09 elokuun 2016 - 18:03

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, Yleinen by
0 Likes

Aika usein tänä kesänä olen pysähtynyt katselemaan tuota pientä, joka kuin varkain on yhtäkkiä kasvanut ulos siitä pienen pienestä, joka hän vielä ihan juuri oli. Nyt viimeisten kuuden kuukauden aikana Albasta on kuoriutunut ihan uusi tyyppi. Sellainen ihan oikea ihminen, jolla on ihan oma tahto (aivan todella oma, ja aivan todella vahva), omat halunsa, toiveensa ja pelkonsa. Hän tietää ulos lähtiessä mitkä kengät tahtoo laittaa jalkaansa, hän tietää mihin puistoon haluaa mennä ja mitä tehdä siellä. Hän kysyy, ihmettelee ja oivaltaa – jatkuvasti uutta. Jatkuvasti sellaista, joka haastaa myös minua. Tai erityisesti siis minua.

Valehtelisin jos väittäisin, etten aina toisinaan olisi pulassa tuon vahvatahtoisen (ja kovaäänisen) lapsen kanssa, mutta silti tunnen sellaista järkyttävää ylpeyttä siitä, että hän on juuri tuollainen. Tietää mitä tahtoo, ja aivan varmasti myös kertoo sen. Kunpa osaisimme vaalia sitä, ja hänen muita hienoja piirteitään niin, että ne säilyisivät mukana aina. Että hän vielä kymmenen ja viidenkymmenenkin vuoden päästä tietäisi täsmälleen kuka on ja mihin pystyy; ihan mihin vaan. Ihan niinkuin hän ajattelee nytkin.

Pelkästään eilisen aikana meinasin pakahtua ylpeydestä ainakin kaksi kertaa.
Olimme Porvoon Meat Districtissä syömässä, istuimme jo pöydässä ulkona terassilla ja olimme tilanneet ruoat kun Alba äkkäsi, ettei pöydässä ole vielä vettä. Sanoin hänelle vähän ajatuksissani, että hän voi kyllä käydä pyytämässä tarjoilijaltamme vettä. Niin vain tuo pieni nousi tuoliltaan, kipitti tarjoilijan ja ilmoitti ”Alba haluaisi vettä”. Pian näin kuinka hän käsi tuon tarjoilijan kädessä kävelee sisään ravintolaan (vähän olin ehkä myös mustasukkainen, sillä minä en koskaan saa pitää häntä kädestä). Ei edes vilkaise meihin päin, vain rohkeasti suorittaa vedenhaku-tehtäväänsä itselleen ihan ventovieraan ihmisen kanssa. Niin reipas ja rohkea – ajattelin. Niin pätevä. Eikä vielä edes kahta. Tunsin kuinka kurkkua alkoi kuristaa. Kohta se onkin jo iso. Tulee kohta ihan itsekseen tänne ravintolaan, eikä edes muista minua.

Toisen kerran meinasin tukehtua ylpeyteen (ja ehkä ihan vähän myös itkuun), kun illalla leikimme Alban kanssa tuossa olohuoneen matolla ja telkkarissa pyöri ohjelmaa Olympilaisista. Uskon että melkein kaikki minut tuntevat tietävät, että liikutun aivan naurettavan helposti, ja välillä aivan käsittämättömille asioille. No, eilen liikutuin uimareille. Siinä sitten vaivihtaa nieleskelin itkua, ja pyyhin silmäkulmiani. Alba katsoi vähän kummissaan ja kysyi sitten ”miksi äiti itkee?” en ehtinyt edes vastaamaan kun tuo pieni kiipesi jo syliin ja kietoi pienet kätensä kaulan ympärille ”äiti älä itke! Alba on tässä, ei mitään hätää”.

No voitte varmaan kuvitella, että tuon jälkeen itkin vielä kahta kauheammin.

Miten juuri minulla voikin olla noin hieno tytär? Mikä onni!

pst. ajattelin muuten joskus, että sitten kun saan lapsen en ainakaan koskaan pue häntä samalla tavalla kuin itseäni. Vaan kuinkas kävikään. 

