Aika usein tänä kesänä olen pysähtynyt katselemaan tuota pientä, joka kuin varkain on yhtäkkiä kasvanut ulos siitä pienen pienestä, joka hän vielä ihan juuri oli. Nyt viimeisten kuuden kuukauden aikana Albasta on kuoriutunut ihan uusi tyyppi. Sellainen ihan oikea ihminen, jolla on ihan oma tahto (aivan todella oma, ja aivan todella vahva), omat halunsa, toiveensa ja pelkonsa. Hän tietää ulos lähtiessä mitkä kengät tahtoo laittaa jalkaansa, hän tietää mihin puistoon haluaa mennä ja mitä tehdä siellä. Hän kysyy, ihmettelee ja oivaltaa – jatkuvasti uutta. Jatkuvasti sellaista, joka haastaa myös minua. Tai erityisesti siis minua.

Valehtelisin jos väittäisin, etten aina toisinaan olisi pulassa tuon vahvatahtoisen (ja kovaäänisen) lapsen kanssa, mutta silti tunnen sellaista järkyttävää ylpeyttä siitä, että hän on juuri tuollainen. Tietää mitä tahtoo, ja aivan varmasti myös kertoo sen. Kunpa osaisimme vaalia sitä, ja hänen muita hienoja piirteitään niin, että ne säilyisivät mukana aina. Että hän vielä kymmenen ja viidenkymmenenkin vuoden päästä tietäisi täsmälleen kuka on ja mihin pystyy; ihan mihin vaan. Ihan niinkuin hän ajattelee nytkin.

Pelkästään eilisen aikana meinasin pakahtua ylpeydestä ainakin kaksi kertaa.
Olimme Porvoon Meat Districtissä syömässä, istuimme jo pöydässä ulkona terassilla ja olimme tilanneet ruoat kun Alba äkkäsi, ettei pöydässä ole vielä vettä. Sanoin hänelle vähän ajatuksissani, että hän voi kyllä käydä pyytämässä tarjoilijaltamme vettä. Niin vain tuo pieni nousi tuoliltaan, kipitti tarjoilijan ja ilmoitti ”Alba haluaisi vettä”. Pian näin kuinka hän käsi tuon tarjoilijan kädessä kävelee sisään ravintolaan (vähän olin ehkä myös mustasukkainen, sillä minä en koskaan saa pitää häntä kädestä). Ei edes vilkaise meihin päin, vain rohkeasti suorittaa vedenhaku-tehtäväänsä itselleen ihan ventovieraan ihmisen kanssa. Niin reipas ja rohkea – ajattelin. Niin pätevä. Eikä vielä edes kahta. Tunsin kuinka kurkkua alkoi kuristaa. Kohta se onkin jo iso. Tulee kohta ihan itsekseen tänne ravintolaan, eikä edes muista minua.

Toisen kerran meinasin tukehtua ylpeyteen (ja ehkä ihan vähän myös itkuun), kun illalla leikimme Alban kanssa tuossa olohuoneen matolla ja telkkarissa pyöri ohjelmaa Olympilaisista. Uskon että melkein kaikki minut tuntevat tietävät, että liikutun aivan naurettavan helposti, ja välillä aivan käsittämättömille asioille. No, eilen liikutuin uimareille. Siinä sitten vaivihtaa nieleskelin itkua, ja pyyhin silmäkulmiani. Alba katsoi vähän kummissaan ja kysyi sitten ”miksi äiti itkee?” en ehtinyt edes vastaamaan kun tuo pieni kiipesi jo syliin ja kietoi pienet kätensä kaulan ympärille ”äiti älä itke! Alba on tässä, ei mitään hätää”.

No voitte varmaan kuvitella, että tuon jälkeen itkin vielä kahta kauheammin.

Miten juuri minulla voikin olla noin hieno tytär? Mikä onni!

pst. ajattelin muuten joskus, että sitten kun saan lapsen en ainakaan koskaan pue häntä samalla tavalla kuin itseäni. Vaan kuinkas kävikään. 

_MG_5989 _MG_5987

Alba on nyt tänään tasan vuoden ja kymmenen kuukautta vanha. Todella puhelias ikäisekseen. Puhuu pitkiä lauseita, kertoo juttuja, laulaa pitkiä lauluja ulkomuistista säkeistökaupalla. Kahdella eri kielellä. Aika usein tuntuu ihan uskomattomalta katsella tuota pientä, ja miettiä että minusta, meistä on voinut tulla jotain noin hienoa. Että tuo tuossa on oikeasti minun lapseni. Miten se voi olla noin hieno ja viisas, kun minä en todellakaan kovin usein ole kumpaakaan. Kaikkein hämmentävimmältä tuntuu se, että minun lapseni puhuu jotain sellaista kieltä, jota itse en puhu. En puhu, enkä juuri edes ymmärrä vaikka olen kaksikymmentäkuusi vuotta häntä vanhempi. Että kuinka tuo alle metrin pituinen ja kymmenen kilon painoinen pieni ihminen voi sujuvasti kertoa asioita minulle täysin vieraalla kielellä? Kielellä, jossa on järkyttävä määrä erilaisia ässiä, ja hän osaa niistä jokaisen. Miten se on mahdollista?

Olin kuvitellut, että oppisin itsekin puhumaan venäjää samaan tahtiin lapsen kanssa. Olin varma, että tässä vaiheessa melkein kahden vuoden kohdalla kävisin jo ihan ongelmitta keskusteluja venäjäksi, sillä jos tuo pienikin sen kielen oppii niin miksi en minäkin? Mutta eheei, en pysty käymään edes alkeellisinta keskustelua. Ymmärrän sanan sieltä, ehkä toisen täältä. Saatan pysyä kärryillä keskustelussa, jossa on todella hidas tempo (tätä ei tosin tapahdu koskaan), mutta suurimmaksi osaksi en käsitä juuri mitään. Tuntuukin todella hämmentävältä, että se oma pieni, rakas ja niin tuttu lapsi puhuu aina toisinaan jotain sellaista mitä itse en ymmärrä. Lähes aina Alba puhuu tietysti minulle suomeksi, mutta aina toisinaan käy niin, että joku sana tai lause on hänelle selkeästi vahvempi toisella kielellä – ja useammin kuin kerran olen ollut tilanteessa, jossa Alba kertoo tai pyytää minulta jotain, eikä minulla ole hajuakaan mitä tämä sanoo. Se tuntuu hämmentävältä. Takuulla meistä molemmista. Pieni alkaa korottaa ääntää, vaatia kovempaa – ei voi vielä ymmärtää, kuinka äiti ei ymmärrä mitä hän pyytää.

Aina toisinaan tuntuu myös siltä, että jään paitsi jostain sellaisesta mitä Roma molempia kieliä puhuvana kokee. Roma ymmärtää ja huokailee tuon tuosta sitä, kuinka Alba sanoo venäjäksi jotain todella söpösti, lausuu väärin, hassusti tai ihan tismalleen oikein. Roma ymmärtää, kun Alba oivaltaa venäjäksi jotain, oppii lausumaan jonkin vaikean sanan pitkän yrittämisen jälkeen oikein tai sen, kuinka hauskalta kuulostaa kun Alba aina maitoa juodessaan lallattaa venäjäksi ”lapsoset juokaa maitoa, niin pysytte terveinä”.
Minä en ymmärrä. Tai tietysti tavallaan ymmärrän, mutta en kuitenkaan. Minulle se kaikki on ihan yhtä vierasta.
Mutta sen kuitenkin tiedän, että kaksikielisyys on yksi niistä asioista, joista olen ihan erityisen ylpeä. Ja tiedän jo nyt, että niin tulee lapsenikin olemaan.

_MG_5354 _MG_5357

Äitiys on ehdottomasti elämäni rooleista se, jonka suhteen tasapainoilu tuntuu kaikkein haastavimmalta. Äitiyteen liittyy niin paljon hiljaisia ja äänekkäitäkin odotuksia, toiveita ja myyttejä. Äidin pitäisi olla sitä ja tätä, mutta ei todellakaan tuota. Pitäisi osata ottaa omaa aikaa ja huolehtia itsestään just sillain sopivasti, ei yhtään liikaa. Jos huolehdit itsestäsi liikaa (kukaan ei koskaan missään ole kertonut sitä tarkkaa määrä, mutta se pitäisi jokaisen äidin kuitenkin vain tietää), et selvästikään välitä lapsestasi. Jos taas et huolehdi, et välitä silloinkaan koska hyvinvoivalla lapsella on hyvinvoiva äiti ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.

Tasapainoilu tässä äidin roolissa on ollut itselleni vaikeampaa kuin olisin ajatellut sen olevan. Ei missään nimessä vaikeaa, vähän haasteellisempaa kuin ajatuksissani vain. Vasta nyt Alban ollessa pian kaksivuotias uskallan myöntää niin itselleni kuin muillekin olevani äiti, joka kaipaa todella paljon myös omaa tilaa ja aikaa. Omia tekemisiä, menoja ja ihmisiä, jotka eivät asu tätä samaa kotia. Kaipaan paljon sellaista aikaa, jolloin saan olla ihan vaan Sanni; ystävä, työntekijä, sisko, kaveri, naapuri ja vaimo. Haluan tietysti olla hyvä äiti, mutta haluan olla hyvä niin monessa muussakin. Ja koen, että ottamalla sen oman aikani ja tekemällä niitä asioita, joista voimaannun tulevat ihmiset ympärillänikin onnelliseksi. Olen äiti, joka tarvitsee jotain ihan omaa joka ikinen päivä. Käyn lenkillä, ystävän kanssa syömässä, töissä (kyllä, kyllä sekin on omaa aikaa), tanssimassa tai katselemassa merta. Tarvitsen kaikkia niitä, jotta voin hyvin ja jaksan olla äiti.

_MG_5358 _MG_5360

Vietän edelleenkin Alban kanssa suurimman osan päivästä, mutta koen että jaksan olla ihan eri tavalla läsnä kun olen saanut ennen tai jälkeen sen olemisen olla ihan vaan minä. Jaksan leikkiä, laulaa ja potkia palloa kuusi tuntia koska saan tehdä muutakin kuin sitä.  (Vaikka myönnettäköön, että leikkipuiston laidalla notkuminen on suurimmaksi osaksi minusta todella tylsää. Keksisin usein suunnilleen sata asiaa, joita tekisin mieluummin. Silti notkun niissä leikkipuistoissa, tunteja joka päivä, koska tiedän lapseni viihtyvän).

En lapsen saatuani suureksi yllätyksekseni lakannutkaan pitämästä kaikista niistä asioista, joista ennen lasta pidin. Silti oikeastaan koko Alban ensimmäisen vuoden kuvittelin, etten oikeastaan saisi. Pysyttelin kotona ja puistoissa, unohdin kuka olin ja mistä pidin. Kuvittelin, että tällaista tämä äidin elämän kuuluu olla – minusta viis, kunhan tuolla pienellä on kaikki hyvin. Kun unohtaa itsensä vuodeksi, voin kertoa että se väsyttää. En suosittele kenellekään, mutta tiedän, että moni meistä ja teistä astuu siihen samaan äiti-ansaan. Siksi haluankin sanoa nyt juuri sinulle, tuleva äiti, ole viisaampi- tiedä paremmin. Tee juuri niitä asioita, joita juuri sinun tekee mieli. Ota juuri niin paljon omaa aikaa, kuin juuri sinä tarvitset. Tai ole juuri niin kiinni kotona ja lapsessa, kuin juuri sinusta tuntuu hyvältä. Kaikki se on ok. Unohdetaan vertailu, keskitytään mieluummin olemaan hyviä vanhempia lapsillemme ja ihmisiä toinen toisillemme.

_MG_5363

Parempaa ja haastavampaa (aina toisinaan myös hermoja raastavampaa) kuin mikään muu, on olla sinun äitisi. Ennen sinua en olisi koskaan uskonut mihin kaikkeen pystyn yhdellä kädellä. En olisi koskaan uskonut, että pystyn tiskaamaan, siivoamaan, pesemään pyykit ja keittämään aamupurot yhdessä puolituntisessa. Ilman sinua en tietäisi miltä tuntuu olla niin ylpeä jostain, että sen haluaisi kertoa tässä maailmassa jokaiselle vastaantulijalle. En tietäisi miltä tuntuu, kun melkein vuoden suhteellisen yksipuolisen hoivaamisen jälkeen ensimmäistä kertaa kiedot pienet, pulleat kätesi kaulan ympärille ja kuiskaat ”äiti lakas”. En tietäisi että ensin voi toivoa ja odottaa kaksi tuntia, että nukahtaisit ja sitten kun se viimein tapahtuu voi alkaa toivoa, että heräisit. On jo ikävä, jota täytyy lievittää katsomalla puhelimesta kaikki ne 136 päivän aikana kuvattua videota sinusta. En tietäisi miltä tuntuu nähdä omasta jo aika tutusta puolisosta jotain kokonaan uutta ja hienoa, rakastua vielä lisää vaikkei uskonut sen edes olevan mahdollista. En tietäisi miltä tuntuu katsella kahta elämänsä suurinta ihmistä kikattamassa yhdessä sohvalla. En tietäisi miltä tuntuu, kun pitkän työpäivän jälkeen tulee kotiin, avaa oven ja näkee kuinka kasvosi sulavat maailman kaikkeuden aidoimpaan hymyyn ”äiti tuli!” Tuntuu kuin sata aurinkoa paistaisi samaan aikaan. Aina toisinaan ajattelen, etten tiennyt oikeastaan juuri mistään juuri mitään ennen sinua. Olet niin hieno ja samalla hauras. Tiedän, ettei minulla ole sinulle mitään muuta annettavani kuin rakkautta. Tiedän, että se riittää. Yhdessä voimme oppia kaiken muun.

Vaikka aina toisinaan minusta tuntuu, että sinä kyllä tiedät jo kaiken.