Olen kirjoittanut tätä blogia vasta vähän vajaan vuoden. Alle 11 kuukautta. Tuntuu edelleen aika uskomattomalta ajatella mitä kaikkea tämän vuoden aikana on tapahtunut, millaisiin juttuihin olen päässyt mukaan, mitä kaikkea olen oppinut ja ennen kaikkea millaisia ihmisiä olen tämän homman kautta tavannut.

Ensi viikon jälkeen tästä blogista tulee minun päätyöni. Se tuntuu samaan aikaan sekä pelottavalta, että järkyttävän oikealta. En todellakaan olisi vuosi sitten osannut edes haaveilla, että vuodessa voisi tapahtua näin paljon. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet jotenkin ihan uskomattoman hienoja. Yhtäkkiä näyttääkin aika kirkkaalta se, mitä tahtoisin tulevaisuudessa tehdä ja tuntuu, että olen nyt juuri siellä missä minun kuuluukin, menossa siihen suuntaan johon tahdonkin.

Vaikka en kirjoitakaan blogia siksi, että tahtoisin tulla huomatuksi (no tietysti vähän, niin kuin me kaikki) niin tuntuu kyllä aivan järkyttävän hienolta, jos oma tekeminen noteerataan. Ja nyt on noteerattu. Sellaisella tavalla ja taholta, etten todellakaan olisi osannut odottaa. Olen nimittäin ehdolla Zalandon Nordic Style Icon Awardseissa kategoriassa Newcomer of the Year / Rising Style Icon. Ette edes usko, kuinka hyvältä tuo ehdokkuus minusta tuntuu. Etenkin kun katselen noita muita ehdokkaita: niin hienoja, inspiroivia ja ihailtavia tyyppejä kaikki ehdokkaat, kaikissa kolmessa kategoriassa. Tuntuu suoraan sanottuna ihan hullulta nähdä oma nimi ja naama siellä heidän joukossaan.

Jokaisesta kategoriasta yksi lähtee edustamaan itseään, ja samalla Suomea Kööpenhaminassa pidettävään finaaliin muita pohjoismaiden voittajia vastaan. Voitte siis käydä äänestämässä täällä omia suosikkejanne. Tietysti toivoisin, että tuolta Kööpenhaminasta itseni marraskuussa löytäisin mutta ihan rehellisesti on kyllä sanottava, että ihan yhtä hyvilläni olisin kyllä aivan kenen tahansa muunkin voitosta, joten aivan saatte nyt vapaasti äänestää ketä tahdotte heh. Ja äänestäneiden kesken jaetaan aika mehevä lahjakortti, joten kannattaa siis käyttää tilanne hyväksi.

Huh.

Sydän on niin täynnä nyt.

Kiitos.

image

takki: Marita Huurinainen / paita: gant / farkut: never denim / shoes: vagabond

 

 

Sain muutama päivä sitten instagramissa viestin, jonka lähettäjä kertoi tulevansa ahdistuneeksi lukiessaan blogiani koska en ilmeisestikään osaa päättää olenko perhebloggaaja vai epävarma pikkutyttö, joka haluaa vain esitellä itseään täällä blogissa muille. Olisi kuulemma pikkuhiljaa aika valita millaista blogia oikein haluan kirjoittaa.

Anteeksi, mutta en ihan ymmärrä miksi pitäisi olla jompaa kumpaa? Tai, että miksi nuo kaksi asiaa sulkisivat automaattisesti pois toisensa. Miksi ei voisi olla halutessaan vaikka molempia, ja vielä muutamaa muutakin siihen päälle ilman että siitä tulisi sinulle tai kenellekään muullekaan ahdistava olo? En ihan ymmärrä miksi pitäisi, tai miten kukaan edes voisi, olla vain jotain yhtä. Ei meistä kukaan ole syntynyt vaikkapa äitinä. Eikä meistä kukaan muutu VAIN äidiksi, sen lapsen saamisen jälkeenkään. Se, että olen äiti ei tee minusta persoonana mitenkään vähempää tai enempää. Luonnollisesti se lapsen saaminen vaikuttaa elämän prioriteetteihin ja muuttaa niitä merkittävästi. Yhtäkkiä onkin joku toinen, jonka edun asetat AINA omasi edelle. Joku, kenen vuoksi haluaisit todellakin olla valmiimpi ja parempi ihminen. Tarkastelet äitinä varmasti omaa toimintaasi ja olemistasi entistäkin enemmän, mietit sanojesi ja tekojesi seurauksia ja vaikutuksia. Mietit millaisen perinnön haluat jättää, ja millaista esimerkkiä näyttää. Mietit millaisena ihmisenä toivoisit näyttäytyväsi lapsesi silmissä ja mietit myös sitä millaiseksi toivoisit lapsesi kasvavan.

Mutta silti, olet kuitenkin lopulta se sama ihminen kuin ennen sitä lastakin. Sinulla ja minulla on edelleen niitä samoja tarpeita, toiveita ja pelkoja kuin ennen lastakin. Syvällä siellä jossakin olet vähintään aivan yhtä hukassa kuin ennen sen lapsen syntymääkin . Pala palalta, tässä näin ihan hiljalleen alkaa rakentua se kuka olen. Ja sitä odotellessa olen ajatellut olla aivan juuri sitä kaikkea, mitä juuri nyt haluankin. Olen sekä se vastuullinen perheenäiti, että vielä välillä vähän hukassa oleva nuori tyt nainen. Sellaista se on. Meissä ja meistä on niin moneksi. Ei kukaan meistä ole aina ja jatkuvasti vain jotain yhtä ja tiettyä, ei vaikka se aina toisinaan saattaa ulkopuolisen silmin siltä näyttääkin. Se järkevän tuntuinen tyyppi ei aina olekaan järkevä, ja se hiljainen kaveri saattaakin toisinaan olla se joka onkin eniten äänessä. Eikä se itsevarminkaan tyyppi aina ole ihan niin varma itsestään. Äiditkään eivät siis ole aina vain äitejä, yllätys yllätys.

”Sä et yhtään vaikuta äidiltä”
”Susta ei kyllä uskois, että oot äiti”

Olen kuullut nuo kommentit useammin kuin kerran Alban syntymän jälkeen. Tiedän ettei niiden sanojat takuulla ole koskaan tarkoittaneet mitään pahaa, mutta voin kertoa että eivät ne kyllä ihan kehuiltakaan ole tuntuneet. Voi olla, että tämä tulee nyt teille ihan yllätyksenä mutta minä ihan haluan vaikuttaa siltä, että olen äiti. Tiedättekö miksi? Koska minä olen. Olen halunnut äidiksi. Ja haluan, eh luonnollisesti, edelleen olla äiti. Miksi siis haluaisin kuulla, etten yhtään vaikuta sellaiselta? En usko, että kukaan seurusteleva toivoisi kuulevansa, että ”sää et kyllä sitten yhtään vaikuta siltä, että oisit jonku kumppani” tai kuinka moni työntekijä ilahtuisi kuullessaan, että ”ei kyllä ikinä uskois, että oot töissä täällä” Jep. Aivan takuulla jokainen, eikö?
Jos olet tietoisesti tehnyt valintoja ollaksesi jotakin tiettyä, niin miksi haluaisit kuulla muilta ettet ole sitä? En ymmärrä. Mutta toisaalta, aika vähän ymmärrän muutenkaan mistään mitään.

shirt: bik bok / jacket: bik bok / leather skirt: superdry / kengät: vans / laukku: glitter

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas: olen äiti, koska haluan olla, mutta olen minä tietysti myös paljon muutakin. Olen myös se sama Sanni, kuin ennen tätä lastakin. Ja haluankin olla. Haluan ihan erityisellä hartaudella vaalia sitä ”vanhaa” minua. Haluan muistaa mistä pidin ennen lasta, mihin käytin aikaani, mistä haaveilin ja mitä toivoin. En halua hukata itseäni äitiyteen. Haluan olla minä. Haluan olla sitä myös lapseni vuoksi, jotta tämä näkisi ja oppisi että meissä kaikissa on niin monta tasoa ja kerrosta, haluan että tämä tietäisi että on ok olla vähän sitä ja vähän tätä, jos siltä tuntuu. Haluan, että olemalla minä kannustaisin myös lastani olemaan oma itsensä; tekemään ja kokeilemaan rohkeasti asioita, joista juuri hän pitää. Koska ajattelen, että vain niin voi elää sitä onnellista, itsensä näköistä elämää.

Ja koska tämä on minun blogini, yhtä sekava ja genretön kuin kirjoittajansakin niin tässäkin postauksessa on nyt sitten ihan sekaisin niin niitä kamalan pinnallisia itsensä esittely– kuvia, kuin pohdintaa siitä äitiydestäkin. Sellainen ajattelin olla jatkossakin. Vähän sitä sun tätä. Koska minä itse pidän siitä.

Toivottavasti ette nyt kaikki ihan ahdistu.

_MG_8861 _MG_8886 _MG_8889

Olen takuulla sanonut tämän ennenkin, mutta minulla on tapana jumiutua yksiin ja samoihin vaatteisiin niin pitkäksi aikaa kuin vaan kehtaan. Tismalleen samaa asua en välttämättä jaksa pukea päälleni kuin ehkä kahtena päivänä peräkkäin, mutta jotain tiettyä vaatekappaletta voin aivan hyvin käyttää vaikka viikon putkeen. Ja juuri niin olen tehnyt tämän harmaan neuleen kanssa. Olen pukenut sen päälleni aivan joka ikisenä päivänä sen jälkeen kun sen viime torstaina sain käsiini. Ja tiedättekö, olen oikeasti etsinyt tällaista aivan tavallista vaaleanharmaata neuletta ikuisuuden. Kaapista löytyy harmaita paitoja enemmän, kuin oikeasti yksi ihminen tarvitsisi mutta ei vielä ennen tätä yhtään sellaista joka olisi oikeasti juuri sellainen kuin haluaisinkin. Mutta tämä on. Ja tiedättekö mistä tämän neuleen voi löytää: Lidlistä. Voi kyllä. En melkein usko sitä itsekään. Sen lisäksi, että tässä neuleessa on lähes täydellinen väri ja malli, niin myös materiaali on kohdallaan: 100% kašmiria. Nämä tulivat siis maanantaina kauppoihin, ja kuulemani mukaan näitä on vielä saatavilla – isompia kokoja ainakin. Tämä omani on muistaakseni kokoa M, ja juuri sopivan rento ja väljä olematta kuitenkaan liian suuri.

Tuon täydellisen neuleen löytämisen lisäksi olen ollut niin hyvilläni tästä syyskuusta. Kaunein aikoihin. Tosin, jos oikein muistan niin viime syksy taisi olla aika samanlainen. Lämmin ja aurinkoinen – sellainen että vielä lokakuussa muistan olleeni paljain säärin. Toivottavasti tänä vuonnakin on juuri niin. Kivalta tuntuu myös tämä viikon loma, etenkin kun se on koko perheen yhteinen. Tuntuu niin hyvältä herätä yhdessä, syödä aamiainen yhdessä ja lähteä puistoon yhdessä – kaikki me kolme. En edes muista milloin viimeksi sellaista olisi tapahtunut. Arki on helposti niin kiireistä, että mennään jatkuvasti sellaisella läpsystä vaihto- meiningillä. Yksi lähtee kun toinen tulee ja sitten onkin jo ilta ja väsymys ja huomenna aikainen herätys. Mutta sitä kai arki aika monella meistä on. Pitäisi kuitenkin muistaa myös osata järjestää niin sitä meidän aikuisten kahden- kuin sitä sellaista koko perheenkeskistä aikaakin. Se on ihan kamalan tärkeää, mutta silti se aivan liian usein unohtuu. Yhtäkkiä saataakin tuntua tärkeämmältä löytää se täydellinen harmaa neule, ja silloin tietää että ollaan jo menty vähän metsään. Onneksi sieltäkin pääsee kyllä aina halutessaan pois, voi korjata kurssia ja tehdä asiat toisin.

_MG_8868 _MG_8904 _MG_8881

neule: lidl* / paita: h&m / hame: never denim / shoes: superga* / laukku: glitter*

*saatu blogin kautta

_MG_8649_MG_8792_MG_8801_MG_8827

Avaan facebookin. Skrollaan feedin ylhäältä alas; heiii ihan niinku kaikki mun ystävät olis nuorentuneet yhtäkkiä kymmenellä vuodella. Eiku hei, niinhän ne onkin. Täällähän on nyt käynnissä tällanen hauska jaetaan tänne teini-aikaisia kuviamme jotta voimme kaikki yhdessä nauraa niille ja kertoa toinen toisillemme kuinka aika on tehnyt minulle ja sinulle pelkästään hyvää. Jahas.

En ajatellut osallistua, sillä en edes muista milloin viimeksi olisin laittanut omaan facebookkiini yhtään mitään. Mitä nyt joskus saatan jakaa omalla seinälläni näitä blogin postauksia, ja poistaa ne sitten kuitenkin posket helottaen tunnin päästä kun huomaan, etteivät ole keränneet yhtään tykkäystä Heh. Lähinnä käyn tuolla lukemassa uutiset. Luojalle kiitos ihmisistä, jotka jakavat seinillään kaikki ne artikkelit ja uutiset, jotka minunkin olisi hyvä lukea ja joista olisi hyvä olla perillä. Ilman heitä ja teitä en nimittäin olisi.
Ihan vähän saatoin kuitenkin selailla koneelta vanhoja kuvia itsestäni tuon haasteen innoittamana. Ensin viisi vuotta ajassa taaksepäin. Ei muutosta. Sama tukka, samat vaatteet, sama koko, sama naama. Ja tuosta noin, kymmenen vuotta taaksepäin: hienoinen muutos. Tuolloin mulla oli ystävän mun päähän permanenttaama afro, suussa hammasraudat (kyllä! Sain ne juuri sopivasti 18 täytettyäni. Tuossa iässä se tuntui suunnilleen samalta kuin amputaatio. Etenkin näiden hampaiden kanssa. Suuta ei todellakaan saanut kiinni kertaakaan noiden rautojen aikana. Eli kahteen vuoteen), kaulassa ja käsissä oli aina niin paljon koruja että nyt mietin millä rahalla ne kaikki oli hankittu. Ja värejä. Niitä oli reilusti. Mielellään asun jokainen osa oli tuolloin eri väriä. Mutta silti, edes kymmenen vuotta sitten en ollut kovinkaan erilainen. En gootti, räppäri, hevari enkä edes emo. En ollut silloin, en ennen sitä enkä ole ollut koskaan sen jälkeenkään. En tiedä onko se vain tylsää, ettei koskaan ole juuri revitellyt. Ei edes silloin nuorena ja vapaana. Mutta jostain syystä se tuntuu musta kuitenkin pelkästään hyvältä. Siltä, että olen tiennyt ja ollut varma tietyistä asioista itsessäni jo pitkään. Ei ole ollut tarve erottua, edustaa tai tulla nähdyksi sen kautta miltä näyttää (tai sitten ei ole vain uskaltanut krhm). On voinut aina olla vaan se aivan tavallinen tyyppi. Luottaa siihen, että tulee huomatuksi vaikkei sitä yrittäisikään. Tykkään siitä edelleenkin. Tavallisuudesta siis. Kaikkein omimmillani olen juuri näin: t-paidassa ja farkuissa. Ennen ajattelin, että jos kehtaisin niin kulkisin juuri näin aina. Nykyään en enää niin mieti sitä kehtaamista, sen kun kuljen vaan. Sitäpaitsi ajattelen muutenkin, että aina kannattaa kehdata. Aivan aina. Myös silloin kun kuvittelee, ettei oikeastaan kannattaisi. Tai silloin, kun kaverit sanovat ettei todellakaan kannata. Kannattaa. Usko pois.

_MG_8807

jacket: old af / jeans: never denim / t-shirt: bik bok / shoes: vans
*saatu blogin kautta

_MG_8646

Vaikka nyt kun mietin, niin ehkä sen afron laittamisen kehtaamisen kanssa olisi voinut silloin aikoinaan olla vähän tarkempana. Silloin olisi ehkä kannattanut kuunnella niitä kavereita, jotka sanoivat ettei ehkä kannttaisi. Tai luopua siitä afro-ajatuksesta vaikka sen jälkeen kun on ensin istunut Egyptissä kuusi tuntia parturissa laitattamassa päähänsä sitä kiharaa ja mennyt seuraavana aamuna uimaan vain huomatakseen että se parturin (tai ”parturin”) käyttämä permanenttiaine olikin ihan vain muotovaahtoa. Olisi pitänyt uskoa niitä merkkejä. Koska harvoja asioita elämässäni olen katunut, mutta sitä tukkaa kieltämättä ehkä kyllä vähän. Edelleenkin vähän kirpasee kun mietin miltä olen näyttänyt koko vuoden 2006.