Keskityn elämään 08 joulukuun 2020 - 13:34

Tänään aamulla kävin pitkällä, reilu parituntisella, kävelyllä.
Joulukuisessa auringonpaisteessa, puhelin lentokonetilassa.
Kalasatama ja Mustikkamaa kylpivät auringonvalossa niin kauniina, että se hengästytti.
Olen varma, että edes keskikesän auringonvalo ei ole valunut rakennusten katoilta ja seinustoilta yhtä kauniina, kuin tänään.
Oli rauhallinen olo – ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Olen voinut hyvin. Todella hyvin. Monta kuukautta jo.
Elämä on tuntunut kevyeltä, suunta oikealta. Kysymyksiin ”mitä kuuluu?” on ollut helppo vastata että aivan helvetin hyvää.
Tietysti sosiaalisen elämän kaventuminen, ja pimeän lisääntyminen on vaikuttanut myös omaan mielialaan ja sieltä loppukesän ja alkusyksyn euforiasta on tultu vähän alaspäin, mutta kaikki on edelleen hirveän monella tavalla hirveän hyvin.
Töitä on juuri sopivasti, mutta ei yhtään liikaa.
Arki Alban kanssa rullaa ihanasti ja kevyesti.
Sitä mukaa kun minä olen tullut paremmaksi omien rajojeni tunnistamisessa ja itseni hyväksymisessä – sitä helpompaa meilläkin on ollut. Sama pätee oikeastaan aivan jokaiseen ihmissuhteeseen elämässäni.
Kaikki ne ovat viimeisten kuukausien aikana muuttuneet paremmiksi, syvemmiksi ja täydemmiksi.

Siitä huolimatta, että huolet ja ahdistukset ovat viime kuukausien aikana loistaneet poissaolollaan –
olen tuntenut itseni merkillisellä tavalla kuormittuneeksi.
Rintaa puristaa, hartiat nousevat korviin, sydän hakkaa tavallista nopeammin.
Usein on sellainen tunne, että on unohtanut jotain tärkeää – vaikka tietää että ei ole.
Paitsi että on sittenkin.

Liian usein on unohtanut elää.
Nauttia.
Pysähtyä.
Tuntea.
Tähän ja nyt.

Sosiaalinen media on alkanut häiritä keskittymiskykyä ja läsnäolemisen taitoa oikeasti häiritsevästi.
On ollut liki mahdotonta kyetä keskittymään mihinkään (edes mieluisaan tehtävään) pidempään, kuin kymmnenen minuuttia kerrallaan.
Käsi hapuilee puhelimelle jatkuvasti, vaikka siellä ei tapahtuisi yhtään mitään.
Usein en edes tiedosta selaavani taas jotain.
Mutta ihmiset, joiden kanssa elän – muistuttavat siitä kyllä.
Onneksi tekevät niin.
Usein iltaisin on sellainen tunne, ettei tiedä mihin taas yksi päivä hujahti.
Vaikka kyllähän minä oikeastaan tiedän – se hujahti puhelinta selatessa.
Kuinka surullista?
En halua elää näin. Mustikkamaan ympäri kävellessäni päätinkin, että poistan instagramin puhelimestani ainakin toistaiseksi.
Niin pitkäksi ajaksi kunnes saan aivoni järjestymään sellaiseen asentoon, että voin luottaa osaavani käyttää sosiaalista mediaa niin, että minä hallitsen sitä eikä päinvastoin.

Some on työtäni. Tai oikeammin: iso osa työstäni tapahtuu siellä. Se ei saisi kuitenkaan tarkoittaa sitä että sen pitäisi vallata jokainen nurkka ja neliö elämästäni. Nyt liian usein tuntuu siltä, että niin on käynyt.
Haluan pyristellä siitä irti, oppia toimimaan ja käyttämään sitä toisin.

Juuri nyt,
haluan keskittyä elämääni. Siihen, joka tapahtuu tässä ja nyt.
En siihen pieneen siivuun, jonka haluan muiden elämästäni näkevän.
Enkä varsinkaan siihen, mitä muiden elämästä somen kautta näen.

