Oltiin sovittu, että tänään mun töiden jälkeen mennään kuvaamaan muutamat kuvat. Keulin vielä lähtiessä, että on muuten sen verran hyvä naamapäivä tänään, ettei varmaan tarvi kovin montaa kuvaa ottaa. Kuvatessa sanoin muutamaankin otteeseen, että nonni eiköhän nää ollu nyt tässä, en usko että enempään on aihetta. Uskoin siis näin, en edes vilkaissut kuvia kameralta. Roma siinä ujosti, että jos nyt kuitenkin vielä muutama tästä ja tosta, vähän noin ja vähän näin. Tein työtä käskettyä.
Kotona sujautin muistikortin koneeseen. Kuvia oli vähän vajaa 500. No mutta nyt, nyt on mistä valita. Vaan kun ei ollut. Kuvitelkaa, että noin järkyttävästä kuvamäärästä oikeasti vain yksi, ehkä kaksi, oli melkein onnistunutta. Paino voimakkaasti sanalla melkein. Teknisesti kuvissa ei ollut mitään vikaa, mutta kaikkialla muualla kyllä oli.
Olin pitkän työpäivän, ja huonosti nukutun yön jälkeen aika väsynyt. Ehkä ”vähän” (täysin turhaan) ärsyyntynyt ja stressaantanutkin, en työpäivästä, vaan kaikesta siitä tekemättömästä työstä, joka kotona vielä odotti. Ja niin vaan se sellainen negatiivisuus todellakin näkyy naamassa, ja ihan koko olemuksessa. Hymyilin kyllä melkein jokaisessa kuvassa, mutta yhdessäkään hymy ei ulottunut suupieliä pidemmälle. Kehonkielikin viestitti todella näkyvästi, että vähän olis joku nyt pienen ravistelun tarpeessa.
Aika usein olisin saattanut tässä vaiheessa olla aika turhautunut. Vaan en tänään. Hoidin kaikki tekemättömät työt alta pois, puuhastelin Alban kanssa (mikään, siis oikeasti mikään ei ole yhtä rentouttavaa kuin tuon pienen kanssa nauraminen), söin (nälkäkiukku, tiedätte varmasti) ja join litran vettä. Kuvattiin uudestaan – ja, arvaattekin varmaan lopun – 52:sta kuvasta poistin vain kaksi. Kaikista muista pidin. Jos niin saa edes omista kuvistaan sanoa. Vaikka sanon kyllä, vaikkei saisikaan.
Hullua ajatella, kuinka näkyvästi olemuksemme huokuu sitä tunnetilaa ja oloa, joka sisällämme vallitsee. Tämän ajattelin ehdottomasti muistaa jatkossakin, ja pyrkiä eroon sellaisesta ihan turhasta ärsyyntymisestä ja negatiivisuudessa vellomisesta. Vaikka sille sellaisellekin on kyllä aikansa ja paikkansa. Mutta teen sen ehkä jatkossa niin, ettei kukaan ole näkemässä, sillä itseäni ei ainakaan kiinnostaisi viettää aikaa sen oloisen tyypin kanssa, joka niissä aiemmin päivällä otetuissa kuvissa patsasteli – enkä usko, että kiinnostaisi ketään muutakaan.
