collage

Sain kommentin, jossa toivottiin ettei täällä blogissa oltaisi koko ajan niin synkissä tunnelmissa. Ja totta, pläräsin nopeasti muutaman kuukauden postaukset läpi, ja kyllä: melkoisen syvissä vesissähän täällä on viime aikoina uiskenneltu. Nyt se saa luvan muuttua. Koska kyllähän fakta on kuitenkin se, että elämä on silti pääosin pelkästään ihanaa. Tänään uidaan siis ihan vaan käsipohjaa todella matalassa rantavedessä. Niin matalassa, ettei voi olla varma onko oikeastaan ihan siellä rannan puolella vaan. Mahdollisesti.

Olen oikeastaan aina ollut se tyyppi, joka muistaa kaiken ja on kartalla kaikesta. Ei myöhästele eikö hukkaa tai unohda tavaroitaan. Vaan toisin on nykyään. Sähellän ja husellan, minkä ehdin. Unohtelen tavaroita ja sovittuja menoja. Hukkaan milloin avaimet, millon laukun tai puhelimen. Mutta sekoilen kyllä ihan vain noin muutenkin. Tässä koottuna muutaman viime päivään upsista-hetket.

1. Löysin meidän jääkaapista glögin, jonka päiväys oli mennyt umpeen 31.05.2014 (!!!) olemme muuttaneet tähän asuntoon 1.6.2014. Olemme siis mitä ilmeisimmin keskellä kesää kokeneet tarpeelliseksi muuttaa vanhasta asunnosta tänne uuteen tuon jo tuolloin vanhentuneen glögipurkin, koska miksipä ei. Ja kun sekään ei vielä riittänyt, niin olemme säilyttäneet sitä jääkaapissa yli kaksi vuotta! En tajua miten tämä on edes mahdollista. Etenkin, kun Roman äiti siivoaa jääkaapimme suunnilleen kahden viikon välein niin, että aina toisinaan myös edellisenä päivänä ostettuja ruokia on heitetty menemään. Mutta tuota glögiä on nyt kyllä lämmöllä vaalittu. Purkki oli niin pullea, että olin varma että se räjähtää kun liikutan sitä. Ehkä muutkin jääkaappia siivonneet ovat pelänneet samaa? Tuohon glögiin ei varmaan olisi tarvinnut edes punaviiniä? Mitä sanotte, heitetäänkö vai muutetaanko se vielä yhteen uuteen kotiin?

2. Hyppäsin kotoa lähtiessä väärään ratikkaan. Kutosen sijasta kasiin, ja huomasin tämän tietysti vasta sitten kun oltiin menty tosi reilusti jo metsään, eli kauas siitä mihin olisi oikeasti pitänyt mennä. Myöhästyin sovitusta tapaamisesta ja ehkä vähän myös ärsyynnyin. Tästä luulisi tietysti ihmisen viisastuneen ja olevan valppaampana ratikoiden kanssa. Ja tavallaan kyllä olinkin. Hyppäsin kotimatkalle ihan oikeaan ratikkaan. Mutta. Vielä yhtä pysäkkiä ennen omaa pysäkkiäni olin ihan skarppina, painoin nappia ja kaikkea. Mutta sitten. Uppouduin niin omiin ajatuksiini siinä yhden pysäkinvälin matkalla, että havahduin vasta ARABIASSA että voisi ehkä pikkuhiljaa jäädä poiskin. Kotiin oli siinä vaiheessa matkaa 2km, sen 200m sijaan.

3. Päätin illalla olla kaukaa viisas ja ladata aamuksi kahvit valmiiksi keittimeen. Latasin sitten ihan niin valmiiksi, että myös keitin ne kahvit silloin illalla. Onneksi heräsin yöllä janoon, ja huomasin tämän erheen. En ole ihan varma olisiko muuten aamulla enää ollut kotia, jossa juoda sitä kahvia. Tai no, nokikahvit varmaan olisi saanut.

4. Käytän aika vähän julkisia, ja aina kun käytän ostan lipun. Aina. Olen niin nössö, etten todellakaan edes uskaltaisi matkustaa ilman. Mutta silti tämä tapahtui: Istuin metrossa matkalla töihin. Hakaniemestä nousi sisään kasa tarkastajia. Olin ensimmäinen, jolta pyydettiin lipua. Maailman noloimpana, häpeän puna kasvoilla, sydän n.500000 lyöntiä sekunnissa pamppaillen kerroin ettei minulla ole lippua. Tarkastaja kirjoitti sakon, ja käski vielä tilamaan puhelimella lipun jos matkani jatkuisi vielä. Menin ja tilasin lipun vain huomatakseni, että olin tilannut sen jo ennen sinne metroon nousemista. Voin kertoa, että ihan hieman tarkastaja oli ihmeissään kun kerroin että eheii eiku hei kyllä mulla sittenkin oli tämä lippu täällä ja olin tilannut sen jo siellä metron rullaportaiden yläpäässä ihan niinku aivan joka ikinen kerta muutenkin, mutta en vain _mitenkään_ muistanut sitä. En edes sen kolmen minuutin aikana kun kirjoitit sitä 80€ sakkoa. Sori mutta ei sori.

5. Tilasin kotiin burriton Chalupasta ja kaksi iso donitsia Arnoldsilta. N.tunti niiden syömisen jälkeen täysin normaalisti unohdin, että olin syönyt ja lämmitin jääkaapista suunnilleen kolmen hengen annoksen jauhelihakeittoa, jonka kauhomisen puolessa välissä muistinkin syöneeni jo. Söin kuitenkin lautasen tyhjäksi. Koska, tietysti.

Takki: zara / paita: zara / housut: Never Denim/Bik Bok* / Kengät: Adidas / Laukku: Mango

*saatu blogin kautta

Kuvat: Roman Trishin

 

*Kaupallinen yhteistyö yhdessä Marimekko :n kanssa

imageDSC_3962

Jos ihan erityisesti eilen mietin naiseutta ja kaikkea sitä, mitä minä siihen liitän. Niin tänään, ja viime aikoina ihan erityisen paljon muutenkin, olen miettinyt sitä mitä on rohkeus. Mitä se on sinulle ja mitä se on minulle. Hyvin suurella todennäköisyydellä, se minkä sinä koet rohkeaksi ei välttämättä jonkun toisen mielestä sitä ole. Meillä jokaisella on erilaiset pelkomme ja erilaiset vahvuutemme. Ja ne kaksi määrittävät mielestäni paljon sitä, mikä kenellekin on rohkeaa. Omilla vahvuuksilla pelaaminen on järkevää ja kannattavaa, mutta ei välttämättä erityisen rohkeaa. Koen, että huomattavasti uskaliaampaa on se, että pyrkii menemään kohti sitä mikä pelottaa, tai sitä mistä ei vielä oikein tiedä tai taida yhtään mitään. Rohkeus on sitä, että uskaltaa mennä kohti uutta, tuntematonta. Se on uskallusta luottaa siihen, että elämä kantaa, minä pärjään ja epäonnistuminen tekee oikeastaan aika hyvää.

Kun mietin millaista roolia rohkeus näyttelee, tai on näytellyt omassa elämässäni tulee mieleen valtavasti asioita. Elämässäni on ollut aikoja, jolloin koen olleeni rohkea. Niin rohkea, etten voisi kuvitellakaan pystyväni samaan enää. Mutta kuitenkin enemmän on ollut niitä aikoja, kun tuntuu ettei sitä rohkeutta ole ollut. Ja tiedättekö- ne ajat ovat juuri niitä, jolloin muut ihmiset ovat pitäneet minua erityisen rohkeana. Nurinkurista, eikö? Mutta niin se usein menee. Sen minkä me itse ehkä koemme itsessämme heikkoutena, tai puutteena voivat muut kokea rohkeana. Jos siis vain uskallamme näyttäytyä niinä heikkoina ja puutteellisina.

Tiedän, että moni pitää minua rohkeana Iholla-sarjan vuoksi. Todennäköisesti siksi, että uskalsin näyttää kameralle itsestäni myös sen puolen, joka ei ole pelkästään hyvä ja kaunis. Vaan rasittava, ärsyttävä ja välillä todella väärässä ja usein aivan erityisen heikko. Halusin näyttää kameralle kaiken sen mikä on oikeasti totta meissä jokaisessa. Me olemme kaikki välillä todella ärsyttäviä, väärässä, hukassa ja sekaisinkin. Emme todellakaan aina tiedä mihin olemme menossa ja miksi. Me emme todellakaan aina toimi oikein. Eikä kukaan meistä ole aina vahvoilla, positiivinen ja tallessa. Ja aivan se kaikki, on yhtä totta ja tärkeää kuin kaikki se ”hyväkin” mitä elämässämme teemme ja kuinka toimimme. Haluaisin, että me kaikki ajattelisimme ettei heikkoudessa ja epävarmuudessa ole mitään hävettävää. Päinvastoin. Niiden myöntäminen ja näyttäminen on minusta melkein suurinta rohkeutta. Se, että uskaltaa näyttää itsensä valossa, joka ei imartele, vaan puhuu totta- on rohkeaa.

Teistä moni varmasti jo tämän tietääkin, mutta pukeutuminen on minulle ja varmasti aika monelle muullekin yksi keinoista ilmaista itseäni. Vaikka olenkin elämäni kärsinyt epävarmuuksista milloin minkäkin suhteen, niin pukeutuminen ei ole koskaan kuulunut niihin. Siitä olen aina ollut varma. Tiennyt tasan tarkkaan mitä ja miten haluan pukeutua ja miksi. En ole koskaan oikeastaan ajatellut, etten uskaltaisi pukea päälleni jotain. Miksi en uskaltaisi? Nehän ovat vain vaatteet. Ne eivät ole yhtä kuin minä. Olen aina jotenkin ajatellut, ettei minun tarvitse koreilla vaatteilla, tai erottua joukosta niillä, haluan tulla nähdyksi muista syistä; sellaisena ihmisenä kuin olen. En siten, kuten pukeudun. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että vaatteilla voi viestiä niin paljon muutakin.

Olen aina mieltänyt Marimekon jotenkin rohkeaksi. Sellaiseksi voimaannuttavan rohkeaksi. Ehkä se on osaltaan Armi Ratian ansioita, joka Marimekon alkuaikoina kehotti suunnittelijoita luomaan erikoisia silhuetteja ja ennennäkemättömiä kuvioita. Ehkä ne ovat juuri ne erikoiset, mutta klassisen yksinkertaiset, leikkaukset ja värikkäät, uskaliaat ja tuoreet kuviot, jotka luovat sen vaikutelman. Tai ehkä se on se, että miellän Marimekkoon pukeutuvat naiset jotenkin ihan erityisen voimakkaiksi, pärjääviksi ja vahvoiksi. En tiedä juontaako se juurensa jostain lapsuudesta. Kun ympärillä oli vain lähinnä niitä valtavien perheiden; kuuden, kahdeksan tai jopa 12 lapsen äitejä, jotka jaksoivat hymyssä suin sen kaiken ja lisäksi vielä muutakin. Tai ainakin lapsen silmin se näytti siltä. Ja kaikissa niissä vanhoissa mielikuvissa nuo äidit olivat pukeutuneet Marimekon tasaraita- tai jokapoikapaitaan.

Tänä keväänä ja kesänä Marimekko rohkaisee ihmisiä olemaan oma itsensä. Ja siihen kannustan kyllä minäkin. Niin itseäni kuin sinuakin. Kevään ja kesän mallistoissa on tuota samaa henkeä, kuin alkuvuosien Marimekossakin; näyttäviä kuoseja, yllätyksellisiä leikkauksia. Vahvoja vaatteitta, vahvoille naisille. Minulle ja sinulle. Sellaisia me olemme jos vain tahdomme. Ja uskallamme. Ja kyllähän me uskallamme.

Tuo kuvien Isla-takki on yksi kevään uutuuksista. Tuo Juhanala kuosi on ihan järkyttävän kaunis. Sen suunnittelija Paavo Halonen on saanut inspiraationsa mummolansa aitan pielessä kukkivasta, villiintyneestä kuusamasta. Ja tiedättekö, tuo takki päällä minulle tuli jotenkin erityisen vahva olo. Sellainen, että minähän se kyllä pystyn. Ja minähän se kyllä pärjään. Ymmärsin, että vaatteilla voi viestiä myös sisään- ei vain ulospäin. Voit viestiä ennen kaikkea sinulle itsellesi. Olet vahva, voimakas ja rohkea. Pystyt kyllä. Tulet nähdyksi, älä siinä siitä huoli. Ja se jos joku on hienoa. Vaate, tai asuste, joka ei ole pelkästään sitä miltä näyttää, vaan sitä miltä se tuntuu. Tai saa tuntemaan. Sellaisia vaatteita ei voi koskaan olla liikaa. Vaikka tietysti ja tottakai, kaikki voima lähtee meistä sisältä. Mutta siitä, että pukeudut vaatteisiin jotka vahvistavat sitä tunnetta ja voimaa ei todellakaan ole haittaa. Lupaan sen.

collage22

En tiedä sinusta, mutta minä en koe olevani erityisen rohkea. Mutta tiedostan, että olen kuitenkin paljon rohkeampi kuin itse uskonkaan. Ja niin olet muuten sinäkin. Ja sinä. Ja sinä. Älä anna minkään pidätellä itseäsi. Tee kaikkea sitä mitä tahdotkin. Pukeudu juuri niin kuin tahdot. Ole ja tule sellaiseksi kun tahdot. Mikään (tai siis melkein mikään) tässä maailmassa ei ole mielestäni tärkeämpää kuin se, että uskallat elää itsesi näköistä elämää. Pyrit sitä kohti. Sillä vain se tekee sinut oikeasti onnelliseksi ja vapaaksi. Ja vapaat ihmiset, ne elävät onnellisen elämän. Ja onnellisuus, se lisää hyvää. Yhteistä hyvää. Ollaan siis rohkeita. Uskalletaan vähän enemmän, kuin oikeastaan uskaltaisimme. Mennään kohti pelkojamme, ei pois päin niistä. Tähdätään vähän korkeammalle, vähän kovemmin. Ja jos tiputaan, pyyhitään vaan katupölyt takinliepeistä ja jatketaan matkaa. Sillä epäonnistumiset, ne kertovat siitä että yritit jotain, mitä et vielä täydellisesti osannut. Ja se on aina hyvä. Se on kasvua. Ja sitähän se elämä on. Eikö?

DSC_3945

Ja hei, loppuun vielä ilouutinen mulle ja sulle: Kevään kunniaksi Marimekko tarjoaa -15% edun valikoiduista vaatteista ja laukuista. Etu on voimassa uusille ja nykyisille Marikylä-jäsenille Marimekko-myymälöissä sekä verkkokaupassa marimekko.com to 9.3.-su 12.3.

Annan yhden vinkin: Hyödyntäkää tämä!

Kuvat: Roman Trishin

DSC_2690 collage888 DSC_2755DSC_2758 DSC_2734

Naistenpäivä. Mun päivä. Sun päivä. Meidän kaikkien päivä. Ihan niinku kaikki muutkin vuoden 365. Silti tänään tuntuu jotenkin ihan vähän erityiseltä. Ihan niinku syntymäpäivänä, äitienpäivänä ja nimipäivänäkin vaikka ei oikeastaan edes tapahtuisi mitään ihmeellistä. Silti on jotenkin vähän juhlallisempi olo. Erityinen. Että meitsiä juhlitaan tässä nyt. Liput salkoon ja näin. Ja yleensä aina näiden merkkipäivinä sitä miettii asioita vähän perinpohjaisemmin. Syntymäpäivänä usein kelaa mennyttä vuotta. Miettii mikä on muuttunut edellisistä ikänumerista niihin uusiin. Onko siellä missä kuvitteli olevansa, tai edes matkalla sinne. Miettii ehkä mitä haluaisi seuraavalta vuodelta. Nimipäivänä sitä miettii, että mahtavaa kun on nimi niin saa juhlia tätäkin päivää. Koska onhan se nyt. Ja aika usein mietin myös kiitollisena vanhempiani, jotka ovat osanneet antaa minulle juuri sen nimen, jonka olisin itsekin itselleni laittanut. En olisi mieluummin kukaan muu kuin Sanni Matleena. (En ihan oikeasti, vaikka joskus ala-asteella aika usein toivoinkin olevani Jessica tai Jannica. Ceellä tietysti.) Näin naistenpäivänä sitä tietysti miettii naiseutta. Meitä Naisia. Sinua ja minua. Sitä millainen nainen on, tai tahtoisi olla.

Kirjoitin muutama viikko sitten siitä, että olen aika huono sietämään sitä, etten osaa jotain. Haluaisin, että olisi mahdollisimman vähän asioita, joita en osaa, tai joista en tiedä mitään. Olen loputtoman utelias. Kysyn, googlaan, luen ja selvitän – aivan jatkuvasti jotain. Haluan oppia ja tietää jatkuvasti vähän enemmän. Huomaan, että viime aikoina yhä enenevissä määrin minua on alkanut häiritä se fakta, etten ole lukion jälkeen opiskellut enää lisää. Ei siksi, että joku odottaisi minulta sitä, tai että kouluttamattomuus jotenkin häiritsisi minua tai kuvittelisin sen häiritsevän jotain muuta (vaikka uskokaa pois, on ihmisiä joita se todellakin häiritsee) vaan siksi, etten ole hyödyntänyt omaa potentiaaliani. Tiedän olevani hyvä monessa.  Ja haluaisin tulla vielä paremmaksi. Viisaammaksi, taitavammaksi ja tiedostavammaksi. Toisaalta tiedän myös, etten olisi oikeastaan edes voinut lähteä opiskelemaan tämän aiemmin. En olisi todellakaan tiennyt vielä kaikkia vahvuuksiani, tai oikeastaan edes sitä mitä tai missä haluaisin tulevaisuudessa olla. Nyt alan olla niistä jopa aika hyvin kartalla. Enkä kadu sitä, että olen pitänyt kaikki nämä krhm kahdeksan välivuotta. Ilman niitä en tietäisi kaikkea sitä, mitä tiedän nyt.

Oikeastaan aika harvoin tulee mietittyä sitä millainen nainen on, tai millaista naisena oleminen on. Useammin ehkä tätä ihmisyyttä ihan yleisesti. Mutta tänään kuitenkin mietin. Ja viime yönä. Ihan erityisesti haluaisin olla sellainen nainen, joka nostaa toisia naisia. Tukee, kannusta, kehuu eikä kuvittele että toisen onni ja onnistumiset olisivat jotenkin minulta pois.  En tiedä miksi, mutta se tuntuu olevan aika yleistä meidän naisten keskuudessa. Harmillisen yleistä. Enkä oikein koskaan ole ymmärtänyt, että miksi. Mutta ehkä ihan kaikkea ei tarvitsekaan.
Haluaisin olla nainen, joka ei tarvitse muita kannattelemaan itseään, mutta joka kuitenkin osaisi ottaa avun kiitollisuudella, eikä häpeällä, vastaan. Haluaisin tuntea itseni vahvaksi, hyväksi ja arvokkaaksi ilman, että kukaan kertoisi minulle sitä. Haluaisin, että muistaisin aina että osaan ja pystyn kyllä, jos vain tarpeeksi haluan. Haluaisin, että osaisin antaa äitinä sellaisen esimerkin, että lapseni tietäisi että heikkous ja epävarmuus on todella ok, eikä aina todellakaan tarvitse tietää mihin on matkalla- eikä silloinkaan tarvitse tuntea itseään yhtään huonommaksi tai pienemmäksi kuin kukaan muu. Haluaisin muistaa, että kukaan täällä ei ole sinua tai minua suurempia, eikä meistä kukaan ole ketään toista suurempi. Haluaisin olla se, joka pyrkii kohti yhteistä hyvää omansa sijaan.
Ja juuri se nainen, ihminen ja äiti aion ollakin. Heti tästä päivästä lähtien.

Ihanaa naistenpäivää sinulle tänään. Ja aivan kaikkina vuoden muinakin päivinä. Ollaan toistemme rinnalla, ei toisiamme vastaan. Koska kyllähän te tiedätte: yhdessä olemme aina enemmän. Sinä ja minä. Me.

DSC_0837collagett

Aamulla ennen kuin olen oikeastaan edes saanut silmiä kunnolla auki alkaa käsi jo hapuilla puhelinta. Ensin whats app-keskustelut, sitten instagram, sähköpostit ja vielä facebook. Nousen sängystä viestien määrästä riippuen ehkä 30minuuttia heräämisen jälkeen.

Ratikassa painan nappia jäädäkseni pois seuraavalla pysäkillä. Yhtäkkiä huomaankin ajaneeni viisi pysäkkiä omani ohi. Ehei, en nukahtanut enkä edes uppoutunut ajatuksiini vaan puhelimeeni. Niin, etten enää todellakaan huomannut mitä ympärillä tapahtui tai muistanut että olisi ihan kiva kävellä kotiin 50metriä kahden kilometrin sijaan.

Katsotaan elokuvaa, tulee yksi hidastempoinen tylsähkö dialogi. Käsi hapuilee taas puhelinta, pyyhkäisen vasemmalle ja avaan instagramin. Pääsen balille, ystävän illallispöytään, New Yorkiin, synnytyssairaalaan ja kuntosalille. Missaan leffan tärkeimmän käänteen.

Iltaisin en saa unta, kun ensin kirjoitan ja sitten odotan viestiä. Instagramissakin tapahtuu. (Ihan erityisesti niinä päivinä kun olen ladannut storiesiin pätkiä Albasta. Kerran latasin sinne pätkän, jossa Alba ensin kaatoi juuri lingotut mehut pöydälle ja sen jälkeen pyysi sitä seuraavassa pätkässä venäläisellä aksentillaan ”antheksi aiti kun kaadoin mehut” sen jälkeen sain 70 yksityisviestiä joiden kaikkien sisältö oli suunnilleen samaaa ”eiiiiihhh ihana”. Tiedän. Niin onkin. Yöunet menivät kun luin niitä viestejä, vastasin ja ajattelin kaikkea sitä mitä tuo pieni ihminen on tuonut elämääni.) , mutta silti enemmän kuin niitä yksityisviestejä ja tykkäyksiä tarvisin ihan kunnon yöunia.

”Äitii, äitii” kuulen kyllä, mutta en oikeastaan kuuntele. Ystäväporukan ryhmäkeskustelu kilisee taukoamatta. Muistelemme syyskuussa tehtyä yhteistä mökkireissua. Kuvia ja videoita. Naurattaa. Olipa mieletön reissu. Vitsi mitä ystäviä. ”Ei äiti nyt kuuntele, kun sillä on tärkeämpää tekemistä” kuulen pienen pettyneen ääneen, vaikken edes kuunnellut. Yhtäkkiä taas tajuan sen. Miksi teen tätä, olen poissa, vaikka en tahtoisi olla missään muualla kuin tässä. Tämä, mitä tapahtuu tällä puhelimella ei todellakaan ole niin tärkeää kuin sinun kuperkeikkasi rakas lapseni. Lupaan olla enemmän tässä ja vähemmän tuolla. Oikeasti nähdä jokaisen kuperkeikkasi ja yhdellä jalalla hyppelysi.

 

DSC_0897 DSC_0876

Tajuan todellakin miksi nykyään aika monen meistä tuntuu olevan vaikea olla läsnä tässä hetkessä, olla paikalla silloin kuin oikeasti ollaan paikalla. Tottakai nyt jos yhden hipaisun päässä onnjatkuva mahdollisuus olla ihan jossain muualla. Melkein missä tahansa.

Olenkin yrittänyt vähentää puhelimen käyttämistä (taas krhm, ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Eikä valitettavasti hyvin suurella tosennäköisyydellä viimeinenkään), ihan erityisesti seurassa. Ja vielä erityisemmin lapsen seurassa. Alba on tehnyt kyllä tästä omalta osaltaan suhteellisen helppoa ihan ronskisti vaan tulemalla ja lyömällä naamaan tai repimällä hiuksista, kun näkee minun puhelin kädessä. Yksi toimiva tapa häneltä on myös vaan napata tuo puhelin kädestä ja heittää se niin pitkälle kuin nuo pienet kädet nyt vain jaksavat (yllättävän pitkälle ja yllättävän kovaa muuten, muutaman hajonneen näytön perusteella voin sen kertoa). Tiedän- lyöminen on kamalaa käytöstä, mutta silti ajattelen että lapseni on oikeastaan aika nero. Tekisi mieli torua siitä lyömisestä, mutta tavallaan samaan aikaan tekisi vaan mieli taputtaa olalle ja antaa palkinto siitä että on ymmärtänyt jotain aivan oikein.

DSC_0843

Tasaisin väliajoin iskee ahdistus. Somesta. Siellä olemisesta. Kaikesta mikä siihen liittyy. Kuvaa varten lavastetuista tai asetelluista tilanteista, elämästä jota tehdään instagramia varten. Toisinaan tekisi mieli vaihtaa puhelin takaisin Nokian 5110:iin jolla ei voisi tehdä muuta kuin soittaa tai lähettää 150merkin mittaisia tekstiviestejä. Ei olisi tarvetta selata ja plärätä ja tykätä ja postata. Sen kun vaan soittaisi silloin kun olisi asiaa, koska totuuden nimissä niitä tekstiviestejä ei jaksaisi enää hullukaan kirjoittaa. Ä-kirjaimenkin saadakseen joutuisi painamaan numeroa 2 viisi kertaa. Eihän sellaiseen nyt kenelläkään riitä aika tahi energia.

Mutta sitten. En uskaltaisi. Enkä varmaan edes osaisi. Riittää, että aina toisinaan ottaa vähän etäisyyttä. Miettii omaa suhdettaan siihen kaikkeen. Kuinka terveellistä se on. Onko homma hanskassa vai meinaako lähteä laukalle? Pitää tietoisesti tehdä töitä, että oppisi oikeasti olemaan enemmän läsnä ja vähemmän online. Tästä päivästä lähtien olenkin asettanut itselleni puhelinajat (ystävät hyvät, lähetän ne teille kohta vanhalla kunnon tekstarilla. Illan viimeisellä sellaisella), niiden ulkopuolella on sitten turha yrittää tavoitella muuten kuin soittamalla. Toivotaan, että se tekisi hyvää. Tekisi sen, että kokisin ja näkisin – todennäköisesti tuntisinkin enemmän kuin nyt. Ihan oikeita, todellisia asioita- niitä, jotka tapahtuvat tässä ja nyt, eivät siellä ja tuolla. Koska minun elämäni, se ei ole siellä vaan tässä. Ja on aika kamalaa, että käytän elämästäni niin paljon aikaa olemalla jossain, missä elämäni ei.