Processed with VSCO with f2 preset

Äitiys.

Suurin sana, jonka tiedän.
En ollut koskaan ennen omaa lasta ymmärtänyt edes laidasta kuinka paljon kaikkea tuo rooli pitää sisällään. Ihan järkyttävän määrän erilaisia tunteita, toiveita, pelkoja, odotuksia. Rooli, jonka edessä tuntee itsensä aivan uskomattoman pieneksi, mutta joka samaan aikaan saa minut tuntemaan itseni vähän isommaksi, vähän vahvemmaksi, vähän paremmaksi. Ei siksi, että kuvittelisin olevani jotenkin onnistunut äitinä, vaan ihan jo pelkästä siitä syystä että saan olla sitä. Tunnen itseni ihan valtavan etuoikeutetuksi, että todella saan. Minulle on annettu näin suuri ja hieno tehtävä. Saan katsella tuota pientä, pätevää tyyppiä ja miettiä että juuri minua hän kutsuu äidikseen. Se on jotain sellaista, mitä on sanoin hankala edes kuvailla. Se on ylpeyttä, palahduttavaa rakkautta, onnea ja kiitollisuutta, mutta se on myös järkyttävän usein epävarmuutta, huonommuuden tuntoa, pelkoa ja syyllisyyttä. Raivoa ja epätoivoakin joskus.

Processed with VSCO with f2 preset

Mutta silti, aivan jokaisen päivän iltana- niiden kaikkein hankalimpienkin, katselen tuota nukkuvaa pientä joka hakeutuu aina unissaankin ihan kiinni, ja mietin että tässä maailmassa ei kyllä ehkä kuitenkaan ole mitään suurempaa kuin tämä rakkaus. Tässä näin, minun ja sinun välissä Albaseni.

 

DSC_3220

Saan aina toisinaan vastata kysymyksiin siitä, miksi olen päättänyt näyttää lapseni kasvot täällä blogissa. Jos ihan rehellisiä ollaan en ole ehkä koskaan tehnyt mitään varsinaista päätöstä asista. Olen vain tehnyt niin. Julkaissut Albasta ensimmäisen kuvan omassa instagramissani tämän ollessa n.neljän tunnin ikäinen. Ja jatkanut kuvien julkaisemista tasaisesti sen jälkeenkin. Kai se on liittynyt jotenkin sellaiseen vanhemman ylpeyteen. On ollut halu esitellä tai näyttää tuota maailmankaikkauden hienointa ja suurinta ihmistä aivan kaikille. Että katsokaa nyt millaisella ihmeellä meitä on siunattu. Eikä silloin ole sen syvällisemmin pohtinut millaisia seurauksia kasvojen näyttämisellä voisi mahdollisesti olla.

Huomaan kuitenkin, että nyt lapsen kasvaessa ja saadessa selkeitä omia, tunnistettavia piirteitään olen tullut hieman varovaisemmaksi sen suhteen kuinka paljon kerron ja näytän. (Ja kai se sama on ulottunut vähän kaikkeen. Siinä missä blggaamisen alussa tuntui helpolta kirjoittaa ja kertoa melkein mistä vain, on yhtäkkiä viime aikoina tullut hankalaa. En oikein tiedä mitä kertoisin, mistä puhuisin. Toisinaan mietin että alkaisin pitää kuvapainoitteisempaa blogia- keskittyen vain lähinnä tyyliin, sisustukseen ja ravintoon. ja jättäisin kirjoittamisen vähemmälle. Niin, etten kertoisi oikeastaan mitään. Mutta sitten tajuan aina, että kirjoittaminen on juuri se asia, josta eniten nautin, joka antaa minulle (ja ehkä myös sinulle) niitä kuvia enemmän. Ja tarkoitan juuri sitä sellaista kirjoittamista, jossa annan myös itsestäni jotain.)

DSC_3216DSC_3217

Olen miettinyt viime päivinä sitä millä oikeudella minä pidän lastani esillä nyt, kun hän ei itse vielä osaa kertoa onko asia hänelle ok. Tietysti olen aina ollut aika tarkka siitä mitä kerron ja näytän, ja uskon vahvasti että mikään hänestä kertomani tai näyttämäni ei olisi hänelle vahingollista. Mutta toisaalta, vähänpä tiedän. Meitä ihmisiä on niin moneksi. Se on taas viime aikoina tullut huomattua.

Nyt kuitenkin tiedän, että Albaa tullaan näkemään täällä ja takuulla myös instagramissa paljon aiempaa vähemmän. Ja toivon, että sinä olet niin viisas että ymmärrät että vaikka Alba ei enää samalla tavalla ole esillä näissä medioissani, niin se ei tarkoita sitä että viettäisin hänen kanssaan jotenkin vähemmän aikaa. Koska uskokaa pois, sellaistakin kuvitellaan. Se tarkoittaa vain sitä, että haluan suojella häntä joltain sellaiselta mitä itse nyt joudun kestämään.

DSC_0445

Muistan, kuinka ennen lasta aina kohistiin että ne äidit ovat kyllä tehokkainta ja nopeinta porukkaa, mitä maa päällään kantaan. Heiltä löytyy aina ratkaisut kaikkeen, ja heidän laukuistaan löytyy kaikki tykötarpeet – tarvitpa niitä sitten haavan sitomiseen tai nuotion sytyttämiseen tai talon rakentamiseen- niin sieltä äitien käsilaukkujen syövereistä löytyy kaikki tarpeellinen. Mutta voi.
Niin väärässä ovat olleet nuo ihmiset, jotka ovat moista uskotelleet. Ainakin minun kohdallani. Ja uskoakseni siellä on ehkä joku muukin, joka kokee tulleensa huijatuksi.

Muistan, kuinka puhuin eräälle ystävälleni etten ymmärrä miten minusta, ihmisestä joka saapui paikalle AINA vähintään 15 minuuttia etuajassa, on yhtäkkiä tullut krooninen myöhästelijä. Myöhästyn nykyään lähes poikkeuksetta kaikkialta tai saavun ihan viimeisellä minuutilla. Mietin, miksi ja miten tässä on päässyt käymään näin. Niin, susta on tullut äiti. Tokaisi ystäväni. Niin niin, mutta eikö sen nimenomaan pitäisi tehdä minusta jotenkin entistäkin tehokkaammaan ja täsmällisemmän- ihan noin niinku automaattisesti. Niin mulle kerrottiin.

DSC_0477DSC_0468

Mutta. Olen myöhässä kaikkialta siksi koska lapsi. Lapsen kanssa lähteminen, tai oikeastaan yhtään minkään asian tekeminen ja sen aikatauluttaminen on mahdotonta. Toisena aamuna lapsi syö aamiaisensa kymmenessä minuutissa, sotkematta. Toisena aamuna sen saman aamiaisleivän syöminen vie 45 minuuttia vaikka puolet siitä leivästä on murusteltu ja heitelty pitkin keittiötä. Aina toisinaan pukeminen menee ykkösellä purkkiin, ja joskus sen saa tehdä viisi kertaa. Puet ensin lapsen, sitten itsesi, ja sitten puet lapsen taas uudestaan, koska hän on ehtinyt riisuutumaan sillä välin kun puit itsesi. Nanosekunnissa. Vaikka normaalisti sisääntullessa se sama itsensä riisuminen vie lapselta puoli tuntia- tottakai.
Olet myöhässä jo siinä vaiheessa, kun alat edes ajatella ulos pukemista. Ei voi mitään. Mutta lapsi on aina hyvä tekosyy myöhässä olemiseen. Voi kertoa vähän liioitellusti mitä kaikkea siinä matkalla tapahtui. Usein ne tapahtumat myös saattavat kuulostaa liioitellulta vaikka olisivatkin täyttä totta.

Mutta.
Olen myöhässä myös niinä aamuina, kun saan lähteä yksin. En voi siis syyttää lasta. Tai tavallaan taas voin. Nautin niin suunnattomasti siitä, että saan kerrankin lähteä kotoa kaikessa rauhassa. Käydä suihkussa rauhassa, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, meikata ja valita vaatteet ilman kiirettä. En minä silloin ennen lasta suhtautunut niihin asioihin sellaisella hartaudella, kun nyt kun ne eivät ole enää jokapäiväinen normi, vaan maailman suurinta ja melko harvinaista luksusta. Ei siis ihme, että ole myöhässä. Siinä missä ennen lasta varasin itselleni aamuisin tunnin suihkuun, aamiaseen ja laittautumiseen – vie samat asiat nyt suunnilleen kolme kertaa enemmän aikaa.

Ja mitä tulee siihen maagiseen äidin käsilaukkuun. Se unohtuu aika usein ihan kokonaan kotiin.

Että sellainen tehokas, tarmokas ja täsmällinen mutsi täällä hei.

Mites teillä?

DSC_0491collage

Alban pukeutumisesta, tai siis pukemisesta, toivotaan aina silloin tällöin juttuja. Eniten tuntuu kiinnostavan mistä ja millaisia vaatteita ostan. Suurimman osan kirpparilta. Ihan vain siksi koska siellä lepää valtava määrä hyviä, usein melko vähän käytettyjä, tai ainakin sen oloisia, vaatteita, jotka saan ostettua kolme kertaa edullisemmin kuin kaupasta. Kestävät yleensä hyvin käyttöä, koska ovat kestäneet sitä jo edelliselläkin käyttäjällä.

Ostan oikeastaan melko vähän uutta. Kahdestakin syystä, toinen tuo, jonka tuossa ylempänä mainitsin ja toinen se, että juuri nyt lapsi kasvaa suhteellisen nopeasti ulos vaatteistaan. Ne likaantuvat jatkuvasti, niillä kiipeillään, kontataan ja riehutaan. Ne riisutaan päivän aikana kymmeniä kertoja ja pestään useita kertoja viikossa. En oikein näe järkeä satsata tuollaisen taaperoikäisen (vihaan muuten sanaa taapero!) lapsen vaatteisiin kovin suuria summia, kun käyttöikä on todennäköisesti kuitenkin melko lyhyt.

Meillä on Alballe erikseen ns. käyttövaatteet, ne joilla ollaan kotona ja leikitään ulkona. Ne eivät kaikki ole ehkä niitä näteimpiä, mutta voittavat toimivuudellaan ja mukavuudellaan sen minkä ulkonäössä ehkä häviävät. Lähes kaikki Alban nämä tällaiset arkivaatteet ovat luomupuuvillaa. Lähinnä yksivärisiä, väreissä paljon harmaata, vähän valkoista, vaaleanpunaista ja mustaakin. Mutta olen pyrkinyt rakentamaan vaatevaraston niin, että kaikki sopivat keskenään edes jotenkin yhteen, eikä edes papa saa yksinään puettua lasta koviin karmeisiin asukokonaisuuksiin.

Sitten on muutamat setit sellaisia vähän parempia vaatteita. Niitä, jotka puetaan silloin, kun lähdetään kaupungille tai kylään tai, kun meille tulee vieraita. Ne ovat yleensä niitä vaatteita, jotka ostan uusina, ja vähän liian suurina, jotta pysyvät käytössä pidempään. Ja kun olen keskustellut aiheesta muutamankin ystävän kanssa, joilla myös on lapsi/lapsia, olen huomannut että meillä menee kyllä Alban vaatettamiseen huomattavan paljon vähemmän rahaa kuin monissa muissa perheissä. Ja uskon sen johtuvan sekä siitä, että ostan niin reilusti vaatteita käytettynä, että siitä kun ostan uudet vaatteet lähes aina kokoa tai kahta suurempina, jolloin ne pysyvät käytössä montakin kuukautta pidempään verrattuna vaatteeseen, joka olisi ostohetkellä juuri sopiva.

Kuvittelin muuten, että lasta saisi pukea ihan mielensä mukaan ainakin nelivuotiaaksi asti, mutta mitä vielä. Alba tietää kyllä jo nyt kaksivuotiaana hyvin tarkkaan mitä tahtoo päällensä laittaa ja mitä todellakaan ei. Esimerkiksi tämä kuvien takki oli hänelle kauhistus. Ensinäkään ei ole minkään värinen, ja hupun karvakin oli kuulemma VYÄK! Olisi ehdottomasti halunnut pukea päälleen viimevuotisen vihreän parkatakin, olkoonkin että hihat ulottuivat tänä vuonna enää suunnilleen kyynärpäihin saakka.

Myös hameet ja mekot ovat ehdoton ei- todellakaan- ei. Ne riisutaan päältä nanosekunissa ja vaihdetaan housuihin. Tämä on sikäli vähän jännää, että Alba saattaa aina toisinaan tulla Babuchkan luota (eli mummolta) kotiin päästä varpaisiin silkissä, satiniissa ja tyllissä kuin mikäkin Siperialainen prinsessa (joka hän siis kyllä onkin!), mutta ilmeisesti mummoa koskee pukeutumisessa eri säännöt (tai siis lähinnä eivät koske) kuin äitiä. Hiuksissakin on usein hoidosta kotiin tullessa mitä erikoisempia viritelmiä, ja minä taas en saa edes yhtä tavallista pompulaa pysymään tuon pienen päässä minuuttia pidempään.

Nää on näitä vanhemmuuden jännittävyyksiä.

DSC_0500DSC_0499DSC_0487

jacket: h&m / hat and jeans: zara kids / shoes: vans