Eron jälkeen olen alkanut avata itseäni enemmän ystäville ja perheelle.
Olen pitkään ollut se, jolle on helppo avautua. Ihmiset puhuvat minulle mielellään ongelmistaan ja onnistumisistaan. Kuulen usein olevani hyvä kuuntelija. Ehkä olenkin. Olen kuitenkin ollut hyvä kuuntelija ensisijaisesti siksi, että en ole kokenut tärkeäksi puhua omista asioistani. Olen antanut toisille tilaa itseni kustannuksella.
Liian usein olen vaiennut, vaikka olisi pitänyt puhua.
Olen kokenut hankalaksi päästää ihmisiä lähelle. Olen kokenut hankalaksi näyttää itsestäni muille sellaisia puolia, joiden kanssa en ole vielä tullut sinuiksi. Olen halunnut aina näyttää muille itsestäni jotenkin valmiin tuotoksen – vaikka eihän sellaista ole olemassakaan, kenestäkään meistä. Me olemme, ja tulemme aina olemaan kesken ja matkalla. Juuri se tekee tästä kaikesta niin helkkarin hienoa ja muista ihmisistä niin mielenkiintoisia ja ihastuttavia.

Nyt kun arjesta on puuttunut se yksi erityinen ihminen, jolle on voinut olla juuri niin kesken ja auki, kuin on osannut, on täytynyt opetella uusia tapoja ja väyliä puhua asioistaan ja ajatuksistaan.
Yhtäkkiä elämässäni onkin yhden ihmisen sijaan kuusi ihmistä, joiden kanssa koen turvalliseksi ja tärkeäksi jakaa asioita ja omaa keskeneräisyyttä.

Huomaan nyt, että mitä enemmän jaan itsestäni ystävilleni – sitä vähemmän osaan tehdä niin täällä.
Aiempaan verrattuna jaan enää todella vähän mitään todellista. Mikä taas on osaltaan vaikuttanut siihen, että koen saavani tästä vähemmän, kuin sain ennen. Työ on tuntunut merkityksettömältä kuin aiemmin.

Tämä tauko instagramista tuokoon vähän selkeyttä tekemiseenkin.
Pidän instagramista – sen tarjoamasta vuorovaikutuksen mahdollisuudesta.
Rakastan valokuvata, ja valokuvia.
Haluankin tulla paremmaksi sosiaalisen median käytön hallitsemisessa.
Nyt se tuntuu nielevän kaiken ajan ja jopa ajatukset.
Haluan myös tunnistaa paremmin sen, mitä minä haluan itsestäni antaa.
Mikä on minun paikkani ja tehtäväni täällä.
Kuinka hyödynnän parhaalla mahdollisella tavalla sen platformin mikä minulle on suotu.

Voi olla, että blogi tulee päivittymään tämän sometauon aikana,
sillä tästä en ole koskaan ottanut samalla tavalla paineita kuin instagramista.
Tänne kirjoitan, julkaisen postauksen – ja unohdan koko asian sen jälkeen.
Voi tosin yhtä hyvin myös olla, ettei tännekään tämän postauksen jälkeen päivity hetkeen mitään.
Nyt haluan ennen kaikkea olla läsnä kaikelle sille ihanalle ja niille mahdollisuuksille joita elämä minulle parhaillaan tarjoilee. 

Kuullaan siis, kun kuullaan.

Stressitöntä joulunaikaa.

Omasta voimasta ja onnesta 23 lokakuun 2020 - 10:41

Tuntuupa hassulta kirjoittaa tänne. Edellisestä kerrasta on liki kaksi kuukautta, joka on aivan takuulla pisin aika koskaan.

Tuona aikana olen kuitenkin ollut harvinaisen aktiivinen instagramissa, enkä ole saanut ainoatakaan kysymystä siitä milloin blogi taas päivittyy.

