Kyselin silloin taannoin Instagramissa postaustoiveita teiltä (mistä tulikin mieleeni, että olen toteuttanut niitä toiveita aivan harvinaisen huonosti. Pitääkin heti kaivella se lista esiin ja alkaa rustata postauksia niistä mahtavista ehdotuksista mitä teiltä tuli) niin useammassa kuin yhdessä toivottiin tätä monissa muissakin blogeissa kiertänyttä kysytään lapselta- postausta. Tämä on itse asiassa lokoillut täällä luonnoksissa valmiina jo hyvän tovin, mutta olin ajatellut että tätä varten olisi ihanaa saada meistä kahdesta uusia kuvia. Noh, sellaisiin ei ole oikeen meistä kummallakaan ollut intoa, joten mennään näillä Ramin loppusyksystä ottamilla kuvilla, joiden en todellakaan ajatellut koskaan päätyvän yhtään mihinkään.

Itse kyselystä sen verran, että lapsen mielestä on todella tylsää vastailla valmiisiin kysymyksiin, koska silloin pitää tarkkaan valita mitä sanoo. On paljon mukavampaa kuulemma puhua mistä ja mitä huvittaa. Ja olen tavallaan ihan samaa mieltä.

No mutta, tässä siis nyt nämä tarkkaan mietityt vastaukset:

Mitä äiti aina sanoo sinulle?

”Kiitos ja mä tykkään susta”

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi

”hali, pusu ja nyystikset*  ja kuunteleminen.”


*
nyystis = todella, todella tiukka rutistus. Tehdään tuo yo. 3- vaiheinen sarja aina kun vien Alban esim.päiväkotiin, tai kun sovitaan joku erimielisyys

3. Mikä tekee äidin surulliseksi?

”Että sanoo rumasti tai ei kuuntele”

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?

”Sanomalla jotain hassua. Tai vaikka liukastumalla banaaninkuoreen*”

 

*tätä tapahtuu ihan jatkuvasti…

5. Millainen äitisi oli lapsena?

”No en tiiä. Pieni. Ja villi”

6.Kuinka vanha äitisi on?
”Emmä tiiä. Enkä ala arvailemaan. Sulla oli synttärit vasta niin laske siitä.”

7. Kuinka pitkä äitisi on?

”Sellanen nolla pituus”

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?

”Työt ja piirtäminen ja joogajutut”

9.Mitä äitisi tekee, kun et itse ole paikalla?

”Menee pilatekseen. Kirjottaa sohvalla puhelimella ja tekee töitä tietokoneella ja ikävöi mua”

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?

”Koska se laittais mekon”

11. Missä äitisi on tosi hyvä?

”Hyvä halailemaan ja lukemaan tosi paljon ja tekemään sillan”

12. Missä äitisi ei ole hyvä lainkaan?

”Roikkumaan ylösalaisin ja kiipeilemään sohvilla”

13. Mitä äitisi tekee työkseen?

”valokuvia ja tekee kirjajuttuja”

14.Mikä on äitisi lempiruoka

”pastat ja smuutit”

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?

”Ku se antaa haleja ja on schöpö”

16. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?

”Piirretään ja leikitään päiväkotia. Siinä se”

17. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?

”Samanlaiset hiukset. Samanlaiset mekot. Ei oo samanlaiset sukat mutta molemmilla on pitkät sukat. Meitä naurattaa Urho Hyttynen ja sellaset sanailut. Sä tykkäät pinaattiletuista ja pastasta myös”

 

Urho Hyttynen = yläkerran naapuri Urho Höttönen, joka on muuttanut meidän perässä asunnosta toiseen. Urho Höttönen vihaa meteliä, ja nukkuu päivisin. Urho Höttöstä ei missään tapauksessa halua herättää, koska tämä on aika ärhäkkä tapaus. Urho Höttösen nimi mainitaan aina, kun meteli meinaa nousta sietokykyni yläpuolella. Urho Höttöstä on kiittäminen monesta. Paras mahdollinen naapuri.

Hyttynen taas tuli siitä, että kutsuin Höttöstä joskus vahingossa Hyttyseksi ja me molemmat jostain täysin käsittämättömästä oltiin tikahtua nauruun (Alba todennäköisesti ensin itse asialle, ja minä sitten Alban riemulle). Naurettiin vedet silmissä ja vatsa krampaten valehtelematta varmaan viisitoista minuuttia. Ja pelkkä katsekin toiseen sai taas uuden naururäjähdyksen aikaan. Tuosta tapahtumasta on jo varmaan puoli vuotta, ja molemmat muistetaan tuo hetki kirkkaasti edelleen.

