Tietää, että on kevät kun pukeutuminen alkaa taas kiinnostaa. Olen aika varma, että käytin koko talven kahta yläosaa (valkoista isoa neuletta tai mustaa hupparia), alaosia käytössä oli ehkä tuplamäärä paitoihin (mustat -, siniset ja valkoiset suorat farkut sekä musta-valkoruudulliset suorat housut), takkeja tuplamäärä housuihin nähden (leopardinen tekoturkki, musta iso untuvatakki, nilkkamittainen kamelitakki, liki nilkkamittainen kamelitakki, polvitpituinen kamelitakki, harmaa- , vaaleanpunainen ja musta villakangastakki, vihreä parka ja ruudullinen pitkä takki), kengistä käytin ehkä kahta paria. Ei siis ihme, ettei pukeutuminen koko talvena juuri kiinnostanut. Oikeastaan yksikään vaatekappale omassa vaatekaapissa ei ollut sellainen, josta olisin erityisemmin pitänyt. Ei ollut niitä sellaisi luottovaatteita, jotka olisivat aina tuntuneet hyvältä päällä ja saaneet olon piirun verran varmemmaksi ja pystyvämmäksi. Totuuden nimissä teki aika monena aamuna mieli tuikata koko vaatekaappi tuleen, jotta olisi sitten hyvä syy ostaa tilalle uusia. Mutta, en kuitenkaan tehnyt niin. Yllätys, yllätys. En edes sitä jälkimmäistä. Taisin koko talven (marraskuu-maaliskuu) aikana ostaa kaksi takkia, yhden neuleen, yhden t-paidan ja parin kenkiä. Siinä kaikki. Muutaman vuoden takaiseen ostoskäyttäytymiseeni verrattuna tuo on noin 175% vähemmän.

Nyt lämmön ja valon lisääntyessä on taas saanut kaivaa varastoista ne kevyemmät vaatteet: ohuet kauluspaidat, liehuvat housut, vajaamittaiset farkut, valkoiset t-paidat, mekot, hameet ja haalarit. Ja kaikki ne kevättakit. Ja tennarit. Ja yhtäkkiä ei enää todellakaan tee mieli tuikata tuleen yhtään mitään. Aamuisin vaatekaapilla on lähinnä valinnanvaikeus sen suhteen mitä haluaisi pukea päälleen, sillä kivoja vaihtoehtoja olisi niin monta.

Olen ajatellut pysytellä tällä samalla älä osta juuri mitään uutta – linjalla jatkossakin, mutta muutaman asian haluaisin nyt tulevaa kevättä ja kesää ajatellen hankkia. Yksi niistä on pellavainen puku (siis bleiseri ja housut), toinen klassinen beige tai harmaa trenssi (en ole koskaan omistanut sellaista, ja nyt on tullut sellainen tunne että jokaisella itseään kunnioittavalla kolmekymppisellä tulisi olla sellainen), sekä pitkä keltainen kietaisumekko valkoisilla pilkuilla. Noiden jälkeen vaatekaappini ei kaipaa enää mitään. Paitsi karsimista ja kierrättämistä.

Kierrättämisestä puheenollen: olen vihdoin ja viimein krhm viemässä vähälle käytölle jääneitä vaatteitani myyntiin ja mietin tässä, että mikä teidän mielestä olisi paras paikka/tapa tehdä se. Olin ajatellut kiikuttaa nuo ikea-kassilliset hyväksi todettuun Vallilan Stooriin, joka on noin niinku muutenkin todella kiva paikka, mutta mietin vielä että olisiko joku toinen tapa ehkä helpompi. Stoori on suhteellisen kaukana meiltä kotoa, ja sinne olisi kuitenkin mentävä melkein päivittäin, koska haluan pitää pöydän siistinä ja viedä sinne tavaraa aina vain vähän kerrallaan, niin että niiden tutkiminen on asiakkaalle helpompaa ja miellyttävämpää. (Tässä muuten ilmainen vinkki kaikille kirppistelijöille: älä koskaan kasaa myytäviä tuotteita pöydälle suurina kasoina. Kukaan ei jaksa käydä läpi sellaisia. Sen sijaan viikkaa tuotteet pöydälle nätteihin, pieniin pinoihin ja täytä niitä sitä mukaan, kun menevät kaupaksi.) Vien kuitenkin tuotteet todennäköisesti myyntiin jo tämän viikon aikana, ja lupaan ilmoitella teille heti kun tiedän mihin ne päätyvät.

Pst. Instagramissa on nyt edelliseen postaukseen liittyen arvonta, johon on aikaa osallistua keskiviikkoon 9.5 asti. Käy kurkkaamassa instagramista uusin kuva ja siihen kommentoimalla olet mukana arvonnassa.

pst nro.2. Olen niin kiitollinen kaikista viesteistä, joita olen tuohon postaukseen liittyen saanut. Ja kiitollisuuden lisäksi olen aika mykistynyt siitä, kuinka rohkeita, sisukkaita ja pelottomia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella on.

 

Ulkona ikkunoiden takana paistaa aurinko niin kirkkaasti ja lämpimästi, ettei varmaan vielä kertaakaan tänä vuonna. Oli tarkoitus viettää tämä lauantai kolmen ihanan ystävän kanssa: ulkoilla, laittaa yhdessä lounasta, vaan toisin kävi. Makoilen tällä hetkellä sairaalasängyllä odottamassa lääkärikäyntiä, jo viidettä kertaa tällä viikolla. Turhauttaa ja ehkä vähän pelottaakin, mutta samalla on tosi luottavainen olo että kaikki menee varmasti lopulta hyvin. Olen kuitenkin vähän kateellinen kaikille teille, jotka saatte nauttia tuosta ihanasta kevätauringosta. Ottakaa kaikki ilo irti meikäläisenkin puolesta.

 

Mistään hengenvaarallisesta ei ole kysymys, mutta tilanne voi kuitenkin mahdollisesti vaatia leikkauksen. Sen vuoksi joudun nyt paastoamaan, ja vaikka söinkin todella tuhdin aamiaisen vain muutama tunti sitten, niin tällä hetkellä eniten harmittaa se, etten saa syödä. Juuri nyt tekisin melkein mitä vain Hesburgerin juustohampurilaisesta (torstaina tässä samassa tilanteessa, samalla sängyllä maatessani haaveilin ihan samaa, mutta heti kun olisin saanut syödä, ei hampurilaista todellakaan enää tehnyt mieli), Gateaun pistaasisolmusta ja Myrttisten suolakurkuista. Vähän myös harmittaa se, että torstain sairaalereissulle ostetut ristikkolehdet ovat poikaystävän sängyllä, eivätkä täällä, sillä en tiedä juuri nyt mitään parempaa kuin niiden täyttäminen. Ok, Netflixistä löytyvä Rahapaja- nimimen sarja vetää melkein ristikoillekin verran. Jos et ole vielä katsonut, niin katso. Lupaan, että tykkäät. Tai jos et tykkää, niin kerro – koska haluan ymmärtää, miten siitä voisi olla tykkäämättä.

 

 

Olen nukkunut viimeiset viisi vuorokautta kipujen vuoksi todella heikosti, lähinnä sellaisia lyhyitä pätkiä siellä ja täällä. Ja niiden aikana nähnyt melko erikoisia unia. Viime yön normaaleimmassa unessa olin saanut ajan meikkiin tämän iltaista IBA-gaalaa varten. Puku ja kampaus olivat ihanat, tunsin itseni siinä unessa aivan uskomattoman kauniiksi. Menin meikkiin ja meikkitaitelija teki ensin kevyen, kuulaan ja kauniin meikiin, jonka päälle sotki sormin sellaista likaisen lilaa luomiväriä. Siis koko kasvoille. Niin, että näytin siltä että koko kasvoilla olisi sellaisia kolmen asteen palovammoja. Kummastelin asiaa, mutta meikkaaja kertoi sen olevan tämän hetken suurin trendi, ja todella monella muullakin tulisi olemaan samanlainen meikki. Sanomattakin lienee selvää, ettei ollut.

Mutta sehän olikin vain uni. Jään jännityksellä seuraamaan oliko enne-sellainen, ja kuinka moni gaalassa rokkaa tätä trendiä.

 

takki: h&m // housut: Never Denim // paita: Makia* // kengät: Vans // laukku: KappAhl

 

Ostin muuten tämän kuvien takin vähän hätäpäissäni uudenvuodenaattona, oli kylmä ja minulla liian ohut takki. Halusin jotain muuta kuin untuvatakin, mutten omistanut mitään tarpeeksi lämmintä sellaista. Tämä takki oli alennuksessa ja ainoa laatuaan. Nappasin sen mukaani vähän sellaisella ajatuksella, että se sopii juuri nyt tähän tarpeeseen, mutta pelkäsin ettei sille ehkä myöhemmin tulisi kuitenkaan käyttöä (en yleensä koskaan osta mitään sellaisella ajatuksella). Olin todella väärässä. Tämä oli ehdottomasti koko talven käytetyin vaatekappale. Sopii kaikkeen, ja sai oikeastaan aivan kaikki asukokonaisuudet näyttämään asteen verran mietitymmiltä ja erityisemmiltä. Ja mikä parasta, en palellut tässä koskaan.

Tuntuu samaan aikaan sekä ihanalta, että vähän kamalalta, että ulkona on jo liian lämmin tälle. Kaikki muut talvitakit sullon säilöön kyllä enemmän kuin mielelläni, eikä todellakaan tule ikävä, mutta tämän jätän ehkä vielä hetkeksi eteisen naulakkoon roikkumaan. Aiempia vuosia ajatellen vappuna tai juhannuksena tälle saattaa aivan hyvin tulla käyttöä…

 

 

 

Luin tämän tekstin läpi ja tajusin, etten varmaan koskaan ole kirjoittanut yhtä vähän järkevää ja yhtenäistä tekstiä. Laitetaan kipulääkkeiden piikkiin, ja annetaan mennä.

Tykkään näistä kuvista ja tuosta asusta niin paljon, että halusin ehdottomasti saada nämä tänne. Muistan myös kuinka onnellinen olin tuona aurinkoisena lauantaina. Tuntui, ettei yksikään huoli saavuttanut, mikään ei stressannut, vaan ihan kaikki oli hyvin. Juuri nyt ei ole yhtään sellainen olo.

-Juuri äsken ovelle tuotu CocoVi:n tuotepaketti, joka sisälsi siemenien ja marjojen lisäksi mm.levykaupalla raakasuklaata ja laatikollisen luomulaatuisia pähkinäisiä valipäläpatukoita. Täydellinen ajoitus sillä meillä onkin ollut missiona lopettaa karkin (ja vaalean, ei todellakaan raaka- suklaan syönti)

-Täydelliset ginatricotin mustat farkut. Ovat pelastaneet viimeisen kuukauden aikana niin monelta asukriisiltä. Ovat ylhäältä istuvat, lahkeista leveähköt, vähän vajaamittaiset ja rispaantuneet ja niissä on tietysti korkea vyötärö.

– Rutiinit. Rakastan tehdä asioita sen kummempia suunnittelematta. Suunnitelmat tuntuvat usein itse asiassa tosi ahdistavilta. Harvoin sovin esimerkiksi treffejä ystävien kanssa etukäteen, vaan soitan ja kerron että haluaisin nähdä nyt. Enkä useinkaan suunnittele päivän kulkua juurikaan etukäteen, vaan teemme mitä kulloinkin juuri sinä päivänä mieli tekee. Mutta sen vapaan haahuilun rinnalle kaipaan myös rutiineja. Ja rakastan niitä. Iltarutiineihin kuuluu kasvojen puhdistus, joka on lähestulkoon jo riitti, sillä teen sen sellaisella pieteetillä ja hartaudella etten kovinkaan montaa muuta asiaa. Ja joka aamu teen saman 10minuutin kasvojumpan, jonka jälkeen painelen kasvojen akupisteitä noin viiden minuutin ajan.

– Terveys. Sairastin melken koko joulu- ja tammikuun, joten tuntuu aivan uskomattoman ihanalta kun on vihdoin ihan kunnossa, ja ollut sitä jo pidempään kuin kuukauden.

– Aurinko. Ei varmaan tarvi perustella mitenkään.

– Rohkeus. Että uskallan olla juuri niin paljon tai vähän kun oikeasti olen. Ainakin välillä..

– Alba, joka on yhtäkkiä alkanut pyytämään iltaisin anteeksi niitä asioita missä on toiminut väärin tai huonosti. Sellaisiakin, jotka ovat menneet minulta ohi.

– Se, että tänään on keskiviikko enkä ole menettänyt hermojani vielä kertaakaan, vaikka voin paljastaa että aika lähellä se on ollut useana aamuna kun kaikki heräämisestä päiväkotiin asti tehdään kiljumisen ja sätkimisen ja rimpuilun saattelemana (ok. Ei ihan joka aamu, ja ei oikeasti ihan kaikkea). Uhmaikä, ahh! Love u.

– Se, että saan WSOY:lta luettavaksi juuri minulle valittuja kirjoja heidän uutuuksistaan. Tänään sain käsiini J.S Monroen Löydä Minut- dekkarin, jonka pelkän takakannen lukeminen ahdisti ja pelotti. Tekisi mieli tarttua kirjaan heti, mutta kokemuksesta tiedän ettei kannata tehdä sitä ennen kuin on varma siitä, että meikäläisellä on aikuista seuraa 24h/vrk vähintään viikon kirjan lukemisen jälkeen, ja tietysti sen aikana. Nään painajaisia, alan pelätä pimeää (olen 30, ja kyllä) ja jokaista ääntä, vastaantulijoista nyt puhumattakaan.

– Ruoka. Ja erityisesti juuri äsken lounaaksi syömäni sitruunarisotto, joka oli niin hyvää että teki vähän mieli itkeä.

– Kaksi viikkoa sitten lahjaksi saatu kukkakimppu on edelleen hengissä ja voi hyvin. Eilen karsin kimpusta ne eniten pystyyn kuolleen näköiset yksilöt, ja nyt se näyttää taas ihan tuoreelta ja uudelta.

– Ystävät. Erityisen kiitollinen olo viime lauantai-illasta ja kolmen ystävyksen keskusteluista. Puhuimme mm parisuhteista ja ajattelimme kaikki aiheesta todella eri tavoin, mutta ymmärsimme silti toisiamme. Tässä muuten aihe, josta haluaisin ehdottomasti kirjottaa. Kiinnostaisiko?

– Tulevaisuus. Se, että se alkaa hiljalleen kirkastua. Niin paljon kaikkea hyvää ja ihanaa ja mielenkiintoista ja kivaa mihin haluaisin (ja tiedän voivani) ryhtyä. Erityisen hyvältä tuntuu se, että ympärillä on joukko ihmisiä, joiden kanssa tiedän voivani tehdä ihan mitä vain.

– Koti. Aina vaan. Sain ripustettua juuri taulut seinälle. Istun tässä keittiön, valkoiseksi maalatun, pöydän ääressä. Ikkunoista näen sinisen, pilvettömän taivaan. Koti on siisti. Astian- ja pyykinpesukone hurisee. Tuoreita kukkia on jokaisella ikkunalaudalla, ja viherkasvienkin määrä triplaantunut viimeisten viikkojen aikana.

– Oma aika. Juuri nyt. Tiedän, että seuraavat viisi tuntia ovat ihan vain minulle itselleni ja tälle näppäimistölle.


jacket: bik bok / polo: soaked in luxury (kaverilta  salaa lainattu…) / jeans: bik bok

Kiitollinen olo myös tyypistä, joka otti nämä kuvat. Ihan jo pelkästään siksi, että on olemassa, mutta myös siksi että pitää valokuvauksesta melkein yhtä paljon, kuin minä.

Kuvat: Rami Karhapää

Processed with VSCO with f2 preset collage5

Ohhoh. Asukuvia. Edellisestä kerrasta on varmaan suunnilleen puoli vuotta. Tosin sen jälkeen on tullut muutenkin ehkä viisi postausta, joten..
En ole ihan vielä päässyt kärryille siitä miksi näiden kuvien blogiin asti saaminen tuntuu niin haastavalta. Pukeudun kuitenkin joka päivä. Yleensä vieläpä niin, että viihdyn vaatteissani, eikä peiikuvakaan ahdista. Yleensä en vain yksinkertaisesti muista, tai silloin kun muistan on niin pimeää, ettei kuvaamisesta tule yhtään mitään.
Nyt kuitenkin ajattelin (huom! Ajattelin. En esimerkiksi luvannut, sillä tunnen itseni..) kunnostautua tälläkin saralla näin uuden vuoden kunniaksi. Uusi vuosi, uusi minä, vanhat lupaukset. Mutta nyt on vähän sellainen tunne, että tässä ajatuksessa saatan jopa pysyä, sillä oivalsin, että näitähän kuvaa helposti ihan itsekseenkin. Tähän asti kun olen uskotellut itselleni, että kyllähän minä niitä asupostauksia tekisin, jos vain olisi joku joka niitä kuvaisi. Mutta nyt kun sellaista ei ole, niin hoidan homman kyllä ihan itseksenikin, Tulkoon tästä siis mm. asukuvien vuosi 2018

Processed with VSCO with f2 preset

Mutta se asuista. Puhun juuri nyt mieluummin vaikka asumisesta, ja siitä kuinka hyvältä uusi koti ja – kaupunginosa tuntuu. Koko viime viikkoa oli yksi parhaita pitkään aikaan, vaikka kaikki oli niin tavallista, kuin vain voi olla. Mutta kahdeksan kuukauden seilaamisen ja epämääräisyyden jälkeen on ollut aivan järkyttävä ikävä juuri sitä meidän omaa, tavallista arkea. Meidän omia rutiineja, menoja ja olemista. Aamuisin tuntui hyvältä herätä aikaisin, valmistaa aamiainen ja mitata kahvit mutteripannuun omassa keittiössä, kaivaa vaatteet omasta vaatekaapista, harjata molempian hampaat omassa pesuhuoneessa, juoda kahvit ratikassa matkalla Alban päiväkotiin ja lähteä sieltä omiin töihin. Kaikki se tavallisin on tuntunut niin mukavalta; iltapäivän hoidosta haku ja kauppareissu, iltapäivän ruoan laittaminen, pyykin peseminen, iltapesut, – pusut ja -sadut.
En ole voinut ihan täysin rehellisesti sanoa tätä pitkään aikaan, mutta nyt voin:
Olen oikeasti aika helvetin onnellinen.
Pardon my french. Mutta, kun olen.

Processed with VSCO with f2 presetcollage3

Vähän on tässä uudessa arjessa ollut totutteleminen siihen, että yhteistä aikaa lapsen kanssa on niin paljon aiempaa vähemmän. Siinä missä omilla viikoillani olin Alban kanssa oikeasti 24/7, seitsemänä päivänä viikossa, olenkin nyt vain muutaman tunnin aamusta, ja viitisen tuntia illasta ennen nukkumaanmenoa. Mutta ehkä siihenkin tottuu? Nyt tuntuu vaan jotenkin todella hurjalta, että huomenna on jo sunnuntai ja minun viikkoni on jo ohi. Tietysti nyt kun olemme taas samassa kaupungissa, näemme myös ns.toisen viikoilla ainakin muutaman kerran viikossa, mutta silti. Mutta ehkä tähänkin kaikkeen tottuu. Uusi on aina uutta. Ja kun kaikki muu tässä uudessa tuntuu niin hyvältä, niin yritän kestää tämän miinuksen, ja kehitellä sen helpottamiseksi jotain.

Nyt jatkamme täällä lauantaita ja korujen tehtailua tuon ei-enää-niin-pienen kanssa.
Illaksi odotamme ystävääni Annia kylään (hox! Anni!).
Toivon, että saavut pizzalaatikon ja punaviinipullon kanssa. Ruokapöytää ei ole, viinilaseista nyt puhumattakaan, mutta näillä lautalattioilla isojen ikkunoiden edessä viini maistuu ihan hyvältä kahvikupeistakin.

Mukavaa lauantaita myös sinne ja sulle.

Processed with VSCO with f2 preset

jacket: bik bok*
sweater: bik bok
beanie: bik bok

trousers: kappAhl*
shoes: adidas
bag: & other stories

*saatu

pst. tuo postauksen otsikko sai inspiraationsa tästä kuvien takista, joka on larger than life.