Ajattelen usein olevani yksinhuoltaja, vaikka en virallisesti sitä olekaan sillä meillä on lapsen isän kanssa yhteishuoltajuus.
Mutta tarkoitan yksinhuoltajuudella sitä, että aina kun olen lapseni kanssa, olen hänen kanssaan yksin. En jaa arkea, enkä sen askareita, tehtäviä ja vastuita kenenkään toisen kanssa. On vain minä ja tuo pieni, joka ei oikeastaan ole enää kovin pieni.

Joku voisi ajatella, että tämä on kevyttä ja kivaa. Joka toinen viikko voi elää ”lapsetonta” elämää. Tehdä asioita spontaanisti, ja toisaalta olla tekemättä yhtään mitään. Ei tarvitse välkttämättä herätä kello kuusi lauantaina, ellei välttämättä halua. Ruoan ei tarvitse olla pöydässä tasan kolme tuntia edellisen aterian jälkeen, eikä siitä seuraa yksiäkään hermoromahduksia. Ei tarvitse miettiä mitä kaikkea täytyy pakata mukaan, kun lähtee kotoa pois pidemmäksi ajaksi kuin kahdeksi tunniksi. Riittää, että sujauttaa taskuun avaimen, kortin ja puhelimen. Niin ja huulirasvan. Voi tehdä asioita kodin ulkopuolella vielä lapsen nukkumaanmenoajan jälkeenkin. Päiväkodille ei tarvitse hyökiä hiki päässä suoraan toimistolta. Eika kaupasta tarvitse raahata väsyneen lapsen lisäksi kainalossaan myös läppäriä, kiloa kirjoja ja kahta kauppakassia. Ja mikä ihaninta – ei tarvitse notkua leikkipuiston laidalla jokaisena iltapäivänä.

Mutta..

Pidän elämästäni, ja itsestäni, huomattavasti enemmän silloin, kun Alba on läsnä. Huolimatta siitä, että moni asia on usein ehkä vähän hankalampaa (vaikka sekin oikeastaan liittyy pitkälti siihen, kuinka asiasta ajattelee) niin silti kaikki on vähintäänkin sen hankaluuden verran myös parempaa. Kauppareissut ovat paljon hauskempia, kun mukana on joku jolle kaikki kaupassa on jännää. Hyllyjen välissä on mukavaa juoksennella. On mukavaa nostaa hyllystä joka toinen tuote ja kysyä mitä se on ja ostetaanko sitä. On ihanaa saada nostella tuotteita hihnalle, ja vähintään yhtä ihanaa kiivetä kassan toisessa päässä olevalle tasolle ja pakata sieltä ostoksia omaan kassiin. Ratikkamatkat ovat monin verroin hauskempia lapsen kanssa. Kysymyksiä, ihmetyksen aiheita ja ajatuksia sinkoilee sellaisella tahdilla, josta voi itse vain haaveilla. On ihanaa istu aamuisin sylikkäin tunnin mittainen matka päiväkodille ja vain kuunnella pienen mielen ajatuksenjuoksua. Rakastan aloittaa aamuni niin että käperryn Alban viereen ja silittelen hereille. Rakastan syödä yhdessä aamaista, vaikka en aina rakastakaan sitä että joudun usein myös lukemaan samalla jotain. Yleensä yhtä ja samaa kirjaa noin kaksi viikkoa putkeen. Tällä hetkellä se kirja on Prinsessa Rämäpää ja vessasanat, ja sitä luin oikein mielellään kokonaisen viikon, mikä on suurta sillä yleensä kyllästyn kirjaan kuin kirjaan esnimmäisen lukukerran jälkeen. Jos siis Melukylän lapsia, muumeja ja Eemeliä (okei kaikki Astrid Lindgrenin kirjoja ja muumeja) ei lasketa. On ihanaa kiiruhtaa töistä päiväkodille (vaikka matkalla aina onkin hermot vähän kireällä koska liikaa tavaraa ja hiki) mutta se kireys sulaa yleensä heti, kun näkee oman lapsensa pihalla. Vielä vuosi sitten Alba juoksi pihan poikki kädet levällään huutaen äääiiitiiiiiiii mutta nykyään hän juoksee päinvastaiseen suuntaan, kiipeää kiipeilytelineen korkeimpaan kohtaan ja kertoo, että tulin aivan liian aikaisin. Ihan sama mihin aikaa tulen, on se liian aikaisin. Ja sekin on ihanaa. Että on sellainen paikka, jossa viihtyy niin hyvin ettei malttaisi lähteä. Ja toisaalta melkein joka aamu kotona toivoo, että jäätäisiin vaan kotiin koska kotona on niin kivaa. Positiivinen ongelma sanoisin.

Rakastan sitä, kun Alba ennen nukahtamistaan kyselee mitä ihmeellisimpiä asioita. Tai sitä, kuinka innoissaan tämä joka päivä haluaa hiipiä rapussa mahdollisimman hiljaa kotiin, jotta voisi yllättää Ramin. Se ja sama vaikka olisin kertonut Ramin olevan töissä, sillä hän uskoo että aina on olemassa mahdollisuus että Rami on huijannut ja onkin oikeasti kotona.

Hän ajattelee että naapurustossa kaikki muistavat meidät, sillä : mehän kävellään äiti täällä joka päivä. Tietenki ne muistaa mut. Viime sunnuntaina kun kävimme kävelyllä naapurissa asuvan ystäväpariskunnan Hilma- koiran kanssa, Alba oli huolissaan ettei ehdi kertoa kaikille vastaantulijoille ettei koira ole meidän ja että nyt ne kaikki ihmiset sit luulee että meillä on koira ja ihmettelee sit ku ne ei enää nääkkään sitä koiraa meillä. Kertoikin useammalla kuin viidelle ihmiselle pontevasti että tämä ei muuten sit oo meidän koira.

Kaikki, ja tarkoitan että aivan kaikki, tuntuu merkityksellisemmältä ja tärkeämmältä tuon pienen kanssa. En muista illalla saman aamun ratikkamatkasta mitään, jos olen istunut matkan yksin, mutta jos olen taittanut matkan Alban kanssa ihan takuulla muistan matkan ja meidän keskustelut vielä illalla. En muista aamun kävelylenkistä mitään kummempaa, jos teen sen yksin mutta aivan takuulla muistan jos olen ollut kävelyllä Alban kanssa. Hän pysähtyy juttelemaan ihmisille ja koirille. Etenkin koirille. Ja ihmiset ja koirat pysähtyvät hänen kohdallaan. Hän kertoo tarinoita, kyselee ja haluaa reppuselkään 25metrin jälkeen koska jalkoihin sattuu vaikka ei oikeasti satu. Siitä arjesta, jota elän lapsen kanssa jää jotenkin syvempi muisti- ja tunnejälki, kuin tästä toisesta ”arjesta”, jota elän itsekseni. Voi olla, että tämä kaikki korostuu juuri siksi, koska elän kahta niin erilaista arkea.

 

Nautin kyllä omasta ajastani. Nykyään jopa ilman huonoa omatuntoa, mutta: en todellakaan kaipaa omaa aikaa viikkoa putkeen joka toinen viikko. Sen sijaan kaipaisin omaa aikaa sinne lapsiarjen keskelle. Pieniä hetkiä, tuokiota ja ehkä tunteja jotka olisivat vain minulle, jotta jaksan ja osaan sen jälkeen olla taas vähän parempi ja läsnäolevampi ja energisempi äiti. Kun olen hetken saanut olla vain minä, enkä kenenkään äiti. Kaipaisin omaa aikaa hetkiin, kun väsyttää. Kun on hankalaa. Että voisi kesken kiireisen iltapäivän vain lähteä lenkille, tai pilatekseen tai ystävän kanssa kahville ja tulla sieltä takaisin kotiin lapsensa ja arkensa luo. Sillä mikään ei ole niin ihanaa, kuin palata lapsensa luo jostain, missä on ollut myös ihanaa. Tässä vuorovanhemmuudessa minulla on omaa aikaa silloin, kun en oikeastaan sitä ollenkaan kaipaisi, päivä toisensa jälkeen. Silloin, kun ole väsynyt, enkä kaipaa omaa aikaa. Omaa aikaa on silloin, kun kaipaan lastani, meidän arkeamme. On tietysti typerää tuntea näin, sillä tiedän niin monta ihmistä, joilla omaa aikaa ei ole koskaan. Sellaisia ihmisiä jotka ovat yksin lastensa kanssa koko ajan. Tällainen tuntuu tietysti vähän typerältä. Enkä minä valita. En todellakaan.

Mitä nyt ihan vähän vain…

Tämä kuvien lauantai viime viikolta oli todella harvinaislaatuinen. Vietimme koko päivän alusta loppuun yhdessä kaikki me kolme. Ensimmäinen päivä 1,5 vuoden aikana. Tätä ennen pisin aika, jonka olemme olleet (hereillä) yhdessä on ollut ehkä neljä tuntia. Mutta – tämä lauantai oli heittämällä yksi koko kesän, ehkä jopa vuoden ihanimmista päivistä. Ja tällaisten päivien voimin jaksan uskoa ja odottaa sitä aikaa, kun näistä päivistä tulee enemmän normi kuin todella harvinainen poikkeus.

Oli miten oli. Elämä on hyvää, täyttä ja ihanaa näinkin. Mutta kyllä niin mielelläni olisin mukana lapseni aivan jokaisessa päivässä ja ottaisin omaa aikaa toisinaan sen arjen keskellä. Näistä kokonaisista yksinäisistä viikoista, kun ei valitettavasti voi mitenkään varastoida tätä energiaa, ja annostella sammiosta sitten kun energia sen lapsiarjen keskellä meinaa käydä vähiin. Mutta elän toivossa, että vielä joskus tulee aika kun emme elä kahta näin erilaista arkea. Tilanne tasoittuu viimeistään sillon, kun lapsi menee kouluun, sillä olemme sopineet että tuolloin olisi hyvä rauhoittaa lapsen elämä ja arki yhteen kotiin, mutta kuitenkin niin että toinen vanhemmista asuisi ihan vieressä, jolloin lapsi voi kulkea kotien välillä vapaasti. Muutama vuosi mennään siis vielä näin, joten ei auta kuin asettua ja nauttia matkasta.

 

Ai että, miten hyvä tämä kesä on ollut. Kaikesta alkukesän kylmyydestä ja heinäkuun huonovointisuudesta huolimatta. Tuntui, että loma kesti kuuden viikon sijaan noin neljä kuukautta. Tosin tänään, ensimmäisenä toimistopäivänä, tuntui ihan siltä kuin ei olisi oikeastaan missään lomalla koskaan ollutkaan. Työkoneen salasanankin muistin heti toisella yrittämällä.

Kirjoitin jo aiemmin täällä siitä, että tälle lomalle ja kesälle ei ole oikeastaan _mitään_ suunnitelmia, ja luulen että juuri se teki tästä kesästä niin ihanan. Sai tehdä juuri sitä mitä milloinkin huvitti. Vietimme Alban kanssa vajaan viikon mökillä, muutamia viikonloppuja maalla vanhempien luona, pari yötä ja päivää Naantalissa, mutta muuten olimme vain kotona ja kaupungissa. Näin ystäviä, luuhasin kokonaisia päiviä kahviloissa, rannoilla, puistoissa ja terassilla. Valvoin yhden kokonaisen vuorokauden. Juhlin ystävän synttäreitä kesän ensimmäisenä todellisena hellepäivänä (istuimme puistossa vielä 01.30 eikä ketään palellut) ja toisen ystävän maisterin tutkintoa kesän viimeisimpänä hellepäivänä. Uin järvessä kerran, ja altaissa varmaan yhteensä kokonaisen vuorokauden. Kävelin vähintään 10 000 askelta joka päivä, enkä pyöräillyt ollenkaan niin paljon kuin aiempina kesinä.

Söin ulkona useammin kuin kotona ja heräsin usein vasta lähempänä puoltapäivää, enkä tuntenut siitä enää viimeisinä lomaviikkoina ollenkaan huonoa omatuntoa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Alba vietti kesällä joka toisen viikon Venäjällä isovanhempiensa mökillä, joten myös ihan omaa aikaa oli valtavan paljon. Muutama noista viikoista meni sängyn pohjalla, mutta onneksi oli myös niitä täysin terveitä ja energisiä päiviä. Nautin siitä, ettei ruoka-aikaan tarvinnut mennä kotiin, koska mitään ruoka-aikaa ei ollut. Ja siitä, että iltaisin oli mahdollista lähteä kävelylle rantaan tai ystävän kanssa lasillisille vielä kello yhdeksän jälkeen, jolloin lapsi normaalisti menisi nukkumaan. Noilla viikoilla ei haitannut vaikka valvoi vahingossa kolmeen, sillä kukaan ei ollut herättämässä aamuseitsemältä leikkimään. Ja vaikka nautin noistakin viikoista ihan hulluna (erityisesti viikon keskimmäisistä päivistä), niin kyllä tämänkin kesän ehdottomasti ihanimmat muistot ovat niiltä viikoilta, jotka olen jakanut ja elänyt Alban kanssa. Kaikessa olemisessa ja tekemisessä on ihan eri tavalla värejä ja syvyytä tuon pienen ihmisen kanssa. Ihan jo pienet kävelymatkat puistoon ja takaisin on lapsen silmin täynnä ihmetystä ja ihailtavaa, ja omatkin aistit ovat aina jotenkin terävämpiä ja herkempiä silloin. 

 

 

Loma ehkä loppui, mutta kesä onneksi vielä jatkuu. Niin olen päättänyt. Loppukesälle on suunnitteilla vielä yksi kaveriporukan mökkireissu, sekä mahdollinen Italian-matka elokuun viimeiselle viikolle. Niiden lisäksi unohdan ainakin vielä elokuuksi housut kaapin perälle (vaikka oikeasti tekisi mieli pukeutua uusiin, täydellisiin Leviksen farkkuihin ihan koko ajan), sillä niitä ehtii kyllä pitää sitten seuraavat kahdeksan kuukautta ihan turhautumiseen saakka. Onneksi on paljon ihania neuleita, bleisereitä ja huppareita joilla mekkojen- ja paljaiden säärten- kautta saa mukavasti pidennettyä.

Millainen kesä sulla on ollut?

 

 

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka kommentoitte tai laitoitte viestiä tuon edellisen postaukseni jälkeen. Tuon postauksen julkaiseminen ahdisti enemmän, kuin varmaan yhdenkään postauksen julkaiseminen ennen sitä – mutta kaikkien saamieni viestien ja käymieni keskustelujen jälkeen olen ihan varma, että tuo teksti oli tarpeellista kirjoittaa. Tarpeellista niin minulle itselleni, kuin ilmeisesti aika monelle teistäkin. Kaikkein lohduttavimmilta tuntuivat ne (kymmenet!) viestit, joissa kerrottiin että lapsia oltiin saatu toisen munanjohtimen poistamisen jälkeenkin enemmän kuin yksi. Moni myös lohdutti, että usein tuo yksinäinen munanjohdin ottaa toisen poistamisen jälkeen hoitaakseen myös toisen tehtävät, eikä heilahdus hedelmällisyydessä välttämättä ole ollenkaan niin radikaali kuin äkkiseltään voisi ajatella. Harmi, ettei leikkauksen jälkeen minua hoitanut henkilökunta ollut ihan yhtä optimistinen arvioissaan.

Mitään muuta asiaa minulle ei sitten varsinaisesti ollutkaan. Mutta tekee vain välillä mieli kirjoittaa ei mistäänkin.

Ehkä jo kyllästymiseen asti olen paasannut täällä siitä kuinka valtavan suuri ero olotilassa, niin fyysisessä kuin erityisesti henkisessäkin, on tapahtunut tämän vuoden aikana. Tarkemmin, pillereiden lopettamisen jälkeen. Kaikki ne kaksi vuotta jotka pillereitä söin olivat elämäni mähmäisimmät. Olosuhteissakin oli tietysti paljon sellaista, joka edesautti sitä mähmää, mutta kuitenkin kamalinta noissa vuosissa oli se, etten tuntenut itseäni. Heräsin melkein joka aamu niin, että rintaa puristi ja edessä oleva päivä tuntui liki pelkästään ahdistavalta. Olin kyyninen ja pessimistinen aivan kaikkea ja kaikkia kohtaan. En pitänyt itseäni tai taitojani juuri mitään- tai oikeammin en edes ajattelut että oli taitoja, joita olisi voinut pitää minään. Ärsyynnyin helposti, ja sekin kasvoi usein sellaisiin sfääreihin, joka oli minulle ihan täysin vierasta. Kaikki tuntui raskaalta, ja kävin niin pimeissä paikoissa ettei niihin ollut paistanut aurinko koskaan. En kuitenkaan missään vaiheessa osannut ajatella, että kaiken sen vierauden takana voisi olla muutankin, kuin vieras elämäntilanne.

Vuoden lopulla poikaystävä kuitenkin varovaisesti ehdotti, että mitä jos kuitenkin kokeilisit jättää tuon hormonaalisen ehkäisyn pois. Ihan vain jos kokeilet. Palaat sitten takaisin, jos tuntuu ihan mahdottomalta olla ilman. Hän oli huomannut ihan vain kertomani perusteella, kuinka kaukana nuo kaksi Sannia, pillereitä syövä ja pilleritön, olivat toisistaan, ja eli varmaan siinä toivossa että ne viha terävimmät kärjet ja ajatusten syvimmät syöverit häviäisivät e-pillereiden lopettamisen myötä. Itse en uskonut siihen hetkeäkään, mutta päätin silti kokeilla.

En tiedä menikö kuukausi vai kaksi, ennen kuin huomasin kuinka merkittävästä muutoksesta oli kysymys. Olen tietysti ollut tänäkin vuonna surullinen, allapäin, alakuloinen, vihainen ja tuntenut itseni ihan surkeaksi – mutta ne ovat olleet vain ohimeneviä tunteita ja hetkiä – eivät enää jatkuvia olotiloja. Aamuisin herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena ja onnellisena, ja muistan että juuri näin on ollut aina ennenkin. Ja tiedättekö, kuinka hyvältä tuntuu taas tuntea itsensä omaksi itsekseen? Niin kevyeltä ja hyvältä, etten löydä sille sanoja.

 

 

Äitienpäivän iltana olimme Alban kanssa kävelyllä tässä naapurustossa. Alba oli poiminut mukaansa muutaman kukan lähiravintolan terassilta (ei kerrota kenellekään, että niin ei siis saisi todellakaan tehdä) ja halusi antaa ne vastaantuleville naisille, koska niistä joku voi olla äiti tai tulossa äidiksi. Kukkia oli yhteensä viisi ja vastaan ei ollut ennen kotiovea tullut kuin kolme naista. Odottelimme hetken, ja sitten hän pysäytti kaksi juoksulenkillä ollutta miestä ja totesi ne oli varmaan isiä ja nekin on yhtä tärkeitä ku äidit. Ja olin pakahtua ylpeydestä. Kuten nykyään aika usein.  Tunnen itseni niin onnekkaaksi, kun saan seurata tuon pienen ihmisen kasvua näin läheltä. Heikompina hetkinäni haluaisin ajatella, että olen tehnyt ainakin jotain oikein, kun juuri minun lapseni on tuollainen. Mutta hyvinä hetkinäni ymmärrän, että sillä millainen hänestä on kasvanut, ja kasvaa, on oikeastaan hyvin vähän tekemistä minun kanssani. Minä voin kulkea vierellä, rakastaa, silittää hiuksia, tuottaa pettymyksiä ja yrittää pitää turvassa. Mutta hän on kuitenkin oma, minusta täysin erillinen itsensä. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on vieläkin toisinaan aika hankalaa.

Ajattelen, että meillä kahdella on aina ollut hyvä suhde. Näytämme molemmat tunteemme, puhumme suoraan ja muistamme aina, aivan aina, pyytää anteeksi, kun olemme käyttäytyneet huonosti tai pahoittaneet toisemme mielen. Me kerromme toisillemme usein, kuinka paljon välitämme. Meillä kotona kehutaan paljon, ja tehdään asioita yhdessä. Mutta. Olen kuitenkin ollut monta vuotta Alban elämästä hyvin väsynyt. Ja kyllä te tiedätte, miten väsynyt ihminen toimii. Pinna on lyhyt ja keskittymiskyky heikko. Iloa ja naurua on välillä ollut todella vähän, ja kaikki se on myös tietysti vaikuttanut meidän suhteeseemme, halusin tai en. Nyt tuntuu ihanalta olla taas jaksava ja naurava äiti. Sellainen, joka jaksaa vastata kysymyksiin perinpohjaisesti, eikä vain mahdollisimman nopeasti kysymyksen ohittaen. Sellainen äiti, joka ei vain katso vaan myös näkee. Tuntuu ihanalta olla myös äitinä taas se, joka on aina kokenutkin olevansa.

 

 

En tiedä onko muutos tapahtunut vain minun tavassani nähdä asioita, vai heijasteleeko minun muutokseni myös elämäni ihmisiin, mutta tuntuu että tämän viimeisen puolivuotisen aikana moni suhde on syventynyt, tullut merkityksellisemmäksi, avoimemmaksi ja paremmaksi. Toisaalta nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet myös sellaisia, että moni ihmissuhde on jäänyt –  juuri siitä syystä, etten ole tuntenut niissä edellä kuvaillulla tavalla. En ole varma olenko tuntenut niissä suhteissa niin koskaan, mutta en kuitenkaan ole aiemmin ollut tarpeeksi rohkea uskaltaakseni kävellä pois sellaisista suhteista, joissa minulla ei ollut tilaa kasvuun. Näiden muutaman viime vuoden aikana olen tuntenut välillä ihan korventavaa yksinäisyyttä, mutta nyt – kiitoksena uskalluksesta tunnen nyt olevani kokonaisempi. Rohkeampi ja vapaampi. Jotenkin oikeampi ja aidompi Sanni.

 

Pimeä ja pitkä talvi on monille meistä se haastavin aika vuodesta. Kun valoa on varsin rajallisesti, lämpöä ei nimeksikään –  hakeutuu mielikin usein samalle taajuudelle sen ympäröivän pimeän kanssa. En muistaakseni ole koskaan lukeutunut niihin ihmisiin, joille niin käy. Olen viettänyt oikeastaan kaikki talvet Suomessa, ja lähes kaikki tekemäni reissut ovat sijoittuneet keväälle ja syksylle. Talvisin ei ole ollut tarvetta päästä täältä mihinkään. Jostain syystä suunnilleen tähän aikaan keväästä, ihan viimeistään huhtikuun lopulla, tulee sellainen olo että pitäisi päästä pois, ihan mihin tahansa. Alkukevään kova ja kylmä, radikaalisti lisääntynyt, valo ilahduttamisen sijaan ahdistaa. Tuntuu, että se paljastaa kaiken sen, mikä on talven jäljiltä vielä kesken, paljasta ja rumaa. Keväällä, ihan erityisesti niinä kaikkein aurinkoisimpina päivinä, tekisi mieli piileskellä vain sisällä. Odotella vain sitä päivää, kun valo muuttuu pehmeämmäksi, tulee vähän korkeammalta ja luontokin alkaa muuttua ruskeasta ja paljaasta vähemmän paljaaksi ja – ruskeaksi.

Kaamosmasennuksesta en siis tiedä juuri mitään, mutta kevätmasennuksesta kyllä. Oma, surkeahko ja epämotivoinut olo, oikein korostuu kun ympärillä ihmiset intoilevat lisääntyvästä valosta ja sen mukanaan tuomasta energiasta. Tänä vuonna ihanaa ja poikkeuksellista aiempiin vuosiin verrattuna on ollut se, että fyysinen väsymys ei ole vaivannut (kiitos pinaatin, lehtikaalin ja sellerin sekä aikuisten unikoulun), mutta sen puuttuessa tilalle on tullut toinen ikävä oire: itsekritiikki. Olen aina ollut ankara itselleni. Kun teen jotain, ajattelen usein sen olevan oikeastaan aika paskaa ja olen varma, että kuka tahansa muu ympärillä olisi hoitanut homman itseäni paremmin. Ei auta, vaikka kymmenen ihmistä sanoisi, että lopullinen tuotos oli poikkeuksellisen hyvä. Se sisältä kumpuava ankara ääni on niin voimakas, ettei sitä hiljennetä ihan noin heppoisin perustein. Viime aikoina tuo ankara ääni on kuitenkin ollut aiempaa hiljaisempi- se ei ole juurikaan vaikuttanut tekemisiini, eikä ole nuhdellut niiden tekemisten jälkeenkään. Ei siis ennen tätä kevättä. Nyt se pirulainen istuu taas tuossa olkapäällä ja kuiskii, ettei oikeastaan kannattaisi edes yrittää koska eihän mistään kuitenkaan mitään tule. Huomaan taas vertailevani omia tekemisiäni muiden tekemiseen – ja sen sijaan, että osaisin valjastaa sen vertailun kautta heräävän tunteen toisten paremmuudesta voimaksi, inspiraatioksi tai motivaatioksi, niin koen sen yksinomaan huonommuuden tunteena ja sehän nyt on ihan todella syvältä. Taidankin kaivaa hyllystä aikoinaan kesken jääneen Irti Itsekritiikistä- kirjan ja toivoa, että sieltä löytyisi työkaluja tämän akuutin vaivan helpottamiseksi. Aloitin tuon kirjan reilu vuosi sitten vuodenvaihteen jälkeen, ja silloin tuntui siltä että en todellakaan tarvi opusta mihinkään, sillä en suunnilleen edes muistanut sellaisen asian kuin itsekriittisyys olemassaoloa. Noh, nyt taas muistan.
Pahoittelen siis ehkä hivenen harhaanjohtavaa otsikkoa, sillä minulle ei ole hajuakaan kuinka itsekritiikistä pääsee irti. Lasken siis toivoni Ronnie Grandellin varaan.

 

En haluaisi sanoa tätä, sillä aika juoksee muutenkin ihan liian nopeasti, mutta sanon silti: Toukokuu, pidä kiirettä!
Mites siellä, huomaatteko eroja fiiliksessä vuodenaikojen vaihtuessa?

 

Fun fact: nuo kuvien housut ovat olleet haaroista rikki jo ostettaessa, mutta en ole edelleenkään saanut niitä a)reklamoitua tai b)korjattua (vaatisivat kokonaiset kymmenen ristipistoa…) vaan vetelen tuolla ihan tyytyväisenä rikkinäisissä housuissa ja toivon, ettei kukaan huomaa. Vaikka tiedän, että etenkin istuessa reikää ei voi mitenkään olla huomaamatta. Saamattomuus voittaa siis turhamaisuuden n.7-0.