Yritän ajatella, ettei se kuitenkaan johdu siitä, että meillä nauru olisi jotenkin harvinaista herkkua…

18. Mitä eroa teissä on?

”Eriväriset silmät ja äiti ei oo niin niin hassutteleva”

19. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
”Halilla ja sanoo että oot mun aurinko”

 

 

Ajattelen usein olevani yksinhuoltaja, vaikka en virallisesti sitä olekaan sillä meillä on lapsen isän kanssa yhteishuoltajuus.
Mutta tarkoitan yksinhuoltajuudella sitä, että aina kun olen lapseni kanssa, olen hänen kanssaan yksin. En jaa arkea, enkä sen askareita, tehtäviä ja vastuita kenenkään toisen kanssa. On vain minä ja tuo pieni, joka ei oikeastaan ole enää kovin pieni.

Joku voisi ajatella, että tämä on kevyttä ja kivaa. Joka toinen viikko voi elää ”lapsetonta” elämää. Tehdä asioita spontaanisti, ja toisaalta olla tekemättä yhtään mitään. Ei tarvitse välkttämättä herätä kello kuusi lauantaina, ellei välttämättä halua. Ruoan ei tarvitse olla pöydässä tasan kolme tuntia edellisen aterian jälkeen, eikä siitä seuraa yksiäkään hermoromahduksia. Ei tarvitse miettiä mitä kaikkea täytyy pakata mukaan, kun lähtee kotoa pois pidemmäksi ajaksi kuin kahdeksi tunniksi. Riittää, että sujauttaa taskuun avaimen, kortin ja puhelimen. Niin ja huulirasvan. Voi tehdä asioita kodin ulkopuolella vielä lapsen nukkumaanmenoajan jälkeenkin. Päiväkodille ei tarvitse hyökiä hiki päässä suoraan toimistolta. Eika kaupasta tarvitse raahata väsyneen lapsen lisäksi kainalossaan myös läppäriä, kiloa kirjoja ja kahta kauppakassia. Ja mikä ihaninta – ei tarvitse notkua leikkipuiston laidalla jokaisena iltapäivänä.

Mutta..

Pidän elämästäni, ja itsestäni, huomattavasti enemmän silloin, kun Alba on läsnä. Huolimatta siitä, että moni asia on usein ehkä vähän hankalampaa (vaikka sekin oikeastaan liittyy pitkälti siihen, kuinka asiasta ajattelee) niin silti kaikki on vähintäänkin sen hankaluuden verran myös parempaa. Kauppareissut ovat paljon hauskempia, kun mukana on joku jolle kaikki kaupassa on jännää. Hyllyjen välissä on mukavaa juoksennella. On mukavaa nostaa hyllystä joka toinen tuote ja kysyä mitä se on ja ostetaanko sitä. On ihanaa saada nostella tuotteita hihnalle, ja vähintään yhtä ihanaa kiivetä kassan toisessa päässä olevalle tasolle ja pakata sieltä ostoksia omaan kassiin. Ratikkamatkat ovat monin verroin hauskempia lapsen kanssa. Kysymyksiä, ihmetyksen aiheita ja ajatuksia sinkoilee sellaisella tahdilla, josta voi itse vain haaveilla. On ihanaa istu aamuisin sylikkäin tunnin mittainen matka päiväkodille ja vain kuunnella pienen mielen ajatuksenjuoksua. Rakastan aloittaa aamuni niin että käperryn Alban viereen ja silittelen hereille. Rakastan syödä yhdessä aamaista, vaikka en aina rakastakaan sitä että joudun usein myös lukemaan samalla jotain. Yleensä yhtä ja samaa kirjaa noin kaksi viikkoa putkeen. Tällä hetkellä se kirja on Prinsessa Rämäpää ja vessasanat, ja sitä luin oikein mielellään kokonaisen viikon, mikä on suurta sillä yleensä kyllästyn kirjaan kuin kirjaan esnimmäisen lukukerran jälkeen. Jos siis Melukylän lapsia, muumeja ja Eemeliä (okei kaikki Astrid Lindgrenin kirjoja ja muumeja) ei lasketa. On ihanaa kiiruhtaa töistä päiväkodille (vaikka matkalla aina onkin hermot vähän kireällä koska liikaa tavaraa ja hiki) mutta se kireys sulaa yleensä heti, kun näkee oman lapsensa pihalla. Vielä vuosi sitten Alba juoksi pihan poikki kädet levällään huutaen äääiiitiiiiiiii mutta nykyään hän juoksee päinvastaiseen suuntaan, kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan ja kertoo, että tulin aivan liian aikaisin. Ihan sama mihin aikaa tulen, on se liian aikaisin. Ja sekin on ihanaa. Että on sellainen paikka, jossa viihtyy niin hyvin ettei malttaisi lähteä. Ja toisaalta melkein joka aamu kotona toivoo, että jäätäisiin vaan kotiin koska kotona on niin kivaa. Positiivinen ongelma sanoisin.

Rakastan sitä, kun Alba ennen nukahtamistaan kyselee mitä ihmeellisimpiä asioita. Tai sitä, kuinka innoissaan tämä joka päivä haluaa hiipiä rapussa mahdollisimman hiljaa kotiin, jotta voisi yllättää Ramin. Se ja sama vaikka olisin kertonut Ramin olevan töissä, sillä hän uskoo että aina on olemassa mahdollisuus että Rami on huijannut ja onkin oikeasti kotona.

Hän ajattelee että naapurustossa kaikki muistavat meidät, sillä : mehän kävellään äiti täällä joka päivä. Tietenki ne muistaa mut. Viime sunnuntaina kun kävimme kävelyllä naapurissa asuvan ystäväpariskunnan Hilma- koiran kanssa, Alba oli huolissaan ettei ehdi kertoa kaikille vastaantulijoille ettei koira ole meidän ja että nyt ne kaikki ihmiset sit luulee että meillä on koira ja ihmettelee sit ku ne ei enää nääkkään sitä koiraa meillä. Kertoikin useammalla kuin viidelle ihmiselle pontevasti että tämä ei muuten sit oo meidän koira.

Kaikki, ja tarkoitan että aivan kaikki, tuntuu merkityksellisemmältä ja tärkeämmältä tuon pienen kanssa. En muista illalla saman aamun ratikkamatkasta mitään, jos olen istunut matkan yksin, mutta jos olen taittanut matkan Alban kanssa ihan takuulla muistan matkan ja meidän keskustelut vielä illalla. En muista aamun kävelylenkistä mitään kummempaa, jos teen sen yksin mutta aivan takuulla muistan jos olen ollut kävelyllä Alban kanssa. Hän pysähtyy juttelemaan ihmisille ja koirille. Etenkin koirille. Ja ihmiset ja koirat pysähtyvät hänen kohdallaan. Hän kertoo tarinoita, kyselee ja haluaa reppuselkään 25metrin jälkeen koska jalkoihin sattuu vaikka ei oikeasti satu. Siitä arjesta, jota elän lapsen kanssa jää jotenkin syvempi muisti- ja tunnejälki, kuin tästä toisesta ”arjesta”, jota elän itsekseni. Voi olla, että tämä kaikki korostuu juuri siksi, koska elän kahta niin erilaista arkea.

 

Nautin kyllä omasta ajastani. Nykyään jopa ilman huonoa omatuntoa, mutta: en todellakaan kaipaa omaa aikaa viikkoa putkeen joka toinen viikko. Sen sijaan kaipaisin omaa aikaa sinne lapsiarjen keskelle. Pieniä hetkiä, tuokiota ja ehkä tunteja jotka olisivat vain minulle, jotta jaksan ja osaan sen jälkeen olla taas vähän parempi ja läsnäolevampi ja energisempi äiti. Kun olen hetken saanut olla vain minä, enkä kenenkään äiti. Kaipaisin omaa aikaa hetkiin, kun väsyttää. Kun on hankalaa. Että voisi kesken kiireisen iltapäivän vain lähteä lenkille, tai pilatekseen tai ystävän kanssa kahville ja tulla sieltä takaisin kotiin lapsensa ja arkensa luo. Sillä mikään ei ole niin ihanaa, kuin palata lapsensa luo jostain, missä on ollut myös ihanaa. Tässä vuorovanhemmuudessa minulla on omaa aikaa silloin, kun en oikeastaan sitä ollenkaan kaipaisi, päivä toisensa jälkeen. Silloin, kun ole väsynyt, enkä kaipaa omaa aikaa. Omaa aikaa on silloin, kun kaipaan lastani, meidän arkeamme. On tietysti typerää tuntea näin, sillä tiedän niin monta ihmistä, joilla omaa aikaa ei ole koskaan. Sellaisia ihmisiä jotka ovat yksin lastensa kanssa koko ajan. Tällainen tuntuu tietysti vähän typerältä. Enkä minä valita. En todellakaan.