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET, Yleinen by
0 Likes

05 heinäkuun 2016 - 20:00

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

_MG_5989 _MG_5987

Alba on nyt tänään tasan vuoden ja kymmenen kuukautta vanha. Todella puhelias ikäisekseen. Puhuu pitkiä lauseita, kertoo juttuja, laulaa pitkiä lauluja ulkomuistista säkeistökaupalla. Kahdella eri kielellä. Aika usein tuntuu ihan uskomattomalta katsella tuota pientä, ja miettiä että minusta, meistä on voinut tulla jotain noin hienoa. Että tuo tuossa on oikeasti minun lapseni. Miten se voi olla noin hieno ja viisas, kun minä en todellakaan kovin usein ole kumpaakaan. Kaikkein hämmentävimmältä tuntuu se, että minun lapseni puhuu jotain sellaista kieltä, jota itse en puhu. En puhu, enkä juuri edes ymmärrä vaikka olen kaksikymmentäkuusi vuotta häntä vanhempi. Että kuinka tuo alle metrin pituinen ja kymmenen kilon painoinen pieni ihminen voi sujuvasti kertoa asioita minulle täysin vieraalla kielellä? Kielellä, jossa on järkyttävä määrä erilaisia ässiä, ja hän osaa niistä jokaisen. Miten se on mahdollista?

Olin kuvitellut, että oppisin itsekin puhumaan venäjää samaan tahtiin lapsen kanssa. Olin varma, että tässä vaiheessa melkein kahden vuoden kohdalla kävisin jo ihan ongelmitta keskusteluja venäjäksi, sillä jos tuo pienikin sen kielen oppii niin miksi en minäkin? Mutta eheei, en pysty käymään edes alkeellisinta keskustelua. Ymmärrän sanan sieltä, ehkä toisen täältä. Saatan pysyä kärryillä keskustelussa, jossa on todella hidas tempo (tätä ei tosin tapahdu koskaan), mutta suurimmaksi osaksi en käsitä juuri mitään. Tuntuukin todella hämmentävältä, että se oma pieni, rakas ja niin tuttu lapsi puhuu aina toisinaan jotain sellaista mitä itse en ymmärrä. Lähes aina Alba puhuu tietysti minulle suomeksi, mutta aina toisinaan käy niin, että joku sana tai lause on hänelle selkeästi vahvempi toisella kielellä – ja useammin kuin kerran olen ollut tilanteessa, jossa Alba kertoo tai pyytää minulta jotain, eikä minulla ole hajuakaan mitä tämä sanoo. Se tuntuu hämmentävältä. Takuulla meistä molemmista. Pieni alkaa korottaa ääntää, vaatia kovempaa – ei voi vielä ymmärtää, kuinka äiti ei ymmärrä mitä hän pyytää.

Aina toisinaan tuntuu myös siltä, että jään paitsi jostain sellaisesta mitä Roma molempia kieliä puhuvana kokee. Roma ymmärtää ja huokailee tuon tuosta sitä, kuinka Alba sanoo venäjäksi jotain todella söpösti, lausuu väärin, hassusti tai ihan tismalleen oikein. Roma ymmärtää, kun Alba oivaltaa venäjäksi jotain, oppii lausumaan jonkin vaikean sanan pitkän yrittämisen jälkeen oikein tai sen, kuinka hauskalta kuulostaa kun Alba aina maitoa juodessaan lallattaa venäjäksi ”lapsoset juokaa maitoa, niin pysytte terveinä”.
Minä en ymmärrä. Tai tietysti tavallaan ymmärrän, mutta en kuitenkaan. Minulle se kaikki on ihan yhtä vierasta.
Mutta sen kuitenkin tiedän, että kaksikielisyys on yksi niistä asioista, joista olen ihan erityisen ylpeä. Ja tiedän jo nyt, että niin tulee lapsenikin olemaan.

in Perhe, PERHEARKI JA LAPSET by
0 Likes

28 kesäkuun 2016 - 21:53

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, Yleinen by
0 Likes

_MG_6143

Olen kirjoittanut tätä blogia nyt pian yhdeksän kuukautta. Ennen tätä nykyistä, olen kirjoittanut kahta muuta blogia. Toista ehkä viisi kuukautta vuonna 2009 ja toista kaksi kuukautta ehkä sitä seuraavana vuonna. Olen ollut aktiivinen instagramissa vuodesta 2011. Jos nyt mietin niitä kommentteja ja yhteydenottoja, joita minulle on noiden kanavien kautta tullut nousee yksi teema ehdottomasti ylitse muiden: aitous. Saan paljon kommentteja, viestejä ja sähköposteja, joissa kiitellään sitä, kuinka aito olen. Myös iholla-sarjasta saamani palaute noudatteli hyvin pitkälti samaa linjaa.

” oot niin ihanan aito”

Mutta, voiko kukaan minua tuntematta tietää minun olevan oikeasti aito? Mitä aitoudella ylipäätään tarkoitetaan?