Aina toisinaan miettii, että onko tässä koko blogihommassa enää mitään mieltä. Tänne postauksen tekeminen vie huomattavasti enemmän aikaa ja on jotenkin suuremman kynnyksen takana kuin vaikkapa instagramiin storykimaran tekeminen. Täällä kommenteja saa harvakseltaa, instassa niitä tulee kymmeniä päivittäin. Oon sanonutkin usein, että vuorovaikutus ja kaikki ne keskustelut joita oon saanut, mulle tuntemattomien, ihmisten kanssa käydä ovat ehdottomasti parasta koko tässä hommassa.

Aina kuitenkin huomaan tulevani siihen lopputulemaan, että haluan kuitenkin yhä edelleen kirjoittaa myös tänne. Storyssa en osaa olla samalla tavalla auki kuin täällä. Siellä näen heti ketkä ovat juttuni nähneet, täällä voin elää illuusiossa että kukaan ei näitä edes lue.

Mitä kahdessa kuukaudessa on tapahtunut?

Ei juuri mitään, ja tavallaan kokonainen elämä. Olen ihan eri paikassa, kuin olin kaksi kuukautta sitten. Kesä oli ihana, mutta olin todellisissa vaikeuksissa yksin olemisen kanssa. En osannut sitä. Olen koko elämäni ollut jollekin jotakin, ja unohtanut olla jotain erityistä itselleni. Olin kadottanut paljon itsestäni suhteiden varrelle, ja sen kadotetun etsiminen on ollut oikeasti työlästä ja paikoin kivuliastakin.

Samaan aikaan kun halusin olla yksin – janosin sitä, että saisin olla jollekin toiselle se erityisin. Koin usein, etten ole tarpeeksi – ellen ole sitä ensin jollekin toiselle. Ja sehän on ihan täysin vinksahtanut ajatus.

Nyt, kahdeksan kuukautta eron jälkeen, alan olla sellaisessa tilassa että yksin oleminen tuntuu luonnolliselta, hyvältä ja oikealta. En haluaisi olla mitään yhtään kenellekään. Nautin vapaudesta ja kasvusta – itseeni tutustumisesta.

Tuntuu, että elämään on löytänyt niin paljon hyvää viimeisten kuukausien aikana. Nauran enemmän kuin aikoihin, olen huolettomampi, vapaampi, varmempi ja tasapainoisempi (uskon, että tähän vaikuttaa myös e-pillereiden lopettaminen – mutta siitä voisin kirjoittaa joskus ihan oman postauksensa).

Olen viimeiset vuodet uskotellut itselleni olevani ihminen, joka viihtyy lähinnä kotona ja jonka sosiaaliset voimavarat hupenevat hetkessä – ja nyt alan tajuta, etten todellakaan ole sellainen. Voimaannun kohtaamisista, ystävistä, aktiivisuudesta, menemisestä ja tulemisesta. Olen ihan pienestä saakka ollut sellainen: jatkuvasti ihmisten ympäröimänä, menossa johonkin tai tulossa jostain. Nauttinut olostani kaikkein eniten juuri niin – olin vain piilottanut sen osan itsestäni johonkin, sillä se tuntui tarpeelliselta tietyissä suhteissa tai elämänvaiheissa.

Nyt tuntuu siltä, kuin olisin palannut takaisin kotiin (kornia, tiedän). Löytänyt taas itseni luo. Ja hitto vie, että se tuntuu hyvältä.

Edelleen on hetkiä ja päiviä, jolloin yksinäisyys tuntuu hankalalta, mutta sellaisia päiviä on aina ollut – suhteessakin. Enkä enää muserru niiden tunteiden painon alla.

Tällä hetkellä elämässä on paljon keveyttä, iloa, luottamusta ja rakkautta.

Ja sitä naurua.

Sen paluusta oon ollut ehkä kaikkein onnellisin.

Päivä Trishineillä 14 huhtikuun 2020 - 11:48

7.15 Herään siihen, että lapsi kysyy enkö soittanutkin hienosti pianoa siinä konsertissa? Harmi että Rami oli töissä eikä kerenny sinne ollenkaan eikä nähny kuinka hyvin soitin.
Soitit tosi hienosti. Ja oli tosi harmi. Mumisen. Unessa itsekin.

