Tänään tuntui harvinaisen hankalalta pakata laukut ja ajaa auto takaisin kaupunkiin. Enkä oikein edes tiedä miksi. Kaupunki tuntuu jotenkin ahdistavalta. Kotona on liian kuuma ja ratikatkin tuntuvat kolisevan ikkunoiden alla kymmenen kertaa kovempaa ja  huomattavasti tiuhemmin kuin aiemmin. Minne tahansa täällä asunnossa katsonkin, niin näen lähinnä epämääräisiä kasoja; vaatteita, osittain purettuja laukkuja, kenkiä, lapsen leluja ja tavaroita, niin viikkaamattomia kuin jo viikattuja pyykkejä (jotka tosin uhkaavat nekin ihan pian muuttua ihan vain kasoiksi kaikkien muiden vaatekasojen joukossa). Keittiö taitaa olla koko kodin ainoa paikka, jossa on siistiä ja puhdasta. Ehkä siirryn tästä sohvalta sinne, ja kuvittelen että sama harmonia vallitsee muuallakin asunnossa. Tai ehkä sittenkin, menen nyt vain nukkumaan ja päätän että lähdemme heti aamulla ajamaan Alban kanssa mökille. Vaikka koko viikoksi. Edessä on vielä seitsemän päivää lomaa. Kuvittelin aiemmin, että lomaa olisi ollut nyt heti Juhannuksesta kuusi viikkoa eteenpäin, mutta ensi viikon jälkeen onkin vielä viikko töitä, ja sen jälkeen sitten ne loput viisi lomaviikkoa. Ei ollenkaan pöllömpää näinkään. Ja voi olla, että säästä vielä lomaviikoista jonkin ihan sinne kesän loppuun. Alba täyttää syyskuun ensimmäisellä viikolla viisi, ja ajattelin että voisi olla ihanaa viedä hänet silloin vaikka pitkäksi viikonlopuksi johonkin, jossa merivesi on vielä lämmintä.

Nyt on merkillisellä tavalla tosi haikea olo, enkä tiedä mistä sekään johtuu.
Tänään tosin tuntuu, etten tiedä oikein mistään mitään ja se on ehkä ihan okei.

Nyt on kuitenkin ehkä parasta mennä vain nukkumaan tuon pienen tuhisijan viereen.
Halusin kuitenkin jakaa nämä muutamat kuvat Juhannusyöltä. Aurinko oli jo melkein painunut mailleen, kun olimme käyttämässä koiran ulkona vielä illan viimeisen kerran. Oli jo hämärää, mutta värit olivat silti hirvittävän kirkkaita ja teräviä. Harvinaisen kaunis ilta.

 

Voi kunpa loput tästä kesästä ei kiitäisi samanlaista vauhtia, kuin tämä alku. Olisi ihanaa, jos syyskuussa tuntuisi että lämpö ja pitkäksi venyvät vuorokaudet olisivat kestäneet ikuisuuden. Että olisi ehtinyt tehdä ja kokea kaiken sen mitä halusikin, ja enemmän. Nyt tuntuu, että aika kiitää sellaista vauhtia, ettei iltaisin tekisi mieli edes nukahtaa jotta päivän päättymistä saisi viivytettyä edes tunnilla, tai neljällä.

Olen vannonut suunnittelemattomuuden nimeen jo tovin. Vielä eilen, Juhannusaatton aamuna, emme tieneet mitä tulisimme tekemään illalla. Pallottelimme mökki- ja kaupunkijuhannuksen välillä emmekä lopulta päätyneet niistä kumpaankaan. Tulimme tänne vanhempieni luokse maalle. Täällä oli talo tyhjillään, kun isäntäväki on mökillään. Sainme kaikki nämä neliöt ja tilukset vain meille muutaman päivän ajaksi – ihanaa! Ja mikä ihaninta, saimme meille tänne seuraksi myös siskoni perheen koiran, Labradorinnoutaja Hugon. Tänäänkin heräsin siihen, että musta, pehmeä kuono oli laskettu sängylle tyynyni viereen ja ruskeat silmät tuijottivat odottavasti, että joko mentäisiin.

Suunnitelmissa tälle viikonlopulle on lähinnä vain levätä ja syödä hyvin. Tälle lauantaille ei ole mitään muita suunnitelmia kuin tuo jälkimmäinen. Vaikka juuri mistään muusta emme ole juuri nyt varmoja, niin ainakin tiedämme tismalleen mitä aiomme syödä ja milloin.

Toivottavasti Juhannus sujuu siellä yhtä ihanasti kuin täällä.

Suomen suvi on sitten ihmeellinen!

 

Alkukesä on ollut hyvä. Paljon enemmän, kuin olin osannut toivoa. Tälle kesälle en ole suunnitellut oikeastaan yhtään mitään. En ole lyönyt lukkoon yhdenkään lomaviikon tai edes -viikonlopun suunnitelmia. En ole päättänyt minne festareille menen, tai menenkö ylipäätään. En tiedä mitä teen Juhannuksena, enkä tiedä mitä teen kaikilla niillä kuudella lomaviikolla, jotka minulla päivätyöstäni on kertynyt. Tai todellisuudessa niitä on kertynyt neljä, mutta olin viime kesänä unohtanut pitää neljästä lomaviikostani kaksi (miten kukaan voi unohtaa pitää kesälomansa??), joten ne ovat nyt siirtyneet tälle kesälle, enkä ole asiasta kovinkaan harmissani.

Sen tiedän, että tänä kesänä haluan sopivassa suhteessa levätä ja kulkea. Parasta olisi, jos lomaviikoista ainakin muutama menisi mökillä ja yksi viikonloppu kiertäen Länsirannikkoa matkailuautoksi muutetun pakettiauton ja Alban (ja hyvällä tuurilla myös siskojen) kanssa. Tänä kesänä tulen tekemään paljon asioita myös yksin ja jo nyt tiedän että se on juuri sitä mitä tarvitsen ja kaipaan. Tuntuu ihanalta, että yksin oleminen ja tekeminen ei enää tunnu mitenkään pelottavalta, päinvastoin. Se tuntuu turvalliselta ja hyvältä. On tietysti myös paljon asioita, mitä  lapsi toivoo, että tekisimme yhdessä ja onnekseni ne kaikki toiveet ovat sellaisia, jotka mielelläni eläisin todeksi itsekin. Kokonainen päivä HopLopissa on ehkä ainoa, johon en pysty, mutta onneksi lapsella on isä, joka pystyy.

Viimeiset kolme viikkoa on mennyt niin, että kotona on käyty lähinnä kääntymässä. Ehkä vaihtamassa vaatteita, suihkussa, vessassa tai nukkumassa. Olemme näiden viikkojen aikana syöneet muutaman aamiaisen omassa keittiössämme, mutta muuten kaikki päivän ateriat on nautittu visusti ulkona tai ystävien luona. Imuriin en ole koskenut kahteen viikkoon, ja sen kyllä huomaa. Salaa olenkin aika tyytyväinen siihen, että tänään sataa ja on hyvä syy pysytellä kotona ja puunata koti sellaiseen kuntoon, että siellä viihtyy taas, eikä tarvitse väistellä lattialle kertyneitä sekalaisia tavarakasoja ja villakoiria, jotka ovat kasvaneet niin isoiksi että niitä voisi jo kävelyttää talutushihnassa.

Juhannuksen jälkeen aloitamme loman, eikä nämä tulevat kaksi työntäyteistä viikkoa tunnu ollenkaan pahalta nekään.


Millaisia suunnitelmia teillä on kesälle? Ja hei, jos tiedätte Länsirannikolta, Turku – Vaasa – akselilta jotain ihania, ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja, niin kertokaa.

 

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka kommentoitte tai laitoitte viestiä tuon edellisen postaukseni jälkeen. Tuon postauksen julkaiseminen ahdisti enemmän, kuin varmaan yhdenkään postauksen julkaiseminen ennen sitä – mutta kaikkien saamieni viestien ja käymieni keskustelujen jälkeen olen ihan varma, että tuo teksti oli tarpeellista kirjoittaa. Tarpeellista niin minulle itselleni, kuin ilmeisesti aika monelle teistäkin. Kaikkein lohduttavimmilta tuntuivat ne (kymmenet!) viestit, joissa kerrottiin että lapsia oltiin saatu toisen munanjohtimen poistamisen jälkeenkin enemmän kuin yksi. Moni myös lohdutti, että usein tuo yksinäinen munanjohdin ottaa toisen poistamisen jälkeen hoitaakseen myös toisen tehtävät, eikä heilahdus hedelmällisyydessä välttämättä ole ollenkaan niin radikaali kuin äkkiseltään voisi ajatella. Harmi, ettei leikkauksen jälkeen minua hoitanut henkilökunta ollut ihan yhtä optimistinen arvioissaan.

Mitään muuta asiaa minulle ei sitten varsinaisesti ollutkaan. Mutta tekee vain välillä mieli kirjoittaa ei mistäänkin.

Ehkä jo kyllästymiseen asti olen paasannut täällä siitä kuinka valtavan suuri ero olotilassa, niin fyysisessä kuin erityisesti henkisessäkin, on tapahtunut tämän vuoden aikana. Tarkemmin, pillereiden lopettamisen jälkeen. Kaikki ne kaksi vuotta jotka pillereitä söin olivat elämäni mähmäisimmät. Olosuhteissakin oli tietysti paljon sellaista, joka edesautti sitä mähmää, mutta kuitenkin kamalinta noissa vuosissa oli se, etten tuntenut itseäni. Heräsin melkein joka aamu niin, että rintaa puristi ja edessä oleva päivä tuntui liki pelkästään ahdistavalta. Olin kyyninen ja pessimistinen aivan kaikkea ja kaikkia kohtaan. En pitänyt itseäni tai taitojani juuri mitään- tai oikeammin en edes ajattelut että oli taitoja, joita olisi voinut pitää minään. Ärsyynnyin helposti, ja sekin kasvoi usein sellaisiin sfääreihin, joka oli minulle ihan täysin vierasta. Kaikki tuntui raskaalta, ja kävin niin pimeissä paikoissa ettei niihin ollut paistanut aurinko koskaan. En kuitenkaan missään vaiheessa osannut ajatella, että kaiken sen vierauden takana voisi olla muutankin, kuin vieras elämäntilanne.

Vuoden lopulla poikaystävä kuitenkin varovaisesti ehdotti, että mitä jos kuitenkin kokeilisit jättää tuon hormonaalisen ehkäisyn pois. Ihan vain jos kokeilet. Palaat sitten takaisin, jos tuntuu ihan mahdottomalta olla ilman. Hän oli huomannut ihan vain kertomani perusteella, kuinka kaukana nuo kaksi Sannia, pillereitä syövä ja pilleritön, olivat toisistaan, ja eli varmaan siinä toivossa että ne viha terävimmät kärjet ja ajatusten syvimmät syöverit häviäisivät e-pillereiden lopettamisen myötä. Itse en uskonut siihen hetkeäkään, mutta päätin silti kokeilla.

En tiedä menikö kuukausi vai kaksi, ennen kuin huomasin kuinka merkittävästä muutoksesta oli kysymys. Olen tietysti ollut tänäkin vuonna surullinen, allapäin, alakuloinen, vihainen ja tuntenut itseni ihan surkeaksi – mutta ne ovat olleet vain ohimeneviä tunteita ja hetkiä – eivät enää jatkuvia olotiloja. Aamuisin herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena ja onnellisena, ja muistan että juuri näin on ollut aina ennenkin. Ja tiedättekö, kuinka hyvältä tuntuu taas tuntea itsensä omaksi itsekseen? Niin kevyeltä ja hyvältä, etten löydä sille sanoja.

 

 

Äitienpäivän iltana olimme Alban kanssa kävelyllä tässä naapurustossa. Alba oli poiminut mukaansa muutaman kukan lähiravintolan terassilta (ei kerrota kenellekään, että niin ei siis saisi todellakaan tehdä) ja halusi antaa ne vastaantuleville naisille, koska niistä joku voi olla äiti tai tulossa äidiksi. Kukkia oli yhteensä viisi ja vastaan ei ollut ennen kotiovea tullut kuin kolme naista. Odottelimme hetken, ja sitten hän pysäytti kaksi juoksulenkillä ollutta miestä ja totesi ne oli varmaan isiä ja nekin on yhtä tärkeitä ku äidit. Ja olin pakahtua ylpeydestä. Kuten nykyään aika usein.  Tunnen itseni niin onnekkaaksi, kun saan seurata tuon pienen ihmisen kasvua näin läheltä. Heikompina hetkinäni haluaisin ajatella, että olen tehnyt ainakin jotain oikein, kun juuri minun lapseni on tuollainen. Mutta hyvinä hetkinäni ymmärrän, että sillä millainen hänestä on kasvanut, ja kasvaa, on oikeastaan hyvin vähän tekemistä minun kanssani. Minä voin kulkea vierellä, rakastaa, silittää hiuksia, tuottaa pettymyksiä ja yrittää pitää turvassa. Mutta hän on kuitenkin oma, minusta täysin erillinen itsensä. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on vieläkin toisinaan aika hankalaa.

Ajattelen, että meillä kahdella on aina ollut hyvä suhde. Näytämme molemmat tunteemme, puhumme suoraan ja muistamme aina, aivan aina, pyytää anteeksi, kun olemme käyttäytyneet huonosti tai pahoittaneet toisemme mielen. Me kerromme toisillemme usein, kuinka paljon välitämme. Meillä kotona kehutaan paljon, ja tehdään asioita yhdessä. Mutta. Olen kuitenkin ollut monta vuotta Alban elämästä hyvin väsynyt. Ja kyllä te tiedätte, miten väsynyt ihminen toimii. Pinna on lyhyt ja keskittymiskyky heikko. Iloa ja naurua on välillä ollut todella vähän, ja kaikki se on myös tietysti vaikuttanut meidän suhteeseemme, halusin tai en. Nyt tuntuu ihanalta olla taas jaksava ja naurava äiti. Sellainen, joka jaksaa vastata kysymyksiin perinpohjaisesti, eikä vain mahdollisimman nopeasti kysymyksen ohittaen. Sellainen äiti, joka ei vain katso vaan myös näkee. Tuntuu ihanalta olla myös äitinä taas se, joka on aina kokenutkin olevansa.

 

 

En tiedä onko muutos tapahtunut vain minun tavassani nähdä asioita, vai heijasteleeko minun muutokseni myös elämäni ihmisiin, mutta tuntuu että tämän viimeisen puolivuotisen aikana moni suhde on syventynyt, tullut merkityksellisemmäksi, avoimemmaksi ja paremmaksi. Toisaalta nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet myös sellaisia, että moni ihmissuhde on jäänyt –  juuri siitä syystä, etten ole tuntenut niissä edellä kuvaillulla tavalla. En ole varma olenko tuntenut niissä suhteissa niin koskaan, mutta en kuitenkaan ole aiemmin ollut tarpeeksi rohkea uskaltaakseni kävellä pois sellaisista suhteista, joissa minulla ei ollut tilaa kasvuun. Näiden muutaman viime vuoden aikana olen tuntenut välillä ihan korventavaa yksinäisyyttä, mutta nyt – kiitoksena uskalluksesta tunnen nyt olevani kokonaisempi. Rohkeampi ja vapaampi. Jotenkin oikeampi ja aidompi Sanni.