Luulen, että aika usein aitoudeksi mielletään se, kun uskalletaan näyttäytyä myös sellaisessa ei-niin-mairittelevassa valossa. Kun puhuu asioista, jotka eivät välttämättä ole vain kauniita ja kivoja. Kertoo, että on ihan tavallinen; riitelee, käy kakalla, käyttää rahansa loppuun ennen palkkapäivää, huutaa lapsilleen, syö toisinaan (tai jatkuvasti) eineksiä tai pelkkää makaronia ketsupilla. Tai kun puhuu siitä, ettei ihan vieläkään tiedä kuka on ja minne on matkalla -silloin pidetään usein aitona. Tai ainakin aidompana kuin niitä, jotka puhuvat vain kivoista ja kauniista asioista. Mutta tiedättekö – aitouttakin on kovin helppo esittää. Se mistä kirjoitan, tai mitä jaan muiden ihmisten nähtäväksi on vain hyvin pieni osa sitä, mitä kaikkea olen. Periaatteessa (ja ihan kyllä käytännössäkin) voisin kirjoittaa tänne ihan mitä tahansa. Voisin luoda teille kuvan ihmisestä, persoonasta, joka ei todellakaan olisi oikea minä. Täällä voisin helposti leikkiä olevani juuri se tyyppi, joka vaikka toivoisin olevani. Ja tiedän, että moni tekeekin juuri niin. Minäkin tein niissä ensimmäisissä blogiräpellyksissäni, ja siksi tiedänkin että aitoa voi myös teeskennellä. Noihin aikoihin minulla ei ollut vielä hajuakaan kuka olin. Olin hukassa itseltäni ja aivan takuulla myös muilta. Kerroin ja olin yhdelle yhtä ja toiselle toista. Yritin niin kovasti miellyttää kaikkia, etten lopulta miellyttänyt ketään – kaikkein vähiten itseäni. Halusin olla jotakin, mutta en ihan sitten kuitenkaan uskaltanut. Mietin jatkuvasti ja taukoamatta mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Ja voin kertoa, että se jos joku on kyllä uuvuttavaa puuhaa.

Mutta sitten.
Tuli iholla-sarja. Päätin, että tässä on minun tilaisuuteni päästä irti siitä kaikesta painolastista ja niistä rajoitteista, joita kannan mukanani koko ajan. Kannoin kameraa mukanani kaikkialle kuusi kuukautta. Päätin, että annan sille kaiken mitä minulla oli. Koska vain antamalla voit saada. Ja saada minä ihan todella halusin. Ja tarvitsin. Ehkä sarja ei muuttanut elämääni mitenkään niin, että muut välttämättä olisivat sitä muutosta ulkoa nähneet, mutta voi pojat – ette uskokaan kuinka hienoa oli päästää irti siitä tyypistä, joka ei muuta tehnytkään kuin mietti, mitä muut minusta tai tekemisistäni ajattelivat ja saada tilalle tyyppi, joka viis veisasi muiden mielipiteistä. Muistan kuinka muutamien ensimmäisten telkkarissa pyörineiden jaksojen jälkeen eksyin lukemaan keskustelupalstoilta itsestäni. Löysin ketjun, jonka oli aloittanut joku kenen mielestä olin kaunis. Seuraava kommentoija oli kirjoittanut siihen, että ”onhan se, jos sattuu hevosista tykkäämään”, meinasin kuolla nauruun. Mahtava kommentti, osuva ja naseva – ajattelin. Ei tuntunut oikeasti missään. Ei yhtään missään. Samassa keskusteluketjussa oli muitakin ikäviä huomioita siitä miltä näytän, miltä kuulostan tai kuinka rasittavasti käyttäydyn. Mutta minua ei liikuttanut. Ymmärsin hyvin, että minusta voi ajatella myös niin. Mutta se, mikä oli muuttunut – oli se, että tiesin, ensimmäistä kertaa koskaan, mitä itse ajattelin itsestäni, eikä sitä tuntemattomien mielipiteet hetkauttaneet. Muutaman vuoden takainen Sanni olisi itkenyt itsensä uneen seuraavat kolme kuukautta miettien, kuinka voisi ikinä todistaa näille tuntemattomille ettei oikeasti ole hevonen, eikä oikeasti jatkuvasti valita poikaystävälleen siitä, ettei tämä osaa lukea hänen ajatuksiaan.

_MG_6170

Ehkä juuri se tuntemattomien ihmisten mielipiteistä piittamattomuus näkyy myös tällä blogissa nyt. Kirjoitan asioista, joista minun tekee mieli kirjoittaa. En juuri osaa vielä miettiä, mikä voisi kiinnostaa teitä muita. En juuri osaa vielä miettiä onko tästä tai tuosta soveliasta tai hyvä kirjoittaa. Kirjoitan, jos minusta tuntuu sopivalta ja hyvältä. Ehkä se on juuri se, mikä välittyy teille aitoutena? En tiedä. Kerro sinä!

_MG_6462

 

Mutta se minkä tiedän on varmaksi, on että vanhemman ja lapsen välinen rakkaus on juuri nyt aidointa mitä tiedän. Siinä ei ole mitään teeskenneltyä, ei mitään ylimääräistä. Se vain on. Ehdotonta, pyyteetöntä ja rajatonta. Aidompaa, todellisempaa ja tuntuvampaa kuin mikään muu elämässäni juuri nyt.

in HETKET JA FIILIKSET, Perhe, Yleinen by
0 Likes

26 kesäkuun 2016 - 18:30

in lifestyle, Perhe, Yleinen by
0 Likes

_MG_6335 _MG_6011_MG_6340 _MG_6356 _MG_6362_MG_6386 _MG_6372_MG_6375 _MG_6401 _MG_6477 _MG_6447 _MG_6184_MG_6420_MG_6546 _MG_6576 _MG_6491 _MG_6654 _MG_6648 _MG_6508_MG_6641 _MG_6573 _MG_6697

Juhannus 2016, jäät mieleen ehkä kivoimpana koskaan. Olkoonkin, etten juuri muista mitä olen viimeiset kymmenen juhannusta puuhastellut. Yhden vietin New Yorkissa Yankee Stadiumilla ja jonain toisena juhannuksena Helsingissä oli neljä astetta lämmintä, mikä oli yhtä paljon kuin joulukuussa oli ollut. Siinä kaikki, mitä muistan. Aika usein ollaan kuitenkin ehkä jääty kaupunkiin, eikä olla tehty varsinaisesti mitään kovin juhannusmaista, jos tiedätte mitä tarkoitan. Ollaan herätty omasta sängystä, pyöräilty hiljaisen kaupungin halki ensin aamiaiselle, ja sitten heti perään lounaalle. Käyty ehkä uimassa, tai kietouduttu toppatakkiin. Nähty ystäviä, istuttu puistossa tai sisällä. Juotu lasillinen tai pullollinen. En ihan rehellisesti ottaen muista. Ehkä se kertoo siitä, etten ole vielä koskaan ottanut juhannusta kovin vakavasti. Mutta tästä eteenpäin ajattelin kyllä todellakin ottaa.
Sillä,
tämä kuluva viikonloppua on ollut kyllä tunnelmaltaan ihan vertaansa vailla. Jotain taikaa tässä on ollut. Tai ehkä se on vain rentoutta, vapautta ja kiitollisuutta tästä kaikesta mitä ympärillä ja omassa elämässä on. Viimeisen kuukauden aikana olemme olleet aika harvoin koko perhe samaan aikaan kotona. Meillä on pieni lapsi, kolme työtä, yhteisten lisäksi myös paljon omia harrastuksia ja ystäviä – joten sellaiselle yhteiselle ajalle on viime aikoina jäänyt aivan naurettavan harmillisen vähän aikaa. Olikin ihanaa, kun tiesi, että tulisimme kaikki olemaan yhdessä ja samassa paikassa, yhteen ja samaan aikaan pidempään kuin kaksi tuntia. Tosin – riskinsä on kyllä tällaisilla reissuillakin, joita kohtaan odotukset on nostettu pilviin, ne sellaiset kun tuppaavat aika usein rymisemään niskaan. Vaan ei haittaa – kolmessa päivässä asiat ehtivät muuttua moneen kertaan. Ja niin kuuluukin.

Vaikka viikonloppu mökillä oli melkein täydellinen (miinuspisteitä annan aivan järkyttävästä hyttysten määrästä ja siitä, että ”ehdin” uimaan vain kerran, soutelemaan en kertaakaan), niin kyllä kotiin on kuitenkin ihana palata. Eniten arvostan juuri nyt sitä, että voin mennä ulos pelkäämättä tulevani syödyksi elävältä, ja sitä että vettä voi taas hyvällä omalla tunnolla juoda kolme litraa päivässä, eikä kenenkään tarvitse sen vuoksi ajaa lähteelle ja takaisin. Niin ja sitä, ettei sängyssämme ole yhtään muurahaista. Ja ehkä ihan vähän myös sitä, ettei täällä kotona ole ketään, jota Alba vierastaisi niin, että tahtoisi istua kiinni minussa _koko_ ajan.

Samaan aikaan kuitenkin jo odotan sellaista pidempää yhteistä lomaa, jolloin voisimme taas ajaa itsemme noihin maisemiin, noiden ihmisten seuraan. Toivon, että seuraavalla kerralla olisi mukana myös ne tältä reissulta puuttuneet kolme veljeä ja kaksi siskoa puolisoineen ja lapsineen – sillä perhe, se on kyllä paras!

in lifestyle, Perhe, Yleinen by
0 Likes