Väsyttää todella paljon. Join edellisenä iltana kaksi viinilasillista yatzyn kylkeen ja se tuntuu aamulla.
Normaalisti tällaisessa väsymystilassa saattaisin antaa lapselle padin ja laittaa Jyrkin ja Neposen pyörimään.
Olemme kuitenkin edellisenä iltana sopineet tästä päivästä ruuduttoman, joten pidempään nukkuminen ei ole tänään vaihtoehto.

Lapsi on kuitenkin itsekin vähän uninen ja haluaa poikkeuksellisesti pötkötellä sängyssä ja ”vaihtaa kuulumisia”

8.00 Lapsi nousee omatoimisesti vessan ja huhuilee vielä että pesee hampaatkin samalla.
Mahtavaa.
3 minuuttia lisäaikaa sängyssä.

Siirrytään sängyltä olohuoneen sohvalle peittojen kanssa ja pelataan neljä erää Dobblea.
Lapsi vie jokaisen.

9.00 Aamiaiseen ei jaksa tänään panostaa. Alba onneksi toivoo ihan vaan muroja.
Hurautan molemmille lisäksi smoothiet, pilkon banaania ja omenaa kulhoon ja keitän itselle kahvit.
D-vitamiinit molemmille ja minulle kollageenia ja bioteenia.
Alan olla valmis päivään.
Aamiaispöydässä istutaan pitkään.
Juon kaksi kuppia kahvia, ja pilkon lisää hedelmiä kuppeihin kolmeen eri kertaan.

10.30 ulos.
Rami on hankkinut Alballe sisäpihan hiekkalaatikolle läjän linnanrakennustarvikkeita joita lapsi haluaa ehdottomasti päästä kokeilemaan.

Mieli on kirkas ja kevyt. Ulkona on luvatun sateen sijaan pilvetön taivas ja lämpöä.
Lapsi touhuaa hiekkalaatikolla innoissaan uusien lelujensa kanssa.

Ehdin avata sähköpostin, kunnes muistan että tämä päivä on ruuduton.
Sähköposteihin vastaamisen sijaan rakennan lapselle linnoituksen.
Hiekkaa muotteihin lappaessa ei ehdi ajattelemaan mitään muuta kuin että
onko hiekkaa riittävästi onko se taputeltu varmasti riittävän tiiviiksi ja onhan se riittävän kosteaa pysyäkseen kasassa.
Pää tuntuu mukavan tyhjältä.
Toppatakissa tulee kuuma.
Kevään ensimmäinen päivä ajattelen.
”ihan kesä” sanoo lapsi.
Aina positiivisempi kuin minä.

Rakennan melkein koko hiekkalaatikon kiertävän linnoituksen.
Lapsi talloo sen heti, kun viimeinen muotti on kumottu. Palkitsevaa hommaa. Leikitään vielä kauppaa.
Ostan mereneläviä ja leikin syöväni hiekkaa astioista noin 25minuuttia.
Hassua miten pitkiltä voi 25 minuuttia toisinaan tuntua.

12.30 menemme takaisin sisään.
Ollaan molemmat kevyen aamiaisen vuoksi todella nälkäisiä, joten lastakaan ei tarvitse erityisemmin houkutella.

12.30-13.00 Laitan meille lounaan.
Teen pinaattilettuja. Joita tuleekin niin vähän että niistä riittää vain kahdelle.
Itselleni väsään neljän munan munakkaan johon sekoitan ihan liikaa mozzarellaraasteetta, kirsikkatomaatteja, oreganoa, pienen sipulin ja vähän chorizoa.

Syödään poikkeuksellisesti kaikki yhdessä.

Siivoan keittiön, tiskaan tiskit ja järjestelen jääkaapin.
Siivoan aamun leikit lattioilta ja nostelen sohvatyynyt paikoilleen, vaikka tiedän että saan tehdä niin uudestaan taas ihan kohta.

Kaipaisin pientä omaa hetkeä.
En ole ehtinyt avata edes sähköpostia ja koska päivä on ruuduton, tiedän etten todennäköisesti ehdikään.
Työt on tänäänkin tehtävä kun lapsi jo nukkuu.
Se tuntuu jostain syystä kuitenkin aivan mukavalta ajatukselta.

14.30 Menen suihkuun.
Rami ja Alba haluavat leikkiä kahdestaan (= huutaa rauhassa).
Kun tulen suihkusta Rami on nukahtanut sohvalle ja Alba istuu iPad sylissään katsomassa Sipsiä ja Mukulaa.
Se siitä ruuduttomasta päivästä sitten. Ei haittaa.
Saapahan nyt selata luvan kanssa ne sähköpostit.

Meikkaan ja laitan jopa hiukset  (tarkoittaa sitä, että suihkin niihin pesun jälkeen suolasuihketta, puristelen latvoihin hiusöljyä ja föönaan tukan kuivaksi).
Molempia ensimmäistä kertaa kuukauteen.
Ripsiväriä olen käyttänyt viimeksi tammikuussa. Vieläkään se ei tuntunut tarpeelliselta.

15.30 Alba haluaa leikkiä. En jaksaisi, mutta en voi muutakaan.
Esitän Inhoa, ikävää noitaa joka yrittää napata Alban sohvalla sijaitsevaan vankityrmäänsä.
Kyllästyn kolmessa minuutissa mutta jatkan leikkiä silti ainakin kaksikymmentä minuuttia vielä sen jälkeenkin.

16.30 Herätän Ramin.
Alba syö pienen välipalan ja lähdemme ulos kuvaamaan erästä tulevaa kampanjaa.
Aurinko paistaa edelleen.
Kaikki ovat hyvällä tuulella (tuolla välissä oli hetki jolloin niin minä kuin Albakaan ei sitä ollut. Sellaisia hetkiä mahtuu aivan jokaiseen päivään. Useampiakin)

17.10 Kampanja on kuvattu.
Pakkasin Alballe saippuakuplat mukaan, joita tämä puhalteli tyytyväisenä sen ajan, mikä meiltä meni kuvaamiseen.
Kotimatkalla haetaan kaupasta viikon ruoat.

Kotona laitan taas ruokaa. Uunissa paahdettuja kasviksia ja lohta.
Siivoan ja järjestelen tavaroita.
Tyhjennän tiskikoneen. Siivoan leikkien jälkiä ympäri kotia.
Tuntuu, että nykyään 10tuntia päivästä menee siihen että siivoan, laitan ruokaa, ja siivoan sen jälkeen uudelleen.

Leikimme. Alba haluaa olla isosisko joka osaa ja tietää jo kaiken.
Siinä leikissä minä saan olla minä, joten tätä leikkiä jaksan.

19.00- 20.00
Laitan iltapalaa. Syömme ja pelaamme Alban kanssa kaksi kierrosta yatzya.
Häviän nekin molemmat.
Tänään peleissä ei ole onni lykästänyt.
Mutta tuntuu, että elämässä on.

Lapseni on syöjänä samanlainen kuin minä: ahdistuu suurista annoksista, mutta saattaa hyvin istua pöydässä toista tuntia syömässä pieniä annoksia, kaikkea eriä, kuten hänellä on tapana sanoa.

Siivoan keittiön. Täytän tiskikoneen.
Pyyhin pölyt, imuroin ja kastelen kukat.
Vaihdan sänkyyn puhtaat lakanat ja viikkaan vaatteita kaappiin.

20.00 iltatoimet.
Pesen lapsen hampaat sähköhammasharjalla.
Hän vihaa sitä. Ja minä sitä, että hän vihaa sitä.

20.10 olemme jo sängyssä.
Luen iltasaduksi Mortinan ja kamalan serkun sekä kaksi lukua Hotelli Flamingoa.
Lapsi sanoo nykyään joka ilta kuinka aikoo valvoa koko yön.
Nukahtaa yleensä noin viisi minuuttia myöhemmin.
Niin myös tänään.
Tosin taisin nukahtaa itse ennen lasta, joten en voi mennä takuuseen.
Herään kun tiskikone piippaa keittiössä pesuohjelman päättymistä.

Nousen ylös vaikka haluaisin vain jäädä nukkumaan.

Kello on 20.30. Työpäivä alkaa.
Ajatus töiden tekemisestä tuntuu nyt kaikkea muuta, kuin mukavalta.
Sänky ja puhtaat lakanat houkuttelevat, mutta ei auta.

Kaadan itselleni lasin viiniä, jotta töiden tekeminen tuntuisi jotenkin vapaaehtoisemmalta.

Avaan työsähköpostin ja työpuhelimen. 25 lukematonta sähköpostia, 5 tekstiviestiä.
Jokainen viesteistä vaatii selvittelyä. Haluaisin soittaa ainakin neljälle eri taholle, ja varmistaa että tietoni ovat ajan tasalla.
Tähän aikaan päivästä ei kuitenkaan soiteta enää mihinkään.
Kaikkeen menee tuplasti tavallista enemmän aikaa.
Väsyttää ja turhauttaa.

01.20 Teen tällä hetkellä kolmea eri työtä.
Yhteen työhön liittyvät roikkuvat ja nopeaa reagointia vaativat hommat saan valmiiksi vähän yhden jälkeen.
Enää olisi kahden työn hommat hoidettavana.

01.30-02.45 Lataan aiemmin kuvaamamme otokset koneelle, ja muokkaan ne.
Tajuan että joudumme kuvaamaan ainakin osan huomenna uudestaan sillä valtaosa kuvista on tärähtäneitä tai eivät muuten vain läpäise seulaani.
Oma, varsinainen aloittelijan moka, etten tarkistanut kuvia heti kuvauspaikalla. 

Lähetän kuvien muokkaamisen jälkeen vielä kaksi tarjousta, ja seitsemän sähköpostia.

Pitäisi jatkaa vielä töitä, mutta se ei tunnu enää järkevältä.
Niin ajatus kuin sormetkin ovat väsymyksestä painavat.
Suljen koneen.
Viinilasi on edelleen koskematon, kaadan sen viemäriin.
Tänään pelkkä viinin läsnäolo oli riittävä.

03.00 Pesen kasvot ja hampaat ja menen lapsen viereen nukkumaan.

Uusi koti, ja lapsen toive.

Tiedän, että herätys on huomenna taas viimeistään 7.30.
Hetken vähän ahdistaa, mutta onneksi väsymys on sitä voimakkaampaa.
Ennen nukahtamista ajattelen
juuri mitään en vielä huomisesta tiedä, mutta sen tiedän ettei siitä ainakaan tule ruuduton.
Mukavan lohdullinen ajatus.
Nukahdan siihen.

Eivät. Eivät he mitään sanoneet. 11 maaliskuun 2020 - 19:30

Kaupallinen yhteistyö: WSOY

Luin reilu vuosi sitten Kristin Hannahin Satakielen, joka oli lukukokemuksena järisyttävä. Samanlainen kuin joskus lapsuudessani,  kun luin Pikku Prinsessan ensimmäisen kerran. Jotain suurta liikahti. Satakielen jälkeen on ollut vaikeuksia löytää kirjaa, joka veisi samalla tavalla totaalisesti mukanaan, uuteen maailmaan ja aikaan.
Tiedättekö kun on sellaisia kirjoja jotka voi kahlata läpi, ja sitten on niitä sellaisia joiden kerronta on niin syvää että siihen voi melkein hukkua. Sellaista kirjaa ja tarinaa olen etsinyt.

Ja nyt.

Sellainen on löytynyt.

Kirja on Fernando Aramburun Äidinmaa.

”Poliittinen konflikti repii Baskimaan pientä kyläyhteisöä.
Kahden perheen elinikäinen ystävyys vaihtuu katkeraan vihanpitoon,
kun toisen perheen poika liittyy ETA:n aseelliseen taisteluun ja toisen isä taas joutuu ETA:n uhriksi. Syvältä kouraiseva sukusaagaseuraa tarkkanäköisesti perheiden arkisia sattumuksia, mustaa surua,
mutta myös horjumatonta vakaumusta ja iloa.

