Tämä viimeisin vuosi on ollut melko kasvattava Pelkästään äidiksi tulemista ei tästä voi syyttää, mutta sillä on luonnollisesti paljon tekemistä asian kanssa. Alban ollessa vielä ihan vauva, en juuri miettinyt muuta kuin sitä hoivaamista; syöttämistä, nukuttamista, vaipan vaihtamista, syliä ja silittämistä. Tunsin kaiken kymmenen kertaa voimakkaammin, mutten ajatellut juuri mitään. Toimin ja tein vaistojeni varassa.

Alban kasvaessa olen alkanut miettiä enenevissä määrin sitä millaisena ihmisenä haluaisin lapseni silmissä näyttäytyä, tai millaisen ihmisen toivoisin tyttärestäni kasvavan. Mietin olemistani ja olemattomuuttani tuon tuosta. Haluaisinko lapseni toimivan näin kun nyt itse tässä tilanteessa toimin, tahtoisinko lapseni puhuvan omalle puolisolleen/ muille ihmisille näin kun minä nyt puolisolleni puhun. Aika monessa kohtaa olen ollut tyytymätön itseeni ja toimintatapohini. Ja aina toisinaan taas aivan tyytyväinen- että tämän tavan tai taidon toivoisin lapsenikin oppivan. En niinkään mieti tai suunnittele sitä, kuinka kasvattaisin lastani vaan keskityn lähinnä siihen kuinka olen lapseni kanssa.

Suurin kasvu on kuitenkin ehkä tapahtunut parisuhteen kautta. Olen vasta hiljan alkanut ymmärtää mitä tarkoitetaan sillä kun sanotaan että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Sillä ei tarkoiteta (vain) niitä satunnaisia kahdenkeskisiä treffi-iltoja, vaan ennen kaikkea sitä, että jaetaan ja eletään sitä ihan tavallista arkea yhdessä, joustaen, kunnioittaen, ymmärtäen, tukien ja rakastaen- myös silloin, kun ei yhtään tuntuisi siltä.

Tähän asti olen ollut takuulla aika raskas kumppani, olen salaa (enkä aina niin kovin salaakaan) ajatellut, että ne minun tapani toimia ovat lähtökohtaisesti jotenkin vähän parempia, kuin toisen. Olen ojentanut ja opastanut milloin mistäkin, vaikka ei todellakaan aina olisi tarvinnut.  Tässä viime kuukausina olenkin onnekseni (myös muiden) oivaltanut, että tässä perheessä minä olen ehdottomasti se, jolla olisi kaikkein eniten opittavaa muilta.
Sitä tässä nyt puuhaillaan; opetellaan ja otetaan opiksi.

Nyt lähden opettelemaan, kuinka tehdään täydellinen pizzapohja. Näin perjantain kunniaksi  vähän kevyempää oppimista.

Rentouttavaa viikonloppua!

 

 

edit // luin tekstin läpi ensimmäisen kerran vasta nyt, n.tunti julkaisemisen jälkeen ja huomasin että oon kirjottanut tähän korkeintaan puolet niistä ajatuskista, mitä kuvittelin kirjoittaneeni :-D Syvennyn aiheeseen siis vielä lisää tässä ihan lähiaikoina.


bomber / bik bok

Oon etsinyt sitä sellaista täydellisen vihreää bomberia oranssilla vuorella ehkä kolme vuotta. Kaikissa tuona aikana eteen sattuneissa versiossa on aina vaivannut jokin; malli on on ollut liian pitkä tai – lyhyt, vihreän sävy liian tumma tai – vaalea, vuorikin ehkä jotain muuta kuin oranssi. Mutta viime viikolla metsästykseni tuli vihdoin päätökseensä ja löysin etsimäni, takin jossa kaikki on just eikä melkein. Voi tätä onnea, nyt voin vihdoinkin näyttää samalta kuin suunnilleen joka toinen vastaantulijakin.

// Green bomber jacket, got it. Oh joy, I can finally look like everyone else.

 

Voitteko kuvitella, että menin ja unohdin koko blogin olemassaolon muutamaksi päiväksi. Postaustauko venyi ihan huomaamatta viikon mittaiseksi. Selvästikään en oo ihan vielä sujahtanut sisään tähän bloggaajaan rooliin. Pahoittelut siis tästä pitkittyneestä tauosta, vaikka tuskin kukaan teistä edes ehti tätä taukoa huomaamaan.

Olen huomannut, että aika usein somesta tulee eristäydyttyä sillon, kun on jotenkin kurja tai huono olo. Some ja sen unelmaelämät tuntuvat kurjistavan (tämä tuskin on mikään oikea sana) omaa oloa vain entisestään. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse siitä, vaikka tämä kulunut viikko onkin ollut ”vähän” huolen värittämä, niin ihan on elämä nyt tullut tähän väliin. On ollut niin kiire tehdä, nähdä ja nauttia etten oikeasti ole ehtinyt edes ajatella blogin avaamista. Se on musta ihan positiivinen juttu. Oon nimittäin vähän sen sortin ihminen, että saatan toisinaan vähän liikaakin uppoutua tähän virtuaalimaailmaan ja unohtaa olla läsnä tässä ihan oikeassa, konkreettisessa todellisuudessa ja hetkessä. Yksi tämän uuden vuoden tavoitteista onkin vähentää kännykän näpräämistä, nostaa se kotiin tullessa hyllylle ja käyttää sitä vain soittamiseen tai vastaamiseen. Ei jatkuvaan somessa roikkumiseen. Mutta se somesta. Puhutaan siitä lisää joskus toiste.

Näissä tamineissa kävin eilen parin ystävän kanssa syömässä ja lasillisilla. Kyllä se on kerrospukeutuminen, joka näillä pakkasilla kannattaa. Olin unohtanut lähtiessäni avaimet kotiin ja jouduin odottelemaan sisäänpääsyä ulkona vajaan tunnin, enkä ollut tuossa ajassa ehtinyt palelluttaa oikeastaan muuta kuin sormeni ja puolet varpaistani. Sormien paleltumiseen tosin saattoi olla syynä ne kymmenen snäpit, jotka ilman käsineitä siinä odotellessani kuvasin. Eli tällaisella toppi-pitkähihainen mekko-paksu villaneule- huppari- tekoturkki- kombolla pärjää siis aika hyvin vielä mittarin painuessa eiliseen tapaan sinne kahdenkympin alapuolelle.

Myönnettäköön että silti kyllä kaikkein mieluiten kiskon näillä keleillä päälle mun Crocsin tulikuumat talvisaappaat, paksuimman untuvatakin, paksun villapipon ja laskuhanskat. Mukavuus ennen tyyliä ehdottomasti. Kuitenkin aina toisinaan on ihan kivaa yrittää näyttää siltä, että on menossa ystävien kanssa viinille eikä esimerkiksi telttailemaan napajäätikölle.

ps. En ihan ymmärrä mitä näille kuville tapahtuu matkalla tietokoneen työpöydältä tänne blogiin. Ne muuttuvat skarpeista ja hyvälaatuisista tällaisiksi sumuisiksi, valjuiksi höttösiksi. Harmittaa, enkä oikein tiedä mitä voisin asialle tehdä. Vinkkejä?

Viime yönä valvoin kipeän lapsen kanssa puoli viiteen asti aamulla. Siitä huolimatta tänään aamulla,  muutaman tunnin unilta herättyäni, oli ihan voittamaton fiilis. Tunsin itseni terveeksi ensimmäistä kertaa melkein kahteen viikkoon. Tiedätte varmaan kaikki sen sairastelun jälkeisen ensimmäisen terveen päivän, kun energia on yhtäkkiä ihan älyttömästi. Tekisi mieli juosta maraton, sisustaa koti uusiksi, kokata kuukaudeksi safkaa pakkaseen, sopia päivät täyteen ohjelmaa. Kun on pari viikkoa käynyt aika todella hitaalla ja väsynyt pelkästä vessareissusta, niin tämä energisyys tuntuu suht. tervetulleelta.

Sälekaihtimet avattuani innostuin ehkä vielä vähän lisää. Illan ja yön aikana oli jostain ilmaantunut kipakka pakkanen tuon ohuen lumikerroksen seuraksi. Aurinkokin pilkisteli. Ei olisi tämä ensimmäinen terve päivä voinut juuri paremmin alkaa.

Energiat ei kuitenkaan ihan vielä tänään ole riittänyt noihin tuolla yllä lueteltuihin asioihin. Sain kuitenkin vaihdettua pyjaman ihan tavallisiin vaatteisiin ja pääsin ihan jopa ulos asti. Taisi olla eka kerta tänä vuonna.

Lähdettiin heti aamiaisen jälkeen pitkälle kävelylenkille. Tarkoituksenamme oli rullailla vaunujen tuohon parin kilometrin päässä olevalle kirpparille, mutta se olikin tietysti kaikista mahdollisista viikonpäivistä juuri tänään, maanantaina, suljettu. Huomasin sen tietysti vasta perille päästyämme. Vaan eipä haitannut. Käveltiin vielä pidempää kiertoreittiä kotiin, jotta varmasti ehtisin palelluttaa varpaani ja sormeni.

Hyvin ehdin.