Sain muutama päivä sitten instagramissa viestin, jonka lähettäjä kertoi tulevansa ahdistuneeksi lukiessaan blogiani koska en ilmeisestikään osaa päättää olenko perhebloggaaja vai epävarma pikkutyttö, joka haluaa vain esitellä itseään täällä blogissa muille. Olisi kuulemma pikkuhiljaa aika valita millaista blogia oikein haluan kirjoittaa.
Anteeksi, mutta en ihan ymmärrä miksi pitäisi olla jompaa kumpaa? Tai, että miksi nuo kaksi asiaa sulkisivat automaattisesti pois toisensa. Miksi ei voisi olla halutessaan vaikka molempia, ja vielä muutamaa muutakin siihen päälle ilman että siitä tulisi sinulle tai kenellekään muullekaan ahdistava olo? En ihan ymmärrä miksi pitäisi, tai miten kukaan edes voisi, olla vain jotain yhtä. Ei meistä kukaan ole syntynyt vaikkapa äitinä. Eikä meistä kukaan muutu VAIN äidiksi, sen lapsen saamisen jälkeenkään. Se, että olen äiti ei tee minusta persoonana mitenkään vähempää tai enempää. Luonnollisesti se lapsen saaminen vaikuttaa elämän prioriteetteihin ja muuttaa niitä merkittävästi. Yhtäkkiä onkin joku toinen, jonka edun asetat AINA omasi edelle. Joku, kenen vuoksi haluaisit todellakin olla valmiimpi ja parempi ihminen. Tarkastelet äitinä varmasti omaa toimintaasi ja olemistasi entistäkin enemmän, mietit sanojesi ja tekojesi seurauksia ja vaikutuksia. Mietit millaisen perinnön haluat jättää, ja millaista esimerkkiä näyttää. Mietit millaisena ihmisenä toivoisit näyttäytyväsi lapsesi silmissä ja mietit myös sitä millaiseksi toivoisit lapsesi kasvavan.
Mutta silti, olet kuitenkin lopulta se sama ihminen kuin ennen sitä lastakin. Sinulla ja minulla on edelleen niitä samoja tarpeita, toiveita ja pelkoja kuin ennen lastakin. Syvällä siellä jossakin olet vähintään aivan yhtä hukassa kuin ennen sen lapsen syntymääkin . Pala palalta, tässä näin ihan hiljalleen alkaa rakentua se kuka olen. Ja sitä odotellessa olen ajatellut olla aivan juuri sitä kaikkea, mitä juuri nyt haluankin. Olen sekä se vastuullinen perheenäiti, että vielä välillä vähän hukassa oleva nuori tyt nainen. Sellaista se on. Meissä ja meistä on niin moneksi. Ei kukaan meistä ole aina ja jatkuvasti vain jotain yhtä ja tiettyä, ei vaikka se aina toisinaan saattaa ulkopuolisen silmin siltä näyttääkin. Se järkevän tuntuinen tyyppi ei aina olekaan järkevä, ja se hiljainen kaveri saattaakin toisinaan olla se joka onkin eniten äänessä. Eikä se itsevarminkaan tyyppi aina ole ihan niin varma itsestään. Äiditkään eivät siis ole aina vain äitejä, yllätys yllätys.
”Sä et yhtään vaikuta äidiltä”
”Susta ei kyllä uskois, että oot äiti”
Olen kuullut nuo kommentit useammin kuin kerran Alban syntymän jälkeen. Tiedän ettei niiden sanojat takuulla ole koskaan tarkoittaneet mitään pahaa, mutta voin kertoa että eivät ne kyllä ihan kehuiltakaan ole tuntuneet. Voi olla, että tämä tulee nyt teille ihan yllätyksenä mutta minä ihan haluan vaikuttaa siltä, että olen äiti. Tiedättekö miksi? Koska minä olen. Olen halunnut äidiksi. Ja haluan, eh luonnollisesti, edelleen olla äiti. Miksi siis haluaisin kuulla, etten yhtään vaikuta sellaiselta? En usko, että kukaan seurusteleva toivoisi kuulevansa, että ”sää et kyllä sitten yhtään vaikuta siltä, että oisit jonku kumppani” tai kuinka moni työntekijä ilahtuisi kuullessaan, että ”ei kyllä ikinä uskois, että oot töissä täällä” Jep. Aivan takuulla jokainen, eikö?
Jos olet tietoisesti tehnyt valintoja ollaksesi jotakin tiettyä, niin miksi haluaisit kuulla muilta ettet ole sitä? En ymmärrä. Mutta toisaalta, aika vähän ymmärrän muutenkaan mistään mitään.
shirt: bik bok / jacket: bik bok / leather skirt: superdry / kengät: vans / laukku: glitter
Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas: olen äiti, koska haluan olla, mutta olen minä tietysti myös paljon muutakin. Olen myös se sama Sanni, kuin ennen tätä lastakin. Ja haluankin olla. Haluan ihan erityisellä hartaudella vaalia sitä ”vanhaa” minua. Haluan muistaa mistä pidin ennen lasta, mihin käytin aikaani, mistä haaveilin ja mitä toivoin. En halua hukata itseäni äitiyteen. Haluan olla minä. Haluan olla sitä myös lapseni vuoksi, jotta tämä näkisi ja oppisi että meissä kaikissa on niin monta tasoa ja kerrosta, haluan että tämä tietäisi että on ok olla vähän sitä ja vähän tätä, jos siltä tuntuu. Haluan, että olemalla minä kannustaisin myös lastani olemaan oma itsensä; tekemään ja kokeilemaan rohkeasti asioita, joista juuri hän pitää. Koska ajattelen, että vain niin voi elää sitä onnellista, itsensä näköistä elämää.
Ja koska tämä on minun blogini, yhtä sekava ja genretön kuin kirjoittajansakin niin tässäkin postauksessa on nyt sitten ihan sekaisin niin niitä kamalan pinnallisia itsensä esittely– kuvia, kuin pohdintaa siitä äitiydestäkin. Sellainen ajattelin olla jatkossakin. Vähän sitä sun tätä. Koska minä itse pidän siitä.
Toivottavasti ette nyt kaikki ihan ahdistu.