Äidinmaa kertoo unohtamisen mahdottomuudesta ja
anteeksiannon välttämättömyydestä. Kiehtovasti omintakeinen
historiallinen lukuromaani on kuvaus kansasta, jonka on opittava
elämään väkivaltaisen menneisyytens varjossa.”

Jo pelkästään kirjan koko herättää kunniotusta. Suhtaudun yleisesti ottaen aika uteliaasti kirjoihin, joissa on yli 500 sivua. Haluan lukea ne, ihan vain jo siitä syystä että haluan selvittää onnistuuko kirjailija pitämään lukijan mielenkiinnon yllä pidempään kuin 4oo sivua. Kaikki eivät onnistu. Aramburu onnistuu. Äidinmaassa on 659 sivua, ja voi millaisia sivuja! Jos kirjan koko herätti kunnioituksen, niin voin paljastaa että ne sivut, ne vasta kunnioitusta herättävätkin.

Eräs kirjan lukenut kehotti (tai sillä tavalla hellästi painosti) minut lukemaan tämän. Antoi saatesanoiksi jaksa sivulle 150, sen jälkeen et perääsi katsele. Enkä todellakaan katsellut. Tosin niin kävi jo jossain siinä sivun kymmenen kieppeillä. Koin, että tätä kirjaa ei tarvinut jaksaa sivuakaan.  Se vei mukanaan, eikä helittänyt otteestaan hetkeksikään. Eräs toinen kirjan lukenut kaveri oli samoilla linjoilla ensimmäisen kanssa. Sanoi että kirjan useat henkilöhahmot tuntuivat alkuun vähän hankalilta ja kirja avautui tavallista hitaammin. Mutta kaikki ovat olleet yhtä mieltä siitä että kun henkilöhahmoihin pääsi kiinni, ja kirja alkoi avautua niin se kyllä ihan tosissaan avautui. Tämä ihan vain vinkiksi sinulle, joka pelkäät kirjaan tarttumista sen massiivisuuden vuoksi, älä pelkää. Lupaan, ettet kadu että tartuit. Ja, jos kirja tuntuu alkuun sekavalta, niin jaksa sivulle 150, sen jälkeen entiseen ei enää ole paluuta.

Luin tätä kirjaa kuitenkin toisella tavalla, kuin esimerkiksi Satakieltä. En ahminut, ja halunnut vain nopeasti juosta kirjan loppuun. Luin Äidinmaata melkein kolme viikkoa, minulle harvinaisen pitkä aika lukea yhtä kirjaa. Luin kirjaa vähän aamiaisella, vähän matkalla töihin, vähän iltapäivän kahvitauolla ja ehkä luvun illalla sängyssä ennen nukahtamista. Selailin sivuja ja olin toistuvasti hyvilläni siitä, että sivuja oli jäljellä vielä niin paljon. Huolimatta verkkaisesta lukutahdista, ajattelin kirjaa melkein koko tuon kolme viikkoa. Ajattelin kirjan henkilöitä ja tarinaa paljon silloinkin, kun en lukenut. Googlasin Baskimaan historiaa suhteessa Espanjaan, tilannetta nyt. Halusin lukea ETA:sta, tietää ja ymmärtää paremmin. Etsin youtubesta videoita, joissa puhuttaisiin Euskerraa, ja mietin usein mitä kaikkea vielä saisin kirjan henkilöistä tietää, kuinka syvällisesti oppisin heidät tuntemaan?

Pidin siitä, että Äidinmaa ei edennyt kronologisessa aikajärjestyksessä. Pidin siitä, että syvyyttä tuli koko ajan lisää. Kirjan henkilöt muuttuivat sivu sivulta kokonaisemmiksi ja tulivat todellisemmiksi, tärkeämmiksi. Henkilöistä osaa rakastin (erityisesti eläväistä, estotonta, huumorintajuista Nereaa ja hiljaista, älykästä ja rohkeaa Gorkaa ) toisia taas en voinut ja sietää. Mahtui joukkoon sellaisia kädenlämpöisiäkin henkilöhahmoja, joista en ajatellut juuri mitään.  Kirjan henkilöt olivat  hauskoja, kuivakoita, nokkelia, älykkäitä, sosiaalisesti rajoittuneita, töykeitä, sydämmellisiä, saitoja, ennakkoluuloisia, pelkureita, kylmiä ja rohkeita – ihan kuten me ihmiset oikeastikin olemme.

