Olen mukana Bella- blogien ja Nokian Jalkineiden kamppanjassa. Ja vitsi, miten mahtavaa tähän onkin ollut päästä mukaan. Ihan erityisen tästä kamppanjasta teki se, että saimme olla siinä mukana koko perheellä. Aivan kaikki tuntuu yleensä vielä vähän paremmalta, kun sen saa tehdä rakkaimpiensa kanssa, vai mitä? Musta ainakin.
Nyt ajattelin jakaa teille vähän kuvia ja tunnelmia tuolta kuvauspäivältä. Laitan niitä varsinaisia, valmiita kuvaajan ottamia kuvia tänne vielä myöhemmin, joten pysykää kuulolla.

Reilu viikko sitten lauantaina hypättiin aamukahdeksan junaan Tampereelle. Helsingissä aurinko porotti (tai no ”porotti”, mitenkään erityisen lämmintä ei varsinaisesti kyllä ollut) siniseltä taivaalta, ja ilmassa leijaili katupölyn lisäksi sellainen kiva aavistus keväästä. Täydellistä ajattelimme. Sininen taivas vaihtui kuitenkin pilviin ja hyytävän kylmään tuuleen siinä jossain Toijalan kohdilla. Hyytävästä ja harmaahkosta säästä huolimatta tuo kuvauspäivä oli jotenkin ihan erityisen ihana tunnelmaltaan; rento, helppo ja hyväntuulinen. En oikeastaan koko kuvauspäivän aikana edes ajatellut, että meitä kuvataan. Sen kun olin vaan, ja nautin olostani. Kuvasimme Pyynikinharjulla ja Pispalassa, molemmat eittämättä sitä kauneinta Tamperetta. Se teki varmasti osansa päivän fiilikseen. Samoin kaikki ne ja te hienot tyypit, joiden kanssa tuo päivä jaettiin. Enkä tuosta lauantaista puhuessani jotenkin voi olla mainitsematta sitä valtavaa valkoista pakettiautoa, jossa vaihdoimme vaatteemme ja kävimme lämmittelemässä kuvausten välissä. Tuohon kahden penkkiriviin autoon oli välillä survoutunut kymmenenkin kylmästä hytisevää tyyppiä hörppimään kahvia ja käärimään voileipiä rapisevista kääreistään. Enkä sitä, kuinka ylpeä olin tuosta pienestä ihmisestä, joka jaksoi niin uskomattoman reippaasti olla kuvattavana koko sen kolmen tunnin pätkän jolloin hän normaalisti nukkuisi päiväuniaan. Heti kuvausten päätyttyä hän tosin nukahti syliini ja heräsi vasta kun junan kaiuttimista kuulutettiin saapumista Helsingin rautatieasemalle. Hoiti siis hommansa varsin kiitettävällä pieteetillä, melkoinen ammattilainen ollakseen vasta puolitoistavuotias.

Tuolla bannerissa pyörii nyt video, jossa me Karoliinan ja Malenan kanssa kerromme jonkun kivan asian tai muiston, jonka me liitämme kumppareihin. Mun ensimmäinen muistoni liittyy meidän koiraan, Jeppeen. En ole ihan varma kuinka pieni olen tuolloin ollut, ehkä neljä ehkä viisi. Keinuin kotimme pihalla Torniossa, ja potkiskelin keltaisia saappaita jalastani. Tai potkiskelin, kunnes koiramme päätti pistellä saappaat suihinsa. Muistan kuinka minua tuolloin harmitti. Saappaat olivat ihan uudet, sellaiset kiiltävät ja vielä ihan täpäkät, tiedättehän. Pääsin kuitenkin asian yli viimeistään heti kahdeksan vuoden kuluttua, johon liittyy seuraava vahva muistoni Nokian saappaista. Oli kesä 2001 (? saattoi olla myös mitä tahansa tuosta 99-01 väliltä) ja vanhoillislestadiolaisten suviseurat. Tuona vuonna niitä tosin kutsuttiin suvisten sijaan mutiksiksi. Seura-alue oli rakennettu savimaan päälle ja vettä oli satanut rankasti koko seuroja edeltävän viikon, joten koko alue oli yhtä upottavaa mutavelliä. Emme olleet kuitenkaan osanneet varautua reissuun kumisaappain, joten hankinnat oli tehtävä matkalla. Melkein koko perheelle uudet saappaat kertaostoksena. Muistan kuinka asuntovaunun tavaraluukusta löytyi 8 paria uutuuttaan kiilteleviä ja tuoksuvia Nokian mustia Kontioita. Äidille, isälle ja kuudelle mukana olleelle lapselle omat. Pelkäsin, että vanhempieni kaikki säästöt olivat uponneet noihin saappaisiin. Eivät kuulemma olleet. Omani olivat paria numeroa liian isot, mutta se ei haitannut, yltivätpähän siten pidemmälle yli polven – ei paljon puolisääreen upottavassa mudassa rämpiminen haitannut.

Ja kuten, ehkä jo arvaatkin niin uteliaana tyyppinä mua tietysti kiinnostaisi kuulla mikä on sun ensimmäinen – tai mukavin kumisaappaisiin liittyvä muisto?

ainiin ja pst. Olen varmaan aina ajatellut, että ihminen on jotenkin rennompi ja välittömämpi kumpparit jalassaan. Ja katsokaa nyt vaikka tätä videota, tukee tuota mun ajatusta täydellisesti vaikka itse sanonkin.

Kuvien kumpparit,
Alba, Nokia Neo
Roma, Nokia Kuura
Sanni, Nokia Hai Low

AA

.. pukeutumisessa viehättää:

– Väljät ja vähän (tai reippaaminkin) lyhyet lahkeet

– Mokka, ihan erityisesti hameina ja mekkoina, mutta takitkin menettelee.

– Ohuet rannerenkaat ja sirot kaulaketjut

– Pörrö. Takeissa, laukuissa, puuhkina, huiveissa mm.

– Istuvat mustat nahkahousut aina vain.

– Ylisuuret kauluspaidat, joiden hihat saa rullattua kyynärtaipeisiin asti.

– Pellava

– Hameet ja mekot housujen parina

– Levi’s 501

– Lenkkarit. Just nyt haaveilen Adidaksen NMD RUNNEReista, jotka myytiin tänään hiirisormeni edestä haluamassani värissä loppuun noin kaksi sekuntia sen jälkeen, kun olivat nettikauppaan ilmestyneet.

– Simppeliys. Mielellään kuitenkin kerroksina.

– Laukuttomuus. Se, että saa kantaa mukanaan niin vähän tavaraa että ne voi upottaa takin taskuihin on yksi hienoimmista asioista, mitä tiedän.

 

Jos olette joskus miettineet miksi julkaisen täällä blogissa niin vähän asukuvia..

.,. ette varmaan ihmettele enää.

Ja näistä kuvista moni oli siis tuon setin parhaimmistoa.
Vielä en ole viisastunut niin, että osaisin tarkistaa jo kuvaustilanteessa kameralta kuvien laadun, valotuksen tai tarkkuuden. Puhumattakaan siitä, että tarkistaisin jo tuolloin löytyykö muistikortilta yhtään ilmeiltään tai asennoltaan onnistunutta ruutua. Toivottavasti pian viisastuisin, se säästäisi paljolta. Etenkin täysin turhanpäiväiseltä kuvaajan syyttelyltä.

Urheiluun liittyviä postauksia on ainakin snapchatin puolella kaipailtu. Moneen kuukauteen mulla ei ollut aiheesta oikeastaan mitään sanottavaa. Teki mieli liikkua enemmän ja voida paremmin, mutten kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Odottelin varmaan, että jostain tulisi joku, joka lahjottaisi päiviini kaksi lisätuntia – toinen urheiluun, toinen urheilusta saunan lauteilla palautumiseen. Mutta, kuten ehkä arvata saattaa, niin mistään ei ole vieläkään tullut tuota lahjoittajaa. Oli siis tartuttava toimeen ihan itse, järjestettävä sitä aikaa ihan itse.
Ja voi pojat, kuinka se onkaan kannattanut.

Nyt reilu neljä, mahdollisesti jopa jo viisi, viikkoa olen urheillut vähintään kolme kertaa viikossa. Siis sillain ihan kunnolla urheillut, niin että hiki (ja joskus laattakin) lentää. Olen tehnyt suunnilleen kolme voimatreeniä viikossa, niiden lisäksi teen pyrin tekemään kestävyyskuntoa kehittäviä harjoituksia muutaman kerran viikossa. Voin ihan rehellisesti sanoa, etten todellakaan muistanut millainen vaikutus urheilulla on mieleen. Tänäänki heräsin aamulla niin väärällä jalalla, että se ei todennäköisesti ollut oma jalka ollenkaan, mutta niin vain tunnin salitreenin jälkeen olo oli jo aivan toinen. Puhumattakaan niistä päivistä, jolloin menen salille suoraan sängystä, ennen kuin olen oikeastaan edes ehtinyt valita päivän fiilistä. Menen ja teen ja voin koko loppupäivän hyvin, koska olen heti aamusta saanut aikaiseksi jotain. Tulee tehokas olo, ja sitä oloa haluaa kaikin tavoin ylläpitää koko loppupäivän. Se, että satsaa itseensä ja omaan hyvinvointiinsa edes muutaman tunnin viikossa maksaa kyllä itsensä moninkertaisena takaisin.

Tosin nyt olen sairastellut tässä jo useamman päivän, enkä ole luonnollisesti päässyt urheilemaankaan. Treenaamattomuus ja sisätiloissa makoilu alkaa kyllä heti tuntua. Kaikkein eniten mielialassa ja sellaisessa yleisessä vireystilassa. Mieli laahaa vähän maassa ja olo on kaikin puolin veltto. Odotan jo niin, että nämä sairastelut jää taakse ja pääsen taas kiinni siihen vanhaan (krhm.. neljä viikkoa kestäneestä rutiinista voi aivan hyvin käyttää sanaa vanha) rytmiini.

Näin reilu kuukauden kokemuksella ja tuntemuksilla voin kertoa, mikä tässä kerrassa on erilaista ja miksi uskon tämän nykyisen ryhtiliikkeen olevan kestävämpää sorttia, kun mun aiemmat urheiluyritykseni. Aina ennen olen liikkunut tavoitellakseni jotain. Olen liikkunut, koska olen halunnut saada ihoni parempaan kuntoon, olen havitellut pyöreämpää pyllyä, tai näkyviä vatsalihaksia, parempaa ryhtiä. hauiksia ja pyöreitä olkapäitä –  kun tuloksia ei heti kahden viikon hikiliikkumisen jälkeen ole ollut näkyvissä on intoni lopahtanut. Kaikki tuossa yllä listaamani asiat ovat toki aivan hyviä ja mukavia tavoitteita sinänsä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä nuo kaikki toteutuvat, jos liikkuminen on pitkäkestoista ja harjoittelu nousujohteista. Mutta, jotta innon liikuntaan saa säilytettyä on siltä minun mielestäni haluttava jotain muuta kuin parannusta ulkoiseen olemukseen. Nyt liikun ensimmäistä kertaa, en siksi että pitäisi, vaan siksi että ihan oikeasti haluan. Haluan vain ja ainoastaan voida paremmin. Olla parempi, jaksavampi, energisempi ja terveempi. Vahvempi, ryhdikkäämpi myös, mutta ne tulevat sitten vain sellaisena mukavana lisäbonuksena. Nyt tekee mieli liikkua, koska se on ihan hitokseen kivaa.

Kuvat: Janita Autio (edit: minä)