TWINS_janitaautio_IMG_1514TWINS_janitaautio_IMG_1442-3TWINS_janitaautio_IMG_1401 collagettTWINS_janitaautio_IMG_1476

Näitä kuvia olen pantannut nyt ehkä viikon. Odottanut sopivaa hetkeä niiden julkaisuun. Sellaista hetkeä, jolloin osaisin näiden kuvien oheen sanoittaa sen kaiken mitä ajattelen ja haluaisin kertoa. Mutta viikon odoteltuani tajusin, ettei sellaista hetkeä tule. Joten parempi vaan tarttua tuumasta toimeen ja kertoa se minkä osaa.

Olen varmasti puhunut täällä Marista (tai Majsta kuten te monet ehkä hänet paremmin tunnette) jo usein ennenkin. Maininnut ainakin. Instagramiin tai ainakin snapchattiin on aina päätynyt kuva (tai n.sata videota) meistä, kun olemme olleet yhdessä. Ja aina, siis aivan joka ikinen kerta, niihin on saanut kommentteja siitä kuinka toisiltamme me näytämme. Ajattelin ensin, että yhdennäköisyys saattaa olla kuvissa, ehkä tavassa olla niissä. Mutta kyllä me kuulemme joka kerta niitä kommentteja ihan livenäkin. Maria on kerran jopa luultu minuksi ja usein meitä luullaan siskoksiksi, sukulaisiksi aivan vähintään. Nykyään vain hymähtelemme asialle, emme aina jaksa edes korjata. Sisko tai sielunsisko – mitä sen väliä.

Tiesin Marin jo ennen kuin olimme koskaan tavanneet. Ja hänkin minusta ehkä vähän jotain. Vaihdoimme joskus muutaman pitkän meilin, sitten muutamia videoviestejä. Molemmilla oli sellainen jännä tunne siitä, että meillä menisi hommat varmaan hyvin yhteen. Odotuksia sille ensimmäiselle tapaamiselle siis oli aika kosolti. Onneksi olimme puhuneet myös siitä, että kelaappa jos meillä onkin ihan jäätävää ja sä oot mun mielestä ihan ankee nii voidaanko sit vaan nauraa asialle ja antaa olla? Se sopi.
Mutta tiedättekö, kaikista odotuksista huolimatta, se oleminen oli juuri sellaista kun olin etukäteen ajatellutkin. Helppoa, luontevaa ja suoraa. Ei kainostelua, hienostelua tai teeskentelyä. Heti ensimmäisellä kerralla mentiin suoraan asioihin. Sellaisiinkin asioihin minne ei yleensä kovin mielellään muita päästä.
Mutta jostain tuli heti se tuttuuden tunne, että tämän ihmisen kanssa voi ja saa olla ihan mitä tahansa, eikä tarvitse olla yhtään mitään.

Jonain iltana, kun olimme taas kuulleet useampaan kertaan olevamme milloin kaksosia, milloin siskoksia tai muuten vain hämmentävän saman oloisia- päätimme ottaa hommasta kaiken irti. Mari muistaakseni ideoi, mä join viiniä ja nyökyttelin.
Joo, samanlaiset vaatteet.
samanlaiset meikit ja tukat.
Ai sviitissä?
Skumppaa. Ja viskiä.
Ei mitään fancya kuitenkaan.
Ehkä pizzaa myös ja donitseja.
Joo.
Todellakin.
Saatiin tiimiin mukaan juuri kaikki ne super-lahjakkuudet, jotka tahdoimmekin. Lopputuloksesta pidän. Ehkä eniten siksi, että niiden kautta näen suoraan sen, kuinka käsittämättömän hienoja ja lahjakkaita ihmisiä tässä ympärillä on.
Kiitos, kun olette.

Sydän on niin lämmin just nyt.

Kuvat: Janita Autio
Meikki ja hiukset: Saara Sarvas
Asut: Minimum / INCH” – store
Lokaatio: Radisson Blu Plaza, Helsinki

DSC_0491collage

Alban pukeutumisesta, tai siis pukemisesta, toivotaan aina silloin tällöin juttuja. Eniten tuntuu kiinnostavan mistä ja millaisia vaatteita ostan. Suurimman osan kirpparilta. Ihan vain siksi koska siellä lepää valtava määrä hyviä, usein melko vähän käytettyjä, tai ainakin sen oloisia, vaatteita, jotka saan ostettua kolme kertaa edullisemmin kuin kaupasta. Kestävät yleensä hyvin käyttöä, koska ovat kestäneet sitä jo edelliselläkin käyttäjällä.

Ostan oikeastaan melko vähän uutta. Kahdestakin syystä, toinen tuo, jonka tuossa ylempänä mainitsin ja toinen se, että juuri nyt lapsi kasvaa suhteellisen nopeasti ulos vaatteistaan. Ne likaantuvat jatkuvasti, niillä kiipeillään, kontataan ja riehutaan. Ne riisutaan päivän aikana kymmeniä kertoja ja pestään useita kertoja viikossa. En oikein näe järkeä satsata tuollaisen taaperoikäisen (vihaan muuten sanaa taapero!) lapsen vaatteisiin kovin suuria summia, kun käyttöikä on todennäköisesti kuitenkin melko lyhyt.

Meillä on Alballe erikseen ns. käyttövaatteet, ne joilla ollaan kotona ja leikitään ulkona. Ne eivät kaikki ole ehkä niitä näteimpiä, mutta voittavat toimivuudellaan ja mukavuudellaan sen minkä ulkonäössä ehkä häviävät. Lähes kaikki Alban nämä tällaiset arkivaatteet ovat luomupuuvillaa. Lähinnä yksivärisiä, väreissä paljon harmaata, vähän valkoista, vaaleanpunaista ja mustaakin. Mutta olen pyrkinyt rakentamaan vaatevaraston niin, että kaikki sopivat keskenään edes jotenkin yhteen, eikä edes papa saa yksinään puettua lasta koviin karmeisiin asukokonaisuuksiin.

Sitten on muutamat setit sellaisia vähän parempia vaatteita. Niitä, jotka puetaan silloin, kun lähdetään kaupungille tai kylään tai, kun meille tulee vieraita. Ne ovat yleensä niitä vaatteita, jotka ostan uusina, ja vähän liian suurina, jotta pysyvät käytössä pidempään. Ja kun olen keskustellut aiheesta muutamankin ystävän kanssa, joilla myös on lapsi/lapsia, olen huomannut että meillä menee kyllä Alban vaatettamiseen huomattavan paljon vähemmän rahaa kuin monissa muissa perheissä. Ja uskon sen johtuvan sekä siitä, että ostan niin reilusti vaatteita käytettynä, että siitä kun ostan uudet vaatteet lähes aina kokoa tai kahta suurempina, jolloin ne pysyvät käytössä montakin kuukautta pidempään verrattuna vaatteeseen, joka olisi ostohetkellä juuri sopiva.

Kuvittelin muuten, että lasta saisi pukea ihan mielensä mukaan ainakin nelivuotiaaksi asti, mutta mitä vielä. Alba tietää kyllä jo nyt kaksivuotiaana hyvin tarkkaan mitä tahtoo päällensä laittaa ja mitä todellakaan ei. Esimerkiksi tämä kuvien takki oli hänelle kauhistus. Ensinäkään ei ole minkään värinen, ja hupun karvakin oli kuulemma VYÄK! Olisi ehdottomasti halunnut pukea päälleen viimevuotisen vihreän parkatakin, olkoonkin että hihat ulottuivat tänä vuonna enää suunnilleen kyynärpäihin saakka.

Myös hameet ja mekot ovat ehdoton ei- todellakaan- ei. Ne riisutaan päältä nanosekunissa ja vaihdetaan housuihin. Tämä on sikäli vähän jännää, että Alba saattaa aina toisinaan tulla Babuchkan luota (eli mummolta) kotiin päästä varpaisiin silkissä, satiniissa ja tyllissä kuin mikäkin Siperialainen prinsessa (joka hän siis kyllä onkin!), mutta ilmeisesti mummoa koskee pukeutumisessa eri säännöt (tai siis lähinnä eivät koske) kuin äitiä. Hiuksissakin on usein hoidosta kotiin tullessa mitä erikoisempia viritelmiä, ja minä taas en saa edes yhtä tavallista pompulaa pysymään tuon pienen päässä minuuttia pidempään.

Nää on näitä vanhemmuuden jännittävyyksiä.

DSC_0500DSC_0499DSC_0487

jacket: h&m / hat and jeans: zara kids / shoes: vans

*postaus toteutettu yhteistyössä Daniel Wellingtonin kanssa

DSC_0590collage22DSC_0597

DSC_0624

Mitä simppelimpi ja mukavampi, sen parempi – voisi olla pukeutumisfilosofiani. Haluan pukeutua ennen kaikkea niin, että viihdyn nahoissani. Niin mukavuuden, kuin peilikuvankin puolesta. Tyylini on yksinkertainen ja aika tavallinen – sellainen, että melkein jokaisen vaatekaapista löytyy tai ainakin voisi löytyä samat vaatteet. Hankin yksinkertaisia vaatteita, jotka kestävät aikaa ja kulutusta.
Kesällä selailin vanhoja kuvia koneelta, ja törmäsin kuvaan Lontoosta kuuden vuoden takaa. Kuvassa minulla oli päälläni pitkä valkoinen kauluspaita (joka meni mekosta), musta nahkatakki ja valkoiset converset. Hauskan tilanteesta teki se, että olin juuri edellisenä päivänä pukeutunut tuohon melkein tismalleen samaan asuun tietämättä että olin pukeutunut niin joskus aiemminkin. Vain nahkatakin mitta oli pidentynyt ja converset vaihtuneet Adidaksen Stan Smithin tennareihin. Se kertoo tyylistäni ehkä jotain. Ja tätä tapahtuu itse asiassa aika usein, että tietämättäni puen ylleni asukokonaisuuksia, jotka olen pukenut päälleni jo joskus vuosia aiemminkin. Vaatteet ovat ehkä vaihtuneet, mutta pysyneet silti samanlaisina.

Yksi asia mikä tuossa Lontoossa otetussa kuvassa oli kuitenkin erilaista verrattuna siihen tänä kesänä päällä olleseen asuun. Nimittäin asusteet. Tuossa loppukesästä 2010 otetussa kuvassa koruja oli silmiinpistävän paljon. Ranteessa killui iso miesten kultainen (tai siis kullattu. Sain sen muistaakseni tilaajalahjana jostain heh) rannekello, ja sen rinnalla vielä useita rannekoruja – ja renkaita. Kaulassa roikkui pitkiä ja lyhyitä koruja, oli sulkaa ja palloa ja nahkanaru. Laukussakin oli sulkia ja hapsuja. Koska liika ei ole koskaan liikaa oli tuolloin ajatukseni mitä tuli asusteisiin.

Tällä hetkellä taas pidän kaikesta pienestä, sirosta ja simppelistä. Sormukset ovat niin ohuita, että niitä tuskin huomaa jos ei tule ihan viereen, kaulakorut ovat siroja ja eleettömiä, ranteissa yleensä muutama kultainen ohut rengas ja se valtava kultainen rannekello on vaihtunut johonkin paljon eleettömämpään ja kauniimpaan- nimittäin tuohon kuvissakin näkyvään Daniel Wellingtonin Classic Black- sarjan kelloon. Minulla on merkiltä muutamakin erilainen rannekello, mutta tämä on ehdottomasti suosikkini. Pujautan sen seuraksi ranteeseeni yleensä saman merkin rannekorun, joka on juuri niin sievä ja siro, kuin korujeni haluan juuri nyt olevankin.

Kun tyyli ja mieltymykset vaatteiden suhteen pysyvät suunnilleen samoina vuodesta toiseen on ihanaa, että asusteilla voi kuitenkin tehdä tyylistä aina edes vähän uuden ja raikkaamman.

Miten teillä? Millaisista asusteista pidätte vai pidättekö?

Ainiin ja hei – ilouutisia! Koodilla TRISHIN saatte nyt Daniel Wellingtonin koko verkkokaupan valikoimasta -15%. Oiva tilaisuus hankkia esimerkiksi joululahjoja niille rakkaimmille.

DSC_0065DSC_0069

Aika usein sunnuntaisin alan selata ja kelata kulunutta viikkoa. Aika usein myös kirjoitan. En tänne, mutta omiin koviin kansiini ihan kunnon kynällä. Sinne voi kirjoittaa kaikesta siitäkin, mistä tänne ei koskaan voisi tai edes haluaisi.
Mietin yleensä niitä viikon kohokohtia, huonoja hetkiä ja asioita joista olen sillä viikolla ollut erityisen kiitollinen. Mietin miksi toiset päivät ovat olleet tunnelmaltaan parempia kuin toiset, tai miksi olen käyttäytynyt toisina päivinä toisella tavalla, kuin jonain toisena päivänä suunnilleen samassa tilanteessa. En niinkään siksi, että aikoisin välttämättä ottaa opikseni ja tehdä asiat tulevalla viikolla toisin, vaan lähinnä siksi että kaiken sen pohtiminen on kivaa ja pitää minut kartalla siitä missä mennään ja miksi.

Viime viikko oli monella tapaa erityisen hyvä. Erityisesti siksi, että siihen sisältyi paljon ystäviä ja tekemistä, mutta myös muita viime viikkoja enemmän aikaa vain olla. Tuntui, että vaikka olinkin poikkeuksellisen paljon menossa olin myös tavallista enemmän kotona. Tässä näin Alban ja Roman kanssa. Ja se kaikki johtuu siitä, että olen vihdoin ja viimein tajunnut alkaa laatia päivilleni aikatauluja. Nyt kun sitä ei ole tekemässä kukaan muu, niin se täytyy luonnollisesti hoitaa itse. Huomaan, etten saa oikein mitään aikaiseksi ellen ole etukäteen suunnitellut aika tarkkojakin raameja sille mitä pitäisi saada tehtyä ja missä aikataulussa. Elämäni on tällä hetkellä melkoisen vapaata ja päivät hurahtavat helposti sellaisessa kummallisessa välitilassa jossa tuntuu siltä, että käytettävissä on kaikki aika maailmassa eikä vielä ole kiire mihinkään. Ja juuri silloin se kiire syntyy, siinä välitilassa. Eikä se välitila ole mitenkään erityisen rentouttava. Siinä tietää ja tuntee jokaisen hoidettavan homman, mutta ei kuitenkaan osaa vielä tarttua toimeen. Mutta nyt, kun tiedän heti aamusta mitä aion hoitaa milloinkin jää aikaa myös sellaiseen aidosti rentoon olemiseen. Sellaiseen olemiseen, jossa tietää ettei ole enää mitään mitä tänään täytyisi vielä tehdä. Saa vaan olla, unohtaa puhelimen äänettömälle ja olla oikeasti paikalla. Tekee hyvää, niin mielelle kuin kaikille elämäni suhteillekin.

DSC_0072DSC_0079

-uusi kamera, jonka sain vihdoin käsiini neljän kuukauden odotuksen jälkeen. Sen myötä heräsi taas ihan uusi into kuvata kaikkea sitä, mitä näen. Ei pelkästään tänne blogiin, vaan myös niihin omiin kansioihin. Tekee mieli kuvata ainakin kaikki elämäni ihmiset juuri sellaisina, kun minä heidät näen. Odottakaa vaan ystävät, oon ihan just ovella tuon kamerani kanssa.

-torstain lounaalta saatu kukkakimppu, joka nököttää vieläkin ihan priimana tuossa keittiönpöydällä. Vaikka kukkia voi milloin tahansa ostaa kotiin itsekin, niin silti tuollaiset yllättäen ja pyytämätty saadut asiat (olivatpa ne miten pieniä tahansa) tuntuvat heti jotenkin erityisemmiltä.

-Alba, joka on niin hieno ja viisas, että välillä epäilen ettei ole minun lapseni ollenkaan. Mutta, kuten ehkä tiedätte niin tuosta asiasta ei oikein voi erehtyä heh. Uskottava on, että juuri minä olen oikeasti tuon nokkelan ja hauskan tyypin äiti. Eikä hänen nokkeluutensa ja hauskuutensa ole kyllä minun ansioitani. Sekin on ymmärrettävä.

-koko perheen yhteiset aamut ja aamupäivät, joita oli viime viikollakin kuusi kappaletta. Ihanaa! Aamukahvikin maistuu noin kolme kertaa paremmalta kun sen saa juoda seurassa. Ja aamiaisen jälkeen keittiön siivoamisellakin tuntuu olevan ihan eritavalla tarkoitus kun yhden tai kahden kupin sijasta saa tiskata kolme ja sen jälkeen jynssätä vielä puurot,raejuustot,banaanit ja tuoremehut lattiasta. Eikä sitäkään onneksi tarvitse tehdä yksin.

-tieto siitä, että ensi viikon jälkeen mieheni alkaa tehdä myös muuta kuin iltavuoroa töissä. Vaikka nämä yhteiset aamut ovatkin olleet ihania, niin kyllä sen jälkeen kun on ollut kaikki päivät ja illat yksin lapsen kanssa kaksi kuukautta putkeen, niin alkaa jo vähän kaivata aikuista seuraa niihin iltoihinkin.

-kynttilät. Mä oon just se hullu kynttilänainen, joka heti herättyään kiertää sytyttämässä kaikki asunnon 30 kynttilää. Poltan niitä niin pitkään, että päivä alkaa kirkastua ja sytytän taas uudelleen kun hämärtyy.

-ystävät. Aina vaan. Ihan erityisesti torstain ja lauantain seura sekä ystävä jonka kanssa saatamme aivan hyvin laittaa toisillemme sata videoviestiä yhden lyhyen illan aikana. En uskalla edes ajatella missä olisin ilman teitä. Tuskin missään.

-wolt. Toimittaa uskollisesti mulle ainakin yhden aterian melkein joka ikinen päivä. Parasta ihmiselle, joka vihaa kaupassa käyntiä ja jolla on päivässä rajallinen määrä tunteja hoitaa työt, eikä niistä raaski laittaa yhtäkään ruoan laittamiseen. Siitä kaupassa käynnistä nyt puhumattakaan.

-äidiltä muutama kuukausi sitten sastu viherkasvi, joka kuoli suunnilleen kaksi päivää sen jälkeen kun olin tuonut sen meille (vaikka oli siis täynnä elämää vielä tullessaan) on herännyt yhtäkkiä taas kuukauden kuolemasta henkiin. Ilman että edes tein sille mitään. Siihen on siis syynsä miksi säilytän niitä kuolleilta näyttäviä viherkasveja vielä noin kuusi kuukautta niiden kuoleman jälkeenkin. Koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua. Haluan uskoa ihmeisiin, tiedättehän.

Pieniä (ok, Alba ja ystävät ovat kyllä järkyttävän suuria) asioita, mutta juuri niistä tahdonkin osata nauttia.

Kivaa viikkoa!