08 joulukuun 2016 - 07:00

in Asukuvat, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, tyyli, TYYLI JA MUOTI, Yleinen by
0 Likes

DSC_0491collage

Alban pukeutumisesta, tai siis pukemisesta, toivotaan aina silloin tällöin juttuja. Eniten tuntuu kiinnostavan mistä ja millaisia vaatteita ostan. Suurimman osan kirpparilta. Ihan vain siksi koska siellä lepää valtava määrä hyviä, usein melko vähän käytettyjä, tai ainakin sen oloisia, vaatteita, jotka saan ostettua kolme kertaa edullisemmin kuin kaupasta. Kestävät yleensä hyvin käyttöä, koska ovat kestäneet sitä jo edelliselläkin käyttäjällä.

Ostan oikeastaan melko vähän uutta. Kahdestakin syystä, toinen tuo, jonka tuossa ylempänä mainitsin ja toinen se, että juuri nyt lapsi kasvaa suhteellisen nopeasti ulos vaatteistaan. Ne likaantuvat jatkuvasti, niillä kiipeillään, kontataan ja riehutaan. Ne riisutaan päivän aikana kymmeniä kertoja ja pestään useita kertoja viikossa. En oikein näe järkeä satsata tuollaisen taaperoikäisen (vihaan muuten sanaa taapero!) lapsen vaatteisiin kovin suuria summia, kun käyttöikä on todennäköisesti kuitenkin melko lyhyt.

Meillä on Alballe erikseen ns. käyttövaatteet, ne joilla ollaan kotona ja leikitään ulkona. Ne eivät kaikki ole ehkä niitä näteimpiä, mutta voittavat toimivuudellaan ja mukavuudellaan sen minkä ulkonäössä ehkä häviävät. Lähes kaikki Alban nämä tällaiset arkivaatteet ovat luomupuuvillaa. Lähinnä yksivärisiä, väreissä paljon harmaata, vähän valkoista, vaaleanpunaista ja mustaakin. Mutta olen pyrkinyt rakentamaan vaatevaraston niin, että kaikki sopivat keskenään edes jotenkin yhteen, eikä edes papa saa yksinään puettua lasta koviin karmeisiin asukokonaisuuksiin.

Sitten on muutamat setit sellaisia vähän parempia vaatteita. Niitä, jotka puetaan silloin, kun lähdetään kaupungille tai kylään tai, kun meille tulee vieraita. Ne ovat yleensä niitä vaatteita, jotka ostan uusina, ja vähän liian suurina, jotta pysyvät käytössä pidempään. Ja kun olen keskustellut aiheesta muutamankin ystävän kanssa, joilla myös on lapsi/lapsia, olen huomannut että meillä menee kyllä Alban vaatettamiseen huomattavan paljon vähemmän rahaa kuin monissa muissa perheissä. Ja uskon sen johtuvan sekä siitä, että ostan niin reilusti vaatteita käytettynä, että siitä kun ostan uudet vaatteet lähes aina kokoa tai kahta suurempina, jolloin ne pysyvät käytössä montakin kuukautta pidempään verrattuna vaatteeseen, joka olisi ostohetkellä juuri sopiva.

Kuvittelin muuten, että lasta saisi pukea ihan mielensä mukaan ainakin nelivuotiaaksi asti, mutta mitä vielä. Alba tietää kyllä jo nyt kaksivuotiaana hyvin tarkkaan mitä tahtoo päällensä laittaa ja mitä todellakaan ei. Esimerkiksi tämä kuvien takki oli hänelle kauhistus. Ensinäkään ei ole minkään värinen, ja hupun karvakin oli kuulemma VYÄK! Olisi ehdottomasti halunnut pukea päälleen viimevuotisen vihreän parkatakin, olkoonkin että hihat ulottuivat tänä vuonna enää suunnilleen kyynärpäihin saakka.

