imageimage
image

Olin vannottanut itselleni, etten tulisi valittamaan tänne blogiin siitä kuinka hankalaa kuvaaminen Suomessa näin talvisaikaan on. Valoa on oikeastaan vain muutama tunti päivässä, eikä silloinkaan ole mitenkään erityisen valoisaa. Saattaa mennä helposti viikkokin niin, ettei auringosta ehdi näkemään vilaustakaan. Mulla on kuitenkin sikäli ihan kelpo tilanne, että teen töitä vain muutaman kerran viikossa, ja Romakin on joka toinen viikko kotona puoleen päivään asti, joten mahdollisuudet kuvaamisen valoisaan aikaan ovat aika hyvät. Mutta silti, sanottava on että nyt tässä muutaman tunnin muiden blogeja pläräiltyäni omien kuvien surkea laatu suorastaan särkee verkkokalvoja. Kuvaan kameralla, jonka olen ostanut muistaakseni keväällä 2007, yli kahdeksan vuotta sitten siis. Tähän asti tuo kamera on riittänyt mulle ihan vallan mainiosti sellaiseen satunnaiseen kuvaamiseen. Viimeiset kolme vuotta kun olen kuvaillut pääasiallisesti vain puhelimella. Nyt kun kamera taas on päivittäisessä käytössä alkaa siltä toivomaan jo vähän enemmän ja parempaa suorituskykyä. Toki omissakin skilsseissä on vielä aika reilusti tekemistä. Ja voisin kuvitella, että nämä kotikutoiset kuvat eivät ehkä häiritse teitä muita yhtä paljon kuin minua, vai häiritsevätkö?

Kuvien surkeasta laadusta huolimatta tänään on ollut kyllä ihan loistava päivä. Rakastan näitä viikkoja, kun Roma on aamupäivän kotona ja ehditään tekemään yhdessä vaikka mitä. Yleensä romppu on myös meillä se, joka nousee Alban kans aamuisin niin että minä saan nukkua pidempään. Tai siis ”nukkua”. Yleensä tuo aika menee siihen, että selailen vielä iiihan vähän instagramia, luen vielä pari blogia, katson ihan vaan muutamat snäpit ja sitten vielä ehkä kerran tai pari nämä kaksi videota. Eh.
Tänään aamu alkoi sillä, että Roman äiti toi meille aamiaiseksi juuri valmistamaansa riisipuuroa. Tuo ihana nainen ajaa meille usein parikin kertaa viikossa lämpimän ruoan pöytään, tai vaihtoehtoisesti kantaa kassikaupalla täytettä jääkaappiin. Tämä kaikki siis sen lisäksi että hän myös hoitaa Albaa monta tuntia useamman kerran viikossa ja aivan aina babushkan hoitovuoron jäljiltä myös koti on siivottu ja tiskit tiskattu. Ollaan kyllä aika onnekkaita, tiedetään.
Ehdittiin ennen Roman töihin lähtöä käydä myös pienellä keittolounaalla ja ostoskierroksella Vallilan Stoorissa, tehdä viikon ruokaostokset ja Alban mentyä päiväunille ehdittiin olla hetki ihan vaan kahdestaankin. Yleensä nämä päivät, jolloin ei varsinaisesti edes tapahdu mitään ihmeellistä ovat niitä kaikkein parhaita, kenelläkään ei ole odotuksia joiden pitäisi täyttyä. Loppuviikko onkin sitten yhtä paikasta toiseen säntäilyä, joten nautin ihan erityisesti tästä rauhasta tänään.

// There’s no such thing as too much grey in one outfit.

imageimageimage

Coat, bag, t-shirt and beanie : H&M
Sweater: Topshop
Jeans: Zara
Shoes: Adidas Ultra Boost (gifted)

imageimageimageimage

 

En ole oikeastaan koskaan hirveästi perustanut ”säännöistä” mitä tulee pukeutumiseen. Käytän todella usein löysää löysän kanssa tai tiukkaa tiukan kanssa. Käytän samassa asussa erilaisia kuoseja. Yhdistän sinistä ja punaista jos mieli tekee. Puen lenkkarit mekon kanssa, ja menen villapaidassa baariin. Pukeutumisen suhteen olen oikeastaan aina ollut tosi varma. Shoppailen mieluiten yksin, enkä oikeastaan koskaan kysy toisten mielipidettä vaatteistani tai ostoksistani. Tiedän tarkkaan mistä tykkään ja mistä taas en, eikä minua hetkauta suuntaan eikä toiseen muiden ajatukset siitä, mitä minulla milloinkin on päälläni. En ole pukeutujana mitenkään erityisen rohkea, kokeilunhaluinen tai trendikäs vaikka muodista olenkin kiinnostunut. Ehkä juuri siksi tyylini ja vaatekaappini sisältö on pysynyt melko muuttumattomana viimeiset viisi vuotta. Joku varmasti sanoisi tylsäksi, itse kutsun sitä oman tyylinsä löytämiseksi. Just nyt viihdyn niin hyvin omissa vaatteissani ja nahoissani.

// Don’t wear loose on loose, they said. You would look huge, they said. Don’t care, I replied.

imageimage

 

 

Processed with VSCOcam with c1 preset

Olen kärsinyt huonosta, suorastaan surkeasta, itsetunnosta oikeastaan niin kauan kun jaksan muistaa. Syystä tai toisesta olen aina ajatellut olevani ihan perustavanlaatuisella tavalla jotenkin reppanampi kuin muut. Olen vertaillut itseäni muihin ja tahtomattanikin kiinnittänyt huomioni lähinnä niihin asioihin, joita minulta puuttuu sen sijaan, että keskittyisin siihen hyvään, mitä minulla jo on. Ja niinhän se menee, että ne asiat joihin huomiosi kiinnität kasvavat elämässäsi. Kohta et muuta näekään kuin niitä epäkohtia. Se jos mikä on aika surullista.
Kehuja saadessani kuulin ne, mutta en uskonut niitä, ne kimpoilivat minusta kuin rasva kuumalta pannulta. Ajattelin, ettei kehujen antaja nyt vaan vielä tunne minua tarpeeksi hyvin, jotta tietäisi kuinka pieni oikeasti olen.

Sitten tapahtui jotain. Aika paljonkin itse asiassa. Tein rohkeita päätöksiä ja tein raukkamaisia päätöksiä Kaikista tekemisistäni en ole erityisen ylpeä, mutta silti en vaihtaisi kokemuksistani pois yhtäkään. Sillä kaiken kokemani vuoksi olen tänään se tyyppi, joka suhtautuu itseensä jo melko armollisesti. Osaan nähdä itsessäni jo ihan hirmu paljon hyvää ja arvokasta. Ja se tuntuu aika sairaan kivalta. Tiedostan toki edelleen omat vikani ja puutteeni, mutta en enää näe itseäni niiden kautta, niiden kokoisena. Nykyään ajattelen, että vaikken olisikaan kaikissa tilanteissa (siis missään tilanteissa) se rennoin ja letkein, niin se ei tarkoita ettenkö silti olisi ihan kiva tyyppi.


Sitä samaa armollisuutta, millä ihminen katselee itseään, soveltaa myös muihin asioihin ympärillään. Se, jos mikä on tuntunut valtavan hienolta. On ollut aika raskasta olla tyyppi, joka näkee ympärillään olevissa ihmisissä ja vallitsevissa olosuhteissa lähinnä ongelmia ja puutteita. Hassua miten voikaan sama elämä, samat ihmiset ja sama ympäristö tuntua niin täysin erilaisilta. Yhtäkkiä näkeekin maailmassa huikean paljon erilaisia sävyjä ja vivahteita niiden entisten mustan, valkoisen ja harmaan sijaan.

Yhä on pitkä matka sinne mihin olen menossa, mutta nyt tuntuu että näen jo tien, tiedän mitä kohti kävellä. Nautiskelen ihan jo tästä matkastakin.

pst. kaikki postauksen kuvat ovat sellaisia jotka eivät todellakaan ole niitä omia lemppareitani, oikeastaan päinvastoin. Vika ei  siis todellakaan ole kuvaajassa ( Janita on  paras) , vaan ihan tuossa kuvattavassa. Mutta yritän nyt soveltaa sitä armollisuutta löyhästi tähänkin, ei se oo aina niin justiinsa kato.

IMG_3303IMG_3307

Hauskaa, kuinka paljon merkitystä voi olla sillä mihin aikaan päivästä poistuu kotoa. Tänään oon lukenut n.kymmenen postausta ja vähintään yhtä monta WhatsApp-viestiä siitä kuinka kamala sää ulkona on. Tuntuu hassulta, koska mun päivään on tänään paistanut aurinko. Ensimmäinen kotoa poistuminen ei ollut pakollinen ennen iltapäivää, ja silloin tuolla paistoi niin, että silmiin sattui. Myös sellainen kuvainnollinen aurinko on tänään porottanut. Oon  saanut hoidettua asioita, jotka on roikkunu hoitamattomina n.ikuisuuden, tapasin ihmisiä tuttuja ja ystävän, join iltapäiväkahvit kahvilassa kaikessa rauhassa ihan yksinäni. Ilta ollaan saatu olla kotona kaikki me kolme, kerrankin samaan aikaan. Niin se vaan onni rakentuu niistä pienistä, pienistä asioista. Myös sillä, löytyykö jääkapista maitoa aamukahviin on aika suuri merkitys päivän onnistumisen kannalta. Tänään löytyi, mutta sen te ehkä jo arvasittekin.

IMG_3305

IMG_3306
Maailman kaunein takki: Bik Bok, Never Denim Collection
Neule: Topshop
Farkut: Zara
Kengät: Mango

Oon muuten nyt tässä huikean kahden viikon mittaisen blogiurani aikana pistänyt merkille, että mun huomattavasti helpompaa kirjoittaa tänne jostain rajatusta aiheesta / asiasta, kuin päivän kuulumisista. Yhtäkkiä ujostelen jakaa tänne niitä arkisia juttuja ja päivän tapahtumia. Enkä oiken edes tiedä miksi? Muiden blogeissa pidän melkein eniten juurikin ihan niistä tavallisista kuulumisista, joten tähän asiaan on nyt tultava muutos. Yritän nyt tässä päästä eroon turhasta kainostelusta ja jakaa tänne enemmän sitä meidän ihan oikeaa elämää ja arkea. Oon myös huomannut että esimerkiksi instagramiin lataan paljon helpommin kuvia Albasta ja Romasta. Täällä blogissa mulla on paljon suurempi kynnys siihen. Miksi? En osaa selitää sitäkään. Ja kuten ehkä huomaatte mun on myös aika hankala vetää minkän sortin yhteyttä tekstin ja kuvien välille. Laitetaan kaikki alun kankeuden piikkiin.

Ja hei, mua kiinnostaa kuulla minkälaiset jutut tai postaukset teitä kiinnostaa. Mistä haluaisitte lukea tai nähdä enemmän, mistä taas vähän vähemmän?