If you want to change
the world, go home
and love your family.
Mother Teresa
Siinäpä oikeastaan kaikki, mitä halusin sanoa tänään. Tai olisi ehkä muutakin, mutta en ole vielä ihan varma uskallanko tai edes haluanko. Katsotaan. Keräillään rohkeutta ja oikeita sanoja. Niiden löytymistä odotellessa halusin kuitenkin tulla toivottamaan leppoisaa sunnuntai-iltaa sinulle. Tehdään tästä hyvä.
Kuvat: Maailman Paras Janita Autio
Sataa. Vaan ei haittaa. Syksy saa tulla.
Kesä 2016 oli kaikkea muuta kuin sitä, mitä siltä odotin. Niin hyvässä kuin pahassakin. On ollut ihanaa, aivan kamalaa ja kaikkea siitä niiden välistä. Silti tuntuu, kun kesää ei olisi oikein ollutkaan. En tiedä johtuiko se siitä, että kesäloma, jota kuitenkin alitajuisesti odotti vaikka lupasi ettei tekisi niin, ajoittui juuri niille kolmelle viikolle jolloin satoi melkein jokaisena päivänä. Vai siitä, että tänä kesänä en ehtinyt tekemään puoliakaan niistä suunnittelemistani asioista vai siitä ettei tänä kesänä helle tullut toukokuun jälkeen kertaakaan useampana kuin kahtena päivänä perä jälkeen. Ehkä kaikista niistä?
Ihanaa kesä silti kun olit ja kävit, mutta ei harmita yhtään, että menet. Syksystä tulee nimittäin ihana. Pelkästään jo syyskuussa tapahtuu niin monta hienoa asiaa, ettei se lupaile tuleville kuukausille mitään muuta kuin onnea.
Just nyt istun vanhempien pihalla hiljalleen lämpenevässä puusaunassa sadetakissa, juoksuhousuissa ja pikkuveljeltä lainatuissa kengissä. Vähän on hiostavaa juu, mutta vielä hetken istun tässä ja varmistan että sauna on takuulla syttynyt. Te, jotka seuraatte mua snäpissä (@sannitrishin) tiedättekin ehkä jo, että mun ehdottomasti suurin talentti on saunan sytytys. Yleensä saan kiukaan ja padan syttymään kahdella tulitikulla (yksi per pesä!!). Tänään Roma tuli kuitenkin lämmittämään saunaa, ja kun tulin hetken päästä tarkistamaan tilannetta oli tulitikkuja mennyt jo neljä (!!!) eikä padassa ollut vieläkään tulta. Huh! Onneksi tulin hätiin. Tiedä kuinka monta tulitikkua tähän olisi vielä tuhlaantunut.
Nyt alkaa kuitenkin jo olla niin kuuma, että on ehkä uskottava että joku muukin kuin minä voi saada saunan syttymään. Tuplamäärällä tulitikkuja tosin, sitä ei sovi unohtaa.
Leppoisaa tiistaita sulle. Meillä on yhteistä lomaa vielä tämä viikko, ja siitä on tietysti otettava kaikki irti. Nukutaan, syödään, saunotaan, syödään ja näin.
Aika usein tänä kesänä olen pysähtynyt katselemaan tuota pientä, joka kuin varkain on yhtäkkiä kasvanut ulos siitä pienen pienestä, joka hän vielä ihan juuri oli. Nyt viimeisten kuuden kuukauden aikana Albasta on kuoriutunut ihan uusi tyyppi. Sellainen ihan oikea ihminen, jolla on ihan oma tahto (aivan todella oma, ja aivan todella vahva), omat halunsa, toiveensa ja pelkonsa. Hän tietää ulos lähtiessä mitkä kengät tahtoo laittaa jalkaansa, hän tietää mihin puistoon haluaa mennä ja mitä tehdä siellä. Hän kysyy, ihmettelee ja oivaltaa – jatkuvasti uutta. Jatkuvasti sellaista, joka haastaa myös minua. Tai erityisesti siis minua.
Valehtelisin jos väittäisin, etten aina toisinaan olisi pulassa tuon vahvatahtoisen (ja kovaäänisen) lapsen kanssa, mutta silti tunnen sellaista järkyttävää ylpeyttä siitä, että hän on juuri tuollainen. Tietää mitä tahtoo, ja aivan varmasti myös kertoo sen. Kunpa osaisimme vaalia sitä, ja hänen muita hienoja piirteitään niin, että ne säilyisivät mukana aina. Että hän vielä kymmenen ja viidenkymmenenkin vuoden päästä tietäisi täsmälleen kuka on ja mihin pystyy; ihan mihin vaan. Ihan niinkuin hän ajattelee nytkin.
Pelkästään eilisen aikana meinasin pakahtua ylpeydestä ainakin kaksi kertaa.
Olimme Porvoon Meat Districtissä syömässä, istuimme jo pöydässä ulkona terassilla ja olimme tilanneet ruoat kun Alba äkkäsi, ettei pöydässä ole vielä vettä. Sanoin hänelle vähän ajatuksissani, että hän voi kyllä käydä pyytämässä tarjoilijaltamme vettä. Niin vain tuo pieni nousi tuoliltaan, kipitti tarjoilijan ja ilmoitti ”Alba haluaisi vettä”. Pian näin kuinka hän käsi tuon tarjoilijan kädessä kävelee sisään ravintolaan (vähän olin ehkä myös mustasukkainen, sillä minä en koskaan saa pitää häntä kädestä). Ei edes vilkaise meihin päin, vain rohkeasti suorittaa vedenhaku-tehtäväänsä itselleen ihan ventovieraan ihmisen kanssa. Niin reipas ja rohkea – ajattelin. Niin pätevä. Eikä vielä edes kahta. Tunsin kuinka kurkkua alkoi kuristaa. Kohta se onkin jo iso. Tulee kohta ihan itsekseen tänne ravintolaan, eikä edes muista minua.
