02 maaliskuun 2017 - 16:30

in Perhe by
0 Likes

 

*Kaupallinen yhteistyö yhdessä Lääkärikeskus Mehiläinen kanssa.

DSC_3095 DSC_3129

Uskoakseni aika moni meistä vanhemmista stressaa ja huolehtii lapsensa vuoksi milloin mistäkin asiasta. Ihan erityisesti varmasti sen ensimmäisen lapsen kanssa, jolloin tavallaan kaikki on uutta ja opeteltavaa eikä mistään oikeastaan tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään. Voisin kuvitella, että se huolen määrä suunnilleen puolittuu toisen lapsen kohdalla, kun jo vähän ymmärtää ettei ihan jokaisesta yskäisystä tai vähän normaalia pidempään jatkuneesta itkusta tarvitse olla kiikuttamassa lääkäriin.

Itselleni ehdottomasti suurin, sellainen jatkuva huolenaihe, on ollut lapsen syöminen. Alba on ollut varsin pieniruokainen ja ”melko” valikoiva ruokansa suhteen oikeastaan aina tai heti siitä lähtien kun kiinteitä alettiin syödä. Olen jatkuvasti, suunnilleen jokaisella aterialla siis, ollut huolissani siitä että saako tuo pieni riittävästi ravintoa ja kaikkia tarvittavia vitamiineja ja ravintoaineita kun syö niin vähän. Saimme aikoinaan ohjeeksi tarjota lapselle monia erilaisia ruokia jokaisella aterialla, että vaikka lapsi ei yhtä ruokaa söisikään määrällisesti kovin paljon, niin useita eri vaihtoehtoja maistelemalla koostuu niistä kuitenkin sitten vähän suurempi määrä ja monipuolistuupa ruokavaliokin siinä samalla. Hyvä ohje, jota noudatettiinkin aika pitkään, mutta kyllä kuulkaa viiden eri ruoan valmistaminen ja tarjoilu jokaisella aterialla alkoi vähän käydä raskaaksi jossain vaiheessa.

DSC_3104 collage3
Kävin tämän kampanjan tiimoilta (mutta myös oman mielenterveyteni vuoksi) Alban kanssa Mehiläisellä keskustelemassa ravinnosta ja allergioista lääkärin (Ove Mickelsson) kanssa ja toivoin käynnin jälkeen, että olisin tehnyt tuon jo huomattavasti aiemmin. Tuon tunnin keskustelun jälkeen ymmärsin jotain aika olennaista: syömisessä on karkeasti vain noin puoliksi kysymys siitä itse ravinnosta/ruoasta, toinen puolikas on se sosiaalinen tapahtuma, joka siihen syömisen ympärille rakennetaan. Kyllähän minä sen tiesin, mutta silti oivalsin kuinka kireitä meillä usein nuo ruokailutilanteet ovat olleet kun itse stressaantuneena tuijotan ja vahdin lapsen jokaista suupalaa, ja laskeskelen päässäni kuinka paljon ja mitä kaikkea olisi vielä hyvä syödä jotta ravintoa varmasti tulee riittävästi. Usein niistä tilanteista on varmasti ollut mukava yhteinen sosiaalinen tapahtuma kaukana. Yhteinen tapahtuma se on ehkä ollut, muttei kovin mukava tai edes sosiaalinen. Jos maanittelua ei siis sellaiseksi lasketa. Ymmärsin myös lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen sen, että lapsi harvemmin siihen täyden ruokalautasen ääreen nälkään kuolee kuitenkaan. Sitä ohjetta ajattelin ehdottomasti jatkossa noudattaa ja luottaa siihen, että tuo tasaisesti kasvava ja aamusta iltaan ympäri taloa juokseva lapsi kyllä varmasti on saanut ihan riittävästi kaikkia niitä ravintoaineita joita tuon ikäinen lapsi kasvaakseen ja voidakseen hyvin kaipaakin. Koska juuri kasvua ja vointia lääkäri kehotti pitämään riittävän ravinnon saannin mittareina.