Myös hameet ja mekot ovat ehdoton ei- todellakaan- ei. Ne riisutaan päältä nanosekunissa ja vaihdetaan housuihin. Tämä on sikäli vähän jännää, että Alba saattaa aina toisinaan tulla Babuchkan luota (eli mummolta) kotiin päästä varpaisiin silkissä, satiniissa ja tyllissä kuin mikäkin Siperialainen prinsessa (joka hän siis kyllä onkin!), mutta ilmeisesti mummoa koskee pukeutumisessa eri säännöt (tai siis lähinnä eivät koske) kuin äitiä. Hiuksissakin on usein hoidosta kotiin tullessa mitä erikoisempia viritelmiä, ja minä taas en saa edes yhtä tavallista pompulaa pysymään tuon pienen päässä minuuttia pidempään.

Nää on näitä vanhemmuuden jännittävyyksiä.

DSC_0500DSC_0499DSC_0487

jacket: h&m / hat and jeans: zara kids / shoes: vans

in Asukuvat, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, tyyli, TYYLI JA MUOTI, Yleinen by
0 Likes

07 marraskuun 2016 - 17:00

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

_MG_0997

Puhuttiin eilen ystävien kanssa siitä, että kaipaako jotain ajalta ennen lapsia. Toinen ei juuri kaivannut, toinen kaipasi jotain. Itse en tunnissa olisi varmaan edes ehtinyt kertoa mitä kaikkea kaipaan. On tietysti totta ja muistettava, että monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. Lapselle voi aina hankkia lastenvahdin, tämän kanssa voi reissata, käydä illallisilla ravintolassa ja ottaa mukaan melkein kaikkialle minne meneekin. Totta. Mutta ne asiat, joita minä ajalta ennen lapsia kaipaan ovat lähinnä tunteita, eivät niinkään tekemisiä tai menemisiä.

Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti olisi huono omatunto – milloin mistäkin. Kaipaan sitä, ettei koko ajan pelkää tekevänsä aivan kaikkea päin honkia. Kaipaan sitä, ettei ajattele joka toinen hetki olevansa jotenkin perustavanlaatuisesti huonompi äiti, kuin kukaan toinen. Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti tarvitsisi miettiä tarjoaako lapselleen riittävästi – vai ihan liikaa virikkeittä. Lukeeko tarpeeksi kirjoja, laulaako riittävän usein. Asettaako riittävästi rajoja, ja antaako toisaalta tarpeeksi vapautta. Muistaako olla johdonmukainen ja järkevä. Saako lapsi riittävästi ravinteita ruoasta. Nukkuuko tämä liikaa vai liian vähän. Miksi tämä lyö ja repii hiuksista (minua ihan erityisesti, ja useimmiten nauraa vielä makeasti päälle sen tehtyään) vaikka olen aina kertonut, ettei niin todellakaan voi tehdä. Kaipaan sitä sellaista aikaa, kun mietti aina toisinaan muutakin kuin sitä missä kaikessa on jo mennyt pieleen, ja missä kaikessa tulee aivan takuulla vielä menemään.

_MG_1014 collage1

Kaipaan myös sitä millaista oli olla kahdestaan Roman kanssa. Kaipaan niitä pitkäksi venyneitä iltoja ja iltapäivään asti jatkuvia aamuja. Kaipaan sitä huolettomuutta, spontaaniutta kun olimme vain me kaksi. Tietysti nykyäänkin tehdään asioita ihan kahdestaan. Alba on ainakin kerran kuussa yökylässä isovanhemmillaan ja useamman kerran kuussa hoidossa päivisin, niin että me saamme olla kahden. Tietysti myös illat, kun lapsi nukkuu ovat vain meille. Mutta ei se kuitenkaan enää ole samaa. Meitä ei ole enää kahta. Meitä on jatkuvasti kolme, vaikka yksi ei olisikaan paikalla. Siihen kahdestaan olemiseen liittyy nykyään aina ripaus ikävää, odotusta, joskus huolikin. Usein ainakin vähän huono omatunto tai kiitollisuudenvelka. Lapsen saamisen jälkeen kahdestaan ollessa tuntuu aina vähän siltä, että jotain puuttuu. Ennen lasta olimme oikeasti kahdestaan, silloin tuntui että tässä näin – meissä kahdessa on koko maailma, kaikki mitä tarvitsen. Nyt sellainen olo tulee vain silloin, kun olemme yhdessä kaikki kolme. Kuulostaako omituiselta? Siis se, että välillä sitä kaipaa jotakin sellaista, mitä ei kuitenkaan oikeasti tahtoisi takaisin?

