O_MG_6770collage3_MG_6779 _MG_6762 _MG_6796 _MG_6755

Mikä viikonloppu. Niin hyvä, etten edes tiedä mitä siitä sanoisin. Jos edellinen viikonloppu oli pyhitetty perheelle, rentoutumiselle ja rauhalle – niin tämä olikin sitten jotain ihan muuta. Tasapaino, tedättehän. Se on aina hyvä pitää.

Tältä viikonlopulta sain kaiken sen, mitä toivoinkin, mutta aika paljon myös sellaista jota en olisi osannut edes toivoa. Juhlittiin kahden kaverin synttäreitä, perjantaina pienemmin ja lauantaina sitten ”vähän” isommin. Oli paljon vanhoja, rakkaita ystäviä ja vähintään yhtä monta ihan uutta ihmistä. Jouduttiin keskelle järkyttävää rankkasadetta, ensin pelastuttiin siltä, mutta sitten kastuttiin kuitenkin. Vaan ei haitannut. Sateen jälkeen koko taivas täyttyi niin uskomattomilla väreillä, ettei meinannut todeksi uskoa. Laulettiin ja tanssittiin itsemme hikeen. Käveltiin Hakaniemen halki kotiin, ja vielä kahdelta yölläkin oli niin lämmintä että t-paidassa tuli kuuma. Tänään heräsin töihin. Levänneempänä ja onnellisempana kuin aikoihin. Tuntee, että on kesä.

Ja se, se on vasta aluillaan.

Pst. kuvissa mun lauantain VISIOn festariasu, jonne visiitit jäi tosin tällä kertaa vähän odotettua lyhyemmiksi. En saanut viedä kameraa alueelle, joten kuviakaan ei valitettavasti ole tarjolla. Mutta käykää kurkkimassa Elisan blogista viikonlopun festarimeininkiä. Näyttää niin hyvältä!


_MG_5890_MG_5897_MG_5874

Näytän näissä kuvissa ihan siltä, että sairastaisin pahemman sortin vitiligoa, vaan ehei huonoa itseruskettavaa se vain on. (En muuten todellakaan ensin muistanut tuon taudin nimeä vaan kirjoitin juuri googleen Michael Jackson + sairaus. Ensimmäisenä tuli muutama ihan toinen sairaus, mutta lopulta kuitenkin tärppäsi). En ole oikeastaan koskaan käyttänyt ruskettavia voiteita, olen jopa ehkä vähän salaa naureskellut niille, jotka käyttävät. Kunnes tajusin, että ne sellaiset ovat kyllä uskomattoman viisaita.  Aika usein ihminen näyttää terveemmältä hieman päivittyneenä, mutta jatkuva suorassa auringossa makaaminen ei todellakaan sitä meille tee. Olinkin jo ihan riemuissani, kun löysin nämä purnukat. Läträsin niitä ihan huolella. Mietin, että jes – tänä kesänä ei tarvitse stressata siitä, että pitäisi olla ulkona aina kun aurinko paistaa, vaan voin hyvällä omatunnolla pysytellä varjossa ja sivellä siellä näitä itseruskettaviani. Vaan sitten, nämä pirulaiset muuttuivat muutaman päivän jälkeen epämääräisen laikukkaiksi ja oransseiksi. Mitä tapahtui? Miksi? Vai olenko törmännyt vain surkeihin yksilöihin, tiedättekö jonkun joka oikeasti toimisi? Vielä siis muutama päivän levityksen jälkeenkin?

_MG_5870_MG_5899

shirt Bik Bok / dungarees Bik Bok / shoes Superga (saatu)

_MG_5891_MG_5904

Mutta se niistä surkeista voiteista.
On tärkeämpiäkin aiheita, kuten esimerkiksi se, että tein juuri eilen viimeisen työvuoron viikkoon. Tänään, tai viimeistään huomenna lähdemme mökille Juhannukseksi. En muista milloin viimeksi olisin odottanu jotain näin paljon. Rantasauna, yölliset uinnit järvessä, grilliruoka, muurinpohjaletut, päiväunet laiturilla, soutelu, veden noutaminen lähteeltä, ja ihan erityisesti tietysti ne kaikki ihmiset, joiden seurasta saadaan tuolla nauttia – ei ihme, ettei malttaisi odottaa. Mutta vielä ennen sitäkin on paljon kaikkea kivaa, ihan täällä kotona.
Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon taas, oma elämä ja tämä ihan tavallinen arki tuntuu juuri nyt niin hyvältä, että sitä on melkein vaikea käsittää.


_MG_5912 _MG_5921

Oltiin sovittu, että tänään mun töiden jälkeen mennään kuvaamaan muutamat kuvat. Keulin vielä lähtiessä, että on muuten sen verran hyvä naamapäivä tänään, ettei varmaan tarvi kovin montaa kuvaa ottaa. Kuvatessa sanoin muutamaankin otteeseen, että nonni eiköhän nää ollu nyt tässä, en usko että enempään on aihetta. Uskoin siis näin, en edes vilkaissut kuvia kameralta. Roma siinä ujosti, että jos nyt kuitenkin vielä muutama tästä ja tosta, vähän noin ja vähän näin. Tein työtä käskettyä.

Kotona sujautin muistikortin koneeseen. Kuvia oli vähän vajaa 500. No mutta nyt, nyt on mistä valita. Vaan kun ei ollut. Kuvitelkaa, että noin järkyttävästä kuvamäärästä oikeasti vain yksi, ehkä kaksi, oli melkein onnistunutta. Paino voimakkaasti sanalla melkein. Teknisesti kuvissa ei ollut mitään vikaa, mutta kaikkialla muualla kyllä oli.
Olin pitkän työpäivän, ja huonosti nukutun yön jälkeen aika väsynyt. Ehkä ”vähän” (täysin turhaan) ärsyyntynyt ja stressaantanutkin, en työpäivästä, vaan kaikesta siitä tekemättömästä työstä, joka kotona vielä odotti. Ja niin vaan se sellainen negatiivisuus todellakin näkyy naamassa, ja ihan koko olemuksessa. Hymyilin kyllä melkein jokaisessa kuvassa, mutta yhdessäkään hymy ei ulottunut suupieliä pidemmälle. Kehonkielikin viestitti todella näkyvästi, että vähän olis joku nyt pienen ravistelun tarpeessa.

_MG_5920

Aika usein olisin saattanut tässä vaiheessa olla aika turhautunut. Vaan en tänään. Hoidin kaikki tekemättömät työt alta pois, puuhastelin Alban kanssa (mikään, siis oikeasti mikään ei ole yhtä rentouttavaa kuin tuon pienen kanssa nauraminen), söin (nälkäkiukku, tiedätte varmasti) ja join litran vettä. Kuvattiin uudestaan – ja, arvaattekin varmaan lopun – 52:sta kuvasta poistin vain kaksi. Kaikista muista pidin. Jos niin saa edes omista kuvistaan sanoa. Vaikka sanon kyllä, vaikkei saisikaan.

_MG_5927

Hullua ajatella, kuinka näkyvästi olemuksemme huokuu sitä tunnetilaa ja oloa, joka sisällämme vallitsee. Tämän ajattelin ehdottomasti muistaa jatkossakin, ja pyrkiä eroon sellaisesta ihan turhasta ärsyyntymisestä ja negatiivisuudessa vellomisesta. Vaikka sille sellaisellekin on kyllä aikansa ja paikkansa. Mutta teen sen ehkä jatkossa niin, ettei kukaan ole näkemässä, sillä itseäni ei ainakaan kiinnostaisi viettää aikaa sen oloisen tyypin kanssa, joka niissä aiemmin päivällä otetuissa kuvissa patsasteli – enkä usko, että kiinnostaisi ketään muutakaan.

IMG_5676

”Hei Sanni, tää on kyllä ihan sun näköinen”


Sanoo ihminen, jonka olen tavannut kaksi päivää sitten ja nostaa rekiltä mustan säkin. Tosi kauniin säkin. Isot, liehuvat hihat, väljä malli, niin väljä että mahtuisin siihen varmasti vaikka olisin sadannella kuulla raskaana. (En siis ole. En edes ensimmäisellä). Frillattu helma. Kaunis selkä, joka paljastaa vähän koska koko muu vaate peittää niin paljon.

On ihan oikeassa. Kiikutan vaatteen ensin sovituskoppiin ja sieltä kassalle. Aivan sama vaikka vaate on kokoa 40. Tuntuu ja näyttää niin hyvältä, että teki mieli hihkua.

En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi mitään omaa, tunnistettavaa tyyliä. Tai edes tapaa pukeutua. Ainoa oppi, jotka pukeutumisessani noudatan on kunhan tuntuu hyvältä.
(Pätee elämässä muuten aika moneen muuhunkin). Ilmeisesti sitä ohjetta lähes orjallisesti noudattamalla on kuitenkin syntynyt se sellainen sannimainen tyyli. Toisaalta se minunlaiseni tyyli saattaa syntyä myös siitä ettei kaapissani ole kovinkaan monta vaatetta ja pukeudun jatkuvasti niihin samoihin. Jos kaapistani löytyisi sata yläosaa ja yhtä monta alaosaa saattaisi asia olla ihan toisin. Ehkä silloin pukeutuisin yhtenä päivänä yhdeksi ja toisena päivänä toiseksi. Todennäköisesti. Ehkä kokeilen joskus sitäkin.

Just nyt tuntuu kuitenkin kivalta näyttää aina samalta.
 Sannimaiselta. 

IMG_5686 IMG_5696IMG_5694 IMG_5693 IMG_5690IMG_5692

 

Pst, huomatkaa tuossa alla myös päivän toinen postaus. Kaksi postausta yhtenä päivänä, historiallista.