Keskustelimme tuon tunnin aikana myös muista mieltäni askarruttaneista lapsen ravintoon ja syömiseen liittyvistä asioista, ihan erityisesti allergioista. Olen kasvanut perheessä jossa kukaan kahdeksasta lapsesta ei ole ollut koskaan allerginen millekään, eikä asiaa ole koskaan tarvinnut oikeastaan edes miettiä. Muistan joskus yläasteella hämmästyneeni siitä, kuinka yleisiä allergiat ovatkaan, itse kun olin niin pitkään elänyt sellaisessa kuplassa, johon ne eivät todellakaan kuuluneet. Nyt oman lapsen myötä asiaa on taas miettinyt vähän enemmän ja ihan erityisesti olin kiinnostunut siitä, voimmeko me vanhemmat jotenkin vaikuttaa tai edesauttaa lasten allergioiden puhkeamista tai syntymistä. Tähän on tuskin olemassa mitään yhtä oikeaa vastausta, joka pätisi kaikkiin tapauksiin mutta lääkäri kuitenkin kertoi, että nykyään on vallalla sellainen ajatus, että mitä varhemmin lapsi altistuu niille ns.allergisoiville ruoille (pähkinät, sitrushedelmät mm.), niin sitä paremmin pystytään myös stimuloimaan lapsen toleranssia näille, siinä missä vielä 20 vuotta sitten ajateltiin, että näitä tiettyjä ruoka-aineita olisi hyvä välttää, ettei lapsi herkistyisi niille. Lääkäri mainitsi myös, että mitä enemmän lapsi tiettyjä ruoka-aineita syö, sitä pienempi todennäköisyys allergian synnylle on. Tietysti allergioita on valtavan montaa eri sorttia, ja tasoa eikä asiaa voi yleistää koskemaan niitä kaikkia. Suurin osa lasten allergioista on kuitenkin lieviä, ja väistyvät muutamassa vuodessa ja niihin tuo tuollainen ns.siedätyshoito kuulemma voi hyvinkin toimia.

Olen itsekin järkeillyt asian päässäni suunnilleen noin ja Alba onkin puputtanut pähkinöitä, mandariineja, tomaattia ja omenoita siitä lähtien kun suuhun on puhjenneet sen puputtamisen mahdollistaneet hampaat. Ja nyt koputan puuta niin kovaa kuin rystysistä lähtee, että tällä siedätyshoidolla olisimme saaneet meille, ehkä nirson ja pieniruokaisen, mutta allergiattoman lapsen.

DSC_3112 DSC_3129

Jatkossa aion kuitenkin ehdottomasti helpommin ja useammin kääntyä ammattilaisten puolen, kun joku asia mietityttää. On ihan turhaa stressata ja kantaa huolta asioista yksinään, jos ei oikeastaan tarvitsisi. Meidänkin ruokailut ovat jatkossa huomattavasti rennompia, sillä tiedän ettei syytä huoleen tai hätään oikeasti ole, vaikka olen niin 1,5vuotta yksinäni kuvitellutkin.

Vaikka tuonne Mehiläiselle ihan paikan päällekin on älyttömän helppoa ja mukavaa mennä, niin heillä on myös olemassa vähintään yhtä kätevä digiklinikka, joka on puhelimellasi avoinna 24h vuorokaudessa. Todella kätevä käyttää esimerkiksi silloin, kun tilanne ei ole akuutti vaan haluaa lähinnä selvittää mieltä askarruttavia asioita ja selvittää vaikka sen olisiko lääkäriin tarpeellista mennä. Tuon digiklinikan saa käyttöönsä asentamalla puhelimeen OmaMehiläinen- sovelluksen. Sen avulla esimerkiksi reseptien uusiminen onnistuu näppärästi, eikä lääkärin pakeille ole sen vuoksi tarpeellista mennä. Lämmin suositus. Helpottaa arkea ja keventää mieltä kummasti, kun tietää että ammattilaisen apu ja kaikki se tieto kulkee jatkuvasti taskussa mukana.
pst. Meillä muuten kesti melkein kokonainen tunti tuon lääkärikäynnin jälkeen päästä ulos tuolta Töölön Mehiläisestä. Tuo lasten 2.kerros oli täynnä toinen toistaan upeampia (Alban lempisana tällä hetkellä) leluja, eikä tuo pieni olisi vielä 45:n minuutin leikkimisenkään jälkeen millään malttanut lähteä kotiin. Onneksi ei ollut kiire mihinkään. Paitsi ehkä vähän kotiin syömään. Huomattavasti aiempaa rennommin syömään.

in Perhe by
0 Likes

12 joulukuun 2016 - 15:57

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, Yleinen by
0 Likes

DSC_0445

Muistan, kuinka ennen lasta aina kohistiin että ne äidit ovat kyllä tehokkainta ja nopeinta porukkaa, mitä maa päällään kantaan. Heiltä löytyy aina ratkaisut kaikkeen, ja heidän laukuistaan löytyy kaikki tykötarpeet – tarvitpa niitä sitten haavan sitomiseen tai nuotion sytyttämiseen tai talon rakentamiseen- niin sieltä äitien käsilaukkujen syövereistä löytyy kaikki tarpeellinen. Mutta voi.
Niin väärässä ovat olleet nuo ihmiset, jotka ovat moista uskotelleet. Ainakin minun kohdallani. Ja uskoakseni siellä on ehkä joku muukin, joka kokee tulleensa huijatuksi.