_MG_1036 _MG_1046

Luojan lykky, että olen aina ollut vähän sellainen ihminen jonka mielestä kaipaaminen on aika kivaa ja kaunista. Että ihan kuulkaas nautin siitäkin. En haikaile sen ajan perään, vaan haluan olla tässä missä juuri tänään olen aivan kaikkinensa (vaikka tietysti toivon, että se tukasta repiminen loppuisi ennen kuin ei olisi enää tukkaa mistä repiä), mutta jotain sieltä vanhasta haluaisin kuitenkin takaisin myös tähän päivään.

Onkohan se mahdollista? Mitä sanotte te kypsemmät, viisaammat ja kokeneemmat äidit?

pst. uskotte takuulla kun sanon, että tämänkin postauksen kirjoittamisesta tuli huono omatunto. MIKÄ ON TÄMÄ KROONINEN HUONO OMATUNTO? JA MIKSI KUKAAN EI KERTONUT TÄSTÄ?

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

26 lokakuun 2016 - 20:00

in KAUPALLINEN KAMPANJA, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

_MG_0070_MG_0048 collage22 _MG_0066

Tässä postauksessa jo puhuinkin siitä, että Alba kulkee edelleen vaipoissa. Ei enää ehkä ihan yötä päivää, mutta melkein kuitenkin. Sikäli ehkä ihan hyvä, että kulkee, koska päästiin nyt sen tiimoilta mukaan Liberon suureen vaippatestiin. Libero järjestää parhaillaan Pohjoismaiden suurinta vaippatestiä lapsiperheiden arjessa, tosielämässä siis, johon kaikkien kuvaukseen sopivien on mahdollista osallistua täällä. Tuolla testissä vastataan siis muutamaan helppoon kysymykseen koskien noita Libero Touch- vaippoja. Riittää, että käyttökokemusta noista vaipoista löytyy. Samalla voi halutessaan osallistua tuolla sivuilla kilpailuun, josta voi voittaa kolmen kuukauden kulutusta vastaavan määrän noita Libero Touch vaippoja. Ja kaikkihan me tietysti haluamme, sillä jokainen vaippaikäisen vanhempi kyllä tietää, kuinka alvariinsa niitä vaippoja saa olla sieltä kaupasta kotiin rahtaamassa. Kolmen kuukauden vapautus siitä hommasta ei varmasti varsinaisesti harmittaisi ketään. Vai mitä?
_MG_0022_MG_0025

Me olimme tosiaan kesäksi suunnitelleet tuon kuivaksi opettelun, ja kuten ehkä kuvitella saattaa niin suunnitelman tasolle se myös jäi. Kesällä oli niin paljon sitä, ja aina reilusti tuotakin ettei muka ollut aikaa. Välillä saatettiin mennä päivä tai kaksi ilman, sitten olikin vuorossa jo reissu ja pitkä automatka eikä pissat lastenistuimessa tuntuneetkaan enää kovin hyvältä idealta. Siitä toisesta mahdollisesta vaihtoehdosta nyt puhumattakaan. Vaipat sujautettiin taas jalkaan. Ja nimen omaan sujautettiin, ei enää teippailtu. Keväällä siirryttiin käyttämään housuvaippoja ihan siitä syystä, että tuolloin Alballa alkoi vaihe jolloin kaikki oli saatava tehdä itse. Myös se vaipanvaihto. Tai ainakin sen päälle pukeminen. Ja vaikka tuo lapsonen aika näppärä tyyppi onkin, niin ihan ei vielä suju ongelmitta sellaisten teipattavien vaippojen käyttö, mutta nämä housumallin vaipat kyllä kiskoo ylleen nanosekunnissa. Tosin ihan yhtä nopeasti myös pois. Ja voi sitä riemua, kun senkin kaiken saa tehdä ihan itse.

