DSC_0837collagett

Aamulla ennen kuin olen oikeastaan edes saanut silmiä kunnolla auki alkaa käsi jo hapuilla puhelinta. Ensin whats app-keskustelut, sitten instagram, sähköpostit ja vielä facebook. Nousen sängystä viestien määrästä riippuen ehkä 30minuuttia heräämisen jälkeen.

Ratikassa painan nappia jäädäkseni pois seuraavalla pysäkillä. Yhtäkkiä huomaankin ajaneeni viisi pysäkkiä omani ohi. Ehei, en nukahtanut enkä edes uppoutunut ajatuksiini vaan puhelimeeni. Niin, etten enää todellakaan huomannut mitä ympärillä tapahtui tai muistanut että olisi ihan kiva kävellä kotiin 50metriä kahden kilometrin sijaan.

Katsotaan elokuvaa, tulee yksi hidastempoinen tylsähkö dialogi. Käsi hapuilee taas puhelinta, pyyhkäisen vasemmalle ja avaan instagramin. Pääsen balille, ystävän illallispöytään, New Yorkiin, synnytyssairaalaan ja kuntosalille. Missaan leffan tärkeimmän käänteen.

Iltaisin en saa unta, kun ensin kirjoitan ja sitten odotan viestiä. Instagramissakin tapahtuu. (Ihan erityisesti niinä päivinä kun olen ladannut storiesiin pätkiä Albasta. Kerran latasin sinne pätkän, jossa Alba ensin kaatoi juuri lingotut mehut pöydälle ja sen jälkeen pyysi sitä seuraavassa pätkässä venäläisellä aksentillaan ”antheksi aiti kun kaadoin mehut” sen jälkeen sain 70 yksityisviestiä joiden kaikkien sisältö oli suunnilleen samaaa ”eiiiiihhh ihana”. Tiedän. Niin onkin. Yöunet menivät kun luin niitä viestejä, vastasin ja ajattelin kaikkea sitä mitä tuo pieni ihminen on tuonut elämääni.) , mutta silti enemmän kuin niitä yksityisviestejä ja tykkäyksiä tarvisin ihan kunnon yöunia.

”Äitii, äitii” kuulen kyllä, mutta en oikeastaan kuuntele. Ystäväporukan ryhmäkeskustelu kilisee taukoamatta. Muistelemme syyskuussa tehtyä yhteistä mökkireissua. Kuvia ja videoita. Naurattaa. Olipa mieletön reissu. Vitsi mitä ystäviä. ”Ei äiti nyt kuuntele, kun sillä on tärkeämpää tekemistä” kuulen pienen pettyneen ääneen, vaikken edes kuunnellut. Yhtäkkiä taas tajuan sen. Miksi teen tätä, olen poissa, vaikka en tahtoisi olla missään muualla kuin tässä. Tämä, mitä tapahtuu tällä puhelimella ei todellakaan ole niin tärkeää kuin sinun kuperkeikkasi rakas lapseni. Lupaan olla enemmän tässä ja vähemmän tuolla. Oikeasti nähdä jokaisen kuperkeikkasi ja yhdellä jalalla hyppelysi.

 

DSC_0897 DSC_0876

Tajuan todellakin miksi nykyään aika monen meistä tuntuu olevan vaikea olla läsnä tässä hetkessä, olla paikalla silloin kuin oikeasti ollaan paikalla. Tottakai nyt jos yhden hipaisun päässä onnjatkuva mahdollisuus olla ihan jossain muualla. Melkein missä tahansa.

Olenkin yrittänyt vähentää puhelimen käyttämistä (taas krhm, ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Eikä valitettavasti hyvin suurella tosennäköisyydellä viimeinenkään), ihan erityisesti seurassa. Ja vielä erityisemmin lapsen seurassa. Alba on tehnyt kyllä tästä omalta osaltaan suhteellisen helppoa ihan ronskisti vaan tulemalla ja lyömällä naamaan tai repimällä hiuksista, kun näkee minun puhelin kädessä. Yksi toimiva tapa häneltä on myös vaan napata tuo puhelin kädestä ja heittää se niin pitkälle kuin nuo pienet kädet nyt vain jaksavat (yllättävän pitkälle ja yllättävän kovaa muuten, muutaman hajonneen näytön perusteella voin sen kertoa). Tiedän- lyöminen on kamalaa käytöstä, mutta silti ajattelen että lapseni on oikeastaan aika nero. Tekisi mieli torua siitä lyömisestä, mutta tavallaan samaan aikaan tekisi vaan mieli taputtaa olalle ja antaa palkinto siitä että on ymmärtänyt jotain aivan oikein.

DSC_0843

Tasaisin väliajoin iskee ahdistus. Somesta. Siellä olemisesta. Kaikesta mikä siihen liittyy. Kuvaa varten lavastetuista tai asetelluista tilanteista, elämästä jota tehdään instagramia varten. Toisinaan tekisi mieli vaihtaa puhelin takaisin Nokian 5110:iin jolla ei voisi tehdä muuta kuin soittaa tai lähettää 150merkin mittaisia tekstiviestejä. Ei olisi tarvetta selata ja plärätä ja tykätä ja postata. Sen kun vaan soittaisi silloin kun olisi asiaa, koska totuuden nimissä niitä tekstiviestejä ei jaksaisi enää hullukaan kirjoittaa. Ä-kirjaimenkin saadakseen joutuisi painamaan numeroa 2 viisi kertaa. Eihän sellaiseen nyt kenelläkään riitä aika tahi energia.

Mutta sitten. En uskaltaisi. Enkä varmaan edes osaisi. Riittää, että aina toisinaan ottaa vähän etäisyyttä. Miettii omaa suhdettaan siihen kaikkeen. Kuinka terveellistä se on. Onko homma hanskassa vai meinaako lähteä laukalle? Pitää tietoisesti tehdä töitä, että oppisi oikeasti olemaan enemmän läsnä ja vähemmän online. Tästä päivästä lähtien olenkin asettanut itselleni puhelinajat (ystävät hyvät, lähetän ne teille kohta vanhalla kunnon tekstarilla. Illan viimeisellä sellaisella), niiden ulkopuolella on sitten turha yrittää tavoitella muuten kuin soittamalla. Toivotaan, että se tekisi hyvää. Tekisi sen, että kokisin ja näkisin – todennäköisesti tuntisinkin enemmän kuin nyt. Ihan oikeita, todellisia asioita- niitä, jotka tapahtuvat tässä ja nyt, eivät siellä ja tuolla. Koska minun elämäni, se ei ole siellä vaan tässä. Ja on aika kamalaa, että käytän elämästäni niin paljon aikaa olemalla jossain, missä elämäni ei.

TWINS_janitaautio_IMG_9902-2 TWINS_janitaautio_IMG_9880-3

Täytin sunnuntaina 29.
Viime vuosi oli samaan aikaan elämäni hirvein, että aivan hirveän ihana. Mutta nyt alkaa seljetä, olla jo vähän tasaisempaa. Tuntuu hyvältä vanheta. Toivon, että viisautta, rohkeutta ja armollisuutta niin itseää kuin muitakin kohtaan alkaisi karttua kuukausien ja vuosien kanssa tasatahtiin. Vähän tuntuvat vielä antavan odottaa itseään.

Syntymäpäivä-viikonloppu oli hyvä, vaikkakin aika toisenlainen kuin olin päässäni kuvitellut. Perjantai-illan avanto, yhdessä tehty ja syöty ruoka ja juodut viinilasit ystävien kanssa olivat hyvää, pään lyöminen kivitalon kulmaan ei niin hyvää. Lauantaina ystävät olivat järjestäneet mulle yllätyssynttärit, joihin en päässyt. Onneksi kukaan ei ollut moksiskaan. Juhlivat synttäreitäni ilman minua. Siinä vasta todellisia ystäviä. Nauran edelleen videolle, jonka sain tytöiltä Beefin jonosta ”Sanniiiii pliiss tuuuu sun synttäreille” ja taustalta kuuluu ”Meillä on siis synttärit tänään. Eiii eiii mun. Mutta meidän ystävän Sannin. Se ei nyt vaan päässy näihin…”
Noooo.. ensi vuonna sitten.

Sunnuntaina juhlittiin kuitenkin vähän. Mäkki-aamiaisella ja lauantain synttäreille leivotulla britakakulla johon kukaan ei ollut edellisenä iltana koskenut, koska synttärisankari, eli minä, en ollut paikalla. Maistui ihanalta seuraavanakin päivänä.
Kiitollinen mieli.
Jännityksellä näihin uusiin ikänumeroihin. En tiedä vielä yhtään mitä tuovat tullessaan. Ja se tuntuu oikeastaan aika hyvältä.

TWINS_janitaautio_IMG_9887-2TWINS_janitaautio_IMG_9882-2

Viime aikoina on tuntunut vähän siltä, että olen unohtanut kaiken mitä olen koskaan elämältä ja elämässä oppinut. Päässä on pyörinyt yhdet ja samat asiat ympäri ja ympäri. Ja sitten taas alusta ympäri. Oli pakko istua alas. Miettiä. Mitä tajuan elämästä nyt. Huomattavasti enemmän keksin niitä asioita, mistä en tajua (vielä) yhtään mitään. Mutta jotain kuitenkin jo tiedän melko varmaksi 28 vuoden perusteella.

-laskut kannattaa maksaa aina heti, kun ne tulevat. Tuntuu huomattavasti kevyemmältä maksaa yksi 49,95€ lasku kerrallaan, kuin 995€ yhdellä kertaa.

-ei kannata uskoa, jos kertoo itselleen ettei ole sitä tyyppiä joka laittaisi ruokaa joka päivä. Sen sijaan kannattaa vaan ryhtyä sellaiseksi tyypiksi joka tekee niin.

-hammaslääkärissä käyminen on NIIIN palkitsevaa. Melkein yhtä palkitsevaa kuin se laskujen maksaminen.

-syö aina juuri sitä, mitä tekee mieli.

-viiniä ja olutta ei kannata koskaan juoda yhden ja saman illan aikana. Ikinä. Koskaan.

-mielipiteitään saa, voi ja kannattaa vaihtaa. Ja itseään viisaampia kannattaa kuunnella. Aina.

-ole kiltti. Aina. Etenkin silloin, kun kaikkein vähiten tekisi mieli.

-älä tuomitse. Koskaan. Et luultavasti tiedä puoliakaan koko totuudesta.

-yhden kokonaisen päivän tuhlaaminen sohvalla ei ole hyvä idea. Toimii ehkä jollekin, mutta ei minulle.

-mitä vähemmän omistaa, sen paremmin voi.

-mikään ei tunnu yhtä hyvältä, kuin se kun näkee oman lapsensa onnellisena.

-ystäviä kannattaa nähdä aina kun voi. Ja aina joskus silloinkin, kun ei oikeastaan voisi.

-aina tärkeintä ei todellakaan ole lopputulos vaan se, että ylipäätään ryhtyy hommiin.

-kukaan ei ole parempi, eikä huonompi kuin minä.

-rohkeus ei ole sitä, että sanoo ääneen kaiken mitä ajattelee. Mutta en toisaalta ihan vielä tiedä, mitä se on. Kerron heti kun keksin.

-hernekeitto on hyvää

-aina ei todellakan tarvitse tietää mihin on matkalla, riittää että on matkalla.

-viesteihin ja sähköposteihin kannattaa vastata heti. Toinen vaihtoehto on nimittäin se, ettei niihin vastaa koskaan.

-siistissä kodissa on kivempaa kuin sotkuisessa.

-kannattaa ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka järjestävät sinulle yllätyssyntymäpäiviä.

-elämä on aika usein suunilleen niin hyvää, kun sen vaan antaa olla.

TWINS_janitaautio_IMG_9869-3 TWINS_janitaautio_IMG_9906-2

Kuvat: Janita Autio
Meikki ja hiukset: Saara Sarvas
Partner in crime: Magicpoks – Maj
Vaatteet: Tommy Hilfiger
Kengät: ECCO
Lokaatio: Radisson Blu Plaza Helsinki

DSC_1669 DSC_1652collageDSC_1668DSC_1646

Perjantai ja aurinko – suhteellisen lyömätön kombo. Olen lähes aina töissä viikonloppuisin, mutta tämä viikonloppu on vapaata aivan kaikesta ja veljet, en edes muistanut miltä tämä tällainen vanha kunnon perjantai-olo tuntuu. Tämä viikonloppu on vielä vähän erityisempi, kuin muut vapaat viikonloput sillä tämä on minun viimeiseni 28-vuotiaana. Kyllä. Tänään, tuossa noin yhden ja puolin tunnin päästä aloitetaan mun synttäriviikonlopun juhliminen. Avannossa. Huomenna sitten jossain ihan muualla.
Toistan taas itseäni kun sanon, että on niin hyvä olla juuri nyt!
Toivottavasti sullakin.

Ihanaa viikonloppua!

IMG_5871 collage1IMG_5833 IMG_5909

Laskeskelin tässä juuri, että olen käyttänyt viimeiset  11 vuotta melkein yksinomaan pillejä housuja. Melko pitkä aika jopa kaltaiselleni jumittajalle. Etenkin kun en oikeastaan käytä alaosina koskaan muita kuin niitä housuja. Hameita ja mekkoja tietysti kesäisin, mutta koska vihaan sukkahousuja jopa enemmän kuin kaupassa käymistä (ja se on aivan todella paljon se!) en ikinä pue niitä päälleni sen jälkeen, kun niissä ei tarkene enää paljan säärin. Voitte siis ehkä kuvitella, että tuntuu suhteellisen virkistävältä pukeutua vaihteeksi johonkin muuhunkin kuin niihin nilkkoja nuoleviin farkkuihin. Ja kuten kuvitella saattaa: en ole juuri näiden ensimmäisten liehulahkeiden jälkeen juuri mitään muuta jalkoihini kiskonutkaan. Korkeintaan liehulahkeet jossain toisessa värissä tai materiaalissa. Yleensä valitsen kuitenkin aina nämä, sillä ovat kauniimmat kuin yhdetkään muut housut. (Samoin kuin tuo jakku! Etenkin nyt kun ymmärsin, että sitähän voi siis käyttää myös muuten kuin näiden saman setin housujen parina. Sen oivaltamiseen meni minulta n.2 kuukautta…..) Ja näyttävät hyvältä melkein minkä tahansa yläosan kanssa. Mutta vain melkein. Tajusin näiden leveiden housujen myötä, että kannattaisi ehkä joskus ostaa niitä yläosia muutenkin kuin L-kokoisina. Tiukkojen housujen kanssa näyttävät ehkä hyvältä kyllä, mutta samaa ei voi sanoa tällaisten joka suunnasta suurien housujen kanssa.

Mutta koska kaapistani tosiaan löytyy lähinnä vain niitä ylisuuria yläosia, niin olen ihan surutta pukenut niitä myös näiden ylisuurien housujen kaveriksi.

Että hei hei vaan, hauska tavata. Mä oon nykyään just se kaapunainen.
Tai kaapu- nainen. Ihan kuinka vaan.

jakku ja housut: samsøe & samsøe (saatu)
kengät: vans (saatu)

Kuvat: Elina Hyvölä