image

En ole oikein koskaan ollut sellainen ostoskeskuksissa viihtyvä tyyppi. Enkä, vastoin kaikkia odotuksiani, heti muuttunut sellaiseksi lapsen saatuani. Kuitenkin Alban alettua kesän lopulla kävelemään, niin koti kävi aika usein ahtaaksi. Oman pihan ja lähipuistojen lisäksi aloin kaipaamaan vähän muitakin aktiviteetteja. Mielellään sellaisia, joista saisin ehkä itsekin jotain. Nyt näiden viimeisen neljän kuukauden aikana ollaankin sitten otettu vahinko takaisin ja viihdytty kauppakeskuksissa harva se päivä. Yleensä lähinnä Forumissa, ja sen kolmannessa kerroksessa. Sieltä löytyy ainakin näin äidin näkökulmasta aivan kaikki, mitä onnistuneeseen aamu- tai iltapäivään lapsen kanssa tarvitaan.

image

image

Ensin yleensä syödään tai kahvitellaan jossain kerroksen ravintoloista. 30 minuutin paikallaan istumisen jälkeen Alba on niin täynnä energiaa, että on kaikkien mielenterveyden kannalta pakollista  järkevää purkaa se  juoksemalla ympäri kerrosta vähintään yhtä pitkään, kuin aloillaan istumista on ollut. Yleensä Roma on meistä se, joka juoksee sitten Alban kintereillä ja minulle jää tuolloin aikaa kiertää kerroksen liikkeissä kaikessa rauhassa. Hyvä työnjako sanoisin.

image image image

Pitkään hoidin oikeastaan kaikki Alban vaatehankinnat netissä, mutta nyt tytön kasvaessa kokoja on huomattavasti hankalampi arvioida, ja mieluummin käyn hiplailemassa ja silmäilemässä tuotteita myymälässä. Tiedän sitten miltä materiaali tuntuu, ja miltä värit oikeasti näyttävät. Koonkin osaan parhaiten arvioida silmilläni, kokolapuista en niin perusta. Alba käyttää tälläkin hetkellä vaatteita joiden koot ovat kaikkea 6- ja 24kk:n väliltä, yritä siinä sitten arvioida se oikea koko.

Tuolla kolmannessa kerroksessa lastenvaateliikkeitä on ihan vieri vieressä, joten hintojen, kokojen, materiaalien ja valikoiman vertailu eri myymälöiden välillä ei juuri helpommaksi voisi tulla. Tänään en kuitenkaan jaksanut kiertää kaikkia liikkeittä, koska olin hakemassa vain muutamaa joululahjaa kummilapsille. Dpam: in myymälässä ( Du Pareil Au Même ) käyn kuitenkin lähes jokaisella Forum visiitilläni, niin tänäänkin. Liike on ehdottomasti yksi kerroksen lemppareistani Kippo:n, Hanko Sushin ja Granitin ohella. Pidän erityisesti siitä, että tuolla myytävät vaatteet on tehty oikeasti lapsille, ei pienille aikuisille. Vaatteissa on leikkisiä yksityiskohtia, hauskoja värejä, printtejä ja leikkauksia.

Tänä syksynä liikkeen ilme, tai noh- lähinnä tuo isompien, 3+ vuotiaiden lasten mallisto, on kuitenkin tuntunut vähän erilaiselta, jotenkin aikuisemmalta ja trendikkäämmältä, kuin se totuttu leikkisä Dpam. Mikäli joku muukin on pistänyt saman merkille, niin nyt tiedän kertoa että tulevan kevään mallisto tulee taas olemaan sitä tuttua Dpamia, kirkkaita värejä ja hauskoja kuvia. Mallisto alkaa saapua kauppoihin heti tammikuun alejen alettua, eli jo ihan pian. Jee!