Muistan, kuinka puhuin eräälle ystävälleni etten ymmärrä miten minusta, ihmisestä joka saapui paikalle AINA vähintään 15 minuuttia etuajassa, on yhtäkkiä tullut krooninen myöhästelijä. Myöhästyn nykyään lähes poikkeuksetta kaikkialta tai saavun ihan viimeisellä minuutilla. Mietin, miksi ja miten tässä on päässyt käymään näin. Niin, susta on tullut äiti. Tokaisi ystäväni. Niin niin, mutta eikö sen nimenomaan pitäisi tehdä minusta jotenkin entistäkin tehokkaammaan ja täsmällisemmän- ihan noin niinku automaattisesti. Niin mulle kerrottiin.

DSC_0477DSC_0468

Mutta. Olen myöhässä kaikkialta siksi koska lapsi. Lapsen kanssa lähteminen, tai oikeastaan yhtään minkään asian tekeminen ja sen aikatauluttaminen on mahdotonta. Toisena aamuna lapsi syö aamiaisensa kymmenessä minuutissa, sotkematta. Toisena aamuna sen saman aamiaisleivän syöminen vie 45 minuuttia vaikka puolet siitä leivästä on murusteltu ja heitelty pitkin keittiötä. Aina toisinaan pukeminen menee ykkösellä purkkiin, ja joskus sen saa tehdä viisi kertaa. Puet ensin lapsen, sitten itsesi, ja sitten puet lapsen taas uudestaan, koska hän on ehtinyt riisuutumaan sillä välin kun puit itsesi. Nanosekunnissa. Vaikka normaalisti sisääntullessa se sama itsensä riisuminen vie lapselta puoli tuntia- tottakai.
Olet myöhässä jo siinä vaiheessa, kun alat edes ajatella ulos pukemista. Ei voi mitään. Mutta lapsi on aina hyvä tekosyy myöhässä olemiseen. Voi kertoa vähän liioitellusti mitä kaikkea siinä matkalla tapahtui. Usein ne tapahtumat myös saattavat kuulostaa liioitellulta vaikka olisivatkin täyttä totta.

Mutta.
Olen myöhässä myös niinä aamuina, kun saan lähteä yksin. En voi siis syyttää lasta. Tai tavallaan taas voin. Nautin niin suunnattomasti siitä, että saan kerrankin lähteä kotoa kaikessa rauhassa. Käydä suihkussa rauhassa, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, meikata ja valita vaatteet ilman kiirettä. En minä silloin ennen lasta suhtautunut niihin asioihin sellaisella hartaudella, kun nyt kun ne eivät ole enää jokapäiväinen normi, vaan maailman suurinta ja melko harvinaista luksusta. Ei siis ihme, että ole myöhässä. Siinä missä ennen lasta varasin itselleni aamuisin tunnin suihkuun, aamiaseen ja laittautumiseen – vie samat asiat nyt suunnilleen kolme kertaa enemmän aikaa.

Ja mitä tulee siihen maagiseen äidin käsilaukkuun. Se unohtuu aika usein ihan kokonaan kotiin.

Että sellainen tehokas, tarmokas ja täsmällinen mutsi täällä hei.

Mites teillä?

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, Yleinen by
0 Likes

08 joulukuun 2016 - 07:00

in Asukuvat, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, tyyli, TYYLI JA MUOTI, Yleinen by
0 Likes

DSC_0491collage

Alban pukeutumisesta, tai siis pukemisesta, toivotaan aina silloin tällöin juttuja. Eniten tuntuu kiinnostavan mistä ja millaisia vaatteita ostan. Suurimman osan kirpparilta. Ihan vain siksi koska siellä lepää valtava määrä hyviä, usein melko vähän käytettyjä, tai ainakin sen oloisia, vaatteita, jotka saan ostettua kolme kertaa edullisemmin kuin kaupasta. Kestävät yleensä hyvin käyttöä, koska ovat kestäneet sitä jo edelliselläkin käyttäjällä.

Ostan oikeastaan melko vähän uutta. Kahdestakin syystä, toinen tuo, jonka tuossa ylempänä mainitsin ja toinen se, että juuri nyt lapsi kasvaa suhteellisen nopeasti ulos vaatteistaan. Ne likaantuvat jatkuvasti, niillä kiipeillään, kontataan ja riehutaan. Ne riisutaan päivän aikana kymmeniä kertoja ja pestään useita kertoja viikossa. En oikein näe järkeä satsata tuollaisen taaperoikäisen (vihaan muuten sanaa taapero!) lapsen vaatteisiin kovin suuria summia, kun käyttöikä on todennäköisesti kuitenkin melko lyhyt.

Meillä on Alballe erikseen ns. käyttövaatteet, ne joilla ollaan kotona ja leikitään ulkona. Ne eivät kaikki ole ehkä niitä näteimpiä, mutta voittavat toimivuudellaan ja mukavuudellaan sen minkä ulkonäössä ehkä häviävät. Lähes kaikki Alban nämä tällaiset arkivaatteet ovat luomupuuvillaa. Lähinnä yksivärisiä, väreissä paljon harmaata, vähän valkoista, vaaleanpunaista ja mustaakin. Mutta olen pyrkinyt rakentamaan vaatevaraston niin, että kaikki sopivat keskenään edes jotenkin yhteen, eikä edes papa saa yksinään puettua lasta koviin karmeisiin asukokonaisuuksiin.

Sitten on muutamat setit sellaisia vähän parempia vaatteita. Niitä, jotka puetaan silloin, kun lähdetään kaupungille tai kylään tai, kun meille tulee vieraita. Ne ovat yleensä niitä vaatteita, jotka ostan uusina, ja vähän liian suurina, jotta pysyvät käytössä pidempään. Ja kun olen keskustellut aiheesta muutamankin ystävän kanssa, joilla myös on lapsi/lapsia, olen huomannut että meillä menee kyllä Alban vaatettamiseen huomattavan paljon vähemmän rahaa kuin monissa muissa perheissä. Ja uskon sen johtuvan sekä siitä, että ostan niin reilusti vaatteita käytettynä, että siitä kun ostan uudet vaatteet lähes aina kokoa tai kahta suurempina, jolloin ne pysyvät käytössä montakin kuukautta pidempään verrattuna vaatteeseen, joka olisi ostohetkellä juuri sopiva.

Kuvittelin muuten, että lasta saisi pukea ihan mielensä mukaan ainakin nelivuotiaaksi asti, mutta mitä vielä. Alba tietää kyllä jo nyt kaksivuotiaana hyvin tarkkaan mitä tahtoo päällensä laittaa ja mitä todellakaan ei. Esimerkiksi tämä kuvien takki oli hänelle kauhistus. Ensinäkään ei ole minkään värinen, ja hupun karvakin oli kuulemma VYÄK! Olisi ehdottomasti halunnut pukea päälleen viimevuotisen vihreän parkatakin, olkoonkin että hihat ulottuivat tänä vuonna enää suunnilleen kyynärpäihin saakka.

Myös hameet ja mekot ovat ehdoton ei- todellakaan- ei. Ne riisutaan päältä nanosekunissa ja vaihdetaan housuihin. Tämä on sikäli vähän jännää, että Alba saattaa aina toisinaan tulla Babuchkan luota (eli mummolta) kotiin päästä varpaisiin silkissä, satiniissa ja tyllissä kuin mikäkin Siperialainen prinsessa (joka hän siis kyllä onkin!), mutta ilmeisesti mummoa koskee pukeutumisessa eri säännöt (tai siis lähinnä eivät koske) kuin äitiä. Hiuksissakin on usein hoidosta kotiin tullessa mitä erikoisempia viritelmiä, ja minä taas en saa edes yhtä tavallista pompulaa pysymään tuon pienen päässä minuuttia pidempään.

Nää on näitä vanhemmuuden jännittävyyksiä.

DSC_0500DSC_0499DSC_0487

jacket: h&m / hat and jeans: zara kids / shoes: vans

in Asukuvat, Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, tyyli, TYYLI JA MUOTI, Yleinen by
0 Likes

07 marraskuun 2016 - 17:00

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

_MG_0997

Puhuttiin eilen ystävien kanssa siitä, että kaipaako jotain ajalta ennen lapsia. Toinen ei juuri kaivannut, toinen kaipasi jotain. Itse en tunnissa olisi varmaan edes ehtinyt kertoa mitä kaikkea kaipaan. On tietysti totta ja muistettava, että monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. Lapselle voi aina hankkia lastenvahdin, tämän kanssa voi reissata, käydä illallisilla ravintolassa ja ottaa mukaan melkein kaikkialle minne meneekin. Totta. Mutta ne asiat, joita minä ajalta ennen lapsia kaipaan ovat lähinnä tunteita, eivät niinkään tekemisiä tai menemisiä.

Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti olisi huono omatunto – milloin mistäkin. Kaipaan sitä, ettei koko ajan pelkää tekevänsä aivan kaikkea päin honkia. Kaipaan sitä, ettei ajattele joka toinen hetki olevansa jotenkin perustavanlaatuisesti huonompi äiti, kuin kukaan toinen. Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti tarvitsisi miettiä tarjoaako lapselleen riittävästi – vai ihan liikaa virikkeittä. Lukeeko tarpeeksi kirjoja, laulaako riittävän usein. Asettaako riittävästi rajoja, ja antaako toisaalta tarpeeksi vapautta. Muistaako olla johdonmukainen ja järkevä. Saako lapsi riittävästi ravinteita ruoasta. Nukkuuko tämä liikaa vai liian vähän. Miksi tämä lyö ja repii hiuksista (minua ihan erityisesti, ja useimmiten nauraa vielä makeasti päälle sen tehtyään) vaikka olen aina kertonut, ettei niin todellakaan voi tehdä. Kaipaan sitä sellaista aikaa, kun mietti aina toisinaan muutakin kuin sitä missä kaikessa on jo mennyt pieleen, ja missä kaikessa tulee aivan takuulla vielä menemään.

_MG_1014 collage1

Kaipaan myös sitä millaista oli olla kahdestaan Roman kanssa. Kaipaan niitä pitkäksi venyneitä iltoja ja iltapäivään asti jatkuvia aamuja. Kaipaan sitä huolettomuutta, spontaaniutta kun olimme vain me kaksi. Tietysti nykyäänkin tehdään asioita ihan kahdestaan. Alba on ainakin kerran kuussa yökylässä isovanhemmillaan ja useamman kerran kuussa hoidossa päivisin, niin että me saamme olla kahden. Tietysti myös illat, kun lapsi nukkuu ovat vain meille. Mutta ei se kuitenkaan enää ole samaa. Meitä ei ole enää kahta. Meitä on jatkuvasti kolme, vaikka yksi ei olisikaan paikalla. Siihen kahdestaan olemiseen liittyy nykyään aina ripaus ikävää, odotusta, joskus huolikin. Usein ainakin vähän huono omatunto tai kiitollisuudenvelka. Lapsen saamisen jälkeen kahdestaan ollessa tuntuu aina vähän siltä, että jotain puuttuu. Ennen lasta olimme oikeasti kahdestaan, silloin tuntui että tässä näin – meissä kahdessa on koko maailma, kaikki mitä tarvitsen. Nyt sellainen olo tulee vain silloin, kun olemme yhdessä kaikki kolme. Kuulostaako omituiselta? Siis se, että välillä sitä kaipaa jotakin sellaista, mitä ei kuitenkaan oikeasti tahtoisi takaisin?

_MG_1036 _MG_1046

Luojan lykky, että olen aina ollut vähän sellainen ihminen jonka mielestä kaipaaminen on aika kivaa ja kaunista. Että ihan kuulkaas nautin siitäkin. En haikaile sen ajan perään, vaan haluan olla tässä missä juuri tänään olen aivan kaikkinensa (vaikka tietysti toivon, että se tukasta repiminen loppuisi ennen kuin ei olisi enää tukkaa mistä repiä), mutta jotain sieltä vanhasta haluaisin kuitenkin takaisin myös tähän päivään.

Onkohan se mahdollista? Mitä sanotte te kypsemmät, viisaammat ja kokeneemmat äidit?

pst. uskotte takuulla kun sanon, että tämänkin postauksen kirjoittamisesta tuli huono omatunto. MIKÄ ON TÄMÄ KROONINEN HUONO OMATUNTO? JA MIKSI KUKAAN EI KERTONUT TÄSTÄ?

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes