Kaupallisessa yhteistyössä Sokos ja Suomen Blogimedia

 

Toistan takuulla itseäni sanoessani, että vaikka kesä onkin ehdottomasti suosikkivuodenaikani, niin syksy on kyllä ykkönen mitä tulee pukeutumiseen. Tänä vuonna ne ensimmäiset viileämmät päivätkään eivät tuntuneet ollenkaan yhtä haikeilta kuin aikaisempina vuosina, sillä siitä lämmöstä oli saanut nauttia niin pitkään.

Kesäisin, ainakin itselläni, tulee yleensä pukeuduttua lähinnä mekkoihin ja ihan villiksi jos heittäytyi, niin myös hameisiin, ja vaihtelua niihin asuihin kaivatessaan pystyi valitsemaan, että pukeeko sen mekon/hameen kaveriksi lenkkarit, maiharit vai sandaalit.

Syksyllä saa taas päästää koko luovuutensa valloilleen. Voi yhdistellä erilaisia kuoseja ja materiaaleja. Voi ihan huoletta pujahtaa paksuimpaan omistamaansa neuleeseen ja yhdistää sen henkäyksen kevyeen hellemekkoon ja  paljaisiin sääriin. Lisäämällä kerroksia yläs, voi vedellä housuitta melkein lokakuuhun. Asuihin saa huomattavsti enemmän elementtejä, ja syksyisin mikään ei tunnu vielä liialliselta. Takkien ei tarvitse vielä olla niitä kaikkein paksuimpia, joten niiden alle voi pukea paksun neuleen näyttämättä siltä että on pukeutunut kaikkeen omistamaansa.

Tämä on juuri se aika vuodesta, jolloin tekee mieli leikitellä vaateilla. Vaatekaapilla jaksaa käyttää huomattavasti enemmän aikaa asujensa valitsemiseen, vaikka yleensä sitä aikaa ei oikeastaan edes tarvitse sillä juuri nyt vaatekaapista voi hyödyntää aivan sen koko potentiaalin: hellehepeneistä niihin alkutalven tamineisiin.

Pukeutuminen ihan ylipäätään siis kiinnostaa, noin niinku muutamalla sanalla sanottuna. Tällä hetkellä kiinnostavat erityisesti: ruudut (edelleen), raidat, väljyys, midi-mittaiset hameet, suuret yläosat, suorat housut, pitkät lahkeet, silkki ja muhkeat neuleet. Väreinä ihan erityisesti (niiden mustan harmaan ja valkoisen lisäksi) myös keltainen, pastellit ja vihreän eri sävyt (sellainen hento, liki pastellinen smaragdin vihreä tuntuu juuri nyt kaikkein näteimmältä) kiinnostavat. Vihreästä olen tosi pitänyt kyllä aina, paitoina etenkin. Tykkään siitä, miten vihreä saa silmäni näyttämään aivan todella vihreiltä- ja koska pidän kasvoissani eritysesti juuri silmistäni, korostan sitä ihan mieluusti.

 

 

Kävin viime viikolla tämän yhteistyön tiimoilta tutkailemassa Sokoksenvalikoimaa: erityisesti pitäen silmällä juurikin noita vihreän eri sävyjä. Ensinnäkin: siitä oli selvästi tovi, kun olen edellisen kerran Sokoksella (jos ei kosmetiikkaa- ja kenkäosastoa oteta lukuun) sillain ihan ajan kanssa käynyt. Olin ihan ymmälläni siitä, kuinka järjettömän laaja valikoima naisten muotia sieltä löytyi. Ja laaja valikoimahan ei välttämättä aina tietenkään tarkoita monipuolista ja kattavaa, mutta Sokoksessa se kyllä tarkoitti juuri sitä.

Rakastan takkeja, ja ne ovat ehdottomasti se vaatekunta varastoissani, joita on määrällisesti kaikkein eniten. Takeilla saa tehtyä asuun niin paljon, ja takit ovat kuitenkin niitä, joihin nyt seuraavat puolivuotta saa päivästä toiseen kiskoa niskaansa. Ja erityisesti takki-valikoima Sokoksella oli ilahduttava. Siis aivan todella ilahduttava. Raahasin kädet vääränä sovituskoppiin noita takkeja: erityisesti skarppeja villakangastakkeja. Eri pituisina, eri väreissä. Väljällä, ja muotoonleikatumalla mallilla. Autograph– merkiltä löytyi älyttömästi kivoja. Kuvien molemmat takit: sekä tuo nahkainen, että tuo vaalea pitkä villakangastakki ovat sieltä.

 


 

Erityisen mainio oli myös Mark&Spencerinosasto. Siellä nuo metsästämäni vihreän eri sävyt olivat erityisen hyvin edustettuina. Näiden kuvien nuo ihanat suorat housut ovat Mark&Spencerin, samoin kuin tuo nahkatakin alle puettu kirkkaan vihreä poolokin

 

 

Vihreä näyttää ainakin omaan silmään ihan järjettömän hyvältä harmaaseen yhdistettynä. Etenkin juuri tällaisen pehmeän, vaalean harmaan kanssa. Tämä neule on Filippa K:n, ja varmaan yksi kauneimmista neuleista mitä olen koskaan päälleni pukenut.

 

 

Olen pukeutunut tällaiseen kokovihreään, liki samanlaiseen, asuun joka syksy viimeiset kolme vuotta: sillä erotuksella, että paitana on ollut vihreä huppari tai college, ja jaloissa maiharit. Ja vielä tänäkin syksynä tämä yhdistelmä tuntuu raikkaalta ja uudelta. Tuo vihreä neule on Objectinja poimin sen kuvauslainaan koossa L, sillä enemmän on aina enemmän- ainakin neuleissa. Kuvaaja kehui neuletta kuvaamisen lomassa enemmän kuin kuusi kertaa, ja se kertoo yhdestä neuleesta aika paljon.

 

 

Sen lisäksi, että syksyn vaatekaappi ja sen värimaailma alkaa hahmottua, niin alan hiljalleen ihan todella hahmottaa myös sen, miksi tuollaiset isot tavaratalot ovat vertaansa vailla: tuntui järjettömän vapauttavalta, että saisin oikeasti AIVAn kaiken tarvitsemani sieltä niin yhdestä paikasta: kengistä alusvaatteisiin ja päällystakkeihin, ja kaiken siitä niiden kerrosten välistäkin.

Olen aina ollut se ihminen, joka tietää ostoksille mennessään tarkalleen mitä etsii, ja mistä sen löytää. En yleensä kaipaa, tai oikeastaan edes halua apua, vaan hoidan hommani sutjakasti ihan omin nokkineni- mitä nopeammin sen parempi. Nyt alan hiljalleen syttyä kuitenkin myös palvelulle. Sain tuolla Helsingin keskustan Sokoksellanimittäin niin älyttömän hyvää ja paneutunutta palvelua, että järki lähti. Palvelua oli saatavilla ympäri kerrosta: niin sovituskopeilla kuin siellä rekkien välissäkin. Myyjiä oli riittävästi, eikä tullut ollenkaan sellainen tunne, että häiritsisi myyjän muita tehtäviä omilla tarpeillaan ja kysymyksillään. Tuon erittäin positiivisen palvelukokemuksen myötä aion jatkossakin ehdottomasti tukeutua apuun, etenkin sovituskopeilla: kovin moni asia ei ole turhauttavampaa kuin huomata sovituskopissa jo riisuuntuneena, että on ottanut mukaansa väärän kokoisen vaatteen, ja sitä täytyy lähteä metsästämään myymälästä itse. Heti kun on ensin riisunut ne vääränkokoiset vaatteet, pukenut omansa, pakannut kamansa ja poiminut kopista mukaansa kaikki muut sovitetettavat tuotteet- metsästyksen jälkeen sitten vain takaisin koppiin ja koko homma alusta uudestaan. Sanomattakin siis selvää, että hyvä palvelu, tai palvelun saatavuus ylipätään, pelastaa sellaisessa tilanteessa todella paljon.

Suunnilleen tältä tulee näyttämään syksy mun päällä. Miltä sun syksy näyttää?

Kuvat: Elina Kauppila

Tekisi mieli pahoitella viime aikojen (krhm koko viimeisen vuoden) verkkaista postaustahtia, mutta en kuitenkaan pahoittele, koska en ole siitä oikeastaan yhtään pahoillaan. Olen tarvinnut taukoa täältä. On ollut enemmän kuin tarpeellista pysähtyä, tehdä vähän vähemmän ja ajatella vähän enemmän. On ollut tarpeellista tehdä kaikkea muuta. Valehtelisin jos sanoisin ettei koko blogin lopettaminen olisi käynyt mielessä liki viikottain. Olen vakavasti harkinnut ihan kokonaan somesta katoamista, sillä aloin huomata liiankin konkreettisesti sen negatiiviset vaikutukset itseeni ja elämääni. Tai niin ainakin kuvittelin. Aika pian tajusin kuitenkin, ettei vika ole tämän blogin kirjoittamisessa, tai instagramin selailussa, vaan minussa itsessäni.

Avioeron jälkeen olen ollut aika hukassa, joka on takuulla välittynyt myös tänne. Enkä ole oikein tiennyt mihin suuntaan olisin halunnut lähteä blogiani viemään. En ollut enää se perheidylliä elävä ihminen. Moni tuli kertomaan kommenttiboksissa, viesteillä tai sähköpostilla, ettei halua enää eron jälkeen lukea blogiani, koska en ollutkaan heidän mielestä se ihminen, joka olin antanut ymmärtää olevani. Sain viestejä siitä, kuinka kaikki kirjoitukseni, jossa puhuin onnestani, ja hyvästä avioliittosta ja kivasta perhe-elämästä olivatkin valhetta. Sillä ei kai nyt liitoista yksikään, joka eroon päättyy, ole koskaan, missään vaiheessa ollut onnellinen. Eikä eroon päättyvässä liitossa ole tietenkäänollut koskaanyhtään hyvää, ihanaa ja onnellista hetkeä, jaksoa, kuukautta tai vaikka vuotta. Tietenkään.
Vaikka halusin ajatella etteivät nuo kommentit satuttaneet, tai vaikuttaneet, niin kyllähän ne vaikuttivat. Eniten siksi koska ajattelin vähän niin itsekin. En enää tiennyt kuka olin. En tiennyt mitä halusin, enkä tiennyt yhtään mitä olisin tehnyt elämälläni. En ollut varma mistään suunnasta. Koin järkyttävää huonommuutta suhteessa kaikkiin. Olin huono ihminen, koska olin eronnut. Olin huono äiti, koska en ollut lapseni kanssa kuukauden jokaisena päivänä. Olin huono työntekijä, koska olin yksinhuoltajaäiti. Olin huono ystävä, sillä en jaksanut olla kiinnostunut kenenkään muun asioista, sillä omissani tuntui olevan ihan riittämiin tekemistä. Enkä todellakaan ollut hyvä bloggaaja, sillä en nauttinut kirjoittamisesta yhtään.

Tuntui, että kaikki elämän osa-alueet olivat ihan sekaisin. Koin, etten saanut voimaa oikein mistään. Olin jatkuvasti väsynyt, epävarma ja tulevaisuus pelotti. Laiminlöin vastuitani useammin, kuin olisin saanut ja olin niin väsynyt, etten jaksanut hakea tai edes pyytää apua, vaikka todellakin olisi pitänyt.


Takki, neule ja housut: Bik Bok

Selailin eilen illalla läpi blogiani ihan sieltä ensimmäisistä postauksista asti, sillä blogini on ihan pian muuttamassa (siitä lisää vähän myöhemmin), ja pysähdyin lukemaan postauksia blogin ensimmäisen vuoden ajalta. En ole varma saako näin sanoa, mutta sanon silti: ihailin niiden tekstien kirjoittajaa. Muistin miltä minusta on tuntunut silloin, muistin miltä kirjoittaminen on tuntunut silloin – ja se kaikki todellakin näkyi niissä teksteissä. Huomasi heti, että nuo tekstit olivat syntyneet helposti, pakottamatta ja yrittämättä. Ne olivat hauskoja, nokkelia, selkeitä, monipuolisia ja niissä oli helposti seurattava punainen lanka. Niistä huomasi, että ne oli kirjoittanut ihminen jolla oli hauskaa sitä tehdessään.

Heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi reilu puoli vuotta aloittamisen jälkeen. Arkistoja selailemalla voi osoittaa aika tarkasti sen kohdan, jolloin niin tapahtui, sillä se on suunnilleen sama päivämäärä kuin se, jonka jälkeen postaustahti hidastui ja kirjoitusten laatu heikkeni, huomattavasti.

Meni kuitenkin yllättävän pitkään huomata, ettei kokopäiväinen bloggaaminen todellakaan ole minua varten. Tarvin sen ympärille ja lisäksi aika paljon muutakin. Tajusin, että kaipaan muitakin töitä. Kaipasin ympärilleni muita ihmisiä, Kaipasin rutiineja, aikatauluja ja ryhtiä. Tiedän, että moni yksinään työskentelevä osaa järjestää ne itselleen, mutta minä en todellakaan ole yksi heistä. Nyt kun päivät täyttyvät taas niistä samoista asioista, kuin sillon bloggauksen aloittaessani; neljänä päivänä viikossa blogiin liittymättömistä töistä, lapsesta, ystävistä, liikkumisesta jne. niin huomaan, että kaipaan taas kirjoittamista ihan uudella tavalla, oikeastaan tarvitsen sitä. Tajuan, että tarvitsen tämän blogihomman ympärille niin paljon kaikkea muutakin voidakseni tehdä tätä hyvin.

Olen huomannut, että olen tehokkaimmillan ja luovimmillani silloin, kun olen aloittanut tekemisen jo heti aamusta: noussut varhain, nakutellut ensimmäiset sanat ruudulle heti heräämisen jälkeen, laittanut aamiaisen valmiiksi ennen kuin Alba on herännyt, vienyt lapsen päiväkotiin ja kiirehttinyt siitä töihin, ja töiden jälkeen hakemaan lapsen, laittanut päivällisen heti kotiin tultuamme, enkä vasta muutaman tunnin päästä. Ulkoillut lapsen kanssa, ja tuollaisten päivien jälkeen on aina lapsen nukahdettua tuntunut siltä, että on saatava kirjoittaa. Se ei ole todellakaan tuntunut pakolta tai velvollisuudelta vaan henkirei’ältä. Huomaan, että tekeminen sopii minulle, vaikka olen viimeiset kaksi vuotta uskotellut itselleni ihan jotain muuta. Enkä nyt tarkoita tekemisellä sellaista väkisin suorittamista, vaan sitä tunnetta, joka syntyy siitä että asiat etenevät, ja jotain tapahtuu – pakottamatta.

Ja nyt tapahtuu bloginkin osalta ihan konkreettisesti jotain. Asiat etenevät juuri siihen suuntaan, kun olen toivonutkin.

Nimittäin..

Huomenna on viimeinen päiväni Bablerilla, Bella-blogeissa. Minä muutan, tai siis tämä blogi muuttaa. Ihan pian löydätte minut Indiedaysinalta, osoitteesta www.sannitrishin.com . Olen niin innoissani tästä muutosta ja muutoksesta, etteivät sormet meinaa osua näppäimistölle. Tuntuu kutkuttavalta, vatsassa on perhosia melkein samalla tavalla, kuin juuri ihastuneena. Juuri tällaista ihan konkreettista uudelleen aloittamista olen kaivannutkin kaiken tämän asioiden oikeille paikoille niksahtelun jälkeen. Ja vaikka olen viihtynyt kaikki nämä vuodet todella hyvin tällä Bella-blogeissa ja Bablerilla, niin en voi väittää etteikö uusi blogikoti tuntuisi vielä entistäkin paremmalta. En malta odottaa mitä kaikkea uutta (ainakin kasan uusia huippukivoja ja taitavia ihmisiä) tämä alku tuo mukanaan.

Tuo uusi sivu ei ole vielä ihan valmis, vaan viimeisiä yksityiskohtia hiotaan vielä, mutta ihan pian pääsette tekin jo näkemään miltä uudessa kodissa näyttää. Vinkkaan instagramin stooreissa ja takuulla myös facebookissa heti, kun on valmista. Ja toivon todella, että te kaikki ihanat tulette jatkossakin kyläilemään.

Vielä huomenna blogi kuitenkin päivittyy syksyisten asujen muodossa  ihan normaalisti täällä Bellojen puolella, mutta sitä seuraavat postaukset tulevatkin sitten jos uudesta kodista.

Nähdään.

Olin aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen jo sunnuntai-aamuna, ja jatkanut sitä aina vähän jokaisena päivänä. Tänään luin tekstin läpi ja mietin, että kuka hittolainen tämän tekstin on oikein kirjottanut. Pähkinänkuoreen tiivistettynä: kaikki oli, tai vähintäänkin tuntui olevan pielessä. Lapsen kanssa oli ihan uudenlaisia haasteita, hermoja oli menetetty suuntaan ja toiseen useammin, kuin viimeisen kuukauden aikana yhteensä, epävarmuus omasta tekemisestä ja ihan vaan olemisesta vaivasi, uusi koti ei tuntunutkaan kodilta, ruoka ei maistunut hyvältä, peilikuva ei miellyttänyt, oli yksinäinen olo, hiukset oli huonosti, tiskitkin tiskaamatta, vaatteet likaisia eikä mikään kiinnostanut. Sen pituinen se. Tai ei todellakaan. Tuota valitusta jatkui monta näytöllistä. Vaikka tiedän, että välillä tekee todella hyvää antaa itselleen lupa valittamiseen, välillä tekee hyvää jopa ihan vähän kieriskellä kaikissa niissä ikävissä tunteissa ja oloissa, ottaa niistä kaikki irti – ja päästää sen jälkeen kevyemmin ne menemään. Mutta silti, toisinaan tekee hyvää olla vain ihan hiljaa. Antaa tunteiden tulla ja mennä, mutta yrittää samalla ihan tietoisesti olla takertumatta niihin. Tällä viikolla tein juuri sen virheen, että surkean maanantain jälkeen ajattelin, että jaahas, taas yksi tällainen paska viikko sen sijaan, että olisin ajatellut sen olevan vain yksi vähän kehnompi päivä, tai tapahtuma tai hetki tai tunti. Ja uskoakseni tuon ajatuksen vuoksi myös seuraavat päivät noudattelivat ihan samaa linjaa kuin tuo maanantai.

Tänään aamulla kuitenkin ihan vain simppelisti päätin, että tästä päivästä tulee hyvä koska teen siitä sellaisen. Teen asioita, joista nautin, tulen hyvälle tuulelle tai innostun. Ja tuo päätöksen voima on kantanut. Tänään minulla on työpäivä, mutta ei varsinaisesti mitään aikatauluja, joten tuntuu ihan vapaalta. Vein lapsen päiväkotiin, kävin ystävän luona kahvilla, pyöräilin Punavuoresta Merihakaan poikaystävän kanssa, ja nyt odottelen tässä meren rannassa läppäri sylissä aamiasta (hampurilainen + ranskalaiset tietysti) saapuvaksi.

Eräs ihminen sanoi minulle muutama viikko sitten, että kysy itseltäsi joka aamu kuinka voisin ilahduttaa sinua tänään? Ja vaikka alkuun ehkä vähän hymähtelin tuolle kommentille ja sen kliseisyydelle, niin nyt ajattelen että siinä oikeastaan kiteytyy oikeastaan aika moni hyvinvoinnin kannalta oleellinen asia. Tee itsellesi hyvää, vaadi itsellesi hyvää – et ansaitse mitään vähempää.

Huomaan, että erityisesti niinä päivinä kun olen aamusta iltaan lapsen kanssa – unohdan ajatella itseäni, unohdan tehdä asioita, joista minä nautin – mietin vain sitä, mistä tuo toinen pitäisi ja mikä olisi hänelle hyvää. Ja se sellainen itsensä unohtaminen ei kyllä tee yhtään kenellekään yhtään hyvää. Huomaan usein olevani kireä kuin viulun kieli, marttyyri sisälläni nostelee päätään päivänä aikana useammin kuin mihin yhden käden sormet riittävät, ja tietysti tuo pieni viisas ihminen aistii sen, ja vastaa siihen samanlaisilla tunteilla kuin mitä itse tarjoilen. Yritänkin tällä hetkellä opetella pois tuosta näennäisestä epäitsekkyydestä, joka oikeastaan onkin itsekästä. Itselleen on suotava ihan se sama kaikki hyvä, minkä soisi kaikille rakkaimilleenkin.

Tänään ilahdutan itseäni tunnin padelilla tuossa viereisellä kentällä heti kun ensimmäinen työhomma on hoidettu. Olen kokeillut tuota peliä vasta kerran, ja silloinkin nelinpeliksi tarkoitettua kahdestaan poikaystävän kanssa, ja olen oikeastaan vielä aika surkea. Lyönnit lähtevät ihan liian kovaa, ihan liian korkealla enkä tuota seinienkään käyttöä ole vielä ihan oivaltanut, mutta siitä huolimatta olen jo ihan koukussa. Rakastan sulkapalloa, ja olen siinä oikeastaan aika hyvä, ja padel tuntuu vielä sitäkin paremmalta. Ehkä juuri siksi, että tiedän tulevani tässä lajissa myös aika hyväksi, vaikka itse sanonkin. Ihanalta tuntuu myös se, että tätä voi tehdä ulkona ja yhdessä hyvien tyyppien kanssa, ja se liikkuminen tulee ihan siinä sivussa, melkein täysin huomaamatta. Mutta sitä liikuntaa kyllä ihan todella siis tulee: olin ensimmäisen treenin jälkeen ihan hiestä märkä ja lihaksia (erityisesti pakaroita ja lyöntikättä) särki treeniä seuraavina päivinä ihan älyttömästi. Ah, tuntuu niin ihanalta kun tietää, että se oma (ja yhteinen) laji on nyt ehkä vihdoinkin löytynyt.

Nämä kuvat on itse asiassa napattu muutama tunti sen ensimmäisen padel- kokeilun jälkeen, ja näkeehän sen naamastakin että jotain hyvää ja ihanaa on juuri tapahtunut. Vaikka voi tuo ilme kyllä johtua siitä kameran takana seisoneesta tyypistäkin, joka itse asiassa alkaa olla kuvaajana jo aika hyvä, vai mitä sanotte?

* Kaupallinen yhteistyö: Ellos 

Ennen kuin Alba syntyi ajattelin, etten koskaan pukisi lastani kuten itseäni, mutta toisin kävi. Tietysti. Olen niin ylpeä siitä, että olen tuon pienen äiti, että aika usein haluan meidän näyttävän edes ihan vähän toisiltamme. En ehkä vielä koskaan ole pukenut meitä tismalleen samoihin vaatteisiin samaan aikaan, mutta pidän siitä jos asumme sopivat yhteen, ja löytyy meiltä myös muutamia sellaisia vaatekappaleita, jotka me molemmat omistamme. Näytämme siis aika usein varmasti myös vieraiden silmiin siltä, että olemme äiti ja tytär. En tiedä miksi, mutta pidän siitä ajatuksesta; että muut näkevät heti keitä me toisillemme olemme.

Niin omissa, kuin Albankin vaatteissa suosin erityisesti hyviä materiaaleja, sellaisia jotka tuntuvat päällä ylellisiltä, mutta kestävät käyttöä, pesua, kiipeilyä, leikkejä ja likaa. Ja tämä Elloksen ihanan boheemi Mother & Child – mallisto on juuri sitä. Kaikki malliston vaatteet sointuvat toisiinsa, ovat täynnä kauniita yksityiskohtia: kirjailuja, leikkauksia ja tupsuja. Ja vaatteiden materiaalit ovat pääasiassa 100% luonnonkuituja, mikä takaa sen toivomani ylellisyyden tunnun ja laadukkuuden. Vaatteissa on helppo ja hyvä olla, mistään ei kiristä, purista tai hankaa. Vaatteet hengittävät ja antavat hengittää. Ja onnistuvat sen kaiken lomassa vielä näyttämäänkin hyvältä.

Tämän Mother & Child – malliston vaatteet ja niiden värimaailma veivät ajatukset heti laukkaamaan kukkapelloille, meren rantaan ja leikkimään piiloa korkeaan heinäpeltoon. Mutta mikä parasta: näen meidät näihin pukeutuneena myös kaupungissa: kahviloissa, puistoissa, pyöräretkillä ja leikkipuistoissa. Ehdottomasti parhaita vaatteita kesäisin ovatkin ne, joihin pukeutuneena on valmis ihan mihin tahansa; voi olla ensin päivän rannalla ja sen jälkeen voi ilman vaatteiden vaihtoa jatkaa oikeastaan ihan mihin tahansa. Ja juuri sitä kesältä eniten toivon: päiviä, joissa tapahtumat vaihtuvat toisiin ihan vahingossa- seuraavat toisiaan, ihmiset ja paikat vaihtuvat mutta tunnelma säilyy, eikä tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, että pitäisiköhän kohta taas syödä jotain tai lisätä vähän aurinkorasvaa.

Rakastan helpoutta ihan kaikessa, sitä kun asiat tapahtuvat mahdollisimman vähällä työmäärällä. Sanomattakin selvää, että hoidan ostokseni kaikkein mieluiten istumalla tässä keittiönpöydän ääressä. Erityisen kivaa on se, jos yhdestä ja samasta paikasta voi ostaa niin vaatteet, huonekalut, elektroniikan kuin kodin tekstiilitkin. Ellokselta olen ostanut kaikkea edellämainittua, useammin kuin kerran. Heidän valikoimansa on mielestäni ihan älyttömän kattava, monipuolinen ja laadukas. Esimerkiksi uuteen kotiin tekisi mieli tilata kuta kuinkin koko sisustus heiltä. Tilaaminen ja toimitukset ovat nekin aina hoituneet sujuvasti ja nopeasti: paketit ovat lähestulkoon poikkeuksetta lähteneet heiltä liikkeelle heti tilauksesta seuraavana päivänä. Ihanan helppoa ja vaivatonta, samaa mitä toivon koko elämältä ja ihan erityisesti tietysti tältä tulevalta kesältä.


Tämä kesä tuntuu monella tapaa jotenkin meidän kahden ensimmäiseltä. Alba alkaa oikeasti olla jo iso. Siis sellaisella pienellä tavalla iso. On vielä niin pieni, että kiipeää kymmeniä kertoja päivässä syliin, niin pieni että jaksan kävellä lapsi sylissä pidemmänkin matkan, niin pieni että tarvitsee äitiä vielä moneen, mutta kuitenkin jo niin iso että ymmärtää monet asiat minua paremmin. Niin iso, että haluaa tietää enemmän, kuin oikeastaan vielä tahtoisin tai osaisin kertoa. Niin iso, että keskustelut tuntuvat jo keskustelulta ja melkein kaikki tekeminen yhteiseltä kivalta.

Aika usein ennenkin olen sanonut, etten mistään itsessäni ja elämässäni ole niin ylpeä kuin tuosta pienestä ja äitiydestäni. Aina toisinaan, kun katselen Albaa touhuissaan mietin, että miten on mahdollista että kahdesta vajaavaisesta, kaikin tavoin tosi keskinkertaisesta tyypistä on voinut tulla jotain näin järjettömän hienoa. Hän osaa jo nyt, kolmevuotiaana, niin monta asiaa ja taitoa paremmin kuin minä. Meistä kahdesta hän on se, jolla on paljon annettavaa ja opetettavaa. Olemme monessa asiassa ihan toistemme vastakohtia, mutta toisaalta Alba on muutamissa asioissa niin samanlainen kuin minä, melkein pelottavan samanlainen. Aika usein hänen ollessaan ihan pikkuriikkinen, ajattelin että jos jotain voisin toivoa, tahtoisin ettei hänestä kasvaisi yhtä herkkää kuin minusta. Mutta toisin näyttäisi käyvän siinäkin. Erona se, etten enää ajattele sen herkkyyden olevan pelkästään negatiivinen asia, oikeastaan päinvastoin. Tuon lapsen touhuja ja tekemisiä katsomalla olen tajunnut, että hän kyllä pärjää. Hän osaa jo nyt näyttää ja sanoittaa tunteensa ja tahtonsa niin paljon paremmin, kuin minä. Hän osaa olla herkkyytensä kanssa, ja siitä haluan ehdottomasti oppia. Niin haluan itsekin osata olla. Haluaisin oppia valjastamaan tuon herkkyyden palvelemaan sitä mitä olen, eikä päinvastoin.

Äitinä sitä haluaisi suojella niin monelta, ihan kaikelta oikeastaan, mutta samaan aikaan tietää ettei voi. Sitä voi vain yrittää tarjota mahdollisimman hyvät eväät siihen, että se pieni ihminen pärjää ihan itse. Kaikkein haastavimmalta tuntuukin vanhemmuudessa aina toisinaan se, että miten sitä osaisi olla tukena, lähellä ja kiinni pitämässä, mutta kuitenkin niin että antaisi toisen kulkea riittävän vapaasti omaa polkuaan. Niin, että antaisi toisen vapaasti kasvaa juuri siksi, joksi tämä tahtoo tulla, antaa toisen kävellä juuri ne kivet ja karikot, jotka tämän täytyy ollakseen se ihminen, joka jo on. Aika usein sitä haluaisi tehdä toisen tien niin sileäksi ja kivettömäksi kuin suinkin mahdollista, oikeastaan aika usein tekisi vain mieli kantaa sylissä ja halauksessa koko matka. Mutta samaan aikaan tietää, että tärkeintä on antaa toisen kulkea itse, kasvattaa pienen luottamusta itseensä ja omiin kykyihinsä. Ja samalla kasvattaa sitä omaansakin. Ja nyt kun mietin omaa elämääni, ja taivaltani tänne asti, olen kyllä järjettömän kiitollinen, ettei kukaan ole tieltäni niitä kiviä keräillyt, vaan olen ihan rauhassa saanut kompuroida niihin, ja nousta ylös niiden kompurointien jälkeen. Yritän tehdä saman hänelle, vaikka se aina välillä niin järjettömän vaikealta tuntuukin.

ps. En tiedä onko ihan okei sanoa näin, mutta tulen ihan järkyttävän onnelliseksi näitä kuvia katsomalla. Alba oli jotenkin ihan erityisen onnellinen tuona iltapäivänä. Poimi isot kimput kukkia sekä minulle, että kuvaaja-Annille, juoksi aina kesken kuvien halaamaan Annia ja halusi kuiskutella tämän korvaan milloin mitäkin salaisuuksia. Iltapäivän kääntyessä iltaan sanoi, ettei haluaisi tämän päivän loppuvan. Eikä ihme, en halunnut minäkään.

Tässä vielä suorat linkit meidän päällä oleviin malliston vaatteisiin:

Mun valkoiset housut täältä ja musta toppi täältä.

Alban sininen mekko täältä, ja  roosan värinen kirjailtu mekko täältä ja melkein samanlainen roosa mekko mun päällä on täältä.