30 lokakuu 2018 - 21:09

in Perhe, Yleinen by
9 Likes

Facebook muistutti muutama päivä sitten näistä valokuvista minusta ja Albasta, jotka on otettu tarkalleen neljä vuotta sitten. Alba oli tuolloin vajaa kahden kuukauden ikäinen pieni pötkylä, ja minä itse yhtä tuore äiti. Nämä kuvat herättivät aivan järkyttävän muistojen tulvan. Tuntui käsittämättömältä että muistin tuon noiden kuvien ottohetken ihan kuin se olisi ollut eilen, tai korkeintaan viime viikolla, vaikka todellisuudessa siitä oli kerennyt vierähtää neljä (4!) kokonaista vuotta. Vaikka valtavan paljon on mahtunut noiden kuvien ja tämän hetken väliin niin silti aikaa tuntuu tuhlaantuneen ainakin tuplasti suhteessa tapahtumiin.  Noiden kuvien innoittamana aloin selailemaan omia vanhoja postauksiani niiltä ajoilta, kun Alba oli vielä pieni. Ja teki mieli nostaa sieltä tänne muutama, joista tässä nyt niistä yksi. Tämä postaus huvitti, koska niin moni asia tässä on edelleenkin ihan täysin totta. Lisäsin muutamiin kohtiin kommenteja tältä päivältä, jos koin tarpeelliseksi.

Postaus kirjoitettu ja julkaistu 11.10.2016

Lapsen saaminen herättää luonnollisesti aika paljon ajatuksia, toiveita ja odotuksia.  Pelkästään jo tieto siitä, että lapsi on tulossa tekee ihmeitä. Sitä alkaa miettiä oikeastaan aivan kaikkea vähän eri tavalla. Miettii millainen vanhempi haluaisi olla, ja miettii millainen se oma lapsi tulee olemaan. Sitä kaikkea on kuitenkin todella vaikea kuvitella, koska se on jotain sellaista mitä et ole kokenut koskaan aiemmin. Ellet siis ole kokenut. Mutta puhun nyt siis lähinnä niistä, jotka odottavat esikoistaan. Kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja vähän pelottavaltakin. Silti saattaa olla aika selkeät suunnitelmat sen uuden roolin suhteen. Mulla ainakin oli. Olen ihan kirjannut ylös asti asioita mitä minä en todellakaan tulisi tekemään, ja mitä taas todellakin tulisin. En nyt löytänyt tuota listaa mistään, koska hukkaan nykyään kaiken mihin kosken, mutta muisti pelaa kuitenkin sen verran, että tällaisen listan sain sen syövereistä kaivettua. Nyt kahta vuotta myöhemmin on hyvä vähän pysähtyä katselemaan, että kuinka hyvin olen pysynyt niissä suunnitelmissani.

 

 

Synnytän ehdottomasti ilman kipulääkkeitä, koska niinhän tekevät ja ovat tehneet miljoonat naiset minua ennen.
Hyvä yritys. Jos vielä joskus tule seuraava kerta niin aion kyllä pyytää aivan kaiken mahdollisen aivan heti. Se ehkä kertoo kaiken tarpeellisen.

EDIT: Paitsi että en kyllä ehkä aiokaan. En tiedä onko aika kullannut muistot vai mitä on tapahtunut, mutta ajatus täysin luonnollisesta synnytyksestä kiehtoo edelleen, ja aion kokeilla sitä mikäli vielä joskus niin onnellisesti käy.

 

Palaisin töihin heti, kun lapsi on yhdeksän kuukautta.
En palannut. Mutta kolme kuukautta sen jälkeen kyllä. Tosin vain muutamaksi päiväksi viikossa.

EDIT: ja aika pian tuon aloittamisen jälkeen heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi, joka tarkoitti sitä että bloggasin ehkä kerran viikossa aiemman viiden kerran sijaan.

