Kirjoitan todella harvoin silloin, kun on surkea fiilis. Enkä puhu ainoastaan tänne kirjoittamisesta, vaan kirjoittamisesta ihan ylipäätään. En saa kirjoitettua aamusivuja, en saa vastattua viesteihin enkä sähköposteihin, eikä päiväkirjaakaan silloin saa uusia sivuja.  Tiedän kyllä, että kirjoittamalla saisi  solmussa olevia ajatuksia purettua auki. Olen nähnyt sen monta kertaa.
Mutta silti,  kun fiilis on surkea hukuttaudun yleensä kotitöihin: siivoan sellaisia paikkoja, mitä ei todellakaan tarvitsisi siivota, käyn läpi tavaroita ja vaatteita, jotka olen käynyt läpi viimeksi viikko sitten. Pesesn sohvan päällisiä, vaikka sekään ei olisi ihan välttämättöntä. Yritän ympäristöäni järjestelemällä saada järjestyksen myös pään sisään, mutta ei sekään aina onnistu.
Nyt viimeisenä parina päivänä on ollut juuri niin. Mikään niistä asioista, jotka aina aiemmin ovat pomminvarmasti toimineet piristäjinä, eivät ole tehneet niin nyt.

Nyt ajattelin kokeilla josko kirjoittaminen auttaisi. Eikä pelkästään itselle kirjoittaminen, vaan tänne ja teille.
Mieli on ollut aivan harvinaisen matalalla nyt kaksi päivää. Olen ihmisenä vähän sellainen, että tunnen sen kulloinkin vallitsevan olotilan olleen siinä aina. Niin hyvässä kuin pahassakin. Saatan sekunnissa unohtaa kaikki tapahtuneet ikävät, jos sillä hetkellä sattuu tuntumaan hyvältä, ja sama pätee valitettavasti myös toisinpäin. Nyt tuntuu siltä, että on ollut pitkään aika tummaa, vaikka todellisuudessa kolme päivää sitten tunsin itseni suunnilleen maailman onnellisimmaksi ja onnekkaimmaksi.
Tiedän jo nyt, että kierron eri vaiheet vaikuttavat mielialaan eri tavoin, ja tiedän, ettei tämä matalalento pitkään kestä. Ei ole ainakaan koskaan aiemmin kestänyt. Mutta se ei valitettavsti helpota tätä olotilaa  erityisesti juuri nyt.
Koen todella huonoa omatuntoa siitä, että tässä mielentilassa kaikki näyttäytyy vaikeana ja negatiivisena. Keksin huomioita ja parannuksenpaikkoja kaikesta ja kaikista. Erityisesti tietysti itsestäni, mutta valitettavasti tältä ei täysin kyllä läheisetkään (erityisesti poikaystävä) välty.

Juuri nyt tässä olotilassa tuntuu siltä, etten kykene mihinkään. En ole menossa minnekään, vaan elämäni on jonkinlaisessa odotustilassa, enkä tiedä milloin on minun vuoroni päästä sisään ja kuulla mitä tapahtuu. Juuri nyt tuntuu, että olen elänyt tässä odotustilassa kaksi vuotta. Vaikka sehän ei ole oikeasti ollenkaan totta.

Näinä surkeina päivinä tunnen erityisen voimakkaasti sen, että ympärillä ihmiset tuntuvat harppovan määrätietoisesti omiin suuntiinsa: ostetaan omakotitaloja ja remontoidaan niitä, päätetään alkaa yrittää ensimmäistä, toista tai kolmatta lasta, haetaan uusia töitä ja tullaan palkatuksi unelmahommiin, mennään naimisiin, tai päädytään opiskelemaan juuri sinne minne haluaakin. En ole kateellinen, vaan vilpittömän onnellinen kaikkien ystävieni puolesta joiden elämässä tapahtuu uusia, hienoja, asioita, mutta samaan aikaan se herättää itsessäni vaikeita tunteita siitä, kun tajuaa oman elämänsä polkevan jotenkin paikallaan juuri nyt. Tajuaa, että muut ovat tietoisesti matkalla jonnekin, mutta itsellä ei ole toisinaan (lue: usein) oikein hajuakaan minne on menossa. Eikä oikeastaan edes siitä, minne haluaisi mennä.

Tavallisina päivinä en ajattele asioista ollenkaan näin. Olen oikeasti tyytyväinen elämääni juuri sellaisena kun se on. Nautin siitä, että saan tehdä kolme eri työtä, ja niistä jokainen pitää sisällään todella erilaisia työtehtäviä ja – ihmisiä. Olen hyvilläni siitä kuinka meidän arki rullaa. Hyvilläni siitä millaiseksi minun ja lapsen suhde on viime vuosien aikana muotoutunut ja siitä, miten olemme saaneet asiat toiminaan uusperheenä.

Mutta sitten on näitä toisenlaisia päiviä, kun se miten pitäisi elää, ottaa vallan.
Enkä osaa oikein tunnistaa tuleeko se pitäisi minusta vai jostain ulkoa. Ehkä sekä että.
Välillä mietin, että hyödynnänkö potentiaaliani alkuunkaan, sillä pelkään liikaa epäonnistumisia. Pelkäänkö siinä määrin, etten uskalla edes yrittää monia sellaisia asioita, joita haluaisin ja joissa syvällä itsessäni tietäisin pärjääväni, olevani jopa hyvä. Tai ainakin voivani tulla hyväksi.
Hitto.
Juuri nyt on sellainen olo, kuin olisi lastu laineilla. Lainehdin vain, ja katselen ohivilahtavia maisemia ja mietin että mihinköhän tämä lastu päätyy, vai päätyykö mihinkään.
Tuntuu, etten aktiivisesti ohjaile elämäni kulkua. Se turhauttaa ja ärsyttää.

Tällaista tänään.

Negatiivista mutta menkööt. Tällaisia päiviä on aina toisinaan, kun kaikki tuntuu vähän hankalalta. Merkitys ja tarkoitus on piilossa kaikkien näiden tummien tunteiden alla. Tiedän onneksi, että jos ei vielä huomenna, niin viimeistään ihan pian kuintenkin on jo parempi.  Ja osaan taas nähdä itseni ja elämäni sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, enkä näiden negatiivisten tunteiden sävyttämänä. Näinä surkeina päivinä kaiken olevan eteen vedetään sellainen tumma harso, joka sumentaa näkymää. Saa kaiken näyttämään keskeneräiseltä, rumalta ja ei-miltään. Erityisesti kaiken sen mitä minä olen, teen ja mihin pystyn

 

Hiustyyppi?

Edestä suora ja liukas, takaa karheampi ja melko laineikas.

Missä käyt kampaajalla? Kuinka usein?

Oon käynyt jo melkein viisi vuotta Folk Helsinki:ssä Sofilla. Enkä varmaan koskaan oo ollut niin tyytyväinen hiuksiini kuin näiden vuosien aikana. Pidän siitä, että hiukset näyttävät huolettoman huolitelluilta. Vähän siltä kuin niille ei edes olisi tehty mitään, mutta väri on freesi ja leikkaus huolella tehty. Sofilta saan aina juuri sitä mitä haluankin. Kaiken muun hyvän lisäksi Sofista on näiden vuosien varrella tullut yksi mun parhaista ystävistä, eikä mene varmaan päivääkään ettei puhuttaisi, eikä viikkoa ettei nähtäisi.

Mitä hiuksillesi tehtiin viimeksi kampaajalla?

Viimeksi itse asiassa vain leikattiin.  Kesän jäljiltä olin yllättävänkin tyytyväinen hiusten väriin. Edellisen kerran hiusten värille on tehty mitään (= vaaleita raitoja vapaalla kädellä)  tammikuun puolessa välissä.  Nyt edellisellä käynnillä elokuun lopulla hiuksiin leikattiin nk. Blunt cut, joka tarkoittaa sitä että hiukset leikataan varsin tasapituisiksi.

 

Tukkajumalasi?
Mitään varsinaisia hiusidoleita mulla ei kyllä oo, mutta Annikalla nyt on ihan mielettömän upeat hiukset, samoin Sabinalla.
Katukuvassa huomaan kuitenkin kaikkein useimmin kiinnittäväni huomion tummiin ja sellaisiin noin polkkamittaisiin hiuksiin.

Suosikkikampaus?
Mä pidän hiuksia useimmiten ihan vaan auki, niin ettei niille ole tehty yhtään mitään.
Mutta jos hiustenpesusta on mennyt useampi päivä, niin silloin mun hiukset on useimmiten niskassa nutturalla.

Kuinka usein peset hiukset – aamulla vai illalla?

Riippuu tosi paljon siitä millainen viikko mulla on.  On viikkoja, jolloin pesen hiukset joka aamu – ihan vain siksi, että oloni on huomattavasti skarpimpi aina kun hiukset on juuri pesty, ja sitten on viikkoja jolloin kaksi-kolmea pesua riittää ihan mainiosti.
Ja tosiaan pesen hiukset oikeastaan aina aamuisin. Iltaisin saisi odotella hiusten kuivumista varmaan kolme tuntia, jos toiveena on ettei yö tekisi pyörteitä sellaisiin paikkoihin mihin niitä ei todellakaan haluaisi.

 

Vakio hätäkampaus?
Korkea ponnari, niin että kaikki hiukset on vedetty taakse, tai sitten tuo jo aiemmin mainittu niskanuttura.

Millaisia hiustuotteita käytät- uusin lemppari ja ikisuosikki?
Pääasiassa hiustenhoitotuotteeni koostuvat shampoosta (John Masters Organics Lavender Rosemary shampoo) ja hoitoaineesta ( John Masters Organics citrus & neroli ) Mutta aina toisinaan, jos muistan niin sivelen latvoihin tätä Sebastianin Dark öljyä (tosin tätäkin lähinnä vain sen taivaallisen tuoksun vuoksi) tai John Masters Organicsin silottavaa hiusseerumia.

Mikä hiustuote ei nappaa?
Mitkään lakat ja muotovaahdot, yäähh. Enkä kyllä pidä kuivashampooistakaan. Kaikki suihkutettava ja sellainen hiuksiin jätettävä tahma vähän ällöttää, ja saa kasvojen ihonkin kaiken lisäksi kutisemaan.

Jäätävin hiuslookkisi?
Varmaan se minipieni-permanenttikihara polkkamittaisessa tukassa vuodelta 2006.

Syötkö ravinnelisää hiuksille?
En

 

Käytätkö/oletko joskus käyttänyt hiuslisäkkeitä?
En oikeastaan. Sain joskus testiin pari pakettia sellaisia klipsilisäkkeitä ja kävin ihan kampaajalla asti laittattamassa ne päähäni, sillä itse en osannut. Pidin niitä tasan sen yhden päivän (tai oikeammin muutaman tunnin) ja totesin, että eivät ole minua varten. Olen oikeastaan aina pitänyt hiuslisäkeittä – ja tuuhennoksia vähän jotenkin epäsiisteinä.

Hiuskatastrofi?
Ehkä juuri tuo aiemmin mainitsemani pikkupermanentti. Kihara tehtiin todella tiukaksi ja pieneksi ja siihen kun lisää varsin nopeasti kasvavan tukan voitte ehkä kuvitella miltä näytin noin kaksi kuukautta permanentin jälkeen. Pidin hiuksiani kiinni noin vuoden, eivätkä ne silti näyttäneet oikeastaan koskaan kivalta. Olin niin onnellinen kun vuoden jälkeen oma hius oli kasvanut niin paljon, että sen ällöttävän hamppuuntuneen kiharan sai leikata kokonaan pois.

Millä suoristat/ ja tai kiharrat?
En oikeastaan laita hiuksiani juurikaan. Kihartaa en osaa, ja suoristamiseen on harvoin aikaa. Ihan nyt viime aikoina, ja tämän uuden leikkauksen myötä on kuitenkin tehnyt mieli oikoa noita takatukan laineita vähän siistimmiksi. Suoristusraudan olen saanut vuosia, vuosia sitten lahjaksi eikä minulla ole hajuakaan sen merkistä tai mallista. Mutta veikkaisin, että halpa on ollut. Surkea se ainakin on.

Hiusvinkki?

• Lämpökösittelyt minimiin.
• Vaihda puuvillainen tyynyliina satiiniseen
• Alä hankaa hiuksia kuivaksi pyyhkeellä
• Luonnoliset hoitotuotteet
• Erityisesti talvella sivele vähän hiusöljyä kosteisiin hiuksiin estämään hiuksia sähköistymästä.

Ei pitäisi koskaan antaa näppäinten pölyttyä pidempään kuin kaksi päivää. Sillä sen kahden päivän jälkeen käy niin, että aika alkaa triplata tahtiaan ja yhtäkkiä huomaakin kokonaisen kuukauden vierähtäneen. Ja sen jälkeen sitä pölyä on näppäimistöllä jo sellainen kerros, että homman aloittaminen vaatii muutakin, kuin itse homman aloittamisen. Nyt viimeisen viikon olen joka päivä päättänyt, että tänään aloitan. Kirjoitan. Ihan mitä tahansa, kunhan kirjoitan. Ja kuten näette: se on sujunut aivan todella hyvin. Tämän tekstin kirjoittamiseen meni vain seitsemän päivää. Helppoa on, kunhan vain osaa.
Ja noin, heti tuntuu vähän paremmalta kun sai sanottua, että tältä tekstiltä ei kannata odottaa suuria. Ei kannata odottaa oikeastaan yhtään mitään. Tämä on tällainen näppäimistönpuhdistus- teksti. Seuraava tulee ulos jo sitten helpommin, ja ehkä vähän järjellisempänä.

Toivon, etten ole ainoa kenestä tuntuu että kalenterista katoaa kuukausia. Tänään on lokakuun kolmas päivä, eikä minulla ole aavistustakaan mihin syyskuu meni? Elokuun lopustakin on vain  muutama hatara muistikuva. Toivon niin, että tämä lokakuu ei livahda ohi edellisten kuukausien tavoin. Ei haittaa yhtään sade ja pimeä, ja se ettei tässä kuussa (todennäköisesti) tapahdu yhtään mitään. Haluan että on tylsää ja tavallista. Mutta ennen kaikkea haluan, että aika matelee.

Liikkuvan ja harvinaisen sosiaalisen kesän jälkeen on tuntunut oikeastaan todella virkistävältä olla ihan vain kotona. Mutta olen alkanut kyseenalaistaa sanontaa, odottavan ja tylsistyneen pitkästä ajasta. Tuntui, että kesä kesti noin kymmenen kuukautta, vaikka tylsää tai mitään erityistä odotettavaa ei ollut missään vaiheessa. Kun taas toisaalta syyskuu, joka ollaan oltu lähinnä vain kotona ja lähipuistoissa (usein aika tylsistyneinä, sillä tylsyys on oikeastaan aika ihanaa), livahti ohi noin vartissa.
Alan kallistua sille kannalla, että mitä enemmän ajallaan tekee asioita, sitä pidemmältä se tuntuu. Myös sillä kuinka voimakkaita muisti- tai tunnejälkiä tehdyt asiat jättävät on valtava vaikutus siihen, kuinka hitaasti tai nopeasti aika tuntuu kulkevan. Jatkossa siis tartun hetkiin aiempaa suuremmalla tarmolla, enkä annan ajan lipua ihan näin varkain.

Tekemisestä ja muistojen luomisesta puheenollen; olen menossa tulevana viikonloppuna Sofin kanssa Superwood-festareille.
Ihailin viime vuonna ainakin Stellan ja Doritin stooreista sitä kaikkea upeaa, mitä Hotelli Rantapuiston alueelle oli festaria varten loihdittu. Tänä vuonna myös artistikattaus on ihan huikea. Erityisen suurella innolla odotan lauantain Pykärin keikkaa.
Saan kylmiä väreitä melkeen jo pelkästä ajatuksesta.
Ah. Ihanaa. Vuoden ensimmäinen, ja ainoa festari – odotan niin suurella innolla.

Viikonlopun juhlia ennen kuitenkin vielä yksi ihan tavallinen torstai ja ihan tavallinen perjantai, odotan innolla niitäkin.


Melkein huvittaa, kuinka suuren numeron olen tehnyt siitä että olen ollut viikon (siis seitsemän päivää) ilman instagramia. Kerroin sen Instagramissa ennen kuin poistin sovelluksen puhelimestani. Kerroin siitä blogissa, ja nyt vielä paaston jälkeen tietysti raportoin täällä tohkeissani siitä mitä tapahtuu kun ei käytä tuota sovellusta viikkoon.  Mutta, kuten ehkä kaikesta tästä vouhottamisesta arvata saattaa, oli tämä paasto oli minulle iso juttu. Ja isoista jutuista kuuluu tietysti tehdä iso numero.

Näin tapahtui kun ei avannut instagramia kokonaiseen viikkoon:

  • Menin aiemmin nukkumaan iltaisin.
    Sänkyyn menen yleensä aina kymmenen ja yhdentoista välillä, mutta usein saatoin jäädä selailemaan puhelimella milloin mitäkin (yleensä sitä instagramia) niin pitkäksi toviksi, että kello olikin yhtäkkiä yksi. Puhelimen pois laittamisen jälkeen unta sai usein odotella pitkäänkin. Viime viikolla en oikeastaan edes koskenut puhelimeen sen jälkeen, kun menin sänkyyn. Nukahdin nopeammin, nukuin enemmän ja ainakin Sleep Cycle-sovelluksen mukaan myös laadullisesti paremmin.

 

  • Facebookin käyttö lisääntyi eksponentiaalisesti
    Olin niin tottunut siihen, että otan puhelimen käteen tuon tuostakin valmiina selailemaan. Kun puhelimessa ei enää ollut instagramia, tyydytin sen selailu-tarpeensitten facebookissa, jota en normaalisti koskaan edes käytä. Luin kaikkien päivitykset mahdolliset jaetut artikkelit ja uutiset ja katsoin mitä kummallisempia minulle ehdotettuja videoita. Keskiviikko-iltana tajusin, että koko paasto menee ihan hukkaan jos vain siirrän tuon instagramiin selailuun käytetyn ajan jonkin toisen sovelluksen selaamiseen, joten poistin puhelimesta tuolloin myös facebookin.

 

  • Ehti katsoa ennätysajassa kokonaisen tuotantokauden jotain sarjaa
    Tässä tapauksessa 16, n.45 minuutin mittaista, jaksoa All Americania kahdessa päivässä. Kuulostaa järjettömältä ja sitä se onkin. Puolustuksekseni kerrottakoon, että olin vapaalla nuo kaksi päivää ilman pakollisia tehtäviä, joten aikaa oli. Ja halusin katsoa sarjan ns. pois alta, jotta voisin sen jälkeen taas keskittyä olennaiseen eli siihen mihin käytän sen ajan, jonka ennen käytin instagramiin.

 

  • Ruotsin kielen taito koheni huomattavasti
    Kävelen paljon. Kaikkein mieluiten taitan paikasta toiseen siirtymiset jalan, ja joka päivä askelia kertyy helposti vähintään se 10 000. En tiedä miksi en ole aiemmin älynnyt kuunnella podcasteja kävellessäni (ehkä siksi, että puhelin on pidetty koko ajan valmiudessa ottamaan valokuvia matkan varrelta), mutta viime viikolla laitoin kuulokkeet korville ja jakson pyörimään oikeastaan aina kävellessäni. Olen jo hetken kuunnellut pelkästään ruotsalaisia podcasteja ja puheohjelmia ja viime viikolla kuuntelin niitä vielä noin triplasti tavallista enemmän. Oli ihanaa huomata, että jossain vaiheessa en enää edes ajatellut kuuntelevani ns.vieraalla kielellä, vaan kuuntelu muuttui samalla tavalla helpoksi ja miellyttäväksi kuin omalla äidinkielellä käytävän keskustelun seuraaminen.

 

 

  • Puhelimen rullalle tallentui n.15x vähemmän kuvia
    Parina ensimmäisenä päivänä ajattelin monessa hetkessä ja paikassa että tämä olisi kiva jakaa. Mutta koska en voinut jakaa, niin en myöskään ottanut kuvaa/videota, mikä nyt näin jälkeenpäin ajateltuna on vähän harmi. Erityisesti harmittaa se, että Albasta oli viime viikolta vain ihan muutama video, vaikka niitä normaalisti on kymmenittäin. Ehkä suurin syy kuvien ja videoiden vähyyteen oli se, että puhelin oli harvoin lähellä. Se oli helppo jättää töiden jälkeen laukun pohjalle, tai ulos lähtiessä kokonaan kotiin.
    Tuli myös mietittyä sitä miksi haluaisi jakaa juuri sen tietyn tilanteen muille ihmisille. Onko sen jakamisen tarpeen takana se, että haluaisi muiden näkevän sinun elämäsi sellaisena, kuin se parhaimpina hetkinä on, vai onko se sitä että haluaisi näyttää että elämä voi olla myös tällaista. Koska kaikkihan tietävät, että elämä ja arki rakentuvat pääosin niistä aivan tavallista, ehkä vähän tylsistäkin, hetkistä.
    Huomasin että erityisesti teki mieli jakaa a)hetkiä Alban kanssa ja b)mitä ruokaa söimme.
    Esimerkiksi perjantaina teimme itse pizzaa, ihan tomaattikastiketta myöten (tuli niin hyvää! Piti sisällään mm.uunissa paahdettuja tomaatteja, paprikaa, chiliä ja salottisipulia) ja ne eivät pelkästään maistuneet hyviltä vaan näyttivät aivan järjettömän kauniilta. Sen lisäksi meillä oli vielä hauskaa niitä tehdessämme. Mutta ehkä se oli erityisen hauskaa ja ihanaa juuri siksi, etten keskittynyt kuvaamaan ja jakamaan sitä mihinkään, vaan olin aidosti mukana. Tai noh, istuin tuolilla kuohuviniilasi kädessä ja katsoin kun toinen teki, mutta olin kuitenkin paikalla olemisen lisäksi myös aidosti läsnä.

 

  • Kirjoitin todella paljon
    Todennäköisesti siksi, että muutaman päivän jälkeen ajatukset eivät katkeilleetkaan enää n.10 minuutin välein mennäkseen tarkistamaan puhelimelta milloin minkäkin asian. Ajattelin enemmän ja jotenkin kokonaisemmin. Kirjoittaminen tuntui helpolta ja ideoita tuntui tulvivan mieleen aina edellisen ehdyttyä. Kirjoittamisen helpputeen liittyy tosin varmasti myös aamusivut, jotka ovat laskeneet kirjoittamisen rimaa niin alas, ettei sen alemmaksi voi juuri päästä.

 

  • Vastasin viesteihin ja sähköposteihin ja tarjouspyyntöihin ennätysnopeasti eli heti tai viimeistään samana päivänä.
    Huomasin tuon viikon aikana kuinka usein moni asia on minulta tavallisesti jäänyt joko puolitiehen tai kokonaan hoitamatta, sillä aivoihin on tullut äkillinen impulssi joka on kehottanut avaamaan instagramin. Ja sen jälkeen en olekaan enää muistanut mitä olin ennen sitä ollut tekemässä. Nyt kun sellaisia käskyjä ei enää tullut, tartuin toimeen aina heti. Sain hoidettua huomattavasti enemmän asioita lyhyemmässä ajassa, kuin aiemmin.

 

  • Olin huomattavasti energisempi (ja hauskempi)
    Ajattelin ennen tätä paastoa, ettei instagram noin niinku itsessään vaikuta olooni negatiivisesti. Olin siitä oikeastaan ihan varma. Ajattelin sitä vain aikasyöppönä. Huomasin kuitenkin heti kokeilun päätyttyä, että se todellakin vaikuttaa olooni. Instagramin selaaminen on passiivista puuhaa; istut tai puolimakaat sohvalla ja liikuttelet sormeasi puhelimen sinisessä valossa. Se sellainen tekee passiiviseksi ja saa olon jotenkin nuutuneeksi. Ilman instagramia en yhtäkkiä kesken kodin siivoamisen tai ruoanlaittamisen pujahtanut sohvan nurkkaan puhelin kädessä. Energiaa tuntui olevan paljon tavallista enemmän. Treenasin useammin, kävelin enemmän, koti oli siistimpi ja Alballa oli aivan takuulla hauskempi ja parempi äiti, kuin monilla muilla viikoilla.

 

  • Huomasin, kuinka häiritsevän paljon muut ihmiset ovat puhelimillaan
    Tajusin, etten viettäisi puhelimellani juurikaan aikaa, ellen käyttäisi instagramia. En katso puhelimelta videoita, luen vain muutamia blogeja, en selaa iltalehteä tai -sanomia, enkä edes pelaa pelejä. Nyt kun puhelimessa ei ollut mitään someja, niin huomasin että puhelimelle oli varsin harvoin mitään asiaa. Ellei pitänyt vastata viesteihin tai puheluihin, eli tehdä sitä mitä puhelimella kuuluukin. Kuviakaan ei tullut otettua entiseen tapaan, eikä niiden editoimiseen mennyt tietenkään aikaa entiseen tapaan. Kun itse ei viettänyt puhelimella aikaa juurikaan, huomasi häiritsevän selvästi sen, kuinka paljon muut ihmiset viettivät. Tajusin kuinka turhauttavaa on yrittää käydä keskustelua ihmisen kanssa, joka on kuitenkin jossain ihan muualla kuin siellä missä hänen pitäisi olla. Tajusin myös, etten todellakaan halua olla sellainen ihminen. En vaikka tämä viikon mittainen paasto jo päättyikin.

Vaikka tiistaina taas latasin tuon sovelluksen puhelimeeni, niin huomaan että käytän sitä ihan eri tavalla kuin aiemmin. Kirjaudun sisään enää muutaman kerran päivässä entisen kymmenien kertojen sijaan. Totta puhuen odotan jo nyt vähän sitä syyskuun instagramitonta viikkoa. Ja sitä, että opin käyttämään puhelintani kuin normaali ihminen ja vähemmän niin kuin addikti.