Loppuun päästyäni teki mieli palata takaisin alkuun, ja lukea koko ensimmäinen kirjan puolikas uudestaan. Jos vaikka siten oivaltaisi henkilöistä, tarinasta jotain, joka ensilukemalla on jäänyt huomaamatta silloin kun kirjan henkilöt eivät olleet vielä tuttuja, ystäviä.

Jos Aramburu kuvaili tarkkanäköisesti noiden kahden perheen arkisia sattumuksia, niin samaa tarkkanäköisyyttä oli kirjassa kyllä kaikessa muussakin. Paikat avautuivat mielessä yhtä todellisina, kuin olisin juuri viime viikolla astellut niitä pienen kylän kapeita kujia pitkin. Siitä niin kirkon ohi bulevaria pitkin lihakaupalle. En ainoastaan lukenut kirjan sivuilta paikoista ja tunnelmista – tunsin ne. Pienen Tavernan tuoksut, kosteuden, ilta-auringon lämmittämät mukulakivikadut, Joxianin kasvimaan mullan tuoksun, kukkulaiset pyöräilyreitit ja sen sateen ja sumun joka kietoi koko kylän vaippaansa sinä päivänä, kun tapahtui se mitä tapahtui.

En tiedä miten tiivistäisin kirjan jotenkin tyhjentävästi ja hienosti. Kirjassa on niin monta tarinaa, puolta ja totuutta, että se olisi melkein mahdotonta. Sen kuitenkin lupaan, että kirjan luettuasi ymmärrät enemmän. Tiedät paremmin.

Äidinmaa on niin kertakaikkisen hieno, että olen oikeasti vähän surullinen siitä että olen elänyt sen jo (kirjoitin ensin lukenut, mutta se olisi ollut vähättelyä). Tietysti ainahan kirjan voi lukea uudestaan, mutta äh, ei se olisi enää sama. Tiedän jo liikaa. Eikä mikään sitä paitsi tunnu samalta enää silloin, kun se tapahtuu toisen kerran.

Toivoisin niin, että mahdollisimman moni teistä tarttuisi tähän. Ihan jo vain sellaisista itsekkäistä syistä, että haluaisin päästä keskustelemaan teidän kanssa tämän kirjan henkilöistä. Haluaisin tietää mitä te ajattelette Mirenistä, Bittorista, Joxe Marista ja Txatosta. Haluaisin tietää ymmärrättekö kirjan samalla tavalla kuin minä? Haluaisin tietää tiesittekö te Baskimaan poliittisesta konfliktista? Puhuttiinko siitä koulussa historian tunnilla? Miksi en muista siitä mitään.

Kirja herätti niin paljon kysymyksiä ja ajatuksia; mikä on pyhää, mikä oikein ja mikä väärin? Kuinka paljon voi antaa anteeksi, ja miksi se on niin välttämätöntä? Miksi me ihmiset välitämme muiden mielipiteistä niin kamalasti? Miksi en koskaan ollut osannut ajatella kuinka pitkälle ja syvälle kuoleman lonkerot ulottuvat niiden elämään, jotka jäävät? Miksi kukaan ei tehnyt tai sanonut mitään? Miksi?

Syyhyttää kun ajattelenkin sitä, kuinka palavasti haluaisin jakaa ajatuksia teidän kanssa. Saada vastauksia.

pst. Tähän postaukseen kommentoimalla osallistut arvontaan, jossa on mahdollisuus saada itselleen tämä kirja. Arvon kolme kappaletta näitä kirjoja, joten mahdollisuudet ovat vähän suuremmat.

Mahdollista voittoa varten tarvitsen myöhemmin teiltä osoitteen ja puhelinnumeron, joten täytäthän kommentoidessasi sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinut kiinni voiton osuessa kohdalle.

Arvontaan voi osallistua Keskiviikkoon, 18.3. saakka.