En kuitenkaan laittaisi lastani koskaan päiväkotiin ennen kuin tämä osaa puhua.
Enkä laittanutkaan. Alba aloitti päiväkodissa 2 v ja 1kk ikäisenä. Puhuu jo sujuvasti sekä suomeksi että venäjäksi. Työssäkäynti niin, että lapsi on kotona onnistuu kun on mielettömän hieno tukiverkosto, joka haluaa olla lapsen elämässä yhtä paljon kuin mekin, ja niin että molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä eivätkä näe toisiaan kuin kerran viikossa. Sacrifices, you know.

EDIT: Alba taisi olla päivähoidossa ehkä kuukauden, maksimissaan kaksi ennen kuin otimme hänet takaisin kotihoitoon. Päiväkoti ei ehkä ihan ollut sellainen, kuin olisimme toivoneet ja kaikki se sairastelu mikä alkoi heti ensimmäisellä viikolla, oli tuohon aikaan itselleni ihan liikaa. Otin aina Alban sairastelun aivan järjettömän raskaasti, ja olin varma että kuolema on lähellä ja sellainen kuukauden mittainen sairasteluputki ei todellakaan tehnyt hyvää myöskään meikäläisen mielenterveydelle. Lisäksi olin heittäytynyt juuri täysipäiväiseksi bloggaajaksi, enkä kuitenkaan juuri koskaan blogannut niin krhmm miksipä en hoitaisi omaa lastani kotona, kun kerran olin kuitenkin kotona.
Alba aloitti päivähoidon toisessa paikassa tämän vuoden alusta, ja paikka on osoittautunut ihan mielettömäksi.

 

 

Me emme todellakaan koskaan sitten lapsen synnyttyä nukkuisi eri huoneissa. Siis me vanhemmat.
Juu eipä. Taidettiin Alban syntymän jälkeen nukkua ehkä kaksi yötä koko perhe samassa huoneessa, jonka jälkeen Roma muutti olohuoneeseen 10 kuukaudeksi. Ja se oli ehkä viisainta, mitä me olemme koskaan päättäneet. Tuolla tavoin taloudessa oli aina yksi tolkun ihminen, hyvin levännyt ja järjissään. Itse saattoi taas oikeuttaa itselleen vähän kaikenlaista, koska oli noh – väsynyt. Ja toisaalta taas, sai vaatia toiselta kaikenlaista, koska tämä oli noh – levännyt. Sitäpaitsi oli ihanaa saada ikävöidä toista iltaisin. Läheteltiin iltaisin viestejä toisillemme viereisiin huoneisiin, ja tuntui ihan sellaiselta seurustelevalta taas. Tätä suosittelen aivan kaikille.

EDIT: jos suhde päättyi eroon n.kolme kuukautta tämän kirjoittamisen jälkeen, niin en ehkä sittenkään voi suositella tätä kenellekään?

 


En ehkä halua koskaan imettää.
En ole vieläkään ihan varma halusinko, mutta tein sitä silti 18 kuukautta. Varmaan laiskuuttani lähinnä. Olihan se nyt öisin se huomattavasti helpompi vaihtoehto niiden pullojen ja maidon lämmittelyn sijaan.

 


En todellakaan unohtaisi itseäni lapsen saatuani.
Ehkä vähän saatoin vuodeksi kyllä unohtaa. Mutta se on ihan suotavaa, ja ymmärrettävää. Sitä menee sellaiseen kuplaan, josta ei oikeastaan edes halua ulos. Siis ainakaan vuoteen. Sen jälkeen saattaa haluta kahta kauheammin.

EDIT: jatkossa osaisin olla ehkä vähän vähemään ”totaalitaarinen”. En nähnyt lapsen saamisen jälkeen oikeastaan ketään ensimmäiseen vuoteen. Halusin vain olla kotona perheen kanssa. Se ei välttämättä ollut viisain valinta ihmiselle, joka oikeasti kaipaa aika paljon muita ihmisiä ympärilleen.

 

 

En koskaan pukisi lasta kuten itseäni. En myöskään pukisi lastani väreihin, enkä kuoseihin.
Pieleen meni. Puen lasta usein, kuten itseäni koska kas kummaa vaatemakuni on sama vaikka kyseessä onkin lapsi. Tietysti materiaalit ovat usein vähän toisenlaisia, mutta kyllä minä lastenkin vaatteissa pidän ihan niistä samoista simppeleistä jutuista, kuin omissanikin. Mitä taas tulee niihin kuoseihin ja väreihin, niin aika varoen käytän niitä edelleen. Mutta, lastani pukevat varsin innokkaasti myös kaksi Venäjän-mummoa. Ja voin kertoa, että meidän makumme krhm hieman eroavat toisistaan. Lähes joka kerta Alba tulee mummolasta kotiin aivan toisen näköisenä, kuin sinne mennessään. Ja se on aivan okei. Tai ainakin pitäisi varmaan olla. Välillä vähän silti saatan nieleskellä. Ja piilotella niitä kaikkein kamalimpia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään.

EDIT: Venäjän-mummot pukevat lasta edelleen yhtä innokkaasti, ellei vielä innokkaammin kuin ennen ja alan olla jo aika sujut sen asian kanssa. Silti aina välillä huvittaa kuinka erilaiselta lapsi näyttää niinä päivinä, kun ei ole meillä. Mutta ei ollenkaan pahalla tavalla, vaan sellaista positiivista huvitusta.

 

 

Lapsellani olisi aina päällään puhtaat vaatteet.
Totta. Paitsi silloin, kun ne ovat likaiset. Ja aika usein ne ovat. Enkä jaksa vetää siitä sen suurempaa stressiä. Tuon ikäiset vaan nyt sattuvat tykkäämään viilipurkin kaatamisesta päälleen, tai siitä miltä kuulakärkikynä tuntuu uusien farkkujen pinnalla ja vesiväritkin ovat usein kivempia vaatteilla kuin paperilla. Tietysti vaihdan lapselle puhtaat vaatteet aina, kun olemme menossa jonnekin/ meillä on vieraita, mutta jos olemme kotona ihan vain omalla porukalla niin en todellakaan vaihda vaatteita jokaisen ruokailun jälkeen. Sitä pyykin määrää muuten. Huh. Mä haluan tehdä elämälläni muutakin, kuin pyykätä ja viikata.

EDIT: Ihanaa, että samoja vaatteita voi nykyään helposti käyttää vaikka kolme päivää putkeen, niin että ne ovat oikeasti myös puhtaita. Kaukana ovat ne ajat kun vaatteita olisi pitänyt vaihtaa sen kuusi kertaa päivässä, jos olisi halunnut pitää aina vain puhtaita.

 

 

En kyllä anna lapseni maistaa sokeria. En ainakaan ennen kuin tämä täyttää 18 ja on kyllin järkevä päättämään itse haluaako sitä elämäänsä vai ei.
Juuh elikkäs. Tuo lapsi tiesi kyllä jo puolen vuoden ikäisenä aivan tasan tarkkaan, että suklaa on suklaata ja sitä tulee himoita. Piste. Kehen lie tullut.

EDIT: Tietää sokerin hienouden kyllä yhä edelleen. Kehen lie tullut… Tosin ihan yksinään en itseäni syytä, osansa on varmaan saanut siitäkin, että venäläisessä keittiössä suunnilleen kaikki tunnutaan syövän hillon tai hunajan kanssa.

 

 

 Veisin lapseni ainakin vauvauintiin, muskariin, temppukerhoon ja satubalettiin.
Paitsi etten vienyt. Yhteenkään niistä. Mikään muu kuin tuo vauvauinnin väliinjättäminen ei tosin harmita. Ette edes voi kuvitella sitä huudon määrää mikä tuosta lapsesta lähtee, kun vesi liippaa edes läheltä hänen kasvojaan. Jotenkin kaukaisilta tuntuvat ne sukeltelevat vauvat….

EDIT: Nyt vesi ei kyllä todellakaan enää pelota. Kesällä ei juuri muuta tehtykään kuin uitu, tosin se sukeltaminen edelleen vähän hirvittää. Samoin kun veden joutuminen silmiin. Mutta silti, uimaan voi oppia selvästi ilman vauvauintiakin. Muskarissa ja taidekerhossa Alba kävi tammikuusta kesäkuuhun, mutta nyt ollaan kesän jälkeen otettu ihan iisisti harrastuksien suhteen. Nämä arki-illat kun kiitävät muutenkin niin vauhdilla ohi.

 

Meillä ei todellakaan olisi kaksivuotiasta vaippojen käyttäjää.
Vaan kyllähän meillä on. Ja on varmaan vaippoja käyttävä 2,5 vuotiaskin.

EDIT: Oli muuten juuri noin. Riisuin Albalta vaipan tämän 3-vuotissynttäreiden aamuna, ja sen koommin sitä ei ole päälle puettu, eikä yhtäkään vahinkoa ole sen koommin täällä tullut. Lieköhän siis ollut jo aikakin…

 

 

Ottaisin lapsen mukaan kaikkialle minne menen.
Väärin. En ota. Nautin omasta ajastani ja omista jutuistani niin paljon, että menen usein todella mielelläni ihan yksin. Mutta suurin syy on kyllä se että poden niin järkyttävän huonoa omaatuntoa aina, kun otan Alban mukaani johonkin paikkaan, joka on ehkä kivempi minulle kuin hänelle. Ihan älytöntä, tiedän. Olen yrittänyt päästä siitä eroon tekemällä juuri niitä asioita, mutta voi! Sydäntä pistää ja viiltelee aina siihen malliin, ettei se alunperin kivalta tuntunut homma enää sen kaiken pistelyn kanssa tunnukaan niin hyvältä. 
Kaikkein mieluiten teenkin Alban kanssa niitä asioita, mistä tiedän tämän valtavasti nauttivan. Itsekin yritän. Sillä jaettu ilo jne.

EDIT: Nykyään Alba kyllä kulkee mielellään mukana mihin tahansa nyt menenkin. Eräänkin kerran ollut mukanani palavereissa ja muissa ankeissa aikuisten jutuissa, ja olen selvinnyt niistä jopa ilman huonoa omatuntoa.

 

 

Annan Roman olla lapselle isä ihan omalla tavallaan. En puutu, enkä ojentele enkä todellakaan kuvittele tietäväni paremmin.
Vaikeaa on ollut, sillä aika usein tuntuu vähän siltä niinku tietäisin ihan vähän paremmin ja enemmän. Mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta annoin aika vapaasti toisen tehdä asiat juuri niin kuin tämä parhaaksi koki. En puuttunut, enkä valittanut. Mutta toista on nyt. Vasta nyt tuntuu, että niitä kasvatuksellisia haasteita alkaa tulla, ja nyt on huomattavasti hankalampaa antaa toisen toimia tavallaan. Yritän silti. Sillä tiedän, etteivät omat tapani toimia ole oikeasti yhtään parempia. Todennäköisesti päinvastoin.

EDIT: Tässä oon edelleenkin aika huono. Ajattelin aika usein osaavani ja tietäväni vähän paremmin ja vähän enemmän. On vaikea olla puuttumatta asioihin, kun tuntuu siltä – silloinkin, vaikka tietäisi ettei oikeasti pitäisi.

 

 

Heti, kun lapsi vaan pysyisi pystyssä meillä tanssittaisiin joka päivä.
Ja sitä meillä kyllä todellakin tehdään. Alba pyytää usein aina heti aamuisin ”lauluja” koska haluaa tanssia. Äitinsä tyttö. Ja aina kun tulevat moikkaamaan mua töihin ja Alba kuulee liikkeessä soivan musiikin tahtoo tämä aivan joka ikinen kerta heti päästä tanssimaan.Sitä hän sitten siellä asiakkaiden lomassa tekee. Eihän muut ihmiset sitä polvien notkottamista välttämättä tanssiksi ymmärrän, mutta minä kyllä tiedän.

EDIT: Alba pitää kyllä edelleen huolen siitä, että tanssia on riittävästi. Tuntuu, että itse ei todellakaan ”ehdi” enää mukaan samalla tavalla kuin ennen. Aina on siivottavaa, viikattavaa, pyykättävää tai muuta tehtävää.

 

 

Aion olla ihan sillain vaatimattomasti täydellinen äiti.
Unohdin tämän heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Nykyään en edes yritä, sillä tiedän että sitä täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on ihan vaan olla läsnä. Siinä niin. Kuulla ja nähdä, oikeasti kohdata. Jakaa hetkiä, asioita. Siinä mä oon omasta mielestäni onnistunut aika hyvin. Olemaan läsnä siis.

EDIT: Toisinaan onnistuu tuo läsnäolo paremmin kuin toisina hetkinä/päivinä. Huomaan, että kaikki oma kuorma kostautuu kyllä heti siinä, miten jaksaa olla läsnä lapselle. Jos on huoli/murheita/stressiä sitä niin helposti sukeltaa niihin, eikä osaa nähdä lasta samalla tavalla kuin niinä päivinä, jolloin asiat on hyvin ja elämä tuntuu kevyeltä. Onneksi niitä surkeampia päiviä on nykyään niin harvakseltaan. Olen myös huomannut, että aina sellaisina päivinä kun olen päättänyt etten koske puhelimeen koko päivänä, on huomattavasti helpompaa olla läsnä. Hermoillekaan ei kukaan onnistu käymään, kun ei yritä tehdä mitään muuta samaan aikaan, sen kun on vain ja näkee sen pienen.

 

TÄMÄ KYSYMYS AJANKOHTAINEN EDELLEEN:
Kiinnostaisi kuulla millaisia asioita te piditte ennen lapsen syntymää tärkeinä? Ja millaisista asioista, ette ole joustaneet sen syntymän jälkeenkään.

in Perhe, Yleinen by
9 Likes

22 maaliskuu 2018 - 20:00

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

Sen jälkeen, kun maaliskuussa kirjoitin täällä blogissa erosta olen tasaisin väliajoin saanut sähköposteja ja viestejä ihmisiltä, että selviääkö erosta ja jos, niin kuinka. Ja nyt muutaman viime kuun aikana olen saanut muutaman kerran toiveita, että kertoisin millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä elämä eron jälkeen ylipäätään tuntuu.

Heti alkuun paljastettakoon, etten todellakaan osaa kirjoittaa mitään selviytymisopasta eroon. Tiedän, että se menee jokaisen parin kohdalla omalla tavallaan. Ja aivan jokaisessa erossa on erilaisia vaiheita: toivottomia ja niitä vähemmän toivottomia ja sitten myös sellaisia tosi hyviä aikoja. Tunteet tulevat ja menevät. Kunhan keskinäinen kunnioitus yritetään muistaa edes suurimman osan ajasta, ja molemmat pitävät sovituista asioista kiinni- on ero varmasti ainakin vähän helpompi.

Nyt erosta on kulunut 15 kuukautta. Tiedän, että meidän eromme on luultavasti ollut sieltä helpoimmasta päästä. (Ja perustan tämän siis täysin niihin kokemuksiin mitä olen läheltä muilta kuullut). Asuimme yhdessä vielä neljä kuukautta eron jälkeenkin, eri huoneissa tosin. Emme ole juuri riidelleet, siis sillä tavalla isosti ja pitkään, vaan suurin osa asioista on sujunut melko mutkattomasti. Tietysti myös hankauksia on tullut, mutta niin kai ihmissuhteissa aina. Jaamme Alban huoltajuuden suunnilleen tasan ja näemme myös toisiamme aina silloin tällöin. Emme ole ainakaan toistaiseksi käyneet lastenvalvojalla tai muutenkaan käyttäneet ulkopuolista apua asioiden sopimiseen ja -jakamiseen. Voisi sanoa, että tämä on ollut, suurimmaksi osaksi, aika smooth sailing.

Se mihin on ollut kaikken suurin kasvaminen on ehdottomasti ollut se käsitys itsestä, jonka oli ehtinyt kaikkien niiden yhteisten vuosien aikana luoda. Olimme olleet yhdessä lähestulkoon vuosikymmenen. Olin ollut vaimo ja äiti. Se kaikki oli, ehkä yllättävänkin, suuri osa identiteettiäni, minua. Se määritti paljon sitä mitä olin, piirsi rajat minulle. Niiden sisällä olin kaikkea sitä, mitä niiden rajojen sisälle mahtui.
Eron myötä en enää ollutkaan vaimo, en kenenkään erityinen. Ja tuntui, että olin äitikin enää vain puoliksi.

Näin jälkeenpäin on helppoa sanoa ja nähdä, että alkuun olin todella hukassa. Oikeastaan ihan kaiken kanssa. Ne viikot, jotka vietin Alban kanssa olivat tunnetasolla helppoja, mutta fyysisesti raskaita ja väsyttäviä, olin lapsen kanssa yksin 24 vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa. Ja ne viikot kun en ollut Alban kanssa en oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt. Kävin paljon ulkona, näin ystäviä. Olin koko ajan matkalla jonnekin tai jostakin. En uskaltanut pysähtyä, koska tiesin että putoaisin niin tehdessäni. Ajattelin varmaan, että minulla meni ihan kivasti, vaikka jossain vähän syvemmällä takuulla tiesin, ettei todellakaan mennyt.

Loppuvuosi oli aika synkkä. Voimat olivat niin vähissä, että sitä on vaikea edes selittää. Tavallaan uupuminen ei johtunut mitenkään suoranaisesti erosta, vaan siitä että oli pakko vihdoin kohdata ja nähdä itseni ja tilanteeni.

Nyt kun elämä on jo muutaman kuukauden pysytellyt uomissaan ja alkanut näyttää minun elämältäni, sellaiselta kun monilta osin tahdonkin sen olevan, niin uskallan ehkä sanoa muutaman sanan siitä, millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä se tuntuu.

En takuulla koskaan kuvitellut jääväni lapsen kanssa yksin. Ajattelin aina pysyväni avioliitossa hamaan loppuun asti. Ajattelin, että lapsillani tulisi aina olemaan yksi koti, ja siellä molemmat vanhemmat. Yllätys, yllätys. Kukaan tuskin kuvittelee olevansa se, jonka avioliitto päätyy eroon.

Arki on suurimmaksi osaksi aika ihanaa. Kivaa, helppoa ja mukavaa. Kun on yksin lapsen kanssa on pakko olla koko ajan eri tavalla läsnä ja valveutunut. Tai ainakin minä olen, verrattuna entiseen. Ei voi edes hetkeksi luovuttaa vastuuta toiselle aikuiselle, vaan se on jatkuvasti vain minulla. Alkuun se tuntui melkoisen raskaalta, tietysti. Sitä oli niin tottunut toisen apuun, yhdessä tekemiseen ja kaiken jakamiseen, että uuteen oli melkoinen sopeutuminen. Mutta on tässä ehdottomasti puolensakin, olen löytänyt itsestäni sellaisen määrän voimaa, ettei minulla aiemmin ollut siitä mitään käsitystä. Tietysti ihanalta tuntuu myös se, että me kaksi, äiti ja tytär, saamme todella paljon aikaa ihan vain toisillemme. Yhteys välillämme vahvistuu koko ajan. Meillä on ne meidän kahden ihan omat jutut ja tavat toimia. Alba saa reilusti minun aikaani ja minä hänen.

Eniten siitä perhe-elämästä kaipaa sitä tunnetta, että kaiken voi jakaa toisen kanssa. Kasvatukselliset kysymykset, onnen ja ylpeyden, huolenaiheet ja väsymyksen. Nyt niiden asioiden kanssa on aika yksin. Mutta siihenkin alkaa hiljalleen tottua. Aika usein sitä silti pelkää, että, mitä jos kasvattaakin lapsen ihan väärin ja vinoon, kun kukaan toinen, lapsesta yhtä paljon välittävä, aikuinen ei ole jatkuvasti vieressä kertomassa jos ja kun toimin jossain väärin tietämättömyyttäni ja tahtomattani. Epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet ovat myös huomattavan paljon voimakkaammin arjessa läsnä, kuin olivat ennen eroa. Poden edelleen kroonista huonoa omatuntoa siitä, että lapseni joutuu elämään jatkuvassa ikävässä, ja että arki jakaantu kahteen eri osoitteeseen, joissa vietetään erilaista elämää. Ja toisaalta, on tämä myös melkoista ikävässä kärvistelyä itsellenikin. Tiedän, että näihin tunteisiin ei kannattaisi ripustautua, vaan antaa niiden mennä. Tiedän tekeväni tässä uudessa elämäntilanteessa parhaani, eikä enempää voi keneltäkään vaatia. Ja tiedän, että niin takuulla tehdän lapsen toisessakin kodissa.

Siinä missä arki vielä puoli vuotta sitten tuntui selviytymistaistelulta, tuntuu se nykään varsin kivalta. Sellaiselta, että uuteen päivään on aina mukava herätä. (Paitsi silloin kun sen joutuu tekemään kello 4.50, jotta ehtii viedä lapsen päiväkotiin ennen kello seitsemän alkavaa työvuoroa.) Aika usein viikon päätteeksi taputan kuitenkin itseäni selkään, ja olen ylpeä siitä kuinka olen jaksanut. Olen ylpeä siitä millaiseksi meidän elämämme on muotoutunut, ainakin suurimmilta osin. Tunnen itseni koko ajan vahvemmaksi ja pystyvämmäksi, mutta samaan aikaan tiedostan enenevissä määrin asioita, joiden eteen on tehtävä vielä aivan valtavasti töitä.

Onneksi jaksoin uskoa, että kaikki menee lopulta hyvin, sillä juuri niin kävi. Tietysti.

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

27 syyskuu 2017 - 17:00

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, Yleinen by
0 Likes

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Alban ollessa vielä ihan pieni ajattelin usein äärimmäisen suurella kunnioituksella vanhempia, jotka ovat lapsensa/lapsiensa kanssa yksin. Mietin, että kuinka he ikimaailmassa jaksavat. Muistan kuinka kiitollinen olin aina, kun puoliso tuli työpäivän jälkeen kotiin ja otti homman haltuun, niin että itse sain levätä, kerätä voimia. Muistan tarkkaan kuinka pitkiltä tuntuivat ne päivät, jolloin toinen ei tullutkaan töiden jälkeen suoraan kotiin. Puhumattkaan niistä päivistä, kun toinen oli poissa yhden kokonaisen. Ja ei, niitä sellaisia päiviä ei todellakaan ollut montaa.
Muistan ajatelleeni tuolloin, etten koskaan pärjäisi ja jaksaisi kaikkea yksin. Toisen apu tuntui aivan järjettömän tärkeältä ja isolta asiasta aivan kaikkien hyvinvoinnin ja onnen kannalta.

Alba ei ole päivähoidossa, joten ne viikot kun hän on minulla olemme yhdessä ihan koko ajan. Heräämme yhdessä aamuseitsemältä, hän nukahtaa viereeni iltakahdeksalta ja herää siitä taas seuraavana aamuna. Herätyksien välillä teemme yhdessä oikeastaan kaiken. Ja se tuntuu ihan valtavan suurelta luksukselta. Saada olla läsnä ja lähellä koko ajan. Etenkin nyt, kun siihen ei ole enää mahdollisuutta joka ikinen päivä, sillä lapsella on toinenkin, ihan yhtä tärkeä, koti.

Yksi isoimmista ja pelottavimmista asioista eron kynnyksellä olikin se, kuinka jaksaisin ja osaisin lapsen kanssa yksin (siis sen lisäksi että kuinka kestäisin olla hänestä erossa). Mutta niin vaan kaikkeen näköjään tottuu. Sellaiseenkin mihin ei ehkä ensin uskonut. Ja nyt en oikeastaan enää edes saa kiinni niistä tunteista, kuinka paljon toisen apua tarvitsi. Tiedän jo, että pärjään vallan hyvin yksinkin. Ja mikä tärkeintä, jaksan. Ja nautin. Voimaannun. Tästä kaikesta.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Ja oikeastaan, en edes ajattele olevani yksin. Vaan kaksin. Minä ja hän, Trishinin tytöt.

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, Yleinen by
0 Likes

18 kesäkuu 2017 - 19:04

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

Processed with VSCO with f2 preset

Pahoittelen jo nyt sitä, että viime aikoina postausaiheet ovat pyörineet tämän yhden ja saman teeman ympärillä. Lupaan skarpata heti, kun skarppauksen aika on. Toivottavasti pian. Esimerkiksi heti ensiviikolla, lupaan että silloin tänne tulee reilusti postauksia joiden sisältö on muutakin kuin tämä uudehko elämäntilanne tai siihen liittyvät fiilikset. Nyt alkaa tuntua jo ihan itsestänikin siltä, että eiköhän tätä kaikkea ole jauhettu aivan riittämiin. Mutta jos nyt vielä yhdestä asiasta vähän ennen kuin suljemme tämän aiheen (hetkeksi ainakin), nimittäin siitä, kuinka koko elämä tuntuu yhtäkkiä jakautuneen kahteen. Tuntuu siltä, ettei ole enää sellaista yhtä ja samaa, tasaista elämää, joka noudattelee päivästä toiseen sitä tiettyä tuttua kaavaa, vaan yhtäkkiä tuntuukin olevan kaksi erillistä elämää, ja erilaisia rooleja. Yhtenä viikkona olen äiti. Äiti, joka on kotona lapsensa kanssa. Herää aamulla kello seitsemän leikkimään pehmoleluilla lääkäriä (samaa leikkiä, samoilla vuorosanoilla on leikitty pian kuukauden päivät….), kertoo kuusikymmentä kertaa päivässä miksi täytyy pukeutua, syödä, käydä vessassa, pestä hampaat, tulla alas pöydältä ja olla varovainen. Halaa, suukottaa ja silittää hentoja hiuksia, pitää kädestä, ottaa syliin ja puhaltaa. Lukee iltaisin saman sadun vähintään neljästi ja nukkuu yönsä väistellen pientä ihmistä, joka onnistuu aina valloittamaan sängystä suurimman osan. Niinä viikkoina, kun olen Alban kanssa en ole juuri muuta kuin äiti. Ihan jokaisella solulla, jota minussa on.

imageimage

Ja sen viikon jälkeen tulee toisenlainen viikko. Sellainen jolloin olenkin yhtäkkiä vastuussa vain itsestäni. Voin tehdä mitä vain, milloin vain, missä tahansa. Mennä nukkumaan ja herätä koska haluan. Lähteä spontaanisti yöuinnille, kaupunkilomalle, tanssimaan tai pyöräilemään. Voin nähdä ystäviä niin paljon kun vain jaksan. Niinä viikkoina kun Alba on isällään tuntuu siltä kuin en olisi äiti oikeastaan ollenkaan. Yhtäkkiä se rooli ei näyttele mitään konkreettista osaa päivissäni. Tottakai ajattelen Albaa jatkuvasti, kyselen kuulumisia face timella ja viesteillä, mutta silti, äitiys ei näy konkreettisesti noiden päivien arjessa. Ja se tuntuu erikoiselta. Vähän pahalta. Se oli jotain sellaista, johon en ollut osannut valmistautua. Että eron myötä, sitä joutuu eroon myös lapsestaan. Siihen on kyllä tottuminen. Tähän kaikkeen on. Mutta juuri nyt, otan kaiken ilon irti tästä omasta ajastani ja lähden muutamaksi päiväksi Kööpenhaminaan. Ihan vaan koska voin. Ilman sen kummempaa säätöä. Ja keskiviikkona saan sitten olla taas äiti. Uusin voimin.

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes