Tekipä hyvä rikkoa pitkä hiljaisuus täällä. Nyt tuntuu taas siltä, että tekee mieli kirjoittaa – ei ollenkaan siltä että pitäisi.
Sain eilisen postauksen jälkeen muutaman yksityisviestin, jossa toivottiin että kertoisin mitä kuuluu, kuinka voin.
Vaikka päivitän instagramin stooria suhteellisen usein, liki päivittäin, siellä harvemmin tulee samaan tapaan kerrottua niitä rehellisiä kuulumisia. Siellä niin konkreettisesti näkee sen, ketkä kaikki ovat juttuni nähneet, että kynnys henkilökohtaisempiin julkaisuihin on siellä suurempi kuin täällä.
Kuvittelen, että tätä blogia lukee noin kaksikymmentä ihmistä (joka voi olla tosin ihan ylimitoitettu ajatus tällaisen kolmen kuukauden tauon jälkeen) ja kaikki sellaisia, joita minun kuulumiseni aidosti kiinnostavat (harhaa todennäköisesti sekin), mutta pidän mielelläni kiinni tästä ajatuksesta, sillä se tekee kirjoittamisesta niin paljon yksinkertaisempaa.

Mutta lyhyesti:
kuuluu todella hyvää. Siis sellaisella syvällä tavalla hyvää, että asiat ovat mukavassa tasapainossa. On mukavaa herätä aamuisin, päivät tuntuvat riittävän pitkiltä, jaksan nähdä ja ilahtua pienistä, arkisista asioista. Nukun hyvin ja riittävästi. Jaksan miettiä mitä syön, liikkuminen tuntuu mieluisalta ja on juurtunut osaksi rutiineja.
Arki lapsen kanssa tuntuu mielekkäältä. Olen ajatellut näin varmaan jokaisesta lapsen iästä, mutta ajattelen nytkin: Alba on mainiossa iässä. Voidaan tehdä yhdessä jo oikeastaan mitä tahansa. Lapsen oivaltava huumorintaju ilahduttaa (ja vähän täyttää myös rinnan ylpeydellä) jatkuvasti, ja tuntuu uskomattoman ihanalta saada nauraa lapsensa kanssa sitä sellaista vatsanpohjasta asti kumpuavaa naurua. Ja naurua, sitä on meillä vuosi vuodelta ollut enemmän.
Alba on ihanan suora tunteissaan ja ajatuksissaan, ja kertoo meille vanhemmilleen aivan kaiken. Tuntuu huojentavalta, ettei tarvi koskaan miettiä, että onkohan jossain tapahtunut jotain ikävää, joka vaikuttaa lapseen – sillä hän kyllä kertoo aivan pienimmätkin epäreiluudet, sanaharkat ja sivuun jättämiset kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella.

Kaikesta hyvästä huolimatta olen tuntenut itseni viime aikoina usein vähän yksinäiseksi.
Tiedän sen johtuvan n.100% tästä eriskummallisesta maailman tilasta. En ole nähnyt ystäviäni yli kuukauteen. Se on todella pitkä.  Jopa kaltaiselleni yksin olosta nauttivalle ihmiselle. Erityisesti nyt kun kotona ei ole enää toista aikuista, jonka kanssa jakaa ne arkiset kuulumiset, ajatukset, tunteet ja toiveet.
Sitä kaipaan ihan erityisesti – arkista jakamista. Tavallisia, tyhjänpäiväisiä keskusteluita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään, sellaisia jotka vain polveilevat ilman sen kummempaa suuntaa.
Puhun kyllä ystävieni kanssa päivittäin niin ääni- kuin perinteisillä viesteilläkin, mutta ei se tietenkään ole ollenkaan sama asia, kuin kasvotusten käydyt keskustelut. Kaipaan ystäviä, huolettomuutta ja platonista läheisyyttä niin paljon että tekee melkein kipeää.

On tietysti päiviä, jopa kokonaisia viikkoja (kaikki ne jotka jaan lapsen kanssa) jolloin en tunne yksinäisyyttä ollenkaan. Elämä tuntuu täydeltä ja kokonaiselta. Lapsen elämä on pysynyt suhteellisen normaalina pandemiasta huolimatta, mistä olen harvinaisen kiitollinen. Eskari pyörii normaalin tapaan, lapsi tapaa ystäviään myös vapaa-ajalla, käymme edelleen puistoissa leikkimässä jne. Elämä tuntuu niillä viikoilla lähes normaalilta.
Kunnes tulevat ne viisi päivää, jotka lapsi viettää isällään – eikä mikään tunnu normaalilta.
Aiemmin nautin valtavasti myös niistä päivistä, jotka olen yksin. Näin ystäviäni, söin ulkona, tein pitkiä kävelylenkkejä ja nautin siitä ettei kukaan tarvinut minua mihinkään, kun taas kaikki se mitä minä kulloinkin tarvitsin oli saatavillani.
Nyt nuo viisi päivää ovat usein vähän yksinäisiä, tasapaksuja pötköjä. Teen töitä, liikun, syön, luen kirjoja, yritän parhaani mukaan nauttia – mutta oikein missään ei ole mitään mieltä, sillä kohtaamiset puuttuvat. Se kaikki mikä normaalisti tuo voimaa, lohtua ja iloa (ihmiset siis) loistaa poissaolollaan.  Oikeita kohtaamisia ja jakamista on ihan hitonmoinen ikävä!

 

Nyt kuitenkin nautin näistä päivistä, kun ei ole yksinäistä. Kun oikeastaan toivon, että saisipa hetken ihan rauhassa lukea sohvannurkassa kirjaa (juuri nyt luen Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta, joka on ihana), eikä kukaan keskeyttäisi.

Yhteenvetona, ja kaiken tämän eriskummallisen huomioonottaen sanoisin, että voin yllättävän hyvin. Olen oikein omaksi yllätykseksekin pääasiassa todella tyytyväinen siihen, miltä elämä tuntuu ja näyttää nyt. Tiedän, että voisi olla niin paljon huonomminkin. Kesää, ja rajoituksista vapaampaa elämää, odotan kuitenkin  alati lisääntyvällä innolla.

On ihmisen ikävä.

Edellisestä postauksesta on pitkä aika. Olin kirjoittaa, että häpeällisen pitkä, mutta en oikeasti tunne häpeää, joten sanon vain että pitkä. Olen kyllä avannut tämän kirjoituskentän melkein joka päivä, mutta jostain syystä kirjoittaminen on tuntunut hirveäm hankalalta. On tuntunut, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Että kaikki tekevät ja sanovat asiat minua paremmin, joten turhaan edes yritän. Itsekritiikki on jyllännyt mielessäni täysin holtittomasti, varmaan koskaan aiemmin en ole tuntenut näin valtavaa epävarmuutta omasta osaamisesta ja tekemisestä.
Tänään päätin, että nyt saa riittää. Että ei oikeastaan ole väliä sillä kuinka hyvin asiat tekee, kunhan tekee. Sitä paitsi tehdessä karttuu myös osaaminen. Epäröidessään ja tekemättä jättäessään harvoin kartuttaa mitään hyvää. Minä ainakaan.

Epävarmuus ei onneksi ole ulottanut lonkeroitaan työn ulkopuolella. Muuten elämässä on ollut hyvä ja varma olo, niin itsestäni ihmisenä kuin omasta elämästäkin. Tuntuu hyvältä olla juuri tässä ja juuri tällaisena (epävarmuudesta osaamisen suhteen voisin luopua nyt ja tässä!) mutta myös tulevaisuus kutkuttaa. Ajattelen, että kaikkea ihanaa on edessä – ja samalla sitä on tässäkin hetkessä paljon.

Ajattelin rikkoa tämän liian pitkäksi venyneen blogihiljaisuuden keräämällä tähän kasaksi kymmenen asiaa, jotka ovat tuntuneet hyvältä tai tehneet hyvää. Jos siellä on enää ketään tämän kolmen kuukauden hiljaiselon jälkeen, niin ilahtuisin ihan älyttömästi jos jakaisitte omia hyviänne kommentiboksiin tai instagramin yksityisviesteihin.
On ollut ikävä niitä ja teitä.

1. Philippa Perryn Kunpa vanhempasi olisivat lukeneet tämän kirjan (ja lapsesi kiittävät, että sinä luit)

En ole yleisesti mikään Self Helpin suurin ystävä, mutta jos tartun, niin todennäköisesti sellaiseen, joka käsittelee vanhemman ja lapsen suhdetta.
Tästä kirjasta pidin paljon. Konkreettisten esimerkkien kautta havainnollistettiin sitä, kuinka vanhemman ja lapsen välillä on ennen kaikkea kyse ihmissuhteesta; joustavasta, mukautuvasta, rakkaudellisesta ja arvostavasta kahden ihmisen välisestä suhteesta, jossa esimerkin voima on suurempi kuin sanojen.
Tuntuu, että tämän kirjan myötä olen osannut pysähtyä itseni äärelle niissä tilanteissa, joissa ärtymys meinaa noustaa pintaan – ja huomannut, että usein sen ärtymyksen aiheuttajana ei oikeasti ole lapsi, vaan tilanteen aiheuttama tunne, joka minussa herää ja heijastelee usein todellisuudessa jotain menneisyyden kipuja, kohtamaattomuutta tai omaa vaille jäämistä. Jotta ei toistaisi niitä samoja ”virheitä” joita itse on saanut osakseen, on oltava hereillä itsensä ja reaktioidensa kanssa.
Tuntuu, että tämän kirjan kautta olen osannut pysähtyä paremmin lapsen tunteiden luo – kuulla ja nähdä sen, vaikka en aina ymmärtäisikaan syitä hänen tunteensa takana, ymmärrän kuitenkin tunnetta.

Kirjan ”opit” ovat lisänneet ymmärrystä, armollisuutta ja hyvää tuulta – meissä molemmissa.

2.  Whamisan Cactus seerumi

Sain tämän seerumin testiin muutama viikko sitten, ja voi tietysti olla että kuvittelen mutta iho tuntuu huomattavasti aiempaa kimmoisammalta. Myös ihon sävy on tasoittunut.
Seerumissa on ihanan vesimäinen koostumus ja kerrostan sitä kasvoille usein kaksikin kerrosta, sillä se imeytyy hetkessä eikä jätä kasvoille ollenkaan sellaista tahmaista tunnetta.
Nimensä mukaisesti seerumi sisältää siis lähinnä viikunakaktusuutetta (n.99,5%) joka puolestaan pitää sisällään useita ravitsevia kasviyhdisteitä (14 eri vitamiinia ja 12 eri mineraalia, joilla kaikilla on ainutlaatuisia ihoa hoitavia vaikutuksia).
Voi olla, että kasvojeni iho kaipasi kipeästi kosteutta, jota tämä seerumi tarjosi ja siksi vaikutukset näkyivät ihossa näinkin nopeasti. Yleensä haluan käyttää tuotetta säännöllisesti vähintään kuukauden ennen annan sen toimivuudesta/toimimattomuudesta mielipiteeni.

3. The pilates Class

Tämän löytäminen elämääni on ollut toistaiseksi paras asia tässä vuodessa 2021 (paino vahvasti sanalla toistaiseksi, sillä vaikka ihan todella rakastankin liki päivittäisiä pilates-hetkiäni , niin toivon koko sydämestäni että tätä parempia asioita on luvassa vielä tälle vuodelle).
Olen treenannut pilatesta aina toisinaan jo muutaman vuoden. Kävin Bay Helsingin reformer- tunneilla aina kun raaskin. Viime keväänä tein paljon heidän online-tuntejaan, mutta jossain vaiheessa se kuitenkin taas jäi. Ihan kuten kaikkien muidenkin harrastusten kanssa on käynyt. Aloitan, innostun ja hyvin pian sen jälkeen niin innostus kuin harrastuskin loppuu.
En muista miten löysin The Pilates Classin, mutta kun löysin – halusin kokeilla heti. Ostin heti koko vuoden jäsenyyden, sillä ajattelin sen olevan parasta mitä voin itselleni juuri nyt antaa.
Tuosta on nyt reilu kolme kuukautta. Olen edelleen sitä mieltä, että se todella oli parasta mitä pystyin itselleni tuolloin antamaan.
Aloittamisen jälkeen olen jättänyt treenit väliin yhden käden sormilla laskettavan määrän.
Tämä kaikki on todella poikkeuksellista meikäläisen historian huomioon ottaen.
Nyt tätäkin kirjoittaessani odotan vain sitä, että saan tämän tekstin valmistumisen jälkeen rullata maton auki olohuoneen lattialle ja tehdä päivän harjoitukset. Ensin työ, sitten huvi. Urheilu on minulle nykyään tuo huvi ja se tuntuu ihanalta.

