Armoa 27 marraskuun 2015 - 18:48
Olen kärsinyt huonosta, suorastaan surkeasta, itsetunnosta oikeastaan niin kauan kun jaksan muistaa. Syystä tai toisesta olen aina ajatellut olevani ihan perustavanlaatuisella tavalla jotenkin reppanampi kuin muut. Olen vertaillut itseäni muihin ja tahtomattanikin kiinnittänyt huomioni lähinnä niihin asioihin, joita minulta puuttuu sen sijaan, että keskittyisin siihen hyvään, mitä minulla jo on. Ja niinhän se menee, että ne asiat joihin huomiosi kiinnität kasvavat elämässäsi. Kohta et muuta näekään kuin niitä epäkohtia. Se jos mikä on aika surullista.
Kehuja saadessani kuulin ne, mutta en uskonut niitä, ne kimpoilivat minusta kuin rasva kuumalta pannulta. Ajattelin, ettei kehujen antaja nyt vaan vielä tunne minua tarpeeksi hyvin, jotta tietäisi kuinka pieni oikeasti olen.
Sitten tapahtui jotain. Aika paljonkin itse asiassa. Tein rohkeita päätöksiä ja tein raukkamaisia päätöksiä Kaikista tekemisistäni en ole erityisen ylpeä, mutta silti en vaihtaisi kokemuksistani pois yhtäkään. Sillä kaiken kokemani vuoksi olen tänään se tyyppi, joka suhtautuu itseensä jo melko armollisesti. Osaan nähdä itsessäni jo ihan hirmu paljon hyvää ja arvokasta. Ja se tuntuu aika sairaan kivalta. Tiedostan toki edelleen omat vikani ja puutteeni, mutta en enää näe itseäni niiden kautta, niiden kokoisena. Nykyään ajattelen, että vaikken olisikaan kaikissa tilanteissa (siis missään tilanteissa) se rennoin ja letkein, niin se ei tarkoita ettenkö silti olisi ihan kiva tyyppi.
Sitä samaa armollisuutta, millä ihminen katselee itseään, soveltaa myös muihin asioihin ympärillään. Se, jos mikä on tuntunut valtavan hienolta. On ollut aika raskasta olla tyyppi, joka näkee ympärillään olevissa ihmisissä ja vallitsevissa olosuhteissa lähinnä ongelmia ja puutteita. Hassua miten voikaan sama elämä, samat ihmiset ja sama ympäristö tuntua niin täysin erilaisilta. Yhtäkkiä näkeekin maailmassa huikean paljon erilaisia sävyjä ja vivahteita niiden entisten mustan, valkoisen ja harmaan sijaan.
Yhä on pitkä matka sinne mihin olen menossa, mutta nyt tuntuu että näen jo tien, tiedän mitä kohti kävellä. Nautiskelen ihan jo tästä matkastakin.
pst. kaikki postauksen kuvat ovat sellaisia jotka eivät todellakaan ole niitä omia lemppareitani, oikeastaan päinvastoin. Vika ei siis todellakaan ole kuvaajassa ( Janita on paras) , vaan ihan tuossa kuvattavassa. Mutta yritän nyt soveltaa sitä armollisuutta löyhästi tähänkin, ei se oo aina niin justiinsa kato.
