En muista milloin minulta on alettua kysyä kuinka monta lasta haluaisin, mutta uskoisin sen alkaneen jo joskus teininä. Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, eikä siellä tietenkään kysytty, että haluasinko ylipäätään lapsia, sillä halulla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä. Lapsia tulisi niin paljon, kuin niitä sattuisi ehkäisykieltoa noudattamalla siunaantumaan. En kuitenkaan itse koskaan varsinaisesti haaveillut lapsista. Minun oli vaikea nähdä itseäni äitinä. Ajattelin aina, että olisin ihminen joka ei mene koskaan naimisiin, eikä saa koskaan lapsia. Ajattelin, että tulisin vain matkustamaan koko elämäni – asettumatta koskaan varsinaisesti aloilleni. Jossain matkan varrella tuo ajatus kuitenkin muuttui. Menin naimisiin, ja sain lapsen.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun on saanut ensimmäisen lapsensa maailmaan aletaan kysyä, että haluatteko lisää lapsia. Ihmiset ympärillä jakelevat pyytämättä neuvoja liittyen lasten ideaaliin ikäeroon. En ajatellut Alban synnyttyä haluavani lisää lapsia. Tuntui, että perheemme oli valmis. Tuo ajatus pysyi mukana pitkään. Ajattelin, ettei minusta edes olisi useamman kuin yhden lapsen vanhemmaksi. Usein koen, että hädin tuskin kykenen siihenkään. Vaadin itseltäni hirveästi, poden syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa lakkaamatta ja mikä kamalinta; vertailen itseäni muihin äiteihin, ja tunnen usein huonommuutta ja kyvyttömyyttä. Toisaalta kuitenkin äitiys on myös se rooli elämässäni, josta olen kaikkein ylpein. Ja josta tunne vähemmän huonommuutta, kuin monista muista elämän osa-alueista.
Lyhyesti: ei siis ole ollut koko ajan mitenkään itsestään selvää, että haluaisin lapsia enemmänkin kuin yhden.

••

Vaikka raskaus oli monella tapaa helppo ja pystyin liikkumaan normaalisti ihan loppuun saakka (synnytystä edeltävänä päivänä juoksin kävelylenkillä rappusia ja pyöräilin vielä samana aamuna kun Alba syntyi) , niin se oli myös monella tapaa aika työläs. Minulle diagnosoitiin virheellisesti raskausajan diabetes kolmannella kuulla, ja jouduin mittaamaan verensokereita jokaisen ateriaan jälkeen, eli ottamaan itseltäni verikokeita lukuisia kertoja päivässä. Sen lisäksi lapsi oli pienikokoinen ja ravasin viikottain kätilöopistolla kasvukontrolleissa, viimeiset neljä viikkoa kävin tarkastuksissa kaksi kertaa viikossa.

Kamalinta raskaudessa oli kuitenkin se, etten missään vaiheessa kokenut oloani mukavaksi siinä muuttuvassa kehossa. Raskauden seurauksena sain jättimäiset tissit (edes D-kuppi ei ollut riittävä) ja ne suorastaan inhottivat minua. Eikä siinä epämukavuudessa ollut kyse niistä kertyneistä kiloista, ne otin vastaan ilomielin (kaikkialle muualle, paitsi sinne tisseihin, vaan se oli jotain muuta, mitä en oikein osaa itsekään selittää. En pitänyt raskausmahastani, vaikka olin aivan järjettömän kiitollinen ja onnellinen sen suojissa kasvavasta elämästä. En kuitenkaan nauttinut fyysisestä raskaana olemisesta oikeastaan koskaan. Synnytys sen sijaan oli kokemuksena ihan järisyttävä. Niin hieno, voimaannuttava ja… äh, ei sille ole olemassa sanoja, joten en edes yritä. Ajattelin ja sanoinkin heti synnytyksen jälkeen, että voisin tehdä sen uudestaan ihan milloin tahansa. Mutta heti, kun muistin että sitä pitäisi edeltää se 9kk odotus – ajattelin, ettei minusta olisi hommaan enää uudestaan.