Mitä nyt ihan vähän vain…

Tämä kuvien lauantai viime viikolta oli todella harvinaislaatuinen. Vietimme koko päivän alusta loppuun yhdessä kaikki me kolme. Ensimmäinen päivä 1,5 vuoden aikana. Tätä ennen pisin aika, jonka olemme olleet (hereillä) yhdessä on ollut ehkä neljä tuntia. Mutta – tämä lauantai oli heittämällä yksi koko kesän, ehkä jopa vuoden ihanimmista päivistä. Ja tällaisten päivien voimin jaksan uskoa ja odottaa sitä aikaa, kun näistä päivistä tulee enemmän normi kuin todella harvinainen poikkeus.

Oli miten oli. Elämä on hyvää, täyttä ja ihanaa näinkin. Mutta kyllä niin mielelläni olisin mukana lapseni aivan jokaisessa päivässä ja ottaisin omaa aikaa toisinaan sen arjen keskellä. Näistä kokonaisista yksinäisistä viikoista, kun ei valitettavasti voi mitenkään varastoida tätä energiaa, ja annostella sammiosta sitten kun energia sen lapsiarjen keskellä meinaa käydä vähiin. Mutta elän toivossa, että vielä joskus tulee aika kun emme elä kahta näin erilaista arkea. Tilanne tasoittuu viimeistään sillon, kun lapsi menee kouluun, sillä olemme sopineet että tuolloin olisi hyvä rauhoittaa lapsen elämä ja arki yhteen kotiin, mutta kuitenkin niin että toinen vanhemmista asuisi ihan vieressä, jolloin lapsi voi kulkea kotien välillä vapaasti. Muutama vuosi mennään siis vielä näin, joten ei auta kuin asettua ja nauttia matkasta.

 

Ai että, miten hyvä tämä kesä on ollut. Kaikesta alkukesän kylmyydestä ja heinäkuun huonovointisuudesta huolimatta. Tuntui, että loma kesti kuuden viikon sijaan noin neljä kuukautta. Tosin tänään, ensimmäisenä toimistopäivänä, tuntui ihan siltä kuin ei olisi oikeastaan missään lomalla koskaan ollutkaan. Työkoneen salasanankin muistin heti toisella yrittämällä.

Kirjoitin jo aiemmin täällä siitä, että tälle lomalle ja kesälle ei ole oikeastaan _mitään_ suunnitelmia, ja luulen että juuri se teki tästä kesästä niin ihanan. Sai tehdä juuri sitä mitä milloinkin huvitti. Vietimme Alban kanssa vajaan viikon mökillä, muutamia viikonloppuja maalla vanhempien luona, pari yötä ja päivää Naantalissa, mutta muuten olimme vain kotona ja kaupungissa. Näin ystäviä, luuhasin kokonaisia päiviä kahviloissa, rannoilla, puistoissa ja terassilla. Valvoin yhden kokonaisen vuorokauden. Juhlin ystävän synttäreitä kesän ensimmäisenä todellisena hellepäivänä (istuimme puistossa vielä 01.30 eikä ketään palellut) ja toisen ystävän maisterin tutkintoa kesän viimeisimpänä hellepäivänä. Uin järvessä kerran, ja altaissa varmaan yhteensä kokonaisen vuorokauden. Kävelin vähintään 10 000 askelta joka päivä, enkä pyöräillyt ollenkaan niin paljon kuin aiempina kesinä.

Söin ulkona useammin kuin kotona ja heräsin usein vasta lähempänä puoltapäivää, enkä tuntenut siitä enää viimeisinä lomaviikkoina ollenkaan huonoa omatuntoa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Alba vietti kesällä joka toisen viikon Venäjällä isovanhempiensa mökillä, joten myös ihan omaa aikaa oli valtavan paljon. Muutama noista viikoista meni sängyn pohjalla, mutta onneksi oli myös niitä täysin terveitä ja energisiä päiviä. Nautin siitä, ettei ruoka-aikaan tarvinnut mennä kotiin, koska mitään ruoka-aikaa ei ollut. Ja siitä, että iltaisin oli mahdollista lähteä kävelylle rantaan tai ystävän kanssa lasillisille vielä kello yhdeksän jälkeen, jolloin lapsi normaalisti menisi nukkumaan. Noilla viikoilla ei haitannut vaikka valvoi vahingossa kolmeen, sillä kukaan ei ollut herättämässä aamuseitsemältä leikkimään. Ja vaikka nautin noistakin viikoista ihan hulluna (erityisesti viikon keskimmäisistä päivistä), niin kyllä tämänkin kesän ehdottomasti ihanimmat muistot ovat niiltä viikoilta, jotka olen jakanut ja elänyt Alban kanssa. Kaikessa olemisessa ja tekemisessä on ihan eri tavalla värejä ja syvyytä tuon pienen ihmisen kanssa. Ihan jo pienet kävelymatkat puistoon ja takaisin on lapsen silmin täynnä ihmetystä ja ihailtavaa, ja omatkin aistit ovat aina jotenkin terävämpiä ja herkempiä silloin. 

 

 

Loma ehkä loppui, mutta kesä onneksi vielä jatkuu. Niin olen päättänyt. Loppukesälle on suunnitteilla vielä yksi kaveriporukan mökkireissu, sekä mahdollinen Italian-matka elokuun viimeiselle viikolle. Niiden lisäksi unohdan ainakin vielä elokuuksi housut kaapin perälle (vaikka oikeasti tekisi mieli pukeutua uusiin, täydellisiin Leviksen farkkuihin ihan koko ajan), sillä niitä ehtii kyllä pitää sitten seuraavat kahdeksan kuukautta ihan turhautumiseen saakka. Onneksi on paljon ihania neuleita, bleisereitä ja huppareita joilla mekkojen- ja paljaiden säärten- kautta saa mukavasti pidennettyä.

Millainen kesä sulla on ollut?

 

 

 

Kuten edellisessä postauksessa vähän uumoilinkin, niin ajeltiin heti maanantaina mun vanhempien mökille Keski-Suomeen. Oltiin siellä viime kesänäkin Alban kanssa vajaa viikko, ja tuo viikko oli ehdottomasti yksi kesän parhaimmista. Odotukset olivat siis korkealla. Katsoin sääennusteet sunnuntai-iltana ihan vain pakatakseni kaikkea muuta kuin sitä mitä sääennusteen perusteella olisi kannattanut. Tulevaksi viikoksi oli luvattu pilviä, sadetta ja vain vähän reilu kymmenen astetta. Päätin kuitenkin olla uskomatta ennusteita ja pakkasin mukaan lähinnä kaikki kaapin ohuimmat ja helteisimmät huitulat. Niin itselle kuin lapsellekin. Onhan kuitenkin kesä ja olemme menossa mökille. Kyllähän siellä nyt aurinko paistaa. Uidaan vaan päivät pitkät ja loikoillaan laiturilla.

 

 

Mutta kuten ehkä myös arvata saattaa; sääennusteet olivat täysin oikeassa. Tosin sitä ne eivät tienneet kertoa, että nuo luvatut +15 astetta tulisivat hyytävän pohjoistuulen ansioista tuntumaan iholla noin +7. Laskeskelin tässä että 4,5 päivän aikana söin ulkona kerran, uin järvessä kerran, kävin melomassa kerran (kaaduin sillä myös kerran!!), saunoin kahdesti, en grillanut tai paistanut muurikkalettuja, en lokoillut laiturilla, en lukenut yhtään kirjaa mutta nukuin päiväunet joka päivä (ja olin silti väsynyt) ja palelin jatkuvasti. Päivät menivät lähinnä sisätiloissa aliasta tai neljän suoraa pelaten. Jos viime kesän mökkiviikolla mikään määrä vaatetta ei ollut riittävän vähän, niin nyt asia oli ihan päinvastoin. Järkyttävästä tavaramäärästä huolimatta meillä oli molemmilla noin.1,5 vaatekertaa joilla tarkeni tuossa säässä. Pukeuduin samaan huppariin ja samoihin kolitsihousuihin maanantaista perjantaihin. Takki pysyi päällä usein sisälläkin. Mutta älkää käsittäkö väärin: meillä oli säästä huolimatta oikein kivaa. Vähän väsynyttä ja valjua, mutta silti aivan mukavaa, rauhallista ja rentouttavaa.

Aamuisin sai herätä yleensä todella kauniiseen auringonpaisteeseen ja mökin suurista ikkunoista avautuva järvimaisema oli vaahtopäisenäkin tosi kaunis. Ja usein illaksi sää saattoi, ainakin hetkeksi, tyyntyä. Vaikka lämpöä ei ollutkaan, niin kaunista kyllä. Eikä oltu mökillä suinkaan kahdestaan, vaan siellä oli myös mun äiti ja veljen perhe.

Eilen illalla ajeltiin kuitenkin jo takaisin kotiin. Oli kieltämättä kivaa päästä vessaan niin, ettei tarvinnut matkalla pelätä jonkin jäsenensä tempautuvan tuulessa irti. Oma sänkykin tuntui poikkeuksellisen mukavalta. Nyt tosin ollaan jo vaihdettu maisemaa, ihan vaan koska loma ja niin voi tehdä.

Tuntuu aivan hyvältä tämä kesä.