27 syyskuu 2017 - 17:00

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, Yleinen by
0 Likes

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Alban ollessa vielä ihan pieni ajattelin usein äärimmäisen suurella kunnioituksella vanhempia, jotka ovat lapsensa/lapsiensa kanssa yksin. Mietin, että kuinka he ikimaailmassa jaksavat. Muistan kuinka kiitollinen olin aina, kun puoliso tuli työpäivän jälkeen kotiin ja otti homman haltuun, niin että itse sain levätä, kerätä voimia. Muistan tarkkaan kuinka pitkiltä tuntuivat ne päivät, jolloin toinen ei tullutkaan töiden jälkeen suoraan kotiin. Puhumattkaan niistä päivistä, kun toinen oli poissa yhden kokonaisen. Ja ei, niitä sellaisia päiviä ei todellakaan ollut montaa.
Muistan ajatelleeni tuolloin, etten koskaan pärjäisi ja jaksaisi kaikkea yksin. Toisen apu tuntui aivan järjettömän tärkeältä ja isolta asiasta aivan kaikkien hyvinvoinnin ja onnen kannalta.

Alba ei ole päivähoidossa, joten ne viikot kun hän on minulla olemme yhdessä ihan koko ajan. Heräämme yhdessä aamuseitsemältä, hän nukahtaa viereeni iltakahdeksalta ja herää siitä taas seuraavana aamuna. Herätyksien välillä teemme yhdessä oikeastaan kaiken. Ja se tuntuu ihan valtavan suurelta luksukselta. Saada olla läsnä ja lähellä koko ajan. Etenkin nyt, kun siihen ei ole enää mahdollisuutta joka ikinen päivä, sillä lapsella on toinenkin, ihan yhtä tärkeä, koti.

Yksi isoimmista ja pelottavimmista asioista eron kynnyksellä olikin se, kuinka jaksaisin ja osaisin lapsen kanssa yksin (siis sen lisäksi että kuinka kestäisin olla hänestä erossa). Mutta niin vaan kaikkeen näköjään tottuu. Sellaiseenkin mihin ei ehkä ensin uskonut. Ja nyt en oikeastaan enää edes saa kiinni niistä tunteista, kuinka paljon toisen apua tarvitsi. Tiedän jo, että pärjään vallan hyvin yksinkin. Ja mikä tärkeintä, jaksan. Ja nautin. Voimaannun. Tästä kaikesta.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Ja oikeastaan, en edes ajattele olevani yksin. Vaan kaksin. Minä ja hän, Trishinin tytöt.

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, Yleinen by
0 Likes

18 kesäkuu 2017 - 19:04

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

Processed with VSCO with f2 preset

Pahoittelen jo nyt sitä, että viime aikoina postausaiheet ovat pyörineet tämän yhden ja saman teeman ympärillä. Lupaan skarpata heti, kun skarppauksen aika on. Toivottavasti pian. Esimerkiksi heti ensiviikolla, lupaan että silloin tänne tulee reilusti postauksia joiden sisältö on muutakin kuin tämä uudehko elämäntilanne tai siihen liittyvät fiilikset. Nyt alkaa tuntua jo ihan itsestänikin siltä, että eiköhän tätä kaikkea ole jauhettu aivan riittämiin. Mutta jos nyt vielä yhdestä asiasta vähän ennen kuin suljemme tämän aiheen (hetkeksi ainakin), nimittäin siitä, kuinka koko elämä tuntuu yhtäkkiä jakautuneen kahteen. Tuntuu siltä, ettei ole enää sellaista yhtä ja samaa, tasaista elämää, joka noudattelee päivästä toiseen sitä tiettyä tuttua kaavaa, vaan yhtäkkiä tuntuukin olevan kaksi erillistä elämää, ja erilaisia rooleja. Yhtenä viikkona olen äiti. Äiti, joka on kotona lapsensa kanssa. Herää aamulla kello seitsemän leikkimään pehmoleluilla lääkäriä (samaa leikkiä, samoilla vuorosanoilla on leikitty pian kuukauden päivät….), kertoo kuusikymmentä kertaa päivässä miksi täytyy pukeutua, syödä, käydä vessassa, pestä hampaat, tulla alas pöydältä ja olla varovainen. Halaa, suukottaa ja silittää hentoja hiuksia, pitää kädestä, ottaa syliin ja puhaltaa. Lukee iltaisin saman sadun vähintään neljästi ja nukkuu yönsä väistellen pientä ihmistä, joka onnistuu aina valloittamaan sängystä suurimman osan. Niinä viikkoina, kun olen Alban kanssa en ole juuri muuta kuin äiti. Ihan jokaisella solulla, jota minussa on.

imageimage

Ja sen viikon jälkeen tulee toisenlainen viikko. Sellainen jolloin olenkin yhtäkkiä vastuussa vain itsestäni. Voin tehdä mitä vain, milloin vain, missä tahansa. Mennä nukkumaan ja herätä koska haluan. Lähteä spontaanisti yöuinnille, kaupunkilomalle, tanssimaan tai pyöräilemään. Voin nähdä ystäviä niin paljon kun vain jaksan. Niinä viikkoina kun Alba on isällään tuntuu siltä kuin en olisi äiti oikeastaan ollenkaan. Yhtäkkiä se rooli ei näyttele mitään konkreettista osaa päivissäni. Tottakai ajattelen Albaa jatkuvasti, kyselen kuulumisia face timella ja viesteillä, mutta silti, äitiys ei näy konkreettisesti noiden päivien arjessa. Ja se tuntuu erikoiselta. Vähän pahalta. Se oli jotain sellaista, johon en ollut osannut valmistautua. Että eron myötä, sitä joutuu eroon myös lapsestaan. Siihen on kyllä tottuminen. Tähän kaikkeen on. Mutta juuri nyt, otan kaiken ilon irti tästä omasta ajastani ja lähden muutamaksi päiväksi Kööpenhaminaan. Ihan vaan koska voin. Ilman sen kummempaa säätöä. Ja keskiviikkona saan sitten olla taas äiti. Uusin voimin.

