Olin aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen jo sunnuntai-aamuna, ja jatkanut sitä aina vähän jokaisena päivänä. Tänään luin tekstin läpi ja mietin, että kuka hittolainen tämän tekstin on oikein kirjottanut. Pähkinänkuoreen tiivistettynä: kaikki oli, tai vähintäänkin tuntui olevan pielessä. Lapsen kanssa oli ihan uudenlaisia haasteita, hermoja oli menetetty suuntaan ja toiseen useammin, kuin viimeisen kuukauden aikana yhteensä, epävarmuus omasta tekemisestä ja ihan vaan olemisesta vaivasi, uusi koti ei tuntunutkaan kodilta, ruoka ei maistunut hyvältä, peilikuva ei miellyttänyt, oli yksinäinen olo, hiukset oli huonosti, tiskitkin tiskaamatta, vaatteet likaisia eikä mikään kiinnostanut. Sen pituinen se. Tai ei todellakaan. Tuota valitusta jatkui monta näytöllistä. Vaikka tiedän, että välillä tekee todella hyvää antaa itselleen lupa valittamiseen, välillä tekee hyvää jopa ihan vähän kieriskellä kaikissa niissä ikävissä tunteissa ja oloissa, ottaa niistä kaikki irti – ja päästää sen jälkeen kevyemmin ne menemään. Mutta silti, toisinaan tekee hyvää olla vain ihan hiljaa. Antaa tunteiden tulla ja mennä, mutta yrittää samalla ihan tietoisesti olla takertumatta niihin. Tällä viikolla tein juuri sen virheen, että surkean maanantain jälkeen ajattelin, että jaahas, taas yksi tällainen paska viikko sen sijaan, että olisin ajatellut sen olevan vain yksi vähän kehnompi päivä, tai tapahtuma tai hetki tai tunti. Ja uskoakseni tuon ajatuksen vuoksi myös seuraavat päivät noudattelivat ihan samaa linjaa kuin tuo maanantai.

Tänään aamulla kuitenkin ihan vain simppelisti päätin, että tästä päivästä tulee hyvä koska teen siitä sellaisen. Teen asioita, joista nautin, tulen hyvälle tuulelle tai innostun. Ja tuo päätöksen voima on kantanut. Tänään minulla on työpäivä, mutta ei varsinaisesti mitään aikatauluja, joten tuntuu ihan vapaalta. Vein lapsen päiväkotiin, kävin ystävän luona kahvilla, pyöräilin Punavuoresta Merihakaan poikaystävän kanssa, ja nyt odottelen tässä meren rannassa läppäri sylissä aamiasta (hampurilainen + ranskalaiset tietysti) saapuvaksi.

Eräs ihminen sanoi minulle muutama viikko sitten, että kysy itseltäsi joka aamu kuinka voisin ilahduttaa sinua tänään? Ja vaikka alkuun ehkä vähän hymähtelin tuolle kommentille ja sen kliseisyydelle, niin nyt ajattelen että siinä oikeastaan kiteytyy oikeastaan aika moni hyvinvoinnin kannalta oleellinen asia. Tee itsellesi hyvää, vaadi itsellesi hyvää – et ansaitse mitään vähempää.

Huomaan, että erityisesti niinä päivinä kun olen aamusta iltaan lapsen kanssa – unohdan ajatella itseäni, unohdan tehdä asioita, joista minä nautin – mietin vain sitä, mistä tuo toinen pitäisi ja mikä olisi hänelle hyvää. Ja se sellainen itsensä unohtaminen ei kyllä tee yhtään kenellekään yhtään hyvää. Huomaan usein olevani kireä kuin viulun kieli, marttyyri sisälläni nostelee päätään päivänä aikana useammin kuin mihin yhden käden sormet riittävät, ja tietysti tuo pieni viisas ihminen aistii sen, ja vastaa siihen samanlaisilla tunteilla kuin mitä itse tarjoilen. Yritänkin tällä hetkellä opetella pois tuosta näennäisestä epäitsekkyydestä, joka oikeastaan onkin itsekästä. Itselleen on suotava ihan se sama kaikki hyvä, minkä soisi kaikille rakkaimilleenkin.

Tänään ilahdutan itseäni tunnin padelilla tuossa viereisellä kentällä heti kun ensimmäinen työhomma on hoidettu. Olen kokeillut tuota peliä vasta kerran, ja silloinkin nelinpeliksi tarkoitettua kahdestaan poikaystävän kanssa, ja olen oikeastaan vielä aika surkea. Lyönnit lähtevät ihan liian kovaa, ihan liian korkealla enkä tuota seinienkään käyttöä ole vielä ihan oivaltanut, mutta siitä huolimatta olen jo ihan koukussa. Rakastan sulkapalloa, ja olen siinä oikeastaan aika hyvä, ja padel tuntuu vielä sitäkin paremmalta. Ehkä juuri siksi, että tiedän tulevani tässä lajissa myös aika hyväksi, vaikka itse sanonkin. Ihanalta tuntuu myös se, että tätä voi tehdä ulkona ja yhdessä hyvien tyyppien kanssa, ja se liikkuminen tulee ihan siinä sivussa, melkein täysin huomaamatta. Mutta sitä liikuntaa kyllä ihan todella siis tulee: olin ensimmäisen treenin jälkeen ihan hiestä märkä ja lihaksia (erityisesti pakaroita ja lyöntikättä) särki treeniä seuraavina päivinä ihan älyttömästi. Ah, tuntuu niin ihanalta kun tietää, että se oma (ja yhteinen) laji on nyt ehkä vihdoinkin löytynyt.

Nämä kuvat on itse asiassa napattu muutama tunti sen ensimmäisen padel- kokeilun jälkeen, ja näkeehän sen naamastakin että jotain hyvää ja ihanaa on juuri tapahtunut. Vaikka voi tuo ilme kyllä johtua siitä kameran takana seisoneesta tyypistäkin, joka itse asiassa alkaa olla kuvaajana jo aika hyvä, vai mitä sanotte?

* Kaupallinen yhteistyö: Ellos 

Ennen kuin Alba syntyi ajattelin, etten koskaan pukisi lastani kuten itseäni, mutta toisin kävi. Tietysti. Olen niin ylpeä siitä, että olen tuon pienen äiti, että aika usein haluan meidän näyttävän edes ihan vähän toisiltamme. En ehkä vielä koskaan ole pukenut meitä tismalleen samoihin vaatteisiin samaan aikaan, mutta pidän siitä jos asumme sopivat yhteen, ja löytyy meiltä myös muutamia sellaisia vaatekappaleita, jotka me molemmat omistamme. Näytämme siis aika usein varmasti myös vieraiden silmiin siltä, että olemme äiti ja tytär. En tiedä miksi, mutta pidän siitä ajatuksesta; että muut näkevät heti keitä me toisillemme olemme.

Niin omissa, kuin Albankin vaatteissa suosin erityisesti hyviä materiaaleja, sellaisia jotka tuntuvat päällä ylellisiltä, mutta kestävät käyttöä, pesua, kiipeilyä, leikkejä ja likaa. Ja tämä Elloksen ihanan boheemi Mother & Child – mallisto on juuri sitä. Kaikki malliston vaatteet sointuvat toisiinsa, ovat täynnä kauniita yksityiskohtia: kirjailuja, leikkauksia ja tupsuja. Ja vaatteiden materiaalit ovat pääasiassa 100% luonnonkuituja, mikä takaa sen toivomani ylellisyyden tunnun ja laadukkuuden. Vaatteissa on helppo ja hyvä olla, mistään ei kiristä, purista tai hankaa. Vaatteet hengittävät ja antavat hengittää. Ja onnistuvat sen kaiken lomassa vielä näyttämäänkin hyvältä.

Tämän Mother & Child – malliston vaatteet ja niiden värimaailma veivät ajatukset heti laukkaamaan kukkapelloille, meren rantaan ja leikkimään piiloa korkeaan heinäpeltoon. Mutta mikä parasta: näen meidät näihin pukeutuneena myös kaupungissa: kahviloissa, puistoissa, pyöräretkillä ja leikkipuistoissa. Ehdottomasti parhaita vaatteita kesäisin ovatkin ne, joihin pukeutuneena on valmis ihan mihin tahansa; voi olla ensin päivän rannalla ja sen jälkeen voi ilman vaatteiden vaihtoa jatkaa oikeastaan ihan mihin tahansa. Ja juuri sitä kesältä eniten toivon: päiviä, joissa tapahtumat vaihtuvat toisiin ihan vahingossa- seuraavat toisiaan, ihmiset ja paikat vaihtuvat mutta tunnelma säilyy, eikä tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, että pitäisiköhän kohta taas syödä jotain tai lisätä vähän aurinkorasvaa.

Rakastan helpoutta ihan kaikessa, sitä kun asiat tapahtuvat mahdollisimman vähällä työmäärällä. Sanomattakin selvää, että hoidan ostokseni kaikkein mieluiten istumalla tässä keittiönpöydän ääressä. Erityisen kivaa on se, jos yhdestä ja samasta paikasta voi ostaa niin vaatteet, huonekalut, elektroniikan kuin kodin tekstiilitkin. Ellokselta olen ostanut kaikkea edellämainittua, useammin kuin kerran. Heidän valikoimansa on mielestäni ihan älyttömän kattava, monipuolinen ja laadukas. Esimerkiksi uuteen kotiin tekisi mieli tilata kuta kuinkin koko sisustus heiltä. Tilaaminen ja toimitukset ovat nekin aina hoituneet sujuvasti ja nopeasti: paketit ovat lähestulkoon poikkeuksetta lähteneet heiltä liikkeelle heti tilauksesta seuraavana päivänä. Ihanan helppoa ja vaivatonta, samaa mitä toivon koko elämältä ja ihan erityisesti tietysti tältä tulevalta kesältä.


Tämä kesä tuntuu monella tapaa jotenkin meidän kahden ensimmäiseltä. Alba alkaa oikeasti olla jo iso. Siis sellaisella pienellä tavalla iso. On vielä niin pieni, että kiipeää kymmeniä kertoja päivässä syliin, niin pieni että jaksan kävellä lapsi sylissä pidemmänkin matkan, niin pieni että tarvitsee äitiä vielä moneen, mutta kuitenkin jo niin iso että ymmärtää monet asiat minua paremmin. Niin iso, että haluaa tietää enemmän, kuin oikeastaan vielä tahtoisin tai osaisin kertoa. Niin iso, että keskustelut tuntuvat jo keskustelulta ja melkein kaikki tekeminen yhteiseltä kivalta.

Aika usein ennenkin olen sanonut, etten mistään itsessäni ja elämässäni ole niin ylpeä kuin tuosta pienestä ja äitiydestäni. Aina toisinaan, kun katselen Albaa touhuissaan mietin, että miten on mahdollista että kahdesta vajaavaisesta, kaikin tavoin tosi keskinkertaisesta tyypistä on voinut tulla jotain näin järjettömän hienoa. Hän osaa jo nyt, kolmevuotiaana, niin monta asiaa ja taitoa paremmin kuin minä. Meistä kahdesta hän on se, jolla on paljon annettavaa ja opetettavaa. Olemme monessa asiassa ihan toistemme vastakohtia, mutta toisaalta Alba on muutamissa asioissa niin samanlainen kuin minä, melkein pelottavan samanlainen. Aika usein hänen ollessaan ihan pikkuriikkinen, ajattelin että jos jotain voisin toivoa, tahtoisin ettei hänestä kasvaisi yhtä herkkää kuin minusta. Mutta toisin näyttäisi käyvän siinäkin. Erona se, etten enää ajattele sen herkkyyden olevan pelkästään negatiivinen asia, oikeastaan päinvastoin. Tuon lapsen touhuja ja tekemisiä katsomalla olen tajunnut, että hän kyllä pärjää. Hän osaa jo nyt näyttää ja sanoittaa tunteensa ja tahtonsa niin paljon paremmin, kuin minä. Hän osaa olla herkkyytensä kanssa, ja siitä haluan ehdottomasti oppia. Niin haluan itsekin osata olla. Haluaisin oppia valjastamaan tuon herkkyyden palvelemaan sitä mitä olen, eikä päinvastoin.

Äitinä sitä haluaisi suojella niin monelta, ihan kaikelta oikeastaan, mutta samaan aikaan tietää ettei voi. Sitä voi vain yrittää tarjota mahdollisimman hyvät eväät siihen, että se pieni ihminen pärjää ihan itse. Kaikkein haastavimmalta tuntuukin vanhemmuudessa aina toisinaan se, että miten sitä osaisi olla tukena, lähellä ja kiinni pitämässä, mutta kuitenkin niin että antaisi toisen kulkea riittävän vapaasti omaa polkuaan. Niin, että antaisi toisen vapaasti kasvaa juuri siksi, joksi tämä tahtoo tulla, antaa toisen kävellä juuri ne kivet ja karikot, jotka tämän täytyy ollakseen se ihminen, joka jo on. Aika usein sitä haluaisi tehdä toisen tien niin sileäksi ja kivettömäksi kuin suinkin mahdollista, oikeastaan aika usein tekisi vain mieli kantaa sylissä ja halauksessa koko matka. Mutta samaan aikaan tietää, että tärkeintä on antaa toisen kulkea itse, kasvattaa pienen luottamusta itseensä ja omiin kykyihinsä. Ja samalla kasvattaa sitä omaansakin. Ja nyt kun mietin omaa elämääni, ja taivaltani tänne asti, olen kyllä järjettömän kiitollinen, ettei kukaan ole tieltäni niitä kiviä keräillyt, vaan olen ihan rauhassa saanut kompuroida niihin, ja nousta ylös niiden kompurointien jälkeen. Yritän tehdä saman hänelle, vaikka se aina välillä niin järjettömän vaikealta tuntuukin.

ps. En tiedä onko ihan okei sanoa näin, mutta tulen ihan järkyttävän onnelliseksi näitä kuvia katsomalla. Alba oli jotenkin ihan erityisen onnellinen tuona iltapäivänä. Poimi isot kimput kukkia sekä minulle, että kuvaaja-Annille, juoksi aina kesken kuvien halaamaan Annia ja halusi kuiskutella tämän korvaan milloin mitäkin salaisuuksia. Iltapäivän kääntyessä iltaan sanoi, ettei haluaisi tämän päivän loppuvan. Eikä ihme, en halunnut minäkään.

Tässä vielä suorat linkit meidän päällä oleviin malliston vaatteisiin:

Mun valkoiset housut täältä ja musta toppi täältä.

Alban sininen mekko täältä, ja  roosan värinen kirjailtu mekko täältä ja melkein samanlainen roosa mekko mun päällä on täältä.

Sanoin saman jo aiemminkin, mutta tämä kesä on jo nyt, juuri kesäkuun vasta alettua, tuntunut enemmän kesältä kuin moni edeltäjänsä kaikkien neljän kesäkuukauden jälkeen. Ja on vähän sellainen kutina, että tämä kesä on jatkumassa samalla teemalla. Olen jo nyt aika vakuuttunut siitä, että tämä tulee oikeasti olemaan tähän astisen elämäni kaunein kesä. Yritän ainakin varmistaa sen onnistumisen parhaani mukaan. Tärkeimpinä tekijöinä onnistuneessa ihan-missä-vaan on tietysti seura – ne ihmiset keiden kanssa kaikki kokemukset jakaa, tai joille ne voi jakaa. Ja seura on kyllä kunnossa. Sen hyvän seuran lisäksi ajattelin varmistella kesän onnistumista myös seuraavilla asioilla..

♡ mökkeillä. Tosi monet mun lapsuuden rakkaimmat muistot liittyy meidän suvun mökille Kannonkoskelle, jonne mentiin ihan jokaisena kesänä. En oikeastaan tiedä kuinka pitkäksi aikaa, mutta kuvittelisin että viikoksi. En ymmärrä miten oli mahdollista mutta samaan aikaan mökillä oli usein äitini neljä sisarusta perheineen. Ja meidän kymmenen hengen perhe oli sieltä pienimmästä päästä. Tuo suvun yhteinen mökki on edelleen olemassa, mutta sen lisäksi vanhemmillani on nykyään myös oma, ihana mökkinsä. Tänä kesänä haluaisin ehtiä sinne vähintään kerran, toivottavasti useamminkin. Haluan järvelle soutelemaan, ulos kokkaamaan, rantaan grillaamaan ja paistamaan muurinpohjalettuja.

♡ tehdä enemmän töitä, kuin aikaisempinä kesinä (kolme työtä, 3-vuotias lapsi ja rempattava asunto ehkä takaavat sen..) , ja olla kokonaisvaltaisemmin lomalla silloin kun sitä on. Eli heinäkuussa kaksi viikkoa ja elokuussa toiset kaksi.

♡ uida meressä ja järvissä niin usein kuin mahdollista, mutta erityisesti iltaisin. Ja aamuisin ennen töitä.

♡ juosta kaupungin toisella laidalla sijaitsevasta lapsen päiväkodista kotiin aina, kun se vaan ajallisesti on mahdollista. Kulttuurisauna osuu sopivasti matkan varrelle, joten samalle reissulle voi helposti ujuttaa myös tuon edellisen.

♡ suunnitella vähemmän kuin aiempina kesinä. Haluan jättää mahdollisimman paljon aikaa ja tilaa yllätyksille ja spontaanille tekemiselle. Haluan lähteä kotoa aamulla tietämättä oikeastaan mitä aion tehdä, ja palata illalla kotiin onnellisena kaikesta siitä mitä ihanaa päivä toikaan tullessaan.

♡ matkustaa kotimaassa. Turku on ihana, erityisesti kesäisin. Porissakaan en ole koskaan käynyt ja tänä kesänä se saa luvan muuttua.

♡ remontoida ja sisustaa uutta kotia. Tiedän todellakin mitä teen aina silloin kun sataa, on kylmää, harmaata ja pilvistä. En malta odottaa, että muutto on kunnolla ohi, ja asunto siltä osin valmis että sitä voi oikeasti alkaa laittaa meille kodiksi.

♡ juoda vähemmän alkoholia kuin aiempina kesinä. Luonnoksissa on jo pitkään ollut tekeillä postaus alkoholista, muuttuneesta suhtaumisestani siihen, syitä siihen miksi olen sitä käyttänyt ja siihen miksi nyt en enää tahdo sitä juurikaan käyttää. Yritän saada sen valmiiksi heti, kun kiireet vähän helpottavat, sillä se on ehdottomasti yksi sellaisista teemoista joista haluaisin ihan älyttömästi teidän kanssa keskustella, kuulla näkemyksiä ja kokemuksia.

♡ käyttää ainakin yksi kesälomaviikoista mummolassa, eli mun vanhempien luona maalla. Asuimme siellä viime vuonna mm.koko kesän, joten tiedän että ihan erityisesti Alba kaipaa sinne ihan älyttömästi: uimaan pihan altaaseen, auttamaan mummoa puutarhatöissä, retkeilemään ja juoksemaan ystäviensä Leon (kissa) ja husse (ruohonleikkuri) perässä.

♡ syödä ulkona aina kun se säiden puolesta on mahdollista. Enkä nyt siis tarkoita ulkona ravintoloissa syömistä (vaikka sitäkin tulee kyllä kesäisin useammin tehtyä), vaan pihalla syömistä, oman keittiön ja grillin antimista. Kaikkihan tämän tietää, mutta ulkona syödessä kaikki maistuu aina vähän paremmalta.

♡ aloittaa joogan. Tänäkin kesänä ympäri kaupunkia järjestetään viikottain joogaa ulkona; puistoissa, terasseilla jne. Itse ajattelin kokeille Sörnäisten Rantatiellä sijaitsevan Le Blonin kesäjoogaa aina keskiviikkoisin ja lauantaisin, tai ainakin toisena niistä. Ja sen jälkeen voikin pelata vielä vaikka erän padelia viereisellä kentällä, ja niiden jälkeen pulahtaa uimaan viereiseltä mattolaiturilta. Ja sittenhän onkin jo melkein lounasaika ja tuolta samalta terassilta löytyy niin Vallila Bites kuin NA’AM Kitchenkin nälkäisille.

♡ pyöräillä kaikkialle, kaupunkipyörillä tietysti sillä olen unohtanut oman pyöräni muutama kesä sitten jonnekin, ja luulen ettei se ehkä enää ole enää siellä minne olen sen unohtanut. Enkä voi edes tarkistaa asiaa, sillä en kuollaksenikaan muista mikä se paikka on.

♡ Nukkua yön ulkona. Annika oli muistaakseni listannut tämän omaan kesän toivelistaansa, ja tajusin silloin että haluaisin todellakin tehdä saman. Leiriytyä johonkin ihanaan paikkaan lähelle vettä. Pakata mukaan hyvät eväät, otsalampun, pehmeät makuupussit ja tyynyt, hyvän kirjan ja uintikamat. Ottaa illan tullen pikkuinen kainaloon ja nukahtaa luonnon lauluihin.

Tiesittekö että miljoona kertakäyttöistä muovipulloa ostetaan joka minuutti. Siis joka ikinen minuutti. Ja vain n.7% niistä pulloista päätyy kierrätykseen. Yhden pullon maatumiseen menee n.450 vuotta. Siis yhden. 450 vuotta. Kierrätetyksi pääsemisen sijaan suurin osa noista muovipulloista päätyy maailmamme valtameriin. Niihin päätyy vuodessa arviolta 8- 12 miljoonaa tonnia muovia. On arvioitu, että vuonna 2050 merissä on enemmän muovia kuin kaloja. Se tuntuu ihan järkyttävältä.

Luulen että yhä useampi meistä on herännyt ajattelemaan omaa kulutuskäyttäytymistään, ekologisuuttaan ja sitä kuinka itse voi vaikuttaa luonnon kuormitukseen, tai siis sen vähentämiseen. Uskon, että yhä useampi meistä jättää ostoksia tehdessä muovikassit ostamatta, ei todellakaan ota pakasteita pieneen pussiin ja pyrkii pakkaamaan hedelmät ja vihanneksetkin omiin kestopusseihinsa. Moni takuulla kierrättää kotona syntyvää jätettä huolellisesti ja tutkailee omaa kulutustaan muutenkin.

Erityisen hienoa on ollut huomata, että yhä useampi brändi kiinnittää enenevissä määrin huomiota ekologisiin ja kestävää kehitystä tukeviin arvoihin. Erityisen innoissani olen yrityksistä, joiden koko tuotanto perustuu jo olemassa olevan materiaalin hyödyntämiseen ja hyötykäyttöön.

Haluaisin esitellä teille niistä nyt yhden. OHOY SWIM:in. OHOY on kahden upean naisen, Suomalaisen Hennan ja Tanskalaisen Annan merkki, joka nimensä mukaisesti valmistaa ja myy siis uima-asuja. Heidän uimapukujensa yhtenä suurimpana valttikorttina, järkyttävän kauniiden värien ja mallien lisäksi, on se että nuo uimapuvut ja bikinit on siis valmistettu täysin kierrätysmateriaaleista. Uimapukujen kankaat valmistetaan Italiassa merissämme aiemmin lojuneista muovijätteestä, ja kankaista ommellaan Dubaissa reiluissa oloissa näitä aivan järisyttävän kauniita uima-asuja.

Ostin viime kesänä itselleni ensimmäisen heidän uimapukunsa ja kun jaoin siitä kuvan stoorissani sain ennätysmäärän kyselyitä siitä, mistä noin kauniita uimapukuja saa. Moni teistä on kysellyt myös bikinien ja uusien mallien perään ja voin nyt ilokseni kertoa, että tänä kesänä OHOY:lta saa niiden kokouimapukujen lisäksi myös vähintään yhtä kauniita bikineitä.

Omani pääsi viime kesänä uimaan (vaikka totuuden nimissä käytin tuota uimapukua aika usein myös shortsien ja korkeavyötäröisten farkkujen kaverina ikään kuin toppina) enemmän kuin varmaan mikään uima-asuni koskaan aiemmin. Ja voin kertoa, että pitää täysin paikkansa kun sanotaan että nämä uimapuvut kestävät tavallista paremmin kloorivettä, aurinkoa ja kulutusta. Omani näyttää edelleen ihan uudelta paljosta käytöstä huolimatta. Värikään ei ole mennyt miksikään, vaikka alkuun sitä vähän pelkäsin.

Jos haluatte hemmotella itseänne, niin suosittelen lämpimästä sijoittamaan kauniiseen uima-asuun. Ihan erityisesti sellaiseen, joka tukee kestävää kehitystä ja jonka ostamisesta tulee morkkiksen sijaan aidosti hyvä olo. Siis sen lisäksi, että näissä tuntee itsensä oikeasti tosi nätiksi.

Tämä uusi, myös bikineitä sisältävä, MOTEL- mallisto on nyt ennakkotilattavissa OHOY:n omasta nettikaupasta.

Pst. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan aidosti olen vaan aivan todella innoissani tästä brändistä: heidän tuotteistaan, arvoistaan, tyypeistä merkin takana sekä tästä visuaalisesta ilmeestä ja fiiliksestä.

Kaikki kuvat OHOY SWIM:in