4. Electrolux Explore 7 -Kahvinkeitin 

En ole omistanut tavallista kahvinkeitintä neljään vuoteen, vaan olen keitellyt kahvia aeropressolla ja tavallisella pressopannulla. Molemmat sellaisia, joiden vetoisuus on noin 2,5 dl eli olen voinut keittää aina kupin kahvia kerrallaan. Suurimman osan ajasta tämä on ollut ihan ok, sillä kahvia on saanut viime aikoina keittää lähinnä itselleen. Mutta ärsyttävää tietysti aina silloin kun kahvinjuojia on ollut useampia samaan aikaan. Kahvin keittäminen aeropressolla on melko työlästä ja vaatii ihmistä tekemisen jokaiseen vaiheeseen.
Nyt on tuntunut valtavalta luksukselta että kahvi keittyy ihan itsekseen. Ei tarvitse kuin taiteilla suodatinpussi paikalleen, mitata purut ja täyttää vesisäiliö, ja rehellisyyden nimissä senkin tekee useimmiten lapsi joka rakastaa jokaista työvaihetta.

*kahvinkeitin saatu

5. Pauligin Paris- kahvi

Kahvinkeittimestä päästäänkin luontevasti toiseen kahviaiheeseen, eli niihin puruihin. Tiedätte varmaan ne Pauligin kaupunkikahvit? On New Yorkia, Sydney, Havannaa jne. Käytin pitkään tuota ensimmäistä, mutta viime viikolla ostin ensimmäistä kertaa Paris- kahvia ja siis ah! Niin tuoksu kuin makukin on tässä huomattavasti ”tummempi” kuin monissa saman merin muissa kaupunkikahveissa, ja tätä juodessani olen heti jossain pariisilaisella terassilla siemailemassa mustaa kahviani auringon lämmittäessä kasvoja.

6. Instagram

Olin loppuvuodesta, ja vähän alkuvuodestakin todella ahdistunut somesta. Teki mieli poistaa tilit kaikkialta. Kadota siitä maailmasta, ja kadottaa se maailma. Tuntui, ettei minulla ole sinne mitään annettavaa, eikä somella minulle.
Koin aina instagramin selailun jälkeen merkillistä tunnetta siitä, että elämästäni puuttuu jotain perustavanlaatuista, vaikka ennen selailua minulla ei olisi ollut ollenkaan sellainen tunne.
Olen oikeasti tosi tyytyväinen elämääni, minun ja Alban yhteiseen elämään. En haikaile muutoksista, enkä odota mitään mystisiä ”parempia aikoja”, kaikki on paremmin kuin hyvin nyt. Osaan nauttia pienistä asioista, uskallan haaveilla ja uskoa niiden toteutumiseen, luotan omiin kykyihini jatkuvasti paremmin ja olen enemmän turvassa itseni kanssa kuin vielä koskaan aiemmin.
Ja silti, aina jostain tuli se epämääräinen tunne siitä, ettei elämä kahdestaan lapsen kanssa voi olla riittävän hyvää. Ei ainakaan suhteellisen pienessä vuokra-asunnossa. Pitäisi olla enemmän lapsia, isompi (tietysti oma) asunto ja tietysti se puoliso. Vaikka en minä sellaisesta oikeasti haaveile. Instagram vain jostain syistä sai minut ajattelemaan niin, että se sellainen on jotenkin oikeampaa elämää, kuin tämä mitä minä nyt elän.

MUTTA

Kaikki muuttui, kun aloin kiinnittää tarkemmin huomiota siihen, millainen olo minulle tulee ihmisistä joita seuraan. Karsin seurattavien listalta satoja ihmisiä, ja mykistin surutta valta-osan niistäkin, joita halusin vielä seurata. Nykyään seuraan aktiivisesti vain ystäviä, perhettä, muutama kollegaa, meemejä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Ja kas, heti onkin ihan toisenlainen olo. Niin somesta, kuin oman elämän riittävyydestäkin.
Lisäksi mulla on somea selatessani sellainen olo, että olen täällä oppimassa uutta, haastamassa ajatuksiani, keskustelemassa. Tuntuu jatkuvasti siltä, että saan somesta jotain. Koen myös pitkästä aikaa, että minullakin on jotain annettavaa.

7. Imuri

Viime keväänä onnistuin jotenkin katkaisemaan imuristamme varren. En kuitenkaan raaskinut heivata muuten hyvää ja toimivaa imuria roskiin ja hankkia uutta, vaan teippasin imurin kasaan ja jatkoin tekemistä entiseen malliin. Ennen joulu varsi katkesi kuitenkin vielä toisestakin kohdasta (tässä on ehkä tarpeen miettiä, että kuinka väkivaltainen on imurointitekniikkani..) eikä teippaaminenkaan enää pelastanut sitä. En kuitenkaan vielä tällöinkään vaihtanut imuria uuteen, vaan jatkoin imurointia sillä pienellä osalla, joka on tarkoitettu ehkä huonekaluja varten. Voin kertoa, että imurointi oli sekä aivan hiton viheliäistä että aikaa vievää puuhaa sillä tavoin. 
 Meni kuitenkin melkein kaksi kuukautta ennen kuin luovitin ja hankin meille uuden imurin, sellaisen jossa on metallinen varsi, joka ei katkea vaikka kuinka väkivaltaisesti imuroisi. Ettekä voi edes uskoa, kuinka paljon nautin imuroimisesta nykyään. Teen sitä ihan jatkuvasti ihan puhtaasti nautinnollisista syistä.
Tajusin taas ettei ole ollenkaan yhdentekevää millasia ovat ne tavarat ja tarvikkeet joita käytämme liki päivittäin. Vaikuttavat nimittäin oleellisesti hyvinvointiimme.

8. Nopsajalka – Burnout

En tiedä onko tämä biisi uusi vai vanha vai tosi vanha, mutta se on hyvä!
Kuuntelin tätä eilen repeatilla noin kymmenen kertaa ja tanssin koko sen ajan.
Tiedättekö niitä sellaisia kappaleita, jotka kuulessaan alkaa heti hymyillä – erityisesti sisältäpäin. Alkaa tehdä mieli ystävien seuraan, tanssimaan, rakastumaan jne. No, tämä on juuri sellainen kappale.

9. Alban pienet yllätykset ympäri kotia

Alballa on tapana ripotella kotiin pieniä asioita, joiden ajattelee ilahduttavan ja helpottavan ikävää silloin, kun hän on toisessa kodissaan. Ne pienet asiat ovat kaikkea kirjeistä maalauksiin ja tyynyn alle piilotetuista mandariineista erilaisiin leluista kasattuihin muodostelmiin. Aivan poikkeuksetta ne toimivat ilahduttavasti, mutta kasvattavat  valitettavasti ikävää eksponentiaalisesti.

10. Ruuduton viikko

Liittyy, ehkä löyhästi tuohon ensimmäisen kohdan kirjaan, ja sen synnyttämiin oivalluksiin siitä kuinka kohtaisin  lapseni paremmin. Itselleni ehdottomasti eniten hallaa arjessa aiheuttaa puhelimella roikkuminen. Huomaan ärsyyntyväni noin kymmenen kertaa nopeammin ja todennäköisemmin silloin, jos selaan puhelintani samalla kun ”olen” lapseni kanssa. Tuo olen heittomerkeissä siksi, että en tuolloin todellisuudessa ole lapseni kanssa, vaan ajatuksineni ihan jossain muualla, jolloin kaikki lapsen kysymykset ja tarpeet tuntuvat häiriöltä, mikä on siis ihan vinksahtanutta.
Olemmekin nyt sopineet, että päiväkodin jälkeen meidän kotimme on ruuduton paikka. Alballe tuo käytäntö on ollut olemassa jo pidempään, mutta itse en ole kyennyt sitä noudattamaan. Nyt sääntö koskee meitä molempia. Minä laitan puhelimeni hyllylle, kun lähden hakemaan lasta eskarista ja se pysyy siellä siihen asti kunnes lapsi on nukahtanut yöunilleen.
Ruuduttomuuden vaikutukset ovat, yhtään liiottelematta, olleet massiiviset. Olen huomattavasti paremmin läsnä, jaksan uppoutua jopa leikkeihin lapsen kanssa, sillä en ajattele että minulla olisi ”parempaakin tekemistä” joka siis valitettavan usein on tarkoittanut epämääräistä puhelimen pläräämistä. Myös ulkoilun ja naurun määrä on kasvanut huomattavasti.
Jatketaan tällä hyväksi havaitulla linjalla siis jatkossakin.

 

Olin juuri kymmenen päivää ilman instagramia, ja tiedän varsin hyvin tekeväni siitä aivan kohtuuttoman suuren numeron. Mutta kun en oikeen osaa olla tekemättä.
Olen maininnut paastosta aivan jokaiselle kenen kanssa siihen on tarjoutunut mahdollisuus.
En siksi, että olisin tuntenut itseni erityiseksi koska pystyn siihen (kaikkihan me pystymme) vaan siksi, kuinka hitsin hyvältä on tuntunut olla ilman.

Moni joille olen tauosta kertonut, erityisesti jos olen maininnut että päiviin on tullut tuntuvasti lisää tunteja, on kysynyt että mihin olet nuo ”uudet” tunnit käyttänyt. Olen ensin luetellut kuinka olen alkanut lukea enemmän, leiponut pitkän tauon jälkeen, siivonnut kotona aivan kaiken mahdollisen ja lopuksi maininnut että sit mä oon kans ihan vaan ollut. Todellisuudessa tuo viimeiseksi mainittu on ollu kaikken kallein ja paras osuus tässä koko hommassa. Ensimmäistä kertaa aikoihin olen iltaisin lapsen nukahdettua vain ollut. En ole täyttänyt tyhjää tilaa sarjoilla, kirjoilla, siivoamisella tai whatsAppissa roikkumisella.  Olen istunut sohvalla tai makoillut olohuoneen lattialla yksin, hiljaa, vain ajatukset seuranani.
Uskotte varmaan kun sanon, että se oli alkuun ihan naurettavan hankalaa.

Sitä on niin helppo hukuttaa ajatuksensa sarjoihin, leffoihin ja päämäärättömään scrollailuun. Keskittyä tarinoihin, jotka eivät ole omia. Mutta se sellainen ei palvele pidemmän päälle meistä ketään.
Tyhjä tila ja mahdollisuus pysähtyä itsensä äärelle nosti pintaan hankalia tunteita, sellaisia jota olen vähän tiedostamattani juossut karkuun: vihaa, katkeruutta, aavistuksen suruakin. Vanhoja, kipeitä muistoja joita en ole koskaan uskaltanut oikein edes katsoa kohti – niiden käsittelemisestä nyt puhumattakaan.
Hankalista tunteista huolimatta todellinen pysähtyminen on tehnyt hyvää ja tullut tarpeeseen. Ja tiedänhän minä, että tällainen kymmnenen päivän ”pysähtyminen” ei tietysti ratkaise mitään, ei vie asioita eteenpäin, mutta oivalluksen se tarjosi ja sen kaiken kerroksiksi kasaantuneen vihan saa valjastettua positiiviseksi, eteenpäin työntäväksi voimaksi.

Mikäli some ei olisi osa työtäni, ja jos en pitäisi siitä niin paljon, olisin luultavasti jatkanut elämää ilman instagramia vielä ainakin loppuvuoden. Huomasin jo näin lyhyessä ajassa, kuinka paljon elämään vapautui tuntien lisäksi yleistä hyvää. Pinna muuttui pidemmäksi, lapsen 64754625 kertaa päivässä kajahteleva ”äitiiiii!” ei ärsyttänyt ollenkaan, sillä en enää ollut ajatuksien kanssa jossain muualla, josta minut huudettiin takaisin tähän maailmaan. Olin vain. Saatavilla ja läsnä ihan toisella tavalla kuin aiemmin.
Olen kyllä aiemminkin pyrkinyt pitämään puhelimen hyllyllä silloin kun olemme Alban kanssa kahdestaan kotona (eli lähinnä arki-iltaisin), mutta jos on sitä ennen päivän selaillut instagramia vartin välein, on keskittymiskyky olematon ja ärsyyntymiskynnys matala.

Huomasin myös, että sellaiset epämääräisen ahdistuneet tunteet loistivat poissaolollaan. Joskus stooreja selatessa saatan nähdä porukan (hyvänpäivän)tuttuