*postaus toteutettu yhteistyössä Daniel Wellingtonin kanssa

DSC_0590collage22DSC_0597

DSC_0624

Mitä simppelimpi ja mukavampi, sen parempi – voisi olla pukeutumisfilosofiani. Haluan pukeutua ennen kaikkea niin, että viihdyn nahoissani. Niin mukavuuden, kuin peilikuvankin puolesta. Tyylini on yksinkertainen ja aika tavallinen – sellainen, että melkein jokaisen vaatekaapista löytyy tai ainakin voisi löytyä samat vaatteet. Hankin yksinkertaisia vaatteita, jotka kestävät aikaa ja kulutusta.
Kesällä selailin vanhoja kuvia koneelta, ja törmäsin kuvaan Lontoosta kuuden vuoden takaa. Kuvassa minulla oli päälläni pitkä valkoinen kauluspaita (joka meni mekosta), musta nahkatakki ja valkoiset converset. Hauskan tilanteesta teki se, että olin juuri edellisenä päivänä pukeutunut tuohon melkein tismalleen samaan asuun tietämättä että olin pukeutunut niin joskus aiemminkin. Vain nahkatakin mitta oli pidentynyt ja converset vaihtuneet Adidaksen Stan Smithin tennareihin. Se kertoo tyylistäni ehkä jotain. Ja tätä tapahtuu itse asiassa aika usein, että tietämättäni puen ylleni asukokonaisuuksia, jotka olen pukenut päälleni jo joskus vuosia aiemminkin. Vaatteet ovat ehkä vaihtuneet, mutta pysyneet silti samanlaisina.

Yksi asia mikä tuossa Lontoossa otetussa kuvassa oli kuitenkin erilaista verrattuna siihen tänä kesänä päällä olleseen asuun. Nimittäin asusteet. Tuossa loppukesästä 2010 otetussa kuvassa koruja oli silmiinpistävän paljon. Ranteessa killui iso miesten kultainen (tai siis kullattu. Sain sen muistaakseni tilaajalahjana jostain heh) rannekello, ja sen rinnalla vielä useita rannekoruja – ja renkaita. Kaulassa roikkui pitkiä ja lyhyitä koruja, oli sulkaa ja palloa ja nahkanaru. Laukussakin oli sulkia ja hapsuja. Koska liika ei ole koskaan liikaa oli tuolloin ajatukseni mitä tuli asusteisiin.

Tällä hetkellä taas pidän kaikesta pienestä, sirosta ja simppelistä. Sormukset ovat niin ohuita, että niitä tuskin huomaa jos ei tule ihan viereen, kaulakorut ovat siroja ja eleettömiä, ranteissa yleensä muutama kultainen ohut rengas ja se valtava kultainen rannekello on vaihtunut johonkin paljon eleettömämpään ja kauniimpaan- nimittäin tuohon kuvissakin näkyvään Daniel Wellingtonin Classic Black- sarjan kelloon. Minulla on merkiltä muutamakin erilainen rannekello, mutta tämä on ehdottomasti suosikkini. Pujautan sen seuraksi ranteeseeni yleensä saman merkin rannekorun, joka on juuri niin sievä ja siro, kuin korujeni haluan juuri nyt olevankin.

Kun tyyli ja mieltymykset vaatteiden suhteen pysyvät suunnilleen samoina vuodesta toiseen on ihanaa, että asusteilla voi kuitenkin tehdä tyylistä aina edes vähän uuden ja raikkaamman.

Miten teillä? Millaisista asusteista pidätte vai pidättekö?

Ainiin ja hei – ilouutisia! Koodilla TRISHIN saatte nyt Daniel Wellingtonin koko verkkokaupan valikoimasta -15%. Oiva tilaisuus hankkia esimerkiksi joululahjoja niille rakkaimmille.

DSC_0065DSC_0069

Aika usein sunnuntaisin alan selata ja kelata kulunutta viikkoa. Aika usein myös kirjoitan. En tänne, mutta omiin koviin kansiini ihan kunnon kynällä. Sinne voi kirjoittaa kaikesta siitäkin, mistä tänne ei koskaan voisi tai edes haluaisi.
Mietin yleensä niitä viikon kohokohtia, huonoja hetkiä ja asioita joista olen sillä viikolla ollut erityisen kiitollinen. Mietin miksi toiset päivät ovat olleet tunnelmaltaan parempia kuin toiset, tai miksi olen käyttäytynyt toisina päivinä toisella tavalla, kuin jonain toisena päivänä suunnilleen samassa tilanteessa. En niinkään siksi, että aikoisin välttämättä ottaa opikseni ja tehdä asiat tulevalla viikolla toisin, vaan lähinnä siksi että kaiken sen pohtiminen on kivaa ja pitää minut kartalla siitä missä mennään ja miksi.

Viime viikko oli monella tapaa erityisen hyvä. Erityisesti siksi, että siihen sisältyi paljon ystäviä ja tekemistä, mutta myös muita viime viikkoja enemmän aikaa vain olla. Tuntui, että vaikka olinkin poikkeuksellisen paljon menossa olin myös tavallista enemmän kotona. Tässä näin Alban ja Roman kanssa. Ja se kaikki johtuu siitä, että olen vihdoin ja viimein tajunnut alkaa laatia päivilleni aikatauluja. Nyt kun sitä ei ole tekemässä kukaan muu, niin se täytyy luonnollisesti hoitaa itse. Huomaan, etten saa oikein mitään aikaiseksi ellen ole etukäteen suunnitellut aika tarkkojakin raameja sille mitä pitäisi saada tehtyä ja missä aikataulussa. Elämäni on tällä hetkellä melkoisen vapaata ja päivät hurahtavat helposti sellaisessa kummallisessa välitilassa jossa tuntuu siltä, että käytettävissä on kaikki aika maailmassa eikä vielä ole kiire mihinkään. Ja juuri silloin se kiire syntyy, siinä välitilassa. Eikä se välitila ole mitenkään erityisen rentouttava. Siinä tietää ja tuntee jokaisen hoidettavan homman, mutta ei kuitenkaan osaa vielä tarttua toimeen. Mutta nyt, kun tiedän heti aamusta mitä aion hoitaa milloinkin jää aikaa myös sellaiseen aidosti rentoon olemiseen. Sellaiseen olemiseen, jossa tietää ettei ole enää mitään mitä tänään täytyisi vielä tehdä. Saa vaan olla, unohtaa puhelimen äänettömälle ja olla oikeasti paikalla. Tekee hyvää, niin mielelle kuin kaikille elämäni suhteillekin.

DSC_0072DSC_0079

-uusi kamera, jonka sain vihdoin käsiini neljän kuukauden odotuksen jälkeen. Sen myötä heräsi taas ihan uusi into kuvata kaikkea sitä, mitä näen. Ei pelkästään tänne blogiin, vaan myös niihin omiin kansioihin. Tekee mieli kuvata ainakin kaikki elämäni ihmiset juuri sellaisina, kun minä heidät näen. Odottakaa vaan ystävät, oon ihan just ovella tuon kamerani kanssa.

-torstain lounaalta saatu kukkakimppu, joka nököttää vieläkin ihan priimana tuossa keittiönpöydällä. Vaikka kukkia voi milloin tahansa ostaa kotiin itsekin, niin silti tuollaiset yllättäen ja pyytämätty saadut asiat (olivatpa ne miten pieniä tahansa) tuntuvat heti jotenkin erityisemmiltä.

-Alba, joka on niin hieno ja viisas, että välillä epäilen ettei ole minun lapseni ollenkaan. Mutta, kuten ehkä tiedätte niin tuosta asiasta ei oikein voi erehtyä heh. Uskottava on, että juuri minä olen oikeasti tuon nokkelan ja hauskan tyypin äiti. Eikä hänen nokkeluutensa ja hauskuutensa ole kyllä minun ansioitani. Sekin on ymmärrettävä.

-koko perheen yhteiset aamut ja aamupäivät, joita oli viime viikollakin kuusi kappaletta. Ihanaa! Aamukahvikin maistuu noin kolme kertaa paremmalta kun sen saa juoda seurassa. Ja aamiaisen jälkeen keittiön siivoamisellakin tuntuu olevan ihan eritavalla tarkoitus kun yhden tai kahden kupin sijasta saa tiskata kolme ja sen jälkeen jynssätä vielä puurot,raejuustot,banaanit ja tuoremehut lattiasta. Eikä sitäkään onneksi tarvitse tehdä yksin.

-tieto siitä, että ensi viikon jälkeen mieheni alkaa tehdä myös muuta kuin iltavuoroa töissä. Vaikka nämä yhteiset aamut ovatkin olleet ihania, niin kyllä sen jälkeen kun on ollut kaikki päivät ja illat yksin lapsen kanssa kaksi kuukautta putkeen, niin alkaa jo vähän kaivata aikuista seuraa niihin iltoihinkin.

-kynttilät. Mä oon just se hullu kynttilänainen, joka heti herättyään kiertää sytyttämässä kaikki asunnon 30 kynttilää. Poltan niitä niin pitkään, että päivä alkaa kirkastua ja sytytän taas uudelleen kun hämärtyy.

-ystävät. Aina vaan. Ihan erityisesti torstain ja lauantain seura sekä ystävä jonka kanssa saatamme aivan hyvin laittaa toisillemme sata videoviestiä yhden lyhyen illan aikana. En uskalla edes ajatella missä olisin ilman teitä. Tuskin missään.

-wolt. Toimittaa uskollisesti mulle ainakin yhden aterian melkein joka ikinen päivä. Parasta ihmiselle, joka vihaa kaupassa käyntiä ja jolla on päivässä rajallinen määrä tunteja hoitaa työt, eikä niistä raaski laittaa yhtäkään ruoan laittamiseen. Siitä kaupassa käynnistä nyt puhumattakaan.

-äidiltä muutama kuukausi sitten sastu viherkasvi, joka kuoli suunnilleen kaksi päivää sen jälkeen kun olin tuonut sen meille (vaikka oli siis täynnä elämää vielä tullessaan) on herännyt yhtäkkiä taas kuukauden kuolemasta henkiin. Ilman että edes tein sille mitään. Siihen on siis syynsä miksi säilytän niitä kuolleilta näyttäviä viherkasveja vielä noin kuusi kuukautta niiden kuoleman jälkeenkin. Koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua. Haluan uskoa ihmeisiin, tiedättehän.

Pieniä (ok, Alba ja ystävät ovat kyllä järkyttävän suuria) asioita, mutta juuri niistä tahdonkin osata nauttia.

Kivaa viikkoa!

DSC_0103 DSC_0101 DSC_0093 DSC_0098 DSC_0092 DSC_0111 DSC_0108

Toiset päivät ovat luonnollisesti parempia kuin toiset. Tämä kuvien päivä oli ihan erityisen hyvä. Tuolle torstaille oli sattunut neljä mukavaa tapahtumaa ja tilaisuutta, joihin kaikkiin halusin osallistua. Aika usein käy kuitenkin niin, että puolessa välissä päivää tapahtuu jotain, aikataulut muuttuvat, lastenhoitaja peruu tai alkaa yksinkertaisesti vaan väsyttää ää, eikä lopulta tulekaan tehtyä ihan kaikkea sitä mitä piti. Torstaina kuitenkaan ei tullut mitään muuttujia. Kaikki meni juuri niin kuin suunnittelinkin, paitsi että vielä paremmin.

Lounaalla käytiin Ravintola Sinnessä (en ollutkaan koskaan käynyt täällä Helsingin paikassa, Porvoossa sen sijaan useita kertoja – aina vaan yhtä hyvää) katsomassa ja kuulemassa Gina Tricotin tulevan kevään ja kesän mallistosta. Kuvissa näette kaikesta ihan pienen vilauksen, mutta voin kertoa että näyttää todella hyvältä. Paljon raitaa, vaaleansinistä ja farkkua mm.
Oli ylipäätään ihanaa astella kadulta viheliäsestä tuulesta ja tihkusta hetkeksi tuonne kukkien keskelle lämpimään, ihan kuin kevääseen. Tuli sellainen luottavainen olo, että kyllä se taas sieltä. Ihan kuten kaikkina edellisinäkin vuonna. Vaikka joka ikinen marraskuu tuntuukin siltä ettei kesää ole edes ollut, eikä tule koskaan olemaankaan.

Iltapäivällä käytiin pyörähtämässä vielä parissa muussa tilaisuudessa ja ilta päätettiin N2:n tupareissa noin 500 muun vieraan kanssa. Aamulla heräsin sänky, hiukset, vaatteet, matot ja kylpyhuone glitterissä. Kaikki paikallaolleet voivat varmaankin samaistua. Oli hyvä ilta. Ja kaikkein parasta oli ehkä se, että olin kotona jo yhdeksältä. Sillä ei ole kuitenkaan mitään kotia ja näitä kahta täällä odottavaa tyyppiä parempaa.

Nyt suihku, kahvi tippumaan ja lauantain kimppuun.

Tästä viikonlopusta tulee vähintäänkin hyvä!

Huomenna isänpäiväkin. Pari viikkoa myöhässä, mutta kukapa noita laskee. Parempi myöhään kuin tosi myöhään.

IMG_5652

Olen huomannut olevani aika moneltakin osin juuri sellainen tyyppi jollainen en oikeastaan tahtoisi olla. Ihan erityisesti itsessäni ärsyttää se, että puhun ja suunnittelen kaikenlaista, mutta teen kuitenkin lopulta aika vähän. Selittelen itselleni milloin mitenkin ja mitäkin, miksi en taaskaan ehtinyt hoitamaan niitä asioita joita olin suunnitellut. Se ärsyttää. Ihan erityisesti siksi, että tiedän asioiden hoitamisesta saavani noin suunnilleen potenssiin miljoona paremman olon, kuin niiden hoitamatta jättämisestä.

Ihailen ihmisiä, joiden vuorokaudessa tuntuu olevan kymmenen tuntia enemmän kuin omissani. Kateellisena kuuntelen ja vierestä seuraan mitä kaikkea he ehtivät hereillä olonsa aikana tehdä samalla kun mielessäni listaan omiani: pesin hampaat, kävin suihkussa, pukeuduin ja leikin lapsen kanssa. Lopun aikaa suunnittelin mitä kaikkea tekisin heti huomenna: kirjoittaisin kirjan, koko viikon postaukset, kutsuisin ystävät kylään, hoitaisin viikon ruokaostokset (suurin valhe ikinä!!!!!), leipoisin, silttäisin pyykit, siivoaisin ja tekisin kolmen päivän ruuat pakkaseen mm. Siihen kaikkeen suunnittelemiseen menee päivistäni aivan takuulla ainakin puolet.

IMG_5648

 

Olen aina salaa ajatellut, että minun päivissäni on oikeasti vähän vähemmän kuin muiden, ja sillä verukkeella olen antanut itseni tuhlata kokonaisia päiviä saamatta aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään. Nyt kuitenkin alan pikkuhiljaa ymmärtää, ettei niin ole. Päivissäni ei ole yhtään tuntia vähempää, tekosyitä vain sata kertaa enemmän.

En itsekään ymmärrä miksi toimin näin? Tai siis en toimi mitenkään. Huomaan muuttuvani kireäksi kuin viulunkieli niinä iltoina, kun en ole saanut aikaseksi mitään. Tiuskin ja olen ikävä aivan takuulla aivan kaikille, jotka eteen sattuvat, mutta aivan erityisesti kyllä sätin itseäni. Miksi? Kun voisin niin helposti toimia myös toisin. Sellaisella tavalla, joka palvelisi niin minua kuin aivan taatusti myös noita kaikkia ympärillä oleviakin.

Heti huomisesta eteenpäin (maanantai on aina hyvä syy aloittaa alusta) ryhdistäydyn, ja alan oikeasti tehdä asioita. Suunnittelu saa jäädä vähän vähemmälle, samoin kuin tuo kuvienkin aktiviteetti eli puhelimen hipelöinti, teen sitäkin aivan liian monta tuntia päivässä. (Ihan ylipäätään sen fakta, että puhutaan tunneista ei hetkistä – on todella huolestuttava) Menen ja teen juuri niitä asioita, joiden tekemisestä tulee hyvä olo. Ja ihan erityisesti aion tehdä niitä asioita, joista nautin.

Juuri nyt se tarkoittaa lasia (tai kolmea) viiniä ja ystävien seuraa.

Ihanaa sunnuntaita.

Nautitaan. Ja toimitaan. Sillain sopivasti bälänssissä.

kuvat: Elina Hyvölä