bomber / bik bok

Oon etsinyt sitä sellaista täydellisen vihreää bomberia oranssilla vuorella ehkä kolme vuotta. Kaikissa tuona aikana eteen sattuneissa versiossa on aina vaivannut jokin; malli on on ollut liian pitkä tai – lyhyt, vihreän sävy liian tumma tai – vaalea, vuorikin ehkä jotain muuta kuin oranssi. Mutta viime viikolla metsästykseni tuli vihdoin päätökseensä ja löysin etsimäni, takin jossa kaikki on just eikä melkein. Voi tätä onnea, nyt voin vihdoinkin näyttää samalta kuin suunnilleen joka toinen vastaantulijakin.

// Green bomber jacket, got it. Oh joy, I can finally look like everyone else.

 

Voitteko kuvitella, että menin ja unohdin koko blogin olemassaolon muutamaksi päiväksi. Postaustauko venyi ihan huomaamatta viikon mittaiseksi. Selvästikään en oo ihan vielä sujahtanut sisään tähän bloggaajaan rooliin. Pahoittelut siis tästä pitkittyneestä tauosta, vaikka tuskin kukaan teistä edes ehti tätä taukoa huomaamaan.

Olen huomannut, että aika usein somesta tulee eristäydyttyä sillon, kun on jotenkin kurja tai huono olo. Some ja sen unelmaelämät tuntuvat kurjistavan (tämä tuskin on mikään oikea sana) omaa oloa vain entisestään. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse siitä, vaikka tämä kulunut viikko onkin ollut ”vähän” huolen värittämä, niin ihan on elämä nyt tullut tähän väliin. On ollut niin kiire tehdä, nähdä ja nauttia etten oikeasti ole ehtinyt edes ajatella blogin avaamista. Se on musta ihan positiivinen juttu. Oon nimittäin vähän sen sortin ihminen, että saatan toisinaan vähän liikaakin uppoutua tähän virtuaalimaailmaan ja unohtaa olla läsnä tässä ihan oikeassa, konkreettisessa todellisuudessa ja hetkessä. Yksi tämän uuden vuoden tavoitteista onkin vähentää kännykän näpräämistä, nostaa se kotiin tullessa hyllylle ja käyttää sitä vain soittamiseen tai vastaamiseen. Ei jatkuvaan somessa roikkumiseen. Mutta se somesta. Puhutaan siitä lisää joskus toiste.

Näissä tamineissa kävin eilen parin ystävän kanssa syömässä ja lasillisilla. Kyllä se on kerrospukeutuminen, joka näillä pakkasilla kannattaa. Olin unohtanut lähtiessäni avaimet kotiin ja jouduin odottelemaan sisäänpääsyä ulkona vajaan tunnin, enkä ollut tuossa ajassa ehtinyt palelluttaa oikeastaan muuta kuin sormeni ja puolet varpaistani. Sormien paleltumiseen tosin saattoi olla syynä ne kymmenen snäpit, jotka ilman käsineitä siinä odotellessani kuvasin. Eli tällaisella toppi-pitkähihainen mekko-paksu villaneule- huppari- tekoturkki- kombolla pärjää siis aika hyvin vielä mittarin painuessa eiliseen tapaan sinne kahdenkympin alapuolelle.

Myönnettäköön että silti kyllä kaikkein mieluiten kiskon näillä keleillä päälle mun Crocsin tulikuumat talvisaappaat, paksuimman untuvatakin, paksun villapipon ja laskuhanskat. Mukavuus ennen tyyliä ehdottomasti. Kuitenkin aina toisinaan on ihan kivaa yrittää näyttää siltä, että on menossa ystävien kanssa viinille eikä esimerkiksi telttailemaan napajäätikölle.

ps. En ihan ymmärrä mitä näille kuville tapahtuu matkalla tietokoneen työpöydältä tänne blogiin. Ne muuttuvat skarpeista ja hyvälaatuisista tällaisiksi sumuisiksi, valjuiksi höttösiksi. Harmittaa, enkä oikein tiedä mitä voisin asialle tehdä. Vinkkejä?

Viime yönä valvoin kipeän lapsen kanssa puoli viiteen asti aamulla. Siitä huolimatta tänään aamulla,  muutaman tunnin unilta herättyäni, oli ihan voittamaton fiilis. Tunsin itseni terveeksi ensimmäistä kertaa melkein kahteen viikkoon. Tiedätte varmaan kaikki sen sairastelun jälkeisen ensimmäisen terveen päivän, kun energia on yhtäkkiä ihan älyttömästi. Tekisi mieli juosta maraton, sisustaa koti uusiksi, kokata kuukaudeksi safkaa pakkaseen, sopia päivät täyteen ohjelmaa. Kun on pari viikkoa käynyt aika todella hitaalla ja väsynyt pelkästä vessareissusta, niin tämä energisyys tuntuu suht. tervetulleelta.

Sälekaihtimet avattuani innostuin ehkä vielä vähän lisää. Illan ja yön aikana oli jostain ilmaantunut kipakka pakkanen tuon ohuen lumikerroksen seuraksi. Aurinkokin pilkisteli. Ei olisi tämä ensimmäinen terve päivä voinut juuri paremmin alkaa.

Energiat ei kuitenkaan ihan vielä tänään ole riittänyt noihin tuolla yllä lueteltuihin asioihin. Sain kuitenkin vaihdettua pyjaman ihan tavallisiin vaatteisiin ja pääsin ihan jopa ulos asti. Taisi olla eka kerta tänä vuonna.

Lähdettiin heti aamiaisen jälkeen pitkälle kävelylenkille. Tarkoituksenamme oli rullailla vaunujen tuohon parin kilometrin päässä olevalle kirpparille, mutta se olikin tietysti kaikista mahdollisista viikonpäivistä juuri tänään, maanantaina, suljettu. Huomasin sen tietysti vasta perille päästyämme. Vaan eipä haitannut. Käveltiin vielä pidempää kiertoreittiä kotiin, jotta varmasti ehtisin palelluttaa varpaani ja sormeni.

Hyvin ehdin.

image

Pahoittelut tästä pitkittyneestä hiljaisuudesta täällä blogin puolella. Viime päivinä on ollut niin paljon töitä, että kotiin tullessa on tehnyt tosi paljon mieli vaan halailla Romaa ja Albaa eikä oikeastaan yhtään mieli istua koneella. Juuri niin oon sitten tehnytkin. En ole oikeastaan edes avannut konetta kahteen päivään. On tehnyt hyvää. Ihan turhaankin sitä ottaa paineita tästä tekemisestä, kokee syyllisyyttä siitä ettei ehdi tuottamaan tänne sellaista sisältöä, ja niin usein kuin haluaisi. Nyt kuitenkin lupasin itselleni, että tämä blogi ei ole sellainen asia jonka vuoksi tulisi ollenkaan stressata, ja kas – heti alkoi taas tehdä mieli kirjoittaa.

image
image

Olen kohta lähdössä istumaan iltaa mun ystävän Lauran luo. Ihana Lauantai. Ollaan Lauran kanssa ”tiedetty” (lue: seurattu toisiamme instagramissa) jo useamman vuoden, mutta ollaan tutustuttu noin niinku oikeasti vasta ihan muutama kuukausi sitten. On melkein huvittavaa kuinka läheisiksi ollaan näin lyhyessä ajassa tultu. Olen yleensä todella surkea päästämään ihmisiä oikeasti lähelle, saatan kyllä puhua paljon koskaan kuitenkaan oikeastaan kertomatta yhtään mitään, mutta Laura on kyllä poikkeus. Puhuttiin kyllä heti jotenkin niin samaa kieltä, samoilla taajuuksilla, että uskalsin puhua niistäkin ajatuksista ja mietteistä, joista en Romaa lukuunottamatta,  ollut koskaan kenellekään ennen puhunut. Tiesin vaan, että Laura jos joku kyllä ymmärtää. Ja niinhän se tietysti ymmärsikin.

imageimage

Muistan jonkun joskus sanoneen, että aikuisiällä uusien ystävyyksien solmiminen olisi jotenkin harvinaista tai hankalaa. Musta taas tuntuu, että asia on ihan päinvastoin. Koen, että nyt kun sitä pikkuhiljaa alkaa tuntea itseään ja olla sinut sen kanssa kuka on ja mistä tulee, niin tietää aika tarkkaan minkälaisista ihmisistä tykkää ( = sellaisista, joiden seurassa on kiva ja hyvä olla ) ja minkälaisista ei (= sellaisista joiden seurassa ei ole kivaa eikä hyvä olla), ja niiden oikeiden tyyppien tapaaminen on huomattavasti helpompaa. Ehkä sitä nykyään myös osaa rohkeammin luopua tai päästää irti niistä ihmissuhteista, joista ei enää itse saa mitään. Aiemmin olen myös jotenkin kuvitellut, että nyt kun mulla on jo tämä yksi mahtava ystäväporukka, niin mun ei enää koskaan tarvitse oikeasti tutustua kehenkään. Työkaverit ovat jääneet työkavereiksi ja koulukaverit koulukavereiksi. Nyt, ihan tietoisesti tehdyn asennemuutoksen jälkeen, on aika ihanaa huomata, että mulla onkin ystäviä myös muualla kuin siinä vanhassa, tutussa porukassa. Ja vitsit, kuinka paljon värikkäämpää ja rikkaampaa elämästä on tullut sen jälkeen, kun sitä on uskaltanut jakaa kokonaan uusien ihmisten kanssa. Tai kuinka mahtavaa on ollut saada nähdä ja kuulla kokonaan uusista, mulle vielä tuntemattomista elämistä.

image

Ja kuten nähdään, niin teksti ei taas liity yhtään mitenkään näihin kuviin.
Mutta nyt laitan sen liittymään; näissä vaatteissa aion kohta juoda vähän viiniä siellä Lauran sohvalla. Näissä olen jo ehtinyt tehdä aika paljon muutakin, sillä olen pukeutunut näihin nyt kolme päivää putkeen. Tuo neule on niin täydellinen, että ajattelin käyttää sitä vielä seuraavatkin kolme päivää.

image

Neule: Zara (uusi, kelatkaa!! )

Hapsumekko: BikBok

Housut, kengät ja takki: same old same old