Ja helpottavathan nuo nyt myös meidän vanhempien toimia. Itse en ainakaan koskaan oppinut pukemaan lasta niihin tarrattaviin vaippoihin lapsen tehdessä jotain muuta kuin maatessa paikallaan. Ja sitähän tämä eläväinen tapaus ei varsinaisesti enää jaksa tehdä. Pyöriminen ja hyöriminen kun on huomattavan paljon mukavampaa. Huomaatte ehkä jo näistä tärähtäneistä kuvista, että tuo tyyppi ei varsinaisesti ole se sellaisin rauhallisin. Näitäkin kuvia otettaessa Alba oli oikeasti aika kipeä (huono äiti, tiedän! ) mutta se ei kyllä vaikuttanut vauhtiin tippaakaan. Suokaa siis anteeksi nämä epätarkat kuvat, tuosta pienestä on ihan mahdotonta saada tarkkoja ruutuja, kun koko ajan täytyy heilua, hyppiä, juosta, ratsastaa tai kiipeillä. Ja tuo vauhti on kyllä ihanaa seurattavaa. Ihanaa on myös se, että olemme nyt löytäneet myös vaipat jotka pysyvät mukana tuossa menossa; eivät kiristä, purista, valu tai vuoda. Ja ovat oikeasti pehmeät ja miellyttävät myös tuon pienen iholle. Hallelujah! Vanhemmat kiittävät.

in KAUPALLINEN KAMPANJA, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

17 lokakuun 2016 - 16:00

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

_MG_9641

Ihanaa, että on maanantai.
Oli vähän sellainen viikonloppu, että melkein toivon ettei olisi ollutkaan. Ei pitäisi koskaan asettaa niin paljon odotuksia yhden kaksipäiväisen varalle, kuin minä olin tehnyt. Aika usein juuri silloin kun vähiten odotat, niin asiat tuppaavat menemään eniten vihkoon. Joskus aiheutat sen ihan itse, joskus syypäät ovat jossain muualla. Muutenkin melko surkea viikonloppu ”huipentui” siihen, että viime yönä kello neljä jouduimme soittamaan hätäkeskukseen ja tilaamaan ambulanssin tuolle pienelle, jonka henki ei enää oikein kulkenut. Voitte vain kuvitella sen hädän määrän, jota täällä meillä aamuyöstä podettiin. Nyt kuitenkin kaikki hyvin, ja tästäkin selvittiin onneksi pelkällä säikähdyksellä.

Hassua, miten sitä aina vasta tällaisten sattumusten jälkeen muistaa arvostaa ja olla kiitollinen aivan joka hetkestä, aivan joka hetki. Miksi ei osaisi tuntea näin aina? Toisaalta, tähän tällaiseen kiitollisuuteen sekoittuu aina vähän (tai oikeastaan aika hitosti) myös sitä pelkoa ja tavallista voimakkaampi ymmärrys siitä, kuinka mikään ei kuitenkaan lopulta ole kovinkaan varmaa. Että en ehkä tällaista tunnetta jaksaisi edes joka päivä kantaa. Hyvä, että on kaikenlaista. Tilaa ja tarvetta on myös niille hetkille, kun pitää kaikkea vähän itsestäänselvänä, eikä kyseenalaista tai ihan ymmärrä kuinka häilyvää kaikki oikeastaan onkaan. Tiedän, että se sellainen olo tulee heti kolmen päivän päästä, kun tuo pieni on taas terve (uskon ja toivon todella, että olisi) ja tämäkin episodi unohtuu uusien, niiden vähän vähemmän vaarallisten, alle.

_MG_9643_MG_9640

Tänään ajattelin kuitenkin olla ihan erityisen läsnä. Sulkea tietokoneen heti tämän kirjoituksen jälkeen, ehkä puhelimenkin (se olisi meikäläiseltä oikeasti aika villiä. Ja siksi varmasti ihan todella tarpeen) ja olla vain sylinä ja silittäjänä lopun päivää.

Syliä ja silityksiä myös sun maanantaihin!

Pst. Näissä kuvissa totuus siitä, mitä kulisseissa tapahtuu silloin, kun kuvataan asukuvia. Yleensä tuo pieni on mukana, ja suunnilleen kahden ruudun välein jompi kumpi meistä vanhemmista leikkii lento- tai pusukonetta. Näitä kuvia ei siis ole todellakaan ollut mitenkään tarkoitus ottaa, vaan Roma on räpsinyt nämä niin, että me kaksi emme ole sitä edes tienneet.

Tai noh, Alba on kyllä ehkä saattanut tietää….

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes