_MG_2403
_MG_2409

Ihanaa olla kotona. Lasta ehti muutaman päivän aikana tulla aivan järjetön ikävä (8,5 tunnin paluumatkasta selailin valehtelematta varmaan ainakin kolme tuntia videoita ja kuvia Albasta eh). Viimeisten kahden vuorokauden aikana olen matkustanut yhteensä reilu 20 tuntia ja nukkunut 7. Ei ihan ehkä ollut se rentouttavin reissu, vaikka älyttömän kivaa olikin. Tämä tavallinen arki ja kotona oleminen on musta kuitenkin kaikkein parasta, kunhan vaan säännöllisin väliajoin pääsee täältä myös pois. Nyt laitan pannullisen kahvia tippumaan ja avaan sähköpostin. Tämä maanantai meneekin aika tiiviisti töitä tehden, ensin päivä täällä kotona ja sitten vielä ilta toisaalla.

Mukavaa uutta viikkoa, tehdään tästä hyvä.

IMG_3334

Olen ollut äiti nyt aika tarkalleen 14 kuukautta. Voin kertoa, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ja suunnitelmiani mun elämä pysähtyi aika tyystin sinä helteisenä syyskuun iltapäivänä, kun Alba syntyi. Upposin todella syvälle äitihautaan. Vaikka yritinkin uskotella itselleni ja kaikille muillekin olevani edelleen se sama tyyppi, kuin aina ennenkin, nyt minulla vain oli lapsi. Se ei vaan pitänyt alkuunsakaan paikkaansa. Oli, ja on, minussa edelleenkin paljon samaa kuin ennen mutta kyllä äitiys totta vie on minua muuttanut, paljonkin. En ihan ymmärrä, miksi koin alkuun niin tärkeäksi sen, etten muuttuisi, tai etteivät ainakaan muut ihmiset ympärillä kokisi mun muuttuneen. Lapsen saaminen on varmasti yksi elämää eniten mullistavista asioita, miksi hitossa se ei saisi muuttaa minua?

IMG_3333

Ensimmäiset 6kk Alban syntymän jälkeen en käynyt juuri missään, enkä nähyt juuri ketään, jos perhettä ja läheisimpiä ystäviä ei lasketa. En notkunut kaikkia päiviä kahviloissa tai ravintoloissa, en ilmoittautunut vauvauintiin ja muskariin, en tutustunut alueen muihin äiteihin tai käynyt perhekahviloissa. En tehnyt oikeastaan mitään, mitä olin etukäteen ajatellut tekeväni. En uskaltanut, halunnut tai edes raaskinut liikkua kotoa mihinkään. Halusin vaan olla kotona, läsnä, pitää pientä sylissä ja opetella olemaan maailman paras äiti. Kunpa joku olisi tuolloin kertonut minulle, että homman voisi ottaa vähän rennommin. Tai että voisin olla vähän armollisempi itselleni ja uudelle elämäntilanteelle. Olin jatkuvasti huolesta sykkyrällä milloin mistäkin, googlasin erilaisia vauvan ”oireita” sormenpäät punaisina. Niiden jälkeen soitin aina itkua tihrustaen Romalle diagnosoituani Alballe milloin minkäkin sairauden.

IMG_3338

Pelkäsin liikkua yksin vauvan kanssa. Tai, no ihan alkuun en osannut pelätä mutta Alban ollessa ehkä vajaa kuukauden ikäinen tapahtui metrossa ikävä välikohtaus, joka tosin näin jälkeenpäin ajateltuna ei kyllä tunnu mitenkään erityisen kamalalta. Tuolloin, tuoreena äitinä se oli suunnilleen hirveintä mitä saattoi tapahtua. Olin Alban kanssa tulossa ystäväni luota Herttoniemestä, matkaa kotiin oli kolmen pysäkin verran. Lapsi alkoi huutaa vaunuissa ehkä Kulosaaren kohdalla, minä yritin rauhoitella itkevää lasta. Silitin pientä päätä, ja kuiskuttelin kuinka kohta oltaisiin jo kotona, eikä olisi mitään hätää ”äiti on tässä, äiti on tässä ihan lähellä”. Lasta tuo ei kuitenkaan lohduttanut, vaan itku sen kun jatkui. Yksi matkustajista tuskastui tilanteeseen ja ärjyi kuinka hän ei voi ymmärtää että kaltaiseni keskenkasvuiset teinit hankkivat lapsia, kun eivät osaa edes huolehtia niistä. Se sattui. En ollut muuta yrittänytkään, kuin olla kyllin hyvä vanhempi tuolle pienelle ja silti joku tuntematon näki, että olin oikeasti ihan luuseri, täysin epäkelpo äidiksi. Uskoin, mitä hän sanoi, koska tunsin itseni juuri sellaiseksi; keskenkasvuiseksi teiniksi, jolla ei ollut aavistustakaan miksi lapsi itki, tai kuinka sen saisi hiljaiseksi.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tilanne tuntuu lähinnä huvittavalta. Nyt, tilanteen sattuessa uudelleen eteen, saattaisin myös nostaa tuon itkevän lapsen sieltä vaunuista syliin rauhoittumaan. Tuolloin hormonihuuruissani täysin loogisesti ajattelin, etten halua nostaa lasta vaunuista hengittelemään metron saastaista ilmaa. Ööö? Aivan. Ymmärrän.
Tuo välikohtaus jostain syystä vainosi mua varmaan ensimmäiset viisi kuukautta. Kävelin ensimmäiset vaunujen kanssa aivan kaikkialle, sillä en uskaltanut käyttää julkisia. Aivan täysin normaalia ok.

IMG_3332

Onneksi Roma on täysin eri maata. Hän vei alusta asti Albaa mukanaan kaikkialle, tapasi ihmisiä, vei uusiin tilanteisiin ja paikkoihin, eikä jännittänyt tai hermoillut yhtään. Kiitos Roma, että oot. Ilman sua kasvattaisin tässä varmaan jotain sosiopaattia.

Onnea kaikki isät. Erityisesti tietysti mun oma ja Roma, Alban isä. Roma-raukka sai tosin tyytyä tänään pelkkiin kaljupääkahveihin. Tiedän kuitenkin, että just tänään hän on tuntenut ihan erityistä kiitollisuutta siitä että saa olla isä, papa tuolle menevälle 1-vuotiaalle. Ja Alba taas on ihan älyttömän onnekas, että sillä on noin hieno isä.

Isä, joka ottaa mukaansa oikeastaan kaikkeen mitä tekee. Isä joka jaksaa väsymättä leikkiä milloin lentokonetta, milloin liukumäkeä tai trampoliinia. Isä, joka halaa, pussaa ja puhuu aivan kaikesta. Vieläpä kahdella eri kielellä. Isä, jonka mielikuvitus ja kärsivällisyys tuntuu olevan ihan loputon. Isä, joka muistaa monta kertaa päivässä kertoa kuinka ylpeä, kiitollinen ja onnekas on. Isä, joka arvostaa ja osaa kehua myös itseään. Ja ennen kaikkea Roma on isä, joka rakastaa täysin ehdoitta. Olet lapseni hyvässä seurassa.

 

Kuvat: Janita Autio

IMG_0935

Kylläpä muuten jännittää. Enkä edes oikein tiedä miksi.
Istun vaatehuoneeseen kyhäämässäni ”työhuoneessa”  ja naputan näitä läppärini näppäimiä. Ihan yksinäni tässä näin. Silti sydän hakkaa ja kämmenet hikoaa. Tunnen, että jokin uusi ja jännittävä on alkamassa. Enkä vielä tiedä, millainen matka tästä tulee. Toivon vaan, että hyvä.

IMG_0951

Tämä on blogini ensimmäinen postaus, enkä osaa päättää, mitä haluaisin tässä sanoa. Esittelisinkö itseni? Kuvailisinko millaista blogia haluaisin kirjoittaa? Kertoisinko heti alkuun jotain mehevää? En oikeen tiedä. Mulla onkin tuolla luonnoksissa varmaan kymmenen erilaista versioita tästä ensimmäisestä postauksesta. Kaikissa suunnilleen sama sisältö, jännitys, innostus ja sellainen pieni positiivinen pelko taidetaan mainita ihan jokaisessa niistä. Pää suhisee ajatuksia ja tekisi mieli kertoa ne kaikki nyt heti. Mutta pakko säästää jotain tulevallekin. Mun pahin pelko kun tällä hetkellä on se, että mun ajatukset ja mielikuvitus riittää suunnilleen seitsemään postaukseen. Eh.
 ”heihei vaan ja kiitos. Oli todella antoisa tämä viikko bloggaajana. Blogi jää nyt kuitenkin tauolle koska kerroin jo kaiken minkä tiedän”

IMG_1018

Nyt kuitenkin ehkä uskallan sanoa vielä, että musta on älyttömän kivaa että juuri sinä olet löytänyt tiesi tänne. Musta tuntuu tosi hienolta, jopa etuoikeutetulta olla täällä, uudistuneessa Bellassa. Näiden kaikkien upeiden tyyppien keskellä. Mä oon Sanni, 27, vaimo sellaiselle suht. mukiinmenevälle miehelle ja äiti ihan käsittämättömän hienolle pienelle tytölle. Kirjoitan ja kuvaan tänne jatkossa kaikkea sitä, mikä minua liikauttaa. Arkea ja juhlaa, pinnalta ja varmasti vähän sieltä syvemmältäkin.

Toivon, että tämän matkan aikana oppisin myös sinusta jotain. Kuka olet, mistä tulet ja mikä sinua liikuttaa.

Kuvat: Janita Autio