Viime yönä valvoin kipeän lapsen kanssa puoli viiteen asti aamulla. Siitä huolimatta tänään aamulla,  muutaman tunnin unilta herättyäni, oli ihan voittamaton fiilis. Tunsin itseni terveeksi ensimmäistä kertaa melkein kahteen viikkoon. Tiedätte varmaan kaikki sen sairastelun jälkeisen ensimmäisen terveen päivän, kun energia on yhtäkkiä ihan älyttömästi. Tekisi mieli juosta maraton, sisustaa koti uusiksi, kokata kuukaudeksi safkaa pakkaseen, sopia päivät täyteen ohjelmaa. Kun on pari viikkoa käynyt aika todella hitaalla ja väsynyt pelkästä vessareissusta, niin tämä energisyys tuntuu suht. tervetulleelta.

Sälekaihtimet avattuani innostuin ehkä vielä vähän lisää. Illan ja yön aikana oli jostain ilmaantunut kipakka pakkanen tuon ohuen lumikerroksen seuraksi. Aurinkokin pilkisteli. Ei olisi tämä ensimmäinen terve päivä voinut juuri paremmin alkaa.

Energiat ei kuitenkaan ihan vielä tänään ole riittänyt noihin tuolla yllä lueteltuihin asioihin. Sain kuitenkin vaihdettua pyjaman ihan tavallisiin vaatteisiin ja pääsin ihan jopa ulos asti. Taisi olla eka kerta tänä vuonna.

Lähdettiin heti aamiaisen jälkeen pitkälle kävelylenkille. Tarkoituksenamme oli rullailla vaunujen tuohon parin kilometrin päässä olevalle kirpparille, mutta se olikin tietysti kaikista mahdollisista viikonpäivistä juuri tänään, maanantaina, suljettu. Huomasin sen tietysti vasta perille päästyämme. Vaan eipä haitannut. Käveltiin vielä pidempää kiertoreittiä kotiin, jotta varmasti ehtisin palelluttaa varpaani ja sormeni.

Hyvin ehdin.

image

Pahoittelut tästä pitkittyneestä hiljaisuudesta täällä blogin puolella. Viime päivinä on ollut niin paljon töitä, että kotiin tullessa on tehnyt tosi paljon mieli vaan halailla Romaa ja Albaa eikä oikeastaan yhtään mieli istua koneella. Juuri niin oon sitten tehnytkin. En ole oikeastaan edes avannut konetta kahteen päivään. On tehnyt hyvää. Ihan turhaankin sitä ottaa paineita tästä tekemisestä, kokee syyllisyyttä siitä ettei ehdi tuottamaan tänne sellaista sisältöä, ja niin usein kuin haluaisi. Nyt kuitenkin lupasin itselleni, että tämä blogi ei ole sellainen asia jonka vuoksi tulisi ollenkaan stressata, ja kas – heti alkoi taas tehdä mieli kirjoittaa.

image
image

Olen kohta lähdössä istumaan iltaa mun ystävän Lauran luo. Ihana Lauantai. Ollaan Lauran kanssa ”tiedetty” (lue: seurattu toisiamme instagramissa) jo useamman vuoden, mutta ollaan tutustuttu noin niinku oikeasti vasta ihan muutama kuukausi sitten. On melkein huvittavaa kuinka läheisiksi ollaan näin lyhyessä ajassa tultu. Olen yleensä todella surkea päästämään ihmisiä oikeasti lähelle, saatan kyllä puhua paljon koskaan kuitenkaan oikeastaan kertomatta yhtään mitään, mutta Laura on kyllä poikkeus. Puhuttiin kyllä heti jotenkin niin samaa kieltä, samoilla taajuuksilla, että uskalsin puhua niistäkin ajatuksista ja mietteistä, joista en Romaa lukuunottamatta,  ollut koskaan kenellekään ennen puhunut. Tiesin vaan, että Laura jos joku kyllä ymmärtää. Ja niinhän se tietysti ymmärsikin.

imageimage

Muistan jonkun joskus sanoneen, että aikuisiällä uusien ystävyyksien solmiminen olisi jotenkin harvinaista tai hankalaa. Musta taas tuntuu, että asia on ihan päinvastoin. Koen, että nyt kun sitä pikkuhiljaa alkaa tuntea itseään ja olla sinut sen kanssa kuka on ja mistä tulee, niin tietää aika tarkkaan minkälaisista ihmisistä tykkää ( = sellaisista, joiden seurassa on kiva ja hyvä olla ) ja minkälaisista ei (= sellaisista joiden seurassa ei ole kivaa eikä hyvä olla), ja niiden oikeiden tyyppien tapaaminen on huomattavasti helpompaa. Ehkä sitä nykyään myös osaa rohkeammin luopua tai päästää irti niistä ihmissuhteista, joista ei enää itse saa mitään. Aiemmin olen myös jotenkin kuvitellut, että nyt kun mulla on jo tämä yksi mahtava ystäväporukka, niin mun ei enää koskaan tarvitse oikeasti tutustua kehenkään. Työkaverit ovat jääneet työkavereiksi ja koulukaverit koulukavereiksi. Nyt, ihan tietoisesti tehdyn asennemuutoksen jälkeen, on aika ihanaa huomata, että mulla onkin ystäviä myös muualla kuin siinä vanhassa, tutussa porukassa. Ja vitsit, kuinka paljon värikkäämpää ja rikkaampaa elämästä on tullut sen jälkeen, kun sitä on uskaltanut jakaa kokonaan uusien ihmisten kanssa. Tai kuinka mahtavaa on ollut saada nähdä ja kuulla kokonaan uusista, mulle vielä tuntemattomista elämistä.

image

Ja kuten nähdään, niin teksti ei taas liity yhtään mitenkään näihin kuviin.
Mutta nyt laitan sen liittymään; näissä vaatteissa aion kohta juoda vähän viiniä siellä Lauran sohvalla. Näissä olen jo ehtinyt tehdä aika paljon muutakin, sillä olen pukeutunut näihin nyt kolme päivää putkeen. Tuo neule on niin täydellinen, että ajattelin käyttää sitä vielä seuraavatkin kolme päivää.

image

Neule: Zara (uusi, kelatkaa!! )

Hapsumekko: BikBok

Housut, kengät ja takki: same old same old

 

imageimage
image

Olin vannottanut itselleni, etten tulisi valittamaan tänne blogiin siitä kuinka hankalaa kuvaaminen Suomessa näin talvisaikaan on. Valoa on oikeastaan vain muutama tunti päivässä, eikä silloinkaan ole mitenkään erityisen valoisaa. Saattaa mennä helposti viikkokin niin, ettei auringosta ehdi näkemään vilaustakaan. Mulla on kuitenkin sikäli ihan kelpo tilanne, että teen töitä vain muutaman kerran viikossa, ja Romakin on joka toinen viikko kotona puoleen päivään asti, joten mahdollisuudet kuvaamisen valoisaan aikaan ovat aika hyvät. Mutta silti, sanottava on että nyt tässä muutaman tunnin muiden blogeja pläräiltyäni omien kuvien surkea laatu suorastaan särkee verkkokalvoja. Kuvaan kameralla, jonka olen ostanut muistaakseni keväällä 2007, yli kahdeksan vuotta sitten siis. Tähän asti tuo kamera on riittänyt mulle ihan vallan mainiosti sellaiseen satunnaiseen kuvaamiseen. Viimeiset kolme vuotta kun olen kuvaillut pääasiallisesti vain puhelimella. Nyt kun kamera taas on päivittäisessä käytössä alkaa siltä toivomaan jo vähän enemmän ja parempaa suorituskykyä. Toki omissakin skilsseissä on vielä aika reilusti tekemistä. Ja voisin kuvitella, että nämä kotikutoiset kuvat eivät ehkä häiritse teitä muita yhtä paljon kuin minua, vai häiritsevätkö?

Kuvien surkeasta laadusta huolimatta tänään on ollut kyllä ihan loistava päivä. Rakastan näitä viikkoja, kun Roma on aamupäivän kotona ja ehditään tekemään yhdessä vaikka mitä. Yleensä romppu on myös meillä se, joka nousee Alban kans aamuisin niin että minä saan nukkua pidempään. Tai siis ”nukkua”. Yleensä tuo aika menee siihen, että selailen vielä iiihan vähän instagramia, luen vielä pari blogia, katson ihan vaan muutamat snäpit ja sitten vielä ehkä kerran tai pari nämä kaksi videota. Eh.
Tänään aamu alkoi sillä, että Roman äiti toi meille aamiaiseksi juuri valmistamaansa riisipuuroa. Tuo ihana nainen ajaa meille usein parikin kertaa viikossa lämpimän ruoan pöytään, tai vaihtoehtoisesti kantaa kassikaupalla täytettä jääkaappiin. Tämä kaikki siis sen lisäksi että hän myös hoitaa Albaa monta tuntia useamman kerran viikossa ja aivan aina babushkan hoitovuoron jäljiltä myös koti on siivottu ja tiskit tiskattu. Ollaan kyllä aika onnekkaita, tiedetään.
Ehdittiin ennen Roman töihin lähtöä käydä myös pienellä keittolounaalla ja ostoskierroksella Vallilan Stoorissa, tehdä viikon ruokaostokset ja Alban mentyä päiväunille ehdittiin olla hetki ihan vaan kahdestaankin. Yleensä nämä päivät, jolloin ei varsinaisesti edes tapahdu mitään ihmeellistä ovat niitä kaikkein parhaita, kenelläkään ei ole odotuksia joiden pitäisi täyttyä. Loppuviikko onkin sitten yhtä paikasta toiseen säntäilyä, joten nautin ihan erityisesti tästä rauhasta tänään.

// There’s no such thing as too much grey in one outfit.

imageimageimage

Coat, bag, t-shirt and beanie : H&M
Sweater: Topshop
Jeans: Zara
Shoes: Adidas Ultra Boost (gifted)

imageimageimageimage

 

En ole oikeastaan koskaan hirveästi perustanut ”säännöistä” mitä tulee pukeutumiseen. Käytän todella usein löysää löysän kanssa tai tiukkaa tiukan kanssa. Käytän samassa asussa erilaisia kuoseja. Yhdistän sinistä ja punaista jos mieli tekee. Puen lenkkarit mekon kanssa, ja menen villapaidassa baariin. Pukeutumisen suhteen olen oikeastaan aina ollut tosi varma. Shoppailen mieluiten yksin, enkä oikeastaan koskaan kysy toisten mielipidettä vaatteistani tai ostoksistani. Tiedän tarkkaan mistä tykkään ja mistä taas en, eikä minua hetkauta suuntaan eikä toiseen muiden ajatukset siitä, mitä minulla milloinkin on päälläni. En ole pukeutujana mitenkään erityisen rohkea, kokeilunhaluinen tai trendikäs vaikka muodista olenkin kiinnostunut. Ehkä juuri siksi tyylini ja vaatekaappini sisältö on pysynyt melko muuttumattomana viimeiset viisi vuotta. Joku varmasti sanoisi tylsäksi, itse kutsun sitä oman tyylinsä löytämiseksi. Just nyt viihdyn niin hyvin omissa vaatteissani ja nahoissani.

// Don’t wear loose on loose, they said. You would look huge, they said. Don’t care, I replied.

imageimage