sitä paitsi oma äitini lähti aikoinaan yliopistoon seitsemän lapsen ja 15 kotona vietetyn vuoden jälkeen. Silti hän on ehtinyt saavuttaa urallaan älyttömästi. Hän on väitellyt tohtoriksi, tehnyt useita tutkimuksia, kirjoittanut ja toimittanut kirjoja,  saanut merkittäviä palkintoja töistään ja vieläkin hänellä on työvuosia jäljellä vähintään kymmenen. Tässä siis nyt yritän taas todistella itselleni ja kaikille teille muille, että on ihan ok olla 27- vuotias, jonka suurin meriitti opintojen osalta on lukio. Ehkä seuraan äitini jalanjälkiä, niin tässähän on vielä kuusi lasta ja melkein kymmenen vuotta aikaa miettiä mitä sitä elämällään haluaisikaan tehdä.

Olen vakuuttunut, että moni ajattelee etten oikeastaan ole saavuttanut yhtään mitään, koska en ole kouluttautunut enkä erityisen merkittävässä asemassa työelämässä. Tapaan usein ihmisiä, joiden ensimmäinen kysymys heti oman nimensä kertomisen jälkeen on ”mitä sä teetkään työksesi?” tai ”mitä kaikkea sä siis ootkaan opiskellut?”. Hämmennyn joka kerta. Ehkä siksi, ettei minulla tulisi koskaan mieleenkään kysyä kumpaakaan kysymystä. Voi olla, että jollain tasolla aihe on itselleni vähän arka, sillä kummallakaan saralla ei ole mitään merkittävää kerrottavaa. Rehellisesti kuitenkin ajattelen, niin ettei minua vain yksinkertaisesti kiinnosta. Koen, että se mitä ihminen tekee työkseen tai opiskelee ei kerro ihmisestä oikeastaan mitään oleellista. Se kertoo aivan takuulla jotain, mutta ei edes yhtä sadasosaa kaikesta. 

image

Karoliinakin kirjoitti, että jos lähtee tavoittelemaan sitä omaa kaikkeaan, niin ei takuulla voi toteuttaa jokaista rooliaan 100%. Itse koen eniten vajaavaisuutta ystävänä, ruoanlaittajana ja omasta hyvinvoinnistani huolehtijana. Vähiten taas roolistani äitinä, puolisona ja työntekijänä. Ehkä eniten siksi, että nuo viimeksi mainitut kolme asiaa ovat niitä joihin tällä hetkellä koen tärkeimmäksi kaikkein eniten panostaa. Muita rooleja ja asioita suoritan vähän löyhemmin rantein, usein vähän sinne päin.

Miten teillä? Mikä on teille kaikki? Ja oletteko lähteneet tavoittelemaan sitä/ saavuttaneet sen? Mistä tunnette elämässänne eniten ylpeyttä, mistä taas vähiten?

Kuvituksena näitä samoja Janitan ottamia kuvia, joita olen jo jakanut kaikkialla niin usein kuin vain olen kehdannut. En vain voi mitään sille, että rakastan näitä. Meitä näissä kuvissa. Näissä kuvissa on minun kaikkeni.

image

Tätä päivää on kyllä  ehkä vähän odotettu. Juhlitaan työpaikan pikkujouluja tänään, ja oon siitä kyllä aika fiiliksissä. Mun suunnilleen vuoden kestäneen äitiysvapaan aikana työporukka oli mennyt melkein täysin uusiksi, enkä ole vielä näiden uusien työkavereiden kanssa ( jotka muuten on ihan mielettömiä tyyppejä ) ehtinyt nähdä töiden ulkopuolella ollenkaan. Tiedän kuitenkin jo nyt, että tästä tulee ihan älyttömän hyvä ilta. Pian pitäisi alkaa jo valmistautua iltaan. Viideksi ollaan menossa kilistelemään skumpalla yhden työkaverin luo, ja siitä sitten kuudeksi syömään kaikkien niiden noin kuudenkymmenen (60) muun kollegan kanssa.

Mutta. Samaan aikaan, kun odotan iltaa ihan innoissani niin poden jo valmiiksi huonoa omatuntoa, tai sellaista omituista syyllisyyttä siitä, että lähden kokonaiseksi pitkäksi illaksi pois kotoa ja Alban luota. Tiedostan, ettei mun todellakaan pitäisi tuhlata ajatuksia ja voimavarojani tällaisen olon potemiseen, mutta niin vaan tuolta jostakin sellainen huono äiti- olo kumpuaa niin tässä mää nyt vaan hylkään lapseni alkoholin takia tosta noin vaan.

Öö. Ei. Et.
Yritän ajatella tuon typeryyden sijaan vaikka näin tässä mää näin lähen viettämään sitä sellasta jaksamisen kannalta ihan älyttömän tärkeää omaa aikaa, sitä että muistaa pitää huolta myös itsestään, tehdä asioita myös ihan vaan itselleen ja itseään varten.
Tänään teen just niin. Enkä aio olla siitä enää yhtään pahoillani.

image

Mites te muut äidit, podetteko huonoa omatuntoa omista menoistanne? Jos ette, niin kertokaa mulle miten te sen teette! Haluan oppia siihen kans.

Ihanaa lauantaita kaikki. Nautitaan.

IMG_3739

 

Tässä flouncen jutussa jo vähän sivuttiinkin aihetta, mutta voisin sanoa tästä vielä vähän lisää. Ennen Alban syntymää ajattelin että tulisin olemaan tosi tarkka lapsen pukeutumisen suhteen, ja nauttisin siitä samaan tapaan kuin itseni pukemisesta. Ostinkin Alballe aika reilusti vaatteita odotusaikana (joista ehkä 1/3 ehti päälle asti ennen kuin kävivät liian pieniksi). Ja ensimmäiset kuukaudet olinkin aika tarkka. Väreistä ainakin. Puin Alballe vain harmaata, beigeä ja valkoista. Roman äiti on kuitenkin alusta asti ollut vähintäänkin innokas pukemaan Albaa, itse hankkimillaan  tai ompelemillaan vaatteilla tietysti. Ja kuten ehkä kuvitella saattaa niin meidän näkemykset aivan hieman eroavat toisistaan. Siinä missä minä pidän yksinkertaisuudesta, selkeistä linjoista ja suht. maanläheisistä väreistä, rakastaa anoppini röyhelöitä, strasseja ja kimalletta, vaaleanpunaisena ja violettina etenkin.

 

Alkuun sain melkein puistatuksia kaikesta siitä Alballe hankitusta kräästästä. Mietin kuinka turhaa on ostaa vaatteita jotka jäävät sitten vain rekille roikkumaan sillä minähän en noita lapselleni pukisi. No, en juuri pukenutkaan. Mutta Roma, babusha, dedushka ja babushka Nina pukivat. Toisinaan oli vähän nieleskelemistä kun tuo aamulla mun mielestä nätisti pukemani lapsi olikin yltäpäältä hörselöissä ja glitterissä mummon luota kotiin tullessaan. Mutta siihen tottui. Nykyään mulle ei ole juurikaan väliä sillä, mitä Alballa on päällään. Kunhan ei palellu tai läkähdy. Spesiaalimpia tilanteita varten haluan kuitenkin pukea Alban aina vähän nätimmin, ihan samaan tapaan kuin itsenikin. En kuitenkaan ole varsinaisesti mitenkään erityisesti satsannut Alban vaatevarastoon. Teen hankintani yleensä ihan noista ketjuliikkeistä tai kirppareilta, ja ostan oikeastaan vain tarpeeseen. Tuollaisen vilkkaan 1-vuotiaan meininki on tällä hetkellä sellaista, että syödessä ruoat päätyvät melkein todennäköisemmin rinnuksille kuin suuhun, ja vaatteet menevät vaihtoon parikin kertaa päivässä. Ainakaan toistaiseksi en ole nähnyt kovin järkeväksi panostaa muuhun kuin vaatteiden pesunkestävyyteen ja mukavuuteen.

 

Voi hyvinkin olla, että ääni kellossa muuttuu sitten, kun Alba kasvaa isommaksi eivätkä vaatteet enää jääkään heti kuukauden käytön jälkeen pieniksi.

Millaisia lasten pukijoita te olette tai olisitte?

 

IMG_3518IMG_3516IMG_3514IMG_3519

 

– yhtenäiset yöunet

-aamukahvi ja valmiiksi pöytään katettu aamiainen
(sisälsi mm.paistettuja nakkeja, ettei turhan fancyksi menis…. )

-vapaa- JA palkkapäivä

-oltiin liikenteessä jo ennen kello kymmentä aamulla

-kuulin, että mulla on neljä viikkoa pitämättömiä lomia. Siis viikkoja. Neljä. 4.
(tästä kuulin kyllä oikeasti jo viime viikolla)

-kävin antamassa yhden haastattelun ja jutun tekijä oli älyttömän hyvä tyyppi!

-päiväkahvi, jota tässä just parhaillani nautin.

-uusi toimivampi järjestys olohuoneessa

-siisti koti

-hyvä iho- , tukka- ja kulmakarvapäivä

-Alba on ollut taas oman hyväntuulinen itsensä osoitettuaan kaksi päivää mieltään siitä kuinka saatoimme hyljätä hänet kahdeksi kokonaiseksi päiväksi babushkan hoiviin.

-kaupungilla kaikessa rauhassa nautittu sushilounas

-tuoreet kukat maljakossa

-kello on vasta vähän yli neljä !

-sanoinko jo kahvin? Kahvi.

IMG_3517IMG_3515

 

Miltä sinun päivän positiiviset- listasi näyttää? Jaa se tuonne kommenttiboksiin ja annetaan hyvän mielen kiertää.

 

pst. Kävin viime viikolla juttelemassa Flouncen päätoimittaja Elinä Hyvölän kanssa mm.äitiydestä ja tyylistä. Juttu on ulkona nyt ja sen voi halutessaan käydä lukemassa täältä .