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

14 toukokuu 2017 - 23:16

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

Processed with VSCO with f2 preset

Äitiys.

Suurin sana, jonka tiedän.
En ollut koskaan ennen omaa lasta ymmärtänyt edes laidasta kuinka paljon kaikkea tuo rooli pitää sisällään. Ihan järkyttävän määrän erilaisia tunteita, toiveita, pelkoja, odotuksia. Rooli, jonka edessä tuntee itsensä aivan uskomattoman pieneksi, mutta joka samaan aikaan saa minut tuntemaan itseni vähän isommaksi, vähän vahvemmaksi, vähän paremmaksi. Ei siksi, että kuvittelisin olevani jotenkin onnistunut äitinä, vaan ihan jo pelkästä siitä syystä että saan olla sitä. Tunnen itseni ihan valtavan etuoikeutetuksi, että todella saan. Minulle on annettu näin suuri ja hieno tehtävä. Saan katsella tuota pientä, pätevää tyyppiä ja miettiä että juuri minua hän kutsuu äidikseen. Se on jotain sellaista, mitä on sanoin hankala edes kuvailla. Se on ylpeyttä, palahduttavaa rakkautta, onnea ja kiitollisuutta, mutta se on myös järkyttävän usein epävarmuutta, huonommuuden tuntoa, pelkoa ja syyllisyyttä. Raivoa ja epätoivoakin joskus.

Processed with VSCO with f2 preset

Mutta silti, aivan jokaisen päivän iltana- niiden kaikkein hankalimpienkin, katselen tuota nukkuvaa pientä joka hakeutuu aina unissaankin ihan kiinni, ja mietin että tässä maailmassa ei kyllä ehkä kuitenkaan ole mitään suurempaa kuin tämä rakkaus. Tässä näin, minun ja sinun välissä Albaseni.

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

16 maaliskuu 2017 - 17:00

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

 

DSC_3220

Saan aina toisinaan vastata kysymyksiin siitä, miksi olen päättänyt näyttää lapseni kasvot täällä blogissa. Jos ihan rehellisiä ollaan en ole ehkä koskaan tehnyt mitään varsinaista päätöstä asista. Olen vain tehnyt niin. Julkaissut Albasta ensimmäisen kuvan omassa instagramissani tämän ollessa n.neljän tunnin ikäinen. Ja jatkanut kuvien julkaisemista tasaisesti sen jälkeenkin. Kai se on liittynyt jotenkin sellaiseen vanhemman ylpeyteen. On ollut halu esitellä tai näyttää tuota maailmankaikkauden hienointa ja suurinta ihmistä aivan kaikille. Että katsokaa nyt millaisella ihmeellä meitä on siunattu. Eikä silloin ole sen syvällisemmin pohtinut millaisia seurauksia kasvojen näyttämisellä voisi mahdollisesti olla.

Huomaan kuitenkin, että nyt lapsen kasvaessa ja saadessa selkeitä omia, tunnistettavia piirteitään olen tullut hieman varovaisemmaksi sen suhteen kuinka paljon kerron ja näytän. (Ja kai se sama on ulottunut vähän kaikkeen. Siinä missä blggaamisen alussa tuntui helpolta kirjoittaa ja kertoa melkein mistä vain, on yhtäkkiä viime aikoina tullut hankalaa. En oikein tiedä mitä kertoisin, mistä puhuisin. Toisinaan mietin että alkaisin pitää kuvapainoitteisempaa blogia- keskittyen vain lähinnä tyyliin, sisustukseen ja ravintoon. ja jättäisin kirjoittamisen vähemmälle. Niin, etten kertoisi oikeastaan mitään. Mutta sitten tajuan aina, että kirjoittaminen on juuri se asia, josta eniten nautin, joka antaa minulle (ja ehkä myös sinulle) niitä kuvia enemmän. Ja tarkoitan juuri sitä sellaista kirjoittamista, jossa annan myös itsestäni jotain.)

DSC_3216DSC_3217

Olen miettinyt viime päivinä sitä millä oikeudella minä pidän lastani esillä nyt, kun hän ei itse vielä osaa kertoa onko asia hänelle ok. Tietysti olen aina ollut aika tarkka siitä mitä kerron ja näytän, ja uskon vahvasti että mikään hänestä kertomani tai näyttämäni ei olisi hänelle vahingollista. Mutta toisaalta, vähänpä tiedän. Meitä ihmisiä on niin moneksi. Se on taas viime aikoina tullut huomattua.

Nyt kuitenkin tiedän, että Albaa tullaan näkemään täällä ja takuulla myös instagramissa paljon aiempaa vähemmän. Ja toivon, että sinä olet niin viisas että ymmärrät että vaikka Alba ei enää samalla tavalla ole esillä näissä medioissani, niin se ei tarkoita sitä että viettäisin hänen kanssaan jotenkin vähemmän aikaa. Koska uskokaa pois, sellaistakin kuvitellaan. Se tarkoittaa vain sitä, että haluan suojella häntä joltain sellaiselta mitä itse nyt joudun kestämään.

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes