Muistan kuinka joskus nuorempana, vielä kotona asuessani, hämmästelin sisustuslehtiä lukiessani sitä, kuinka monessa kauniissa kodissa ne kaikkein kauneimmat esineet oli löydetty roskalavoilta, peritty isovanhemmilta tai löydetty kirpputoreilta. Ajattelin, että sellainen tuuri sattuu vain harvojen kohdalle, enkä minä tule olemaan yksi niistä onnekkaista, jotka tekevät satumaisia löytöjä roskalavoilta. Ja totta puhuen, en ole sellaisia koskaan tehnytkään. Mutta, kirpputoreilta, kierrätyskeskuksista ja – ryhmistä olen löytänyt oikeastaan kaiken millä meidän asunnostamme on tehty koti. Täällä ei ole Futonin patjoja lukuunottamatta mitään uutena hankittua, ja ehkä juuri siksi tämä asunto tuntuukin niin kodilta. Kaikilla huonekaluilla ja esineillä on tarina, ja takanaan elämää muidenkin kuin meidän kanssa ja se on aika ihanaa.

Kun muutimme tähän asuntoon, kannoimme sisään vain sängyt, ruokapöydän ja – tuolit. Olin päättänyt etten edes yritä sisustaa kotia valmiiksi viikossa, tai edes kahdessa vaan hankimme tänne asioita hiljalleen ja lähinnä tarpeeseen. Päätin myös, että yritän ensin löytää tarvitsemamme asiat käytettyinä. Ja hitsi vie, aivan kaiken olemmekin löytäneet juuri niin. Enkä koe, että olisimme koskaan joutuneet tekemään sisustuksen suhteen kompromissiratkaisuja siksi, ettemme ole halunneet ostaa uutta. Päinvastoin, olemme löytäneet käytettyinä sellaisia asioita, joita emme olisi koskaan osanneet uutena edes etsiä.

 

Halusin ottaa nämä kuvat niin, etten siivonnut ja järjestellyt näitä varten vaan otin kuvia ihan tavallisena lauantai-aamuna kodista sellaisena kun se aika usein on.

Astiat sohvapöydällä kertovat siitä, että syödään nykyään useimmiten juuri tuon pienen pöydän ympärillä. Lapsella on pari pientä jakkaraa, jotka sopivat täydellisesti tuon pöydän ympärille. Arkipäivien aamiainen taitaa olla ainoa ateria, mikä nykyään syödään keittiössä. En oiken tiedä mitä keittiölle pitäisi tehdä, jotta se tuntuisi viihtyisämmältä. Ehkä tavaroiden karsiminen reippaalla kädellä voisi selkiyttää tilaa? Keittiötavaraa on meillä ihan valtavasti, sillä yksi meistä kokkaa työkseen ja meiltä löytyy läjäpäin sellaisia ruoanlaittoon liittyviä esineitä, joille en tiedä edes nimiä. Käyttötarkoitusta vielä vähemmän.

Tässä asunnossa on moni asia kesken, ja vähän rempallaan. Jos tämä olisi meidän oma, repisin halkeilevan katon alas, maalaisin sen kauttaaltaan uudelleen. Olohuoneen seinät haluaisin maalata Tikkurilan 110x sävyllä. Hioisin pariovista maalin, ja jättäisin ne kauniisti patinoituneelle puupinnalle. Saman tekisin myös makuuhuoneen kolmelle vaatekomeron ovelle. Makuuhuoneessa on tällä hetkellä raidallinen tapetti, josta olen kuin ihmeen kaupalla alkanut pitää. Sille en tekisi mitään. Mutta keittiön ja olohuoneen välisen seinän kaataisin, jotta niistä tulisi yhtenäinen tila, joka mahduttaisi kahden sohvan lisäksi myös valtavan ruokapöydän.

Mutta, asunto ei ole meidän, joten yritän pitää siitä tällaisena kuin se on.

On täällä myös muutamia sellaisia tavaroita ja asioita joiden en toivoisi olevan täällä ollenkaan. Mutta koska en asu yksin, niin en myöskään päätä ihan kaikista asioista yksin. Suurimmat linjat ja hankinnat olen tosin tehnyt täysin mielivaltaisesti keneltäkään kysymättä. Mutta on myös muutamia asioita, joiden vuoksi olen joutunut vähän joustamaan. Olohuoneen nurkassa seisovaa sähköpianoa en varsinaisesti pidä erityisen kauniina, mutta poikaystävä rakastaa sitä. Samaan kategoriaan menee myös ikkunan alla oleva ikivanha kirjoituspöytä, joka on muuttunut kaikessa hiljaisuudessa villiksi yrttiviidakoksi; oikein kasvivalot ja kaikki. Mutta mukisematta (krhm) olen hyväksynyt nuo asiat kotiimme, sillä toisin kuin olen aina kuvitellut, ei sisustusmakuni ole mikään ultimaattinen ja ainoa totuus, johon kaikkien tulisi tyytyä. 

Noiden edellä mainittujen tavaroiden lisäksi poikaystävän toiveesta keittiössä on esillä diplomi, joka on myönnetty Helsingin parhaalle uudelle ravintolalle, eli hänen omalleen, muutama vuosi sitten. Ja rehellisyyden nimissä nostan senkin aika usein keittiön suureen komeroon siivouksen tieltä, ja n.99% todennäköisyydellä myös unohdan sen sinne, kunnes poikaystävä kaikessa hiljaisuudessa taas nostaa sen esille.

 

   

Kaikesta keskeneräisyydestä ja omituisuuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden takia, tämä vuokra-asunto tuntuu kodilta. Lapsen tavaroita ja asioita lojuu siellä täällä, samoin kuin kirja- ja vaatekasoja. Ovien ja tuolin karmien päällä kuivuu lähes aina pyykkejä ja eteisestä puuttuu järkevä säilytysjärjestelmä joten kenkiä, takkeja ja pipoja lepää täydellisessä epäjärjestyksessä pitkin lattioita. Mutta parasta onkin, kun elämä näkyy; tavarat kuluvat, saavat kolhuja ja alkavat kertoa tarinoita. Koska siltä tämä koti ennen kaikkea tuntuu: elävältä. 

 

Siltä varalta, että jotain teistä kiinnostaa niin tässä vielä huonekohtainen listaus kaikista huonekaluista ja niiden alkuperästä:

Olohuone:

Sohva, Boknäs: tori.fi

Nojatuoli: Kirpputori Aurinkoinen, Mäntsälä

Sohvapöytä: vanhan maalaistalon navetassa järjestetyistä tyhjennysmyynneistä

Valkoiset Ikean Billy- kirjahyllyt: tori.fi

Lasiovellinen kirjahylly: Fida

Ruudullinen, valkoinen matto: Punavuori kierrättää- ryhmästä

Kirjoituspöytä: poikaystävän isältä saatu

Valkoinen pinnatuoli: saatu poikaystävän äidiltä

Marmorikannellinen lipasto: -||-

Iso jalkalamppu: ostettu Australiaan muuttaneelta tutulta

Makuuhuone:

Sängyn runko: Facebookin market place

Alban sängyn runko: ostettu tuttavalta käytettynä

Lundia kirjahyllyt: saatu erään varaston tyhjennyksestä

Pitkät pellavaverhot: vanhempien vanhat

Keittiö:

Ruokapöytä: tori.fi

Ruokapöydän tuolit: vanhemmilta, jotka ovat itsekin ostaneet ne käytettyinä

Lundia hyllyt: saatu erään varaston tyhjennyksestä

Kattolamppu: ostettu käytettynä kaverilta

Iso osa tauluista, maljakoista, astioista ja koriste-esineistä on myös ostettu tai saatu käytettyinä, samoin kuin valtaosa lapsen leluista ja tavaroista.

 

 

Muutettiin tähän asuntoon vajaa vuosi sitten. Meitä ennen tässä asunnossa oli asunut jo vuosien ajan ystäviäni. Olin aina pitänyt tästä asunnosta. Sijainti oli mahtava, pohjaratkaisu ehkä vähän erikoinen ja kylpyhuone ruma, mutta valoa oli niin paljon että se peittosi alleen nuo miinukset. En ollut koskaan kiinnittänyt asunnon kuntoon täällä kyläillessäni mitään huomiota. Kun kuulin, että ystäväni olivat luopumassa asunnosta viime keväänä, ja juuri samaan aikaan olimme saaneet kuulla että silloinen vuokra-asuntomme Kruunuhaassa oli menossa myyntiin myöhemmin kesällä, ilmottauduin tietenkin halukkaaksi vuokraamaan asunnon. Vuokraus tosin tapahtui ihan normaalisti vuokravälitysfirman kautta, mutta olimme todennäköisesti ensimmäiset kiinnostuneet, joten siksi etusijalla asunnon uusiksi vuokralaisiksi. Suureksi ilokseni saimmekin varmuuden asunnon saamisesta melko pian, ja vuokrasopimus tehtiin tuolloin heti samana päivänä.

Muuttopäivänä olin itse Ruotissa työreissulla, ja sain poikaystävältä tekstiviestin (hän ei ollut koskaan ennen muuttoa edes nähnyt asuntoa) että asunto on aika kamalassa kunnossa. Ihmettelin mistä hän puhui, sillä olinhan vieraillut asunnossa usein, viettänyt siellä jopa kokonaisia viikkoja enkä ollut koskaan ajatellut asunnon olevan huonossa kunnossa.

Lopulta kun pääsin itsekin näkemään asunnon tyhjänä, tajusin mitä poiakystäväni tarkoitti. Katto repsotti, valkoiset seinät olivat monin kohdin tummuneet, joka teki huoneista valosta ja koosta huolimatta nuhjuisen näköiset. Erityisesti katonrajassa seinät olivat todella  kärsineet ja muistuttavat väriltään enemmän mustaa, kuin valkoista. Lisäksi eteisessä ja keittiössä oli ruma vaalea laminaattilattia – olin muistanut vain olo- ja makuuhuoneen tumman parkettilattian. Ymmärsin, että ystävien koteja ei selvästi katso samanlaisella kriittisellä silmällä, kuin mahdollisia tulevia koteja asuntonäytöissä.  Vuokrasopimus oli kuitenkin jo tehty, joten ei auttanut kuin sopeutua tilanteeseen.

 

 

 

Yrtit aurinkokylvyssä ikkunalla

 

 

Meidän oli tuolloin vakaa aikomus remontoida asunto lattiasta kattoon (lähinnä siis vain kaikki pinnat) mutta se jäi ajatuksen tasolle, sillä poikaystävä painoi töitä n.12h/7 päivänä viikossa ja kuvittelin etten yksin pystyisi työhön. Kuten en todennäköisesti ehkä olisikaan pystynyt. Sen lisäksi että poikaystävä oli töissä koko ajan, oli lapsi kesälomalla 2,5 kuukautta, joten homma tuntui ylivoimaiselta. Muutimme sisään ilman, että sen kummempia siistimisiä oli tehty. Asunto oli tavallaan kiva, mutta ei kuitenkaan tuntunut kodilta. Ei tehnyt mieli pyytää ystäviä kylään, tai jos pyysin esittelin heti kärkeen kaikki asunnon virheet ja kerroin mitä kaikkea vielä joskus niille tekisimme.

Kesä oli kuuma, eikä kotona tullut tehtyä juuri muuta kuin nukuttua. Olin avioerossa, muutamaa vuotta aiemmin, jättänyt toiselle kaiken mitä olimme yhteisten vuosiemme aikana hankkineet. Pakkasin erossa mukaani vain kirjat ja keittiöntuolit. Ennen tätä nykyistä kotiamme asuimme Alban kanssa 40 neliön kaksiossa, ja tavaraa oli vain vähän. Pidin sitä. Halusin, että myös tässä kodissa noudatettaisiin samaa linjaa. Pitkään elimmekin niin, että meillä oli vain pöytä keittiössä, sängyt makuuhuoneessa, kirjahyllyt ja nojatuoli olohuoneessa ja kirjoituspöytä ikkunan alla. Olin päättänyt, että sisustaisin asunnon hiljalleen, ja vain asioilla joita oikeasti tarvitsemme.

 


Keittiön ja makuuhuoneen Lundian kirjahyllyt ostettu hyvin runsaasti käytettyinä parilla hassulla eurolla. Maalasin ja hioin hyllyt itse, jotta sain niistä sellaiset kun tahdoin. 

 

Lasiovellinen senkki on Fidasta ja kodin uusin tulokas. Tuntuu ihanalta, että kirjahyllyjä on kotona nyt niin monta, että senkin ylin hylly on vielä tyhjä. Oi niitä kaikkia kirjoja, jotka voin vielä siis hankkia.

Sohvapöytä on ostettu vanhempieni naapurissa sijaitsevan vanhan navetan ylisten tyhjennysmyynneistä 20€:lla ja on se huonekalu kodissamme, jota rakastan kaikkein eniten. Sohvapöydän alla oleva matto on ostettu Punavuori Kierrättää- ryhmästä.

 

Eilen tajusin, että vasta nyt – vuosi muuton jälkeen alan ihan aidosti olla tyytyväinen täällä. En enää tuijota vain asunnon virheitä (en ainakaan ihan jatkuvasti..) vaan pidän tunnelmasta ja asioista joilla tämä asunto on täytetty. Tajusin myös sen, että sänkyä lukuunottamatta täällä asunnossa ei ole mitään, joka olisi ostettu uutena. Kaikki on vanhaa, kierrätettyä tai saatua ja se tuntuu aika kivalta. Erityisesti siksi, että pidän kaikesta mitä asunnossamme on.  Jopa sohva, jonka muotokieli ei ole yhtään makuuni (ostin tuon Boknäsin sohvan yhden rakeisen puhelinkuvan perusteella satasella, ja huomasin heti sohvan nähtyäni ettei se vastannut ollenkaan tuon kuvan perusteella syntynyttä mielikuvaa, mutta tavoilleni uskollisena en tietenkään sanonut asiasta mitään vaan ostin ja vein sohvan mukisematta mukanani..) , muuttui houkuttelevaksi kun sen eteen kantoi tuon kauniin vanhan sohvapöydän. Löhöilymukavuudeltaan sohva aina ollut ihan priimaa, mutta muuten olin ajatellut sen lähtevän kiertoon heti kun se oikea sohva tulisi vastaan. Nyt en ole enää niin varma. Tosin sohva toimii meillä usein myös yösijana, sillä aika usein Alba kipuaa vielä meidän sänkyymme, ja usein joku meistä hipsii sitten sen seurauksena sohvalle nukkumaan. Siihen tarkoitukseen tuo sohva on ihan surkea. Liian lyhyt että siinä mahtuisi oikomaan jalkansa, ja viettää liikaa selkänojien suuntaan, jotta kippurassakaan olisi kivaa.  Kokovartalojumi on aamulla herätessä enemmän sääntö kuin poikkeus. Hyvä, nukuttava sohva joka ei kuitenkaan todellakaan ole vuodesohva- siis hakusessa. Lisäksi tämän ison olohuoneen toiselle puolelle on tulossa vanhempieni navetasta löytämäni pitkä, kauniisti patinoitunut, vanha puupöytä, jonka ympärille mahtuu ainakin kahdeksan ihmistä.

Pöydän lisäksi odottelen tarjousta urakasta, jossa koko asunto kattoa myöten maalattaisiin uusiksi. Haluaisin seinistä jotain ihan muuta, kuin valkoiset sillä kulmahuoneisto vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella yhdistettynä asuntoon, jonka ilmanvaihto on surkea – takaa sen, ettei valkoinen säily valkoisena kovinkaan pitkään. Olen myös oivaltanut sen, ettei minusta tunnu että asumme arvoisessamme kodissa ennen kuin jokainen repsottava nurkka ja pakokaasuista tummunut alue on siistitty. Toisaalta tuntuu vähän hölmöltä panostaa vuokra-asuntoon aikaa ja rahaa, sillä todennäköisesti emme tule asumaan tässä muutamaa vuotta pidempään, mutta toisaalta taas tuntuu suunnilleen yhtä hölmöltä  tehdä kompromisseja kodin suhteen. Se kun on ainakin minulle se kaikkein tärkein paikka koko maailmassa.

Ehkä noiden parannusten jälkeen voisin suunnata taas energiani muualle, kun ei tarvitsisi enää joka päivä listata mielessään kaikkia niitä asioita, joita tässä asunnossa pitäisi vielä laittaa kuntoon. Ehkä sitten voisin alkaa pyytää ihmisiä kylään. Viimeisen vuoden aikana, kun meillä on niitä käynyt vähemmän kuin missään aiemmassa kodissa. Ehkä sekin on yksi seikka, joka on vaikuttanut siihen ettei tämä ole tuntunut niin kodilta.  Sillä ihmiset ovat ne, jotka tekevät kodin. Myös ne jotka eivät asu siellä.

*Kaupallinen yhteistyö Desenion kanssa.  Postaus sisältää alennuskoodin.

Puhuin jo silloin tähän kotiin muuttaessamme, että tällä kertaa aion olla järkevämpi ja rakentaa kotia hiljalleen. Asumisen ja olemisen kautta annan sen rakentua sellaiseksi, kun sen on tarkoitus tulla. Asumalla täällä huomaan, mitä oikeasti kaipaan ja tarvitsemme, ja millaiset asiat ja esineet juuri tähän kotiin sopisivat. Ja siinä päätöksessä olen pysynyt. En ole hädissäni lähtenyt sisustamaan tätä kerralla valmiiksi, vaan hiljalleen hankkinut pieniä asioita, jotka saavat tämän tuntumaan juuri meidän näköiseltämme kodilta.

Siinä missä olen sisustanut aiempia kotejani niillä perinteisillä huonekaluilla, kirjoilla ja ehkä tuoreilla kukilla tai viherkasveilla niin tässä kodissa olen oivaltanut sen, kuinka paljon koko asunnon ilmettä saa muutettua sillä, mitä seinillensä ripustaa tai jättää ripustamatta. Vielä missään kodissa minulla ei ole seinilläni, tai lattiaa vasten nojailemassa näin montaa kaunista taulua tai julistetta kuin tässä kodissa.

Tiedän olevani luonteeltani vähän sellainen helpohkosti asioihin kyllästyvä, ja kaipaan vaihtelua aina aika ajoin. Nyt tiedän jo kuitenkin tällä kolmenkymmenen vuoden elämänkokemuksella, että se pieni vaihtelu ei tarkoita sitä, että tarvisi vuoden välein vaihtaa sohvaa, ruokapöytää tai asuntoa, vaan sen aivan riittävän vaihtelun saa aikaan tekstiileillä, ruukkujen vaihtamisella tai taulujen ja julisteiden uusimisella tai ihan vaikka vain niiden paikkaa vaihtamalla.

Tämän yhteistyön tiimoilta sain valita Deseniolta muutamia mieleisiäni julisteita. Kuten moni teistä jo varmasti tietääkin on Desenion valikoima todella laaja, kaunis ja kattava, joten tämän yhteistyön haastavin osuus olikin osata valita ne muutamat, joista pitää kaikkein eniten. Selasimme valikoimaa ensin Alban ja sitten vielä poikaystävänkin kanssa useamman päivän, (Albaa viehättivät ihan erityisesti kaikki nämä kasviaiheiset julisteet, ja niistä erityisesti nuo kaikki kauniit kuvat kukista, yritti nuuhkia niiden tuoksua tästä tietokoneen näytöltäkin. Rakas pieni) kunnes oivalsin, ettei valintojen tarvitse olla sellaisia joista olen varma koko loppuelämäni. Voin tilata ja vaihtaa nykyisten tilalle uusia sitten jos joskus se kyllästyminen koittaa. Etenkin kun tuo Deseniolta tilaaminen on aivan järkyttävän helppoa (jos ei oteta lukuun sitä valinnanvaikeutta), edullista ja toimituskin todella ripeä. Sain omat julisteeni kauniisti pakattuna muutamassa päivässä. Erityisen helppoa tilaamisesta teki se, että sain kaiken tarvittavan yhdestä ja samasta paikasta; niin itse julisteet, kehykset kuin kiinnitystarvikkeetkin.

Päädyin lopulta näihin öljyvärimaalauksia jäljitteleviin julisteisiin. Pidän ihan erityisesti näiden värimaailmasta ja siitä, kuinka ajattomia ovat. Nyt nuo kauniit ovat roikkuneet seinällä jo reilun kuukauden ja tällä hetkellä on sellainen olo, että näihin ei voi kyllästyä. Ihan erityisesti rakastan tuota keittiössä olevaa julistetta. Se sopii väreiltään ja tunnelmaltaan tuohon tilaan ja paikkaan niin täydellisesti, että tuntuu ihan oikeasti siltä kuin sen olisi kuulunut aina olla siinä. Koko keittiö ja ruokailutila tuntuu heti ihan toiselta, jotenkin valmiimmalta, oikeammalta ja tietenkin erityisesti kauniimmalta. Ennen istuin aina tuossa tuolilla tuon seinän vieressä. Nykyään istun aina niin, että näen tuon seinän ja taulun. Ihan vain, koska se on niin järjettömän kaunis.

Työpisteen sain rakennettua kotiin vasta eilen, kun vihdoin ja viimein oli aikaa ja mahdollisuus hakea meidän vanhalle toimistolle jäänyt työpöytäni. Työpöydän yllä olevat isompi taulu on taulu on tämä ja tuo pienempi taas tämä (kaikkia julisteita saa ainakin muutamassa eri koossa). Nuo taulut siirtyivät alkuperäiseltä paikalta alkovista tuohon työpöydän päälle, ja tiedän jo nyt että noiden alla tulee olla niin hyvä tehdä töitä, On jo.

Koodilla SANNI saatte 25% alennusta kaikista julisteista nyt 10-12.4 välisenä aikana. Tarjous ei koske yhteistyö– ja handpicked– merkittyjä julisteita, eikä kehyksiä.

PB109953

Meistä varmasti jokainen haluaisi voida hyvin ja olla onnellinen. Meistä jokainen tahtoisi mennä iltaisin nukkumaan levollisena ja herätä aamuisin innokkaana ja hyväntuulisena – levänneenä. Mutta silti voisin melkein väittää, että meistä aika harva tekee kuitenkaan päivän aikana kaiken voitavansa jotta niin tapahtuisi. Me laimin lyömme velvollisuuksiamme, toimimme usein väärin tai huonosti, sanomme asiat toisin kuin tahtoisimme, hoidamme joitain asioita vähän vasemmalla kädellä, tai joskus jätämme jopa kokonaan hoitamatta, venytämme asioita usein viime tippaan vaikka tiedämme varsin hyvin, että jos hoitaisimme kaiken alta pois, heti kun vain voimme – voisimme takulla paljon paremmin. Ei tarvitisisi stressata tekemättömistä töistä, tai yrittää pitää mielessään kaikkea mikä täytyy vielä hoitaa, jos kaiken hoitaisi aina heti.

Olen miettinyt paljon sitä, millainen merkitys itsekurilla on hyvinvointiimme. Kuinka paljon se, mitä vaadimme itseltämme vaikuttaa siihen kuinka hyvin voimme. Moni teistä tietää, että olen todella mukavuuden- ja helppoudenhaluinen. Sanon usein, että olen tyytynyt menemään sieltä missä aita on matalin, ja vielä mieluummin sieltä. missä aitaa ei ole ollenkaan. Onko se mukavuudenhaluisiin saanut minut voimaan hyvin? Hetkittäin ehkä joo. Pizza on maistunut hyvältä juuri siinä hetkessä, kodin siivoamatta jättäminen on säästänyt aikaa jollekin sellaiselle nopealle hetken hekumalle. Mutta ei, se ei ole saanut minua voimaan hyvin, sillä tavalla kestävästi kauaskantoisesti hyvin. Päinvastoin. Olen jatkuvasti tyytymätön itseeni, siihen kuinka hoidan asioita tai mitä vaadin itseltäni. Noin kuutena iltana viikossa menen nukkumaan niin, että tiedän hyödyntäneeni potentiaalistani noin 12%, jos sitäkään. Pyörin sängyssä levottomana, sillä tiedän että moni asia jäi taas odottamaan sitä kuuluista huomista, moni sähköposti ja tekstiviesti odottaa edelleen vastaustaan, eikä töitäkään tullut tehtyä siten, kuten olisin ne oikeasti halunnut ja todellakin voinut ja osannut hoitaa.

Vielä joku aika sitten ajattelin, että se on vain sellaista armollisuutta itseään kohtaan, antaa vähän (tässä tapauksessa noin kolmetoista kilometriä) siimaa itselleen silloin, kun on vähän hankalaa. Mutta ei, nyt alan ymmärtää että erityisesti tällaisessa tilanteessa, kun moni asia on kesken ja vähän heikosti, täytyisi kiinnittää erityisen paljon huomiota siihen, että vaati itseltään enemmän, vaatii juuri niin paljon kuin tietää oikeasti pystyvänsä tekemään. Ehkä vähän enemmänkin. Koska se sellainen on uskomista itseensä, potentiaalinsa hyödyntämistä, itsensä kunnioitusta ja rakastamista. Ja juuri sitä, mitä vähän rempallaan oleva mieli kaipaa.

PB109936

Jotta, muistaisin tämän tein itselleni muistilistan asioista, joihin sorrun toistuvasti, vaikka tiedän niistä seuraavan ahdistusta, stressiä ja huonoja yöunia. Tällaisia ovat mm.laskujen maksaminen ajoissa, keittiön siivoaminen heti kokkaamisen jälkeen, vaatekaapin siistinä pitäminen, viesteihin vastaaminen heti ne luettuaan, töiden hoitaminen aikataulussa, kalenteriin katsominen (sillä välttyisi esimerkiksi siltä, ettei bookkaa itseään kolmeen paikkaan samaan aikaan), kauppareissujen suunnitteleminen niin, ettei siellä tarvitse käydä joka päivä, pahimpina päivinä jopa useammin. Ja viimeisenä OPETTELE HYVÄ IHMINEN SANOMAAN EI.

Olen juuri se tyyppi joka sanoo kaikkeen aina heti kyllä, vaikka ei todellakaan vielä sillä hetkellä tiedä haluaako tai edes aikooko toteuttaa sitä, mihin on juuri vastanut kyllä. Voitte siis vain kuvitella, kuinka usein en olekaan siellä missä minun kuuluisi olla koska en muista lupautuneeni mihinkään, tai kuinka usein lähetän viestejä tai soitan puheluita, joissa perun jotain jo sovittuja asioita. Liian usein. Rakkaat ystävät, tässä julkinen anteeksipyyntö jokaiselle teille. Lupaan parantaa tapani, ja sanoa jatkossa kaikkeen ei ja yllättää sittenkin ilmestymällä paikalle. Tästä ikävästä toimintavasta esimerkkinä se, että olin salaa vähän haaveillut, myönnettäköön se tässä nyt, yllätyskolmekymppisistä. Sanoin tästä yhdelle ystävälleni muutama viikko syntymäpäivien jälkeen, johon tämä sanoi että olivat kyllä vähän yllätystä suunnitelleet, mutta tajunneet sitten että oli olemassa huomattavan suuri riski, etten koskaan ede saapuisi paikalle. Ymmärrän. Ja siinä hetkessä tajusin, että juuri niin kävi syntymäpäivänäni vuosi sitten. Sain yllätyssynttärit, joihin en vain itse koskaan mennyt. Jos siis ikinä tahdon saada yllätyksiä täytyy todellakin opetella tuosta tavasta pois. Ja sanomattakin selvää, että todellakin tahdon niitä.