••

Jossain vaiheessa, ehkä niin oman kuin lapsenkin kasvun seurauksena, aloin haaveilla suuremmasta perheestä. Olen varttunut kolmen veljen ja neljän siskon keskellä, ja iso perhe tuntuu ainakin näin aikuisena melkoiselta siunaukselta. Haluaisin pystyä tarjoamaan lapselleni edes pienen osan sitä, mitä itse olen saanut. Omien toiveideni lisäksi myös lapsi itse toivoo sisaruksia liki päivittäin. Hän puhuu jatkuvasti siitä millaisia asioita hän tekisi sitten, kun hänestä tulee isosisko. ”Sit ku mä oon isosisko niin mä en enää tuu sun viereen yöllä, kun ei isosiskoja pelota”  tai ”sit ku mä oon isosisko, niin mä aina haen mun pikkusiskon päiväkodista kun mä tuun koulusta koska isosiskot on aina koululaisia”

Tarinoissa on muuten aina pikkusisko, ei koskaan pikkuveljeä.

 

 

 

Muistatte ehkä että olin viime vuonna juuri näihin aikoihin toipumassa leikkauksesta. En silloin halunnut puhua siitä, miksi minut leikattiin tai mitä oli tapahtunut, sillä aihe oli niin arka ja henkilökohtainen. En ole totta puhuakseni ihan varma haluaisinko puhua siitä nytkään, mutta puhun silti. Tein reilu vuosi sitten positiivisen raskaustestin. Tiesin jo ennen testin tekemistä olevani raskaana, ihan kuten olin tiennyt Albaakin odottaessani. Sen vain tunsi. Sikäli tulos oli kuitenkin aika yllättävä, että olin syönyt pillereitä jo melkein kaksi vuotta, eikä raskaaksi tulemisen mahdollisuus ollut käynyt edes mielessäni ennen kuin yhtäkkiä olin varma, että olen tosiaankin raskaana. Kuukautiset olivat pillereistä huolimatta olleet varsin epäsäännölliset jo vuoden, enkä pitänyt niistä oikeastaan mitään kirjaa sillä en ajatellut sen olevan tarpeellista: söin pillereitä, eikä meillä ollut vielä ajatuksena hankkia lapsia, vaikka olimmekin siitä puhuneet, ja tiesimme että haluaisimme molemmat jossain vaiheessa lapsen tai lapsia.

Muutama viikko positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen heräsin aamulla todella koviin kipuihin. Sellaisiin, joita voi voimakkuudeltaan verrata synnytykseen valmistaviin supistuksiin. Kivut tuntuivat vain noin sata kertaa pelottavammilta, sillä niille ei ollut olemassa samanlaista selitystä ja tarkoitusta. Kipujen lisäksi aloin myös vuotaa verta. Hakeuduin lääkäriin, mutta siellä ei kuitenkaan oltu ollenkaan huolissaan asiasta vaan kipuja pidettiin ihan normaalina ja asiaankuuluvina alkuraskaudessa. En kuitenkaan esimerkiksi päässyt lääkäristä enää takaisin kotiin Kruununhakaan, vaan n.10 metriä terveysaseman ovelta asuvan poikaystävän asuntoon saakka pääseminen oli ihan todellisen työn takana.

Siinä vaiheessa kun Rami tuli töistä kotiinsa, olin niin kipeä etten pystynyt enää kunnolla puhumaan. En kyennyt soittamaan sairaalaan  itse ja kertomaan tilanteestani vaan poikaystävä teki sen puolestani. Sieltä kehotettiin tulemaan paikalle välittömästi. Taksimatka Viiskulmasta Meilahteen naistenklinikalle tuntui kestävän ikuisuuden. Olin varma, etten selviäsi kipujeni kanssa perille saakka. Ja minulla on mielestäni melko korkea kipukynnys. Synnytys ei ollut mitään verrattuna niihin kipuihin, joita tuon taksimatkan aikana tunsin. Töölöntorin jälkeen vaivuin jonnekin tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamaille.

En muista enää kovin tarkkaan mitä tapahtui, ja missä järjestyksessä- mutta tuon sairaalassa vietetyn illan aikana sain kuulla, että raskaus oli kohdun sijaan sen ulkopuolella. Ymmärsin mitä se tarkoitti. Tämä raskaus ei tulisi päättymään synnytykseen, ja sen tajuaminen sattui, vähän yllättäenkin, enemmän, kuin kaikki se sitä tietoa edeltänyt fyysinen kipu.

••

Tuota päivää seurasi viikon mittainen piina kipuja, pahoinvointia, verenvuotoa (niin sisäistä kuin ulkoistakin), pelkoa ja surua. Kovista kivuista ja korkeista HCG- arvoista ja sisäisen verenvuodon riskistä huolimatta raskaus päätettiin yrittää keskeyttää leikkauksen sijaan solusalpaaja metotreksaatilla. Sain ensimmäisen annoksen jo heti samana iltana, ja toisen muistaakseni siitä muutaman päivän päästä. Kolmas hoitokerta piti olla viikon päästä ensimmäisestä, ja tuona päivänä oloni oli huomattavasti aiempaa parempi. Oloni oli koko edeltävän viikon ollut ihan hirveä. Voin pahoin; oksentelin, en jaksanut olla pystyssä ja koko vatsan seutu oli ihan turtana jatkuvista kivuista, joihin ei tuntunut auttavan mikään. Olin lääkärille mennessäni varma, että lääkehoito oli tehnyt sen, mitä sen pitikin. Verikokeiden tulokset kertoivat kuitenkin ihan päinvastaista: minut olisi leikattava heti, kun se vain oli mahdollista. Istukkahormoni-arvo veressä oli vain kasvanut kohisten metotreksaatista huolimatta ja sen lisäksi vatsaonteloon oli vuotanut jo runsaasti verta. 

Itse operaatio oli nopea, helppo ja riskitön rutiinitoimenpide. Tähystysleikkaus kesti muistaakseni vajaan tunnin, ja sen aikana minulta poistettiin tuon alkion lisäksi myös koko munanjohdin, sillä se oli ehtinyt jo vaurioitua pahoin.

••

Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen saamiseen?

No, nyt kun olen päässyt yli siitä ajatuksesta etten haluaisi kokea raskautta enää uudestaan, niin olenkin alkanut pelätä sitä etten enää tulisikaan raskaaksi. Pelkään, että seuraavallekin raskaudelle kävisi samoin kuin edelliselle. On olemassa tiettyjä seikkoja, jotka voivat altistaa kohdunulkoiselle raskaudelle, eikä minun kohdallani yksikään niistä seikoista täyttynyt. Ei ole siis olemassa mitään takuita siitä, etteikö sama voisi tapahtua uudestaankin. Ja nyt kun sen on kokenut kerran, on todennäköisyys siihen itse asiassa korkeampi. Eivätkä ne todennäköisyydet edelliselläkään kerralla järin korkealla olleet ja silti se kaikki tapahtui. Kohdunulkoisia raskauksia on n.1-2% kaikista raskauksista. Ja se kauhistuttaa. Se kipu, ja pettymys jonka koin oli niin järkyttävä etten tiedä pystyisinkö samaan enää uudestaan. Mitä jos toinenkin munajohdin jouduttaisiin poistamaan? Silloin ei olisi enää olemassa edes puolittunutta mahdollisuutta tulla raskaaksi. En uskalla yrittää, sillä pelko kaiken lopullisuudesta on niin lamauttava.  Haluan elää tässä tilassa, jossa on vielä toivoa vaikka tiedän, että mitä pidempään odotan – sitä vähemmän sitä on.

Haluaisin lisää lapsia. Haluaisin saada kokea synnytyksen vielä uudestaan. Haluaisin olla kolmen lapsen äiti. Haluaisin kaikkea sitä, mutta juuri nyt en ole varma uskallanko edes yrittää.

 

 

 

Kevään tulo alkaa näkyä eteisen tuulikaapin ja lämpömittarin lisäksi myös lautasella. Meidän keittiössä on kokattu ja leivottu viimeisten parin viikon aikana varmaan enemmän kuin koko alkuvuoden aikana yhteensä. Koko talvi mentiin niillä muutamilla helpoilla, nopeilla ja hyväksi havaituilla safkoilla, mutta nyt alkaa tehdä mieli kokeilla keittiössä vähän haastavampiakin reseptejä. Vaikka edelleen vannon ensisijaisesti helppouden ja nopeuden nimeen. Arkena kun harvemmin on aikaa laittaa useampaa tuntia ruoan valmistamiseen, vaan siihen on varaa käyttää noin 30 minuuttia, joka yleensä sisältää myös sen ruoan syömiseen käytetyn ajan. Viikonloppuisin on kuitenkin ihanaa puuhastella keittiössä pidempäänkin. Yleensä minä olen ollut meidän perheessä se apukokki, joka pilkkoo, kuorii ja katsoo vierestä kun toinen tekee. Ja tämä roolitus sopii minulle oikein mainiosti, ainakin toistaiseksi. Huolimatta siitä, etten ole oikeastaan itse tehnyt keittiössä juuri mitään viimeisen vuoden aikana, minusta tuntuu että olen kehittynyt ihan älyttömästi. Osaan ainakin teorian tasolla valmistaa monia sellaisia asioita, joista en ollut koskaan ennen poikaystävää edes kuullut. Tiedän nipun nopeita ja helppoja kikkoja, joilla ateriaan kuin ateriaan saa helposti lisättyä makua, rakennetta ja kauneutta. Jos teitä kiinnostaa, niin voisin jakaa noita vaikka tällä blogissakin esimerkiksi muutaman kerran kuukaudessa?

Tämän viime lauantaisen parsa-aterian (olis myös paras ateria) takana ei kuitenkaan piile mitään ihmeellisiä kikkoja, vaan tämä menee juuri sinne helppoa, nopeaa ja herkkullista– kategoriaan. Ei tarvitse osata kuin pilkkoa, paistaa ja keittää. Mutta niinhän se usein on, että kun raaka-aineet ovat laadukaita ja tuoreita, niin lopputulos on harvoin muuta, kuin hyvä. Tämän aterian taakse ei kätkeydy reseptin reseptiä, mutta halusin silti jakaa tämän, koska pidän näistä kuvista ja halusin näyttää kaikille teille, että meillä kokataan taas.

 

Kuhaplatteri (kuten poikaystävä tätä kutsui) piti sisällään seuraavat asiat:

⚬ Kuha: paistettu pannulla reilussa voissa
⚬ Parsa: paistettu pannulla reilussa voissa
⚬ Fenkoli: poikaystävä oli laittanut nämä marinoitumaan omenamehuun ja omenaviinietikkaan jo edellisenä iltana, mutta se ei ole alkuunkaan tarpeellista.
⚬ Perunat: keitetty niukassa vedessä ja nostettu pois liedeltä iiiiiiiihan aavistuksen kovina, jonka jälkeen perunoista on kaadettu vesi pois ja perunoiden päälle on heitetty nokare voita ja peitelty koko komeus talouspaperilla
⚬ Kevät- & ruohosipulia: käytetty säästelemättä koristamaan ja maustamaan kaikkea

Nautitaan kevyen kuplivan tai tuorepuristetun omenamehun kanssa.

 

 

 

1. Lopetin e-pillerit muutama kuukausi sitten ja mieliala on kohentunut ja tasoittanut ihan älyttömästi. Todennäköisesti kyse on ihan vain siitä, että kuvittelen koko asian, sillä odotin ja toivoin niin käyvän pillereiden lopettamisen jälkeen. Myös haluille on käynyt juuri niin kuin toivoinkin, i- hanaa!  Enkä oikeastaan piittaa onko kyse lumevaikutuksesta vai ihan todellisesta vaikutuksesta- vaikutuksia molemmat.

 

2. Kuvaan tuotekuvia eräälle kustantamolle, ja saan sen vuoksi käsiini huomattavan määrän kirjoja. Ja olenkin lukenut viimeisten kahden vuoden aikana ihan todella monta järjettömän hyvää kirjaa. Opin lukemaan jo 5-vuotiaana, ja lapsena lukeminen oli pitkään parasta mitä tiesin. Jossain vaiheessa, ehkä kotoa muuttamisen jälkeen, lukeminen kuitenkin jäi moneksi vuodeksi. Luin korkeintaan sivun mittaisia artikkeleita, kolumneja tai blogeja, mutta mihinkään pidempään ei kärsivällisyys (tai muka aika) riittänyt. Mutta jo muutaman onnistuneen kirjavalinnan jälkeen lukeminen sujahti taas osaksi elämää. Ja koska näitä kirjavinkkejä aina toisinaan kysellään, niin parasta mitä tänä vuonna olen lukenut ovat olleet: Kristen Hannahin Satakieli ja Emma Puikkosen Lupaus. Tuon jälkimmäisen sain loppuun eilen, ja sen lisäksi että se on älyttömän tärkeä puheenvuoro ilmastonmuutoksen todellisuudesta, ja muutoksien ja toiminnan välttämättömyydestä niin se on minusta aivan järjettömän kaunis, ja ennen kaikkea realistinen, kuvaus vanhemman ja lapsen suhteesta. Tunnistin itseni äitinä niin monessa kohtaa, ja varmaan juuri sen vuoksi itku kirveli silmien takana melkein kirjan alusta loppuun. Okei, ehkä myös siksi että olen maailmankaikkeuden itkuherkin liikuttuja.

 

3. En muista miten, mutta päädyin kertomaan Alballe kuinka sellaiset halaukset joissa taputellaan halatessa selkään, tuntuvat ihan kamalilta. Vaivaannuttavilta. Siltä, että sillä taputtelijalla on olo että nonnih, hoidetaas nyt tämä halaus pois alta. Liki viikko tuon kertomisen jälkeen oli eräänä aamuna pinna olemattomien yöunien (kolme tuntia) ansioista vähän kireällä, ja kerroin sen Alballe. Sanoin myös, että ehkä kunnon halaus saattaisi piristää. Alba tuli: halasi ensin tiukasti pitkään, jonka jälkeen taputti painokkaasti kolme kertaa selkään. Tuo nerokas, huumorintajuinen pieni ihminen. Nauroimme molemmat ihan hillittömästi. Piristi. Halaus, nauru ja se että lapsellani on  huumorintaju.

 

4. Tein treeniä lattialla, ja yhtäkkiä Alba hyppäsi koko painollaan selkäni päälle. Ei sattunut erityisemmin, mutta säikähdin ja kerroin että siinä olisi voinut käydä todella pahasti. Liioitellen kerroin, kuinka olisin voinut halvaantua ja joutua loppuelämäkseni pyörätuoliin. Lapsi pyysi heti anteeksi, ja sanoi, ettei kyllä enää koskaan tee niin. Oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten: koska kuka sit tulee mun kans karkkikauppaan perjantaina? Toinen hiljainen hetki. Sitten hän äkkäsi eiku Rami tulee tietenki ja iloinen hyppeleminen jatkui. Sen pituinen se.

 

5. Olen alkanut mennä sänkyyn huomattavasti aiempaa aiemmin, yleensä samaan aikaan Alban kanssa eli noin kello kahdeksan. En yleensä nukahda heti, vaan lueskelen kirjaa, venyttelen, kuuntelen meditaatiomusiikkia tai kirjoitan, mutta yleensä viimeistään kymmeneltä olen kuitenkin jo nukkumassa, mikä taas on johtanut siihen että herään aamuisin yleensä suhteellisen virkeänä jo ennen herätyskelloa, eli lasta. Tuntuu ihanalta, kun aamuisin ei olekaan enää kiire. Olen hurauttanut joka aamu smoothien (yleensä aina sen saman, johon tulee banaania, pinaattia, mangoa, mustikoita, muutama lusikallinen rahkaa ja Oatlyn iKaffea. On niin hyvää, että lapsikin tykkää. Se on meidän taloudessa suurin kohteliaisuus, jonka voi keittiössä saada) , keittänyt puuron ja vaahdottanut jopa maidon kahviin (käsin toim.huom.). Eikä todellakaan ole vähättelyä sanoa, että sillä kuinka päivänsä aloittaa on todella suuri vaikutus siihen millainen päivästä muodostuu. Olen ihmisenä vähän sellaista nopeasti innostuvaa, mutta yhtä nopeasti myös kyllästyvää sorttia, ja toivon että tästä rutiinista ja tavasta toimia, en luopuisi.

 

 

 

 

 

6. Olimme muutama viikko sitten ystäväni kanssa eräässä ravintolassa syömässä. Olimme istuneet ikkunapöydässämme ensin viinilasillisten, sitten muutaman ruokalajin ja viinipullon, ja niiden jälkeen vielä lasillisten kanssa. Pitkään toisin sanottuna. Seurue oli välillä kasvanut kahdesta kolmeen, ja sitten taas takaisin kahteen. Olimme hakeneet kaikki juomat tiskiltä, ja maksaneet ne tietysti siinä samalla. Siinä vaiheessa kun aloimme tehdä lähtöä oli syömisestä kulunut jo hyvä tovi. Reippaasti heitimme takit niskaan ja kävelimme ulos ravintolasta. Tai noh, yritimme kävellä. Sillä ovelta meitä tuli hakemaan meille tarjoillut henkilö joka kertoi, että ruoasta kuuluisi sen syömisen lisäksi tavallaan maksaakin. Hävetti vietävästi. Kummallakaan meistä ei ollut käynyt edes mielessä, että jotain olisi maksamatta. Uskon kuitenkin, ettei tarjoilija epäillyt että olisimme kaikkien niiden kalliiden juomien jälkeen halunneet jättää sen suunnilleen 10€ suuruisen ruokalaskun tarkoituksella maksamatta. Mutta silti. Molempien poskia ehkä vähän punoitti ajatus siitä, että mitä jos joku kuitenkin ajatteli meidän yrittäneen klassisia juoksuja.

 

7. Tuosta edellisestä tulikin mieleeni, etten kestä alkoholia enää yhtään. Juon nykyään todella harvoin, joten viinapääni on aiempaakin olemattomampi. Olen huomannut, että kaikkein pahimmat jälkiseuraukset ovat sellaisilla ns.istumahumalilla. Keksin sanan ehkä juuri itse, mutta se tarkoittaa siis sitä, että koko illan aikana ei juuri poistuta pöydän äärestä tai sohvan nurkasta, ja lasia täytetään vähän kuin puolihuomaamatta. Humalan huomaa oikeastaan vasta sitten, kun olisi aika nousta ylös ja lähteä kotiin. Tuotakin mahtavaa iltaa seurasi aivan hirvittävän, kammottavan, järkyttävä krapula. Siis sellainen jolloin samaan aikaan sekä pelkää, että toivoo kuolevansa. Ja silloin taas tajusin entistä kirkkaammin sen, että en todellakaan halua tai tarvitse alkoholia enää edes harvoin, en ainakaan tuollaisissa määrin. Tällä toleranssilla kaksikin lasia on enemmän kuin tarpeeksi. Ilta oli ihana, mutta kieltämättä sen hauskuutta sumensi se, että seuraava päivä meni oksentaen. Viikkoa aiemmin kärsitty noro, kun ei ollut vielä tarpeeksi. Erityisen typerältä tuntuu se, ettei tuollainen krapula tullut minulle ensimmäistä kertaa, vaan tiedän kyllä että meikäläiselle sellainen saattaa iskeä pienemmästäkin määrästä. Miksi ihmeessä siis tieten tahtoen aiheutan itselleni jotain noin kamalaa?

 

8. Olen viimeisen neljän vuoden aikana lentänyt kerran Espanjaan (2015), kerran Kroatiaan (2018), kerran Kööpenhaminaan (2017) ja neljä kertaa Tukholmaan (2016-2018). Se on todella vähän suhteessa siihen millaisia määriä matkustin lentämällä ennen lapsen syntymää. Enkä yritä tässä nyt mitenkään pröystäillä sillä, että olisin ollut jotenkin esimerkillisen vastuullinen, sillä tuo matkustelun vähyys on liittynyt puhtaasti siihen, ettei ole ollut joko a)rahaa tai b)mahdollisuutta reissata, eikä sillä ole ollut tietoisen hiilijalanjäljen pienentämisen kanssa mitään tekemistä, vaikka haluaisin tietysti nyt väittää että olisi. Matkustelun vähennyttyä en kuitenkaan ole enää kaivannut matkoja samalla tavalla kuin ennen. Aiemmin suunnilleen elin reissusta reissuun. Edellisen reissun päätyttyä piti olla jo tiedossa jo seuraava reissu mitä odottaa. Ja elämä oli yhtä reissua tai reissun odottamista, eikä sellaisessa elämässä tietenkään ole mitään järkeä.  Jostain syystä kuitenkin juuri nyt kaipaan aurinkoon ja lämpöön ja ihan järjettömästi. Ja jos tähän asti ajatus lapsen kanssa matkustamisesta on tuntunut lähinnä työläältä, niin nyt matka uimalämpöisen meren läheisyyteen tuntuu suunnilleen ihanimmalta ajatukselta, mikä päässäni on koskaan ollut. Mutta niin paljon, kuin haluaisinkin vain varata matkan ja lähteä, niin tällaisten artikkelien jälkeen tuntuu siltä, että ehkä kuitenkin parempi vain pysytellä kotona ja tutustuttaa lapsensa vieraiden kulttuurien, ja uusien paikkojen sijaan zero waste- elämäntapaan ja näyttää maailmaa Googlen kuvahaun ja elokuvien kautta. Sitäpaitsi Googlen street view: llä voi melkein tuntea olevansa jossain muualla.

 

 

 

 

+ bonus: Ja sitten vielä tällainen asia, joka kannattaisi jättää kertomatta, mutta kerron kuitenkin: pieraisin muutama viikko sitten poikaystävän seurassa ensimmäistä kertaa (kerrottakoon, että en ole mitenkään tietoisesti pidätellyt aiemminkaan mitään, mutta ei vain ole pierettänyt) ja tiedättekö mitä hän sanoi? ”Ihanaa! Sä pierasit. Mulle tuli tosta tosi lämmin olo”. Ja tiedättekö mitä muuta? Niin tuli mullekki.

Ainiin, ja se on vielä sanottava että ei se Googlen street view oikeasti tunnu miltään, valitan.


Olen viimeisen viikon kuunnellut aina joka päivä vähintään jakson Antti Holman Auta Antti!- podcastia. Joka on konseptina sekä nerokas, että aivan posketon. En ole aikoihin ollut mistään niin inspiroitunut kuin siitä. Jokaisen jakson jälkeen (ja yleensä myös sen aikana) on ollut pakko kirjoittaa asioita ylös. Jokaisessa jaksossa Antti vastaa kuulijoiden lähettämiin kysymyksiin ja aika usein ne kysymykset ovat olleet sellaisia, joita olisin voinut itsekin ainakin jossain vaiheessa elämääni kysyä, joten Antin vastauksista on luonnollisesti saanut paljon. Mutta, sen kautta on vastattu myös sellaisiin kysymyksiin, jotka ovat auttaneet ymmärtämään täysin itsestäni poikkeavalla tavalla ajattelevia ja toimivia ihmisiä.

Yksi esimerkki sellaisesta simppelistä, mutta tarpeellisesta havahtumisesta on liittynyt onneen. Ja siihen, missä se onni oikeastaan asuu.  Antin avustuksella olen taas muistanut sen, että onni ei ole joka epämääräinen päämäärä, joku yksittäinen asia tai elämäntilanne, joka saavutetaan sitten joskus. Onni on pieniä, ohikiitäviä hetkiä, kuplia kaiken muun keskellä. Ja kuten Antti sen sanoo: aika usein sellaisia hetkiä, joita on edeltänyt joku suuri (tai keskisuuri) ponnistus. Tajusin, että tulen älyttömän onnelliseksi esimerkiksi siitä, että teen jotain valmiiksi. Oli se sitten vaatehuoneen maalaus, blogikirjoitus, tyhjennetty meililaatikko, valmis työprojekti, siisti koti tms. Olen joskus sanonut tämän ennenkin, että saatan tuntea suurempaa onnea siitä, että löydän kaapista sinne unohtuneen sipsipussin silloin, kun himo on järkyttävä ja lähikauppa on jo kiinni – kuin siitä, että saavutan vaikkapa työrintamalla jonkun sellaisen asian mistä olin haaveillut. Mutta toisaalta sellaisista asioista on helppo tuntea onnea silloin, kun perusasiat ovat hyvin. Mutta olen tuntenut ihan valtavan suurta onnea toisaalta myös sellaisista vaiheissa elämää, kun aika lailla kaikki on ollut päin honkia.

 

 

Tällä hetkellä elämässä jyllää melkoinen kriisi, tai oikeammin pelko mahdollisesti uhkaavasta valtavasta kriisistä.  Ja tiedän, että joskus olisin antanut sen värittää lähes koko elämää. Ajatellut että nyt on vaan kärsittävä tämä surkeus läpi, ja että nyt on tällainen paska vaihe, että onni laitetaan nyt pauselle, ja se odottelee siellä sitten siihen asti että tämä paska vaihe on eletty läpi.  Mutta eihän se oikeastaan niin mene. Tai ei sen tarvitse mennä niin. Siinä paskimmassakin vaiheessa voi tuntea onnea. Vaikka joka päivä. Ihan pienistä asioita (ja puhun nyt siis terveestä ihmisestä). Siitä, että liikkuu vaikka ei oikeastaan jaksaisi. Tekee ruoan, ja kattaa sen nätisti vaikka ei huvittaisi. Petaa sängyn aamuisin, käy kävelyllä, lakkaa kynnet, hoitaa ihoaan iltaisin, tekee hommat ajallaan. Onni ei saavuta välttämättä heti näitä asioita tehdessä, mutta ei niiden tekeminen jälkikäteen ainakaan kaduta, yleensä ihan päinvastoin.

Rutiinit ovat toinen sellainen asia, jotka tekevät ainakin minut onnelliseksi. Tai se, että niitä noudattaa. Ei orjallisesti, tai niin että menee sekaisin jos joskus jokin rutiini jääkin välistä, mutta niin säännöllisesti kuitenkin, että sitä voi kutsua rutiiniksi. Onni on pieniä kuplia siellä tällä- useimmiten ihan itse aiheutettuja ja aikaan saatuja, ja usein ainakin sen pienen ponnistuksen takana. Onni on itsensä voittamista- ei muille todistelua tai ulkopuolelta saatua hyväksyntää. Vaan jotain sellaista syvempää ja pysyvämpää.  Ja se tuntuu aivan hirvittävän lohdulliselta. Onnen ei tarvitse kadota elämästä silloin kun se paskuus osuu kohdalle. Paskan ei tarvitse olla pelkkää sitä itseään.  Sen yksinkertaisen, ja monelle varmasti itsestään selvän, oivalluksen myötä koko elämä tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä. Siltä, että tässä kaikessa on kuitenkin oikeastaan aika paljon järkeä, eikä tämä elämä olekaan vain sellaisten sekalaisten sattumien ja vaiheiden suma.

 

 

 

 

En tiedä miksi, mutta tarvitsisin sitä, että joku toinen sanoi minulle että onnea ei tarvitse, eikä edes kannata tavoitella. Onni on pieniä hetkiä siellä täällä. Tuntui huojentavalta saada päästää irti jostain sellaisesta mystisen, kestävän ja pysyvän onnen metsästyksestä. Koska tiedättekö mitä, ei sellaista ole olemassakaan. Mikään elämäntilanne, saavutettu tavoite tai unelma ei tee minua onnelliseksi, ellen osaa nauttia, ja rakentaa itselleni, niitä pieniä, joskus ihan ohikiitäviä, hetkiä. En tule olemaan mystisesti todella paljon onnellisempi sitten kun asun siinä unelmieni kodissa, lapsia on kolme, mutta vauvavuodet ovat kuitenkin jo takana, olen työssä joka antaa, ja jolle itse annan eikä rahasta tarvitse tietenkään koskaan huolehtia. Ehei, silloinkin elämässä tulee olemaan surkeutta, huolia, ja erilaisia vaiheita. Onni ei ole siellä sen pysyvämpää, kuin nyt tässä hetkessä. Enää en ajattele haluavani noita edellä mainittuja asioita tullakseni onnelliseksi, vaan tavoittelen ja haluan niitä siksi, että pidän itsestäni ja tahdon antaa itselleni sellaisia asioita, joista nauttisin, tai jotka toisivat elämään lisää merkitystä ja syvyyttä.

 

 

En seuraa blogin statistiikkoja, eikä minulla ole tällä hetkellä hajuakaan kuinka moni ihminen kirjoituksiani lukee, vai lukeeko kukaan. Kommentit ovat oikeastaan ainoa merkki siitä, että joku on nähnyt ja lukenut sen, mitä halusin kertoa. Joten ilahdun joka kerta yhtä paljon, kun joku jaksaa sellaisen jättää. Nyt kiinnostaisi ihan erityisesti (ok.sanon näin varmaan jokaisen postauksen jälkeen….) mitä te ajattelette onnesta? Missä se asuu, ja kannattaako sitä tavoitella?