image

Pienempien (tuollaisten Alban kokoisten) tyttöjen ja poikien mallisto näyttää kuitenkin mielestäni ihan siltä, miltä Dpam yleensäkin on näyttänyt. Hyvältä, raikkaalta, lapsilta ja edukseen erottuvalta. Keräsin liikkeestä sovituskoppiin omia suosikkejani, ja niitä tuotteita, jotka mielestäni edustavat hyvin liikkeen tyyliä. Alba ”sai” leikkiä mallinukkea, ja myönnetäköön että tuo pieni ikiliikkuja ei ollut järin innoissaan tästä roolista. Vuoroin hän juoksi äitiä karkuun minkä pienillä jaloillaan pääsi, vuoroin heittäytyä veteläksi mytyksi lattialle, jotta vaatteiden pukeminen ja riisuminen olisi mahdollisimman hankalaa. Muutaman asukokonaisuuden jälkeen luovutettiin ja päästettiin pieni piinasta.

Ja vaikka nyt kuvasinkin lähinnä näitä pikkuruisia vaatteita, niin tuolta liikkeestä löytyy kyllä vaatteita aivan sinne 158cm:iin saakka.

image

image

Kauppakeskusvierailun lopuksi on aina päästävä katsomaan mommit, eli muumit tuonne kerroksen Hattivatti- hoitohuoneeseen. Ystäväpiirissämme ei ole juuri yhtään Alban ikäistä lasta, joten on mahtavaa että tuolta puuhahuoneesta löytää lähes aina sitä kaivattua oman ikäistä leikkiseuraa. Vanhemmatkin saavat yleensä hetken hengähtää ja juoda naapurista haetun kahvin kaikessa rauhassa, sillä uudet, yhtä pienet ihmiset kiinnostavat 95% todennäköisyydellä enemmän kuin omat vanhemmat.

 

Noin vaan sinne hujahti taas yksikin sunnuntainen aamupäivä. Kotiin tullessa pieni on niin väsynyt, että nukkuu tyytyväisenä kolmen tunnin päiväunet. Kaikki voittaa siis.

 

image

Tätä päivää on kyllä  ehkä vähän odotettu. Juhlitaan työpaikan pikkujouluja tänään, ja oon siitä kyllä aika fiiliksissä. Mun suunnilleen vuoden kestäneen äitiysvapaan aikana työporukka oli mennyt melkein täysin uusiksi, enkä ole vielä näiden uusien työkavereiden kanssa ( jotka muuten on ihan mielettömiä tyyppejä ) ehtinyt nähdä töiden ulkopuolella ollenkaan. Tiedän kuitenkin jo nyt, että tästä tulee ihan älyttömän hyvä ilta. Pian pitäisi alkaa jo valmistautua iltaan. Viideksi ollaan menossa kilistelemään skumpalla yhden työkaverin luo, ja siitä sitten kuudeksi syömään kaikkien niiden noin kuudenkymmenen (60) muun kollegan kanssa.

Mutta. Samaan aikaan, kun odotan iltaa ihan innoissani niin poden jo valmiiksi huonoa omatuntoa, tai sellaista omituista syyllisyyttä siitä, että lähden kokonaiseksi pitkäksi illaksi pois kotoa ja Alban luota. Tiedostan, ettei mun todellakaan pitäisi tuhlata ajatuksia ja voimavarojani tällaisen olon potemiseen, mutta niin vaan tuolta jostakin sellainen huono äiti- olo kumpuaa niin tässä mää nyt vaan hylkään lapseni alkoholin takia tosta noin vaan.

Öö. Ei. Et.
Yritän ajatella tuon typeryyden sijaan vaikka näin tässä mää näin lähen viettämään sitä sellasta jaksamisen kannalta ihan älyttömän tärkeää omaa aikaa, sitä että muistaa pitää huolta myös itsestään, tehdä asioita myös ihan vaan itselleen ja itseään varten.
Tänään teen just niin. Enkä aio olla siitä enää yhtään pahoillani.

image

Mites te muut äidit, podetteko huonoa omatuntoa omista menoistanne? Jos ette, niin kertokaa mulle miten te sen teette! Haluan oppia siihen kans.

Ihanaa lauantaita kaikki. Nautitaan.

IMG_3739

 

Tässä flouncen jutussa jo vähän sivuttiinkin aihetta, mutta voisin sanoa tästä vielä vähän lisää. Ennen Alban syntymää ajattelin että tulisin olemaan tosi tarkka lapsen pukeutumisen suhteen, ja nauttisin siitä samaan tapaan kuin itseni pukemisesta. Ostinkin Alballe aika reilusti vaatteita odotusaikana (joista ehkä 1/3 ehti päälle asti ennen kuin kävivät liian pieniksi). Ja ensimmäiset kuukaudet olinkin aika tarkka. Väreistä ainakin. Puin Alballe vain harmaata, beigeä ja valkoista. Roman äiti on kuitenkin alusta asti ollut vähintäänkin innokas pukemaan Albaa, itse hankkimillaan  tai ompelemillaan vaatteilla tietysti. Ja kuten ehkä kuvitella saattaa niin meidän näkemykset aivan hieman eroavat toisistaan. Siinä missä minä pidän yksinkertaisuudesta, selkeistä linjoista ja suht. maanläheisistä väreistä, rakastaa anoppini röyhelöitä, strasseja ja kimalletta, vaaleanpunaisena ja violettina etenkin.

 

Alkuun sain melkein puistatuksia kaikesta siitä Alballe hankitusta kräästästä. Mietin kuinka turhaa on ostaa vaatteita jotka jäävät sitten vain rekille roikkumaan sillä minähän en noita lapselleni pukisi. No, en juuri pukenutkaan. Mutta Roma, babusha, dedushka ja babushka Nina pukivat. Toisinaan oli vähän nieleskelemistä kun tuo aamulla mun mielestä nätisti pukemani lapsi olikin yltäpäältä hörselöissä ja glitterissä mummon luota kotiin tullessaan. Mutta siihen tottui. Nykyään mulle ei ole juurikaan väliä sillä, mitä Alballa on päällään. Kunhan ei palellu tai läkähdy. Spesiaalimpia tilanteita varten haluan kuitenkin pukea Alban aina vähän nätimmin, ihan samaan tapaan kuin itsenikin. En kuitenkaan ole varsinaisesti mitenkään erityisesti satsannut Alban vaatevarastoon. Teen hankintani yleensä ihan noista ketjuliikkeistä tai kirppareilta, ja ostan oikeastaan vain tarpeeseen. Tuollaisen vilkkaan 1-vuotiaan meininki on tällä hetkellä sellaista, että syödessä ruoat päätyvät melkein todennäköisemmin rinnuksille kuin suuhun, ja vaatteet menevät vaihtoon parikin kertaa päivässä. Ainakaan toistaiseksi en ole nähnyt kovin järkeväksi panostaa muuhun kuin vaatteiden pesunkestävyyteen ja mukavuuteen.

 

Voi hyvinkin olla, että ääni kellossa muuttuu sitten, kun Alba kasvaa isommaksi eivätkä vaatteet enää jääkään heti kuukauden käytön jälkeen pieniksi.

Millaisia lasten pukijoita te olette tai olisitte?

 

IMG_3334

Olen ollut äiti nyt aika tarkalleen 14 kuukautta. Voin kertoa, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ja suunnitelmiani mun elämä pysähtyi aika tyystin sinä helteisenä syyskuun iltapäivänä, kun Alba syntyi. Upposin todella syvälle äitihautaan. Vaikka yritinkin uskotella itselleni ja kaikille muillekin olevani edelleen se sama tyyppi, kuin aina ennenkin, nyt minulla vain oli lapsi. Se ei vaan pitänyt alkuunsakaan paikkaansa. Oli, ja on, minussa edelleenkin paljon samaa kuin ennen mutta kyllä äitiys totta vie on minua muuttanut, paljonkin. En ihan ymmärrä, miksi koin alkuun niin tärkeäksi sen, etten muuttuisi, tai etteivät ainakaan muut ihmiset ympärillä kokisi mun muuttuneen. Lapsen saaminen on varmasti yksi elämää eniten mullistavista asioita, miksi hitossa se ei saisi muuttaa minua?

IMG_3333

Ensimmäiset 6kk Alban syntymän jälkeen en käynyt juuri missään, enkä nähyt juuri ketään, jos perhettä ja läheisimpiä ystäviä ei lasketa. En notkunut kaikkia päiviä kahviloissa tai ravintoloissa, en ilmoittautunut vauvauintiin ja muskariin, en tutustunut alueen muihin äiteihin tai käynyt perhekahviloissa. En tehnyt oikeastaan mitään, mitä olin etukäteen ajatellut tekeväni. En uskaltanut, halunnut tai edes raaskinut liikkua kotoa mihinkään. Halusin vaan olla kotona, läsnä, pitää pientä sylissä ja opetella olemaan maailman paras äiti. Kunpa joku olisi tuolloin kertonut minulle, että homman voisi ottaa vähän rennommin. Tai että voisin olla vähän armollisempi itselleni ja uudelle elämäntilanteelle. Olin jatkuvasti huolesta sykkyrällä milloin mistäkin, googlasin erilaisia vauvan ”oireita” sormenpäät punaisina. Niiden jälkeen soitin aina itkua tihrustaen Romalle diagnosoituani Alballe milloin minkäkin sairauden.

IMG_3338

Pelkäsin liikkua yksin vauvan kanssa. Tai, no ihan alkuun en osannut pelätä mutta Alban ollessa ehkä vajaa kuukauden ikäinen tapahtui metrossa ikävä välikohtaus, joka tosin näin jälkeenpäin ajateltuna ei kyllä tunnu mitenkään erityisen kamalalta. Tuolloin, tuoreena äitinä se oli suunnilleen hirveintä mitä saattoi tapahtua. Olin Alban kanssa tulossa ystäväni luota Herttoniemestä, matkaa kotiin oli kolmen pysäkin verran. Lapsi alkoi huutaa vaunuissa ehkä Kulosaaren kohdalla, minä yritin rauhoitella itkevää lasta. Silitin pientä päätä, ja kuiskuttelin kuinka kohta oltaisiin jo kotona, eikä olisi mitään hätää ”äiti on tässä, äiti on tässä ihan lähellä”. Lasta tuo ei kuitenkaan lohduttanut, vaan itku sen kun jatkui. Yksi matkustajista tuskastui tilanteeseen ja ärjyi kuinka hän ei voi ymmärtää että kaltaiseni keskenkasvuiset teinit hankkivat lapsia, kun eivät osaa edes huolehtia niistä. Se sattui. En ollut muuta yrittänytkään, kuin olla kyllin hyvä vanhempi tuolle pienelle ja silti joku tuntematon näki, että olin oikeasti ihan luuseri, täysin epäkelpo äidiksi. Uskoin, mitä hän sanoi, koska tunsin itseni juuri sellaiseksi; keskenkasvuiseksi teiniksi, jolla ei ollut aavistustakaan miksi lapsi itki, tai kuinka sen saisi hiljaiseksi.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tilanne tuntuu lähinnä huvittavalta. Nyt, tilanteen sattuessa uudelleen eteen, saattaisin myös nostaa tuon itkevän lapsen sieltä vaunuista syliin rauhoittumaan. Tuolloin hormonihuuruissani täysin loogisesti ajattelin, etten halua nostaa lasta vaunuista hengittelemään metron saastaista ilmaa. Ööö? Aivan. Ymmärrän.
Tuo välikohtaus jostain syystä vainosi mua varmaan ensimmäiset viisi kuukautta. Kävelin ensimmäiset vaunujen kanssa aivan kaikkialle, sillä en uskaltanut käyttää julkisia. Aivan täysin normaalia ok.

IMG_3332

Onneksi Roma on täysin eri maata. Hän vei alusta asti Albaa mukanaan kaikkialle, tapasi ihmisiä, vei uusiin tilanteisiin ja paikkoihin, eikä jännittänyt tai hermoillut yhtään. Kiitos Roma, että oot. Ilman sua kasvattaisin tässä varmaan jotain sosiopaattia.