Trishinin tytöt 27 syyskuu 2017 - 17:00
Alban ollessa vielä ihan pieni ajattelin usein äärimmäisen suurella kunnioituksella vanhempia, jotka ovat lapsensa/lapsiensa kanssa yksin. Mietin, että kuinka he ikimaailmassa jaksavat. Muistan kuinka kiitollinen olin aina, kun puoliso tuli työpäivän jälkeen kotiin ja otti homman haltuun, niin että itse sain levätä, kerätä voimia. Muistan tarkkaan kuinka pitkiltä tuntuivat ne päivät, jolloin toinen ei tullutkaan töiden jälkeen suoraan kotiin. Puhumattkaan niistä päivistä, kun toinen oli poissa yhden kokonaisen. Ja ei, niitä sellaisia päiviä ei todellakaan ollut montaa.
Muistan ajatelleeni tuolloin, etten koskaan pärjäisi ja jaksaisi kaikkea yksin. Toisen apu tuntui aivan järjettömän tärkeältä ja isolta asiasta aivan kaikkien hyvinvoinnin ja onnen kannalta.
Alba ei ole päivähoidossa, joten ne viikot kun hän on minulla olemme yhdessä ihan koko ajan. Heräämme yhdessä aamuseitsemältä, hän nukahtaa viereeni iltakahdeksalta ja herää siitä taas seuraavana aamuna. Herätyksien välillä teemme yhdessä oikeastaan kaiken. Ja se tuntuu ihan valtavan suurelta luksukselta. Saada olla läsnä ja lähellä koko ajan. Etenkin nyt, kun siihen ei ole enää mahdollisuutta joka ikinen päivä, sillä lapsella on toinenkin, ihan yhtä tärkeä, koti.
Yksi isoimmista ja pelottavimmista asioista eron kynnyksellä olikin se, kuinka jaksaisin ja osaisin lapsen kanssa yksin (siis sen lisäksi että kuinka kestäisin olla hänestä erossa). Mutta niin vaan kaikkeen näköjään tottuu. Sellaiseenkin mihin ei ehkä ensin uskonut. Ja nyt en oikeastaan enää edes saa kiinni niistä tunteista, kuinka paljon toisen apua tarvitsi. Tiedän jo, että pärjään vallan hyvin yksinkin. Ja mikä tärkeintä, jaksan. Ja nautin. Voimaannun. Tästä kaikesta.
Ja oikeastaan, en edes ajattele olevani yksin. Vaan kaksin. Minä ja hän, Trishinin tytöt.