Larger than life 13 tammikuu 2018 - 15:25
Ohhoh. Asukuvia. Edellisestä kerrasta on varmaan suunnilleen puoli vuotta. Tosin sen jälkeen on tullut muutenkin ehkä viisi postausta, joten..
En ole ihan vielä päässyt kärryille siitä miksi näiden kuvien blogiin asti saaminen tuntuu niin haastavalta. Pukeudun kuitenkin joka päivä. Yleensä vieläpä niin, että viihdyn vaatteissani, eikä peiikuvakaan ahdista. Yleensä en vain yksinkertaisesti muista, tai silloin kun muistan on niin pimeää, ettei kuvaamisesta tule yhtään mitään.
Nyt kuitenkin ajattelin (huom! Ajattelin. En esimerkiksi luvannut, sillä tunnen itseni..) kunnostautua tälläkin saralla näin uuden vuoden kunniaksi. Uusi vuosi, uusi minä, vanhat lupaukset. Mutta nyt on vähän sellainen tunne, että tässä ajatuksessa saatan jopa pysyä, sillä oivalsin, että näitähän kuvaa helposti ihan itsekseenkin. Tähän asti kun olen uskotellut itselleni, että kyllähän minä niitä asupostauksia tekisin, jos vain olisi joku joka niitä kuvaisi. Mutta nyt kun sellaista ei ole, niin hoidan homman kyllä ihan itseksenikin, Tulkoon tästä siis mm. asukuvien vuosi 2018
Mutta se asuista. Puhun juuri nyt mieluummin vaikka asumisesta, ja siitä kuinka hyvältä uusi koti ja – kaupunginosa tuntuu. Koko viime viikkoa oli yksi parhaita pitkään aikaan, vaikka kaikki oli niin tavallista, kuin vain voi olla. Mutta kahdeksan kuukauden seilaamisen ja epämääräisyyden jälkeen on ollut aivan järkyttävä ikävä juuri sitä meidän omaa, tavallista arkea. Meidän omia rutiineja, menoja ja olemista. Aamuisin tuntui hyvältä herätä aikaisin, valmistaa aamiainen ja mitata kahvit mutteripannuun omassa keittiössä, kaivaa vaatteet omasta vaatekaapista, harjata molempian hampaat omassa pesuhuoneessa, juoda kahvit ratikassa matkalla Alban päiväkotiin ja lähteä sieltä omiin töihin. Kaikki se tavallisin on tuntunut niin mukavalta; iltapäivän hoidosta haku ja kauppareissu, iltapäivän ruoan laittaminen, pyykin peseminen, iltapesut, – pusut ja -sadut.
En ole voinut ihan täysin rehellisesti sanoa tätä pitkään aikaan, mutta nyt voin:
Olen oikeasti aika helvetin onnellinen.
Pardon my french. Mutta, kun olen.
Vähän on tässä uudessa arjessa ollut totutteleminen siihen, että yhteistä aikaa lapsen kanssa on niin paljon aiempaa vähemmän. Siinä missä omilla viikoillani olin Alban kanssa oikeasti 24/7, seitsemänä päivänä viikossa, olenkin nyt vain muutaman tunnin aamusta, ja viitisen tuntia illasta ennen nukkumaanmenoa. Mutta ehkä siihenkin tottuu? Nyt tuntuu vaan jotenkin todella hurjalta, että huomenna on jo sunnuntai ja minun viikkoni on jo ohi. Tietysti nyt kun olemme taas samassa kaupungissa, näemme myös ns.toisen viikoilla ainakin muutaman kerran viikossa, mutta silti. Mutta ehkä tähänkin kaikkeen tottuu. Uusi on aina uutta. Ja kun kaikki muu tässä uudessa tuntuu niin hyvältä, niin yritän kestää tämän miinuksen, ja kehitellä sen helpottamiseksi jotain.
Nyt jatkamme täällä lauantaita ja korujen tehtailua tuon ei-enää-niin-pienen kanssa.
Illaksi odotamme ystävääni Annia kylään (hox! Anni!).
Toivon, että saavut pizzalaatikon ja punaviinipullon kanssa. Ruokapöytää ei ole, viinilaseista nyt puhumattakaan, mutta näillä lautalattioilla isojen ikkunoiden edessä viini maistuu ihan hyvältä kahvikupeistakin.
Mukavaa lauantaita myös sinne ja sulle.
jacket: bik bok*
sweater: bik bok
beanie: bik bok
trousers: kappAhl*
shoes: adidas
bag: & other stories
*saatu
pst. tuo postauksen otsikko sai inspiraationsa tästä kuvien takista, joka on larger than life.