Toisen kerran meinasin tukehtua ylpeyteen (ja ehkä ihan vähän myös itkuun), kun illalla leikimme Alban kanssa tuossa olohuoneen matolla ja telkkarissa pyöri ohjelmaa Olympilaisista. Uskon että melkein kaikki minut tuntevat tietävät, että liikutun aivan naurettavan helposti, ja välillä aivan käsittämättömille asioille. No, eilen liikutuin uimareille. Siinä sitten vaivihtaa nieleskelin itkua, ja pyyhin silmäkulmiani. Alba katsoi vähän kummissaan ja kysyi sitten ”miksi äiti itkee?” en ehtinyt edes vastaamaan kun tuo pieni kiipesi jo syliin ja kietoi pienet kätensä kaulan ympärille ”äiti älä itke! Alba on tässä, ei mitään hätää”.
No voitte varmaan kuvitella, että tuon jälkeen itkin vielä kahta kauheammin.
Miten juuri minulla voikin olla noin hieno tytär? Mikä onni!
pst. ajattelin muuten joskus, että sitten kun saan lapsen en ainakaan koskaan pue häntä samalla tavalla kuin itseäni. Vaan kuinkas kävikään.
Alba on nyt tänään tasan vuoden ja kymmenen kuukautta vanha. Todella puhelias ikäisekseen. Puhuu pitkiä lauseita, kertoo juttuja, laulaa pitkiä lauluja ulkomuistista säkeistökaupalla. Kahdella eri kielellä. Aika usein tuntuu ihan uskomattomalta katsella tuota pientä, ja miettiä että minusta, meistä on voinut tulla jotain noin hienoa. Että tuo tuossa on oikeasti minun lapseni. Miten se voi olla noin hieno ja viisas, kun minä en todellakaan kovin usein ole kumpaakaan. Kaikkein hämmentävimmältä tuntuu se, että minun lapseni puhuu jotain sellaista kieltä, jota itse en puhu. En puhu, enkä juuri edes ymmärrä vaikka olen kaksikymmentäkuusi vuotta häntä vanhempi. Että kuinka tuo alle metrin pituinen ja kymmenen kilon painoinen pieni ihminen voi sujuvasti kertoa asioita minulle täysin vieraalla kielellä? Kielellä, jossa on järkyttävä määrä erilaisia ässiä, ja hän osaa niistä jokaisen. Miten se on mahdollista?
Olin kuvitellut, että oppisin itsekin puhumaan venäjää samaan tahtiin lapsen kanssa. Olin varma, että tässä vaiheessa melkein kahden vuoden kohdalla kävisin jo ihan ongelmitta keskusteluja venäjäksi, sillä jos tuo pienikin sen kielen oppii niin miksi en minäkin? Mutta eheei, en pysty käymään edes alkeellisinta keskustelua. Ymmärrän sanan sieltä, ehkä toisen täältä. Saatan pysyä kärryillä keskustelussa, jossa on todella hidas tempo (tätä ei tosin tapahdu koskaan), mutta suurimmaksi osaksi en käsitä juuri mitään. Tuntuukin todella hämmentävältä, että se oma pieni, rakas ja niin tuttu lapsi puhuu aina toisinaan jotain sellaista mitä itse en ymmärrä. Lähes aina Alba puhuu tietysti minulle suomeksi, mutta aina toisinaan käy niin, että joku sana tai lause on hänelle selkeästi vahvempi toisella kielellä – ja useammin kuin kerran olen ollut tilanteessa, jossa Alba kertoo tai pyytää minulta jotain, eikä minulla ole hajuakaan mitä tämä sanoo. Se tuntuu hämmentävältä. Takuulla meistä molemmista. Pieni alkaa korottaa ääntää, vaatia kovempaa – ei voi vielä ymmärtää, kuinka äiti ei ymmärrä mitä hän pyytää.
Aina toisinaan tuntuu myös siltä, että jään paitsi jostain sellaisesta mitä Roma molempia kieliä puhuvana kokee. Roma ymmärtää ja huokailee tuon tuosta sitä, kuinka Alba sanoo venäjäksi jotain todella söpösti, lausuu väärin, hassusti tai ihan tismalleen oikein. Roma ymmärtää, kun Alba oivaltaa venäjäksi jotain, oppii lausumaan jonkin vaikean sanan pitkän yrittämisen jälkeen oikein tai sen, kuinka hauskalta kuulostaa kun Alba aina maitoa juodessaan lallattaa venäjäksi ”lapsoset juokaa maitoa, niin pysytte terveinä”.
Minä en ymmärrä. Tai tietysti tavallaan ymmärrän, mutta en kuitenkaan. Minulle se kaikki on ihan yhtä vierasta.
Mutta sen kuitenkin tiedän, että kaksikielisyys on yksi niistä asioista, joista olen ihan erityisen ylpeä. Ja tiedän jo nyt, että niin tulee lapsenikin olemaan.