Processed with VSCO with a5 preset

Processed with VSCO with a5 preset

Terveisiä täältä, ei uuden kodin mutta uuden huoneen, työpisteeltä.
Kerroin jo aiemmin, että tulimme Alban kanssa nyt ainakin hetkeksi tänne vanhemmilleni asumaan. Vielä en tiedä, kuinka väliaikainen tämä ratkaisu on tai mihin me lopulta asetumme, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä olla täällä. Apua ja seuraa on koko ajan lähellä ja saatavilla. Ruokaa ei tarvitse laittaa eikä syödä yksin. Rakas sisko ja tämän ihana perhe asuvat kahden minuutin automatkan päässä. Tilaa täällä on niin paljon, että omaa rauhaa saa kyllä aina halutessaan aivan jokainen meistä.

Lapsen kanssa tuntuu ihan erityisen ihanalta se, että ulos omalla, valtavalle pihalle pääsee suoraan ovesta. Sinne ei tarvitse mennä hissillä, eikä ovea tarvitse lukita lähtiessään. On helppoa palata sisään lisäämään tai vähentämään vaatteita, tai hakemaan unohtuneita leluja tai eväitä. Huomaan, että täällä tulee ulkoiltua huomattavasti enemmän, kuin mitä meillä kaupungissa tuli, koska se lähteminen siellä oli projekti aina jo itsessään. Täällä ulos voi vain mennä, ilman sen kummempia suunnitelmia. Ei tarvitse aina raahautua sinne vähän ankeaan lähipuistoon norkoilemaan, vaan voi puuhastella kaikkea tässä omalla pihalla. Juosta kilpaa, pelata jalkapalloa, heitellä frisbeetä. lotrata vedellä, haravoida ja kiipeillä. Sellaista tekemistä, joka on hauskaa niin äidille kuin lapsellekin. Täällä ollaan grillailtu useampana iltana, juotu aamukahvit ulkona melkein jokaisena päivänä. Tehty kaikkea sellaista, jonka linkitän vahvasti kesään. Täällä se tuntuu jotenkin voimakkaammin kuin kaupungissa, enkä oikein edes tiedä miksi.

Ja tietysti ihan erityisen ihanaa täällä asumisessa on se, että Alba saa viettää sitä niin tärkeää aikaa isovanhempiensa, serkkujensa ja sisarusteni kanssa. Täällä me kaksi , minä ja Alba, saamme olla yhdessä koko ajan, ja se tuntuu tietysti ihan valtavan suurelta etuoikeudelta, vaikka välillä luonnollisesti vähän hermoille käykin. Uhmaikäinen, kovatahtoinen pian kolmivuotias – voitte varmasti kuvitella.

Processed with VSCO with a5 preset Processed with VSCO with a5 preset

Luonnollisesti tämä kaikki vaatii kuitenkin vähän totuttelua. Voin myöntää, että tuntuu ajoittain aika hassulta koko elämä. Tämä kaikki mitä on tapahtunut, ja tapahtuu koko ajan. Uudet asiat, rutiinit, käsitys itsestä ja siitä millaisena kuvitteli oman elämänsä. Kaikkea sitä rakennetaan tässä koko ajan uudelleen. Hiljalleen. Ja se tuntuu hyvältä tehdä juuri täällä. Täällä on sellainen olo, että on ihan ok olla väsynyt, on ihan ok ettei juuri nyt ehkä pärjäisi yksin niin hyvin kuin tahtoisi, on ihan ok myöntää kaipaavansa apua ja ihan ok myöntää olevansa vähän hukassa kaiken kanssa. Mutta samaan aikaan tunnen kuinka voimat lisääntyvät päivä päivältä. Ihan niin kuin valokin.

Kaikki on oikeastaan aika hyvin.
Nyt ja tässä.

Pian saan Albankin kotiin viikonlopun reissulta, enkä muista milloin viimeksi olisin odottanut tai kaivannut mitään niin paljon kuin nyt tuota pientä. Tähän ikävään tulee varmasti olemaan se suurin tottuminen. Enkä oikein tiedä tottuuko siihen edes koskaan. Tietääkö joku?

image

Voihan vapaus.
Muutto ohi. Pakkaaminen ohi. Roudaaminen ohi. Tavaroiden ajaminen paikasta a 100kilometrin päähän paikkaan b; ohi. Purkaminen ohi. Kaikki ohi. Ihanaa! Nyt voi taas keskittää energiansa ihan kaikkeen muuhun. Tosin tällä hetkellä sitä energiaa ei ihan järkyttävästi ole. Perjantaina tuotiin viimeiset ja siis suurin osa tavaroista tänne väliaikaiseen kotiin. Ja vaikka sinä yönä nukuin paremmin, kuin viimeiseen kolmeen yöhön sitä ennen yhteensä, niin silti lauantaina aamupäivällä nukahdin junaan jo ennen kuin oltiin ehditty edes Pasilaan ja havahduin hereille vasta, kun piti vaihtaa Riihimäellä junasta toiseen. En ollut edes tajunnut olevani väsynyt. Tänään iltapäivällä nukahdin kesken Alban ja mun leikkien. Ihan tosta noin vaan, ilman varoitusta. Nyt kello on kymmenen ja suunnilleen jostain kuudesta asti olen odottanut sitä että pääsisin nukkumaan. Miten niin univelkaa? Miten niin stressi purkautuu?
Mutta onneksi seuraavat viisi päivää on aikaa kuroa umpeen niitä unettomia öitä.
Ei haittaa. Etenkään kun jokaiselle niille viidelle päivälle on luvattu aurinkoa ja yli kymmenen astetta lämmintä.

imageimage

Huomenna ajattelin heti ensimmäisenä keittää kahvit ja juoda ne tuolla kesähuoneessa, joka tänään siivotiin ja laitettiin talviteloilta kuntoon. Tänään korkattiin myös grillikausi, huomenna sitten aamukahvit ulkona- kausi.
Takana ihana, vaikkakin melkoisen väsynyt vappu. Toivottavasti siellä on menty vähän virkeämpinä!

Processed with VSCO with hb1 preset

Apua, kuinka hyvältä tuo lisääntynyt valon määrä tuntuu. Jos ei siis nyt oteta huomioon sitä, että viimeiset kaksi päivää on ollut järkyttävän, suorastaan räikeän harmaata. Ja on tuullut niin, että välillä on pelottanut että ei pelkästään tukka-, vaan koko pää lähtee. Silti. Se, että aamulla herätessä ei tarvitse enää sytyttää kaikkia kodin kymmentä valoa, yksi riittää- kirkkaimpina aamuina ei todellakaan tarvitse yhtäkään. Tai se, että vielä kuudelta iltapäivällä näkee eteensä tuntuu niin hyvältä. Vähän niinku moni muukin asia tällä hetkellä. Vaikka edelleen on myös monta asiaa, jotka ovat auki. Kipeitä, hankalia ja uusia. Niin silti jokaisessa päivässä on jo huomattavasti enemmän asioita, jotka tuottavat iloa kuin surua. Valoa kohti, todellakin. Niin kalenterissa kuin meitsin mielessäkin. Ja se tuntuu uskomattoman vapauttavalta.

Tuon valon mukana pitkään nukuksissa ollut into sisustaa ja laittaa kotia on herännyt taas eloon. Enää ei tosin tee mieli laittaa tätä nykyistä, sillä tässä tuskin enää kovin pitkään asutaan. Mutta sitä jotain tulevaa uutta sisustan ja laitan jo mielessäni. Haluan ainakan valtavan korkeat huoneet, valkoiset lautalatiat ja ikkunat kahteen suuntaan. Isot ikkunat, pienillä ruuduilla. Eipä sitten muuta. Sen täydellisen asunnon löytymiseen saakin mennä hetki. Vielä ei ole kiire mihinkään tästä nykyisestä. Ehkä kesällä, ehkä syksyllä. Mutta sen tiedän ainakin varmaksi, että aion kopioida äidiltäni ainakin muutaman asian. Valtavat viherkasvit ja sen, ettei kaiken tarvi olla aina ihan niin justiinsa. Paitsi kirjojen. Haluaisin ennen kaikkea, että tulevassa kodissa tuntuisi joltain. Kodilta. Että se olisi paikka, jossa olisi hyvän ja turvallisen lisäksi, inspiroitunut olo. Sellainen olo, mikä tulee aina kun menen kotiin vanhempien luo. Tuolla tai siellä on jotain erityistä. Yhtäkkiä täytyn jollain erikoisella luovuudella, ideoilla ja innolla aina kun viivyn pidempään kuin hetken. Haluan saman myös omaan kotiini. Ehkä äiti osaa auttaa siinäkin.

collage123Processed with VSCO with hb1 preset

image41 collage222

Viherkasvien hengissäpitämisessä äiti ainakin saa luvan auttaa. Sillä se taito ei todellakaan ole siirtynyt geeniperimänä polvelta toiselle.

DSC_1486 DSC_1494 DSC_1491 DSC_1471

Taas se tuli. Pakottava tarve päästä pois kaupungista kotikotiin vanhempien luo. Tarve saapui juuri sopivasti silloin, kun kalenteri näytti viikon vapaata päivätöistä.

Kotiin on aina niin hyvä mennä. Illalla istuimme pitkän keittiönpöydän ääressä minä, Alba, äiti ja isä. Söimme juustotoasteja ja joimme kuumaan veteen keitettyä kaakaota. Ihan niin kuin silloin lapsenakin.

Iltapalan jälkeen kipusimme pienen kans portaat yläkertaan, ja huoneeseen, jossa oli lämmitetty uunia meidän tuloa varten. Illalla ennen sänkyyn menoa istuttiin keinutuolissa ikkunan edessä Alban kanssa. Pieni istui sylissä sellaisena väsyneen raukeana ja rauhallisena. Pyysi laulamaan levolle laskeun luojani. Kahden ensimmäisen sanan jälkeen halusikin laulaa itse. Kaikki kolme säkeistöä kuin vettä vaan. Ikkunasta näimme taivaan ja sen tuhannet ja tuhannet tähdet. Tuntui niin suurelta ja pieneltä samaan aikaan. Ja se ylpeys. Kaikesta siitä mitä on ollut ja tulee vielä olemaan. Sellainen tunne että tulipa mitä tahansa, niin aina se elämä kantaa. Ja nostaa. Kuljettaakin.

Sitten sänkyyn. En raaskinut nukuttaa Albaa pieneen lastensänkyyn huoneen toiselle puolen vaan kerroin, että saa nukkua vieressä nyt kun ollaan kerran mummolassa. Silmät syttyivät. Ai saanko? Ja pidätkö minua käsistä? Saat ja pidän. Siinä vierekkäin omilla tyynyillä, pieni käsi vähän isomassa kädessä, maatessamme mietin että nukutaan vierekkäin kyllä sitten kotonakin. Jos se tekee meidät molemmat näin onnelliseksi. Ehditään kyllä nukkua vielä erillään. Viimeistään sitten, kun muuttaa kotoa. Vaikka uuri nyt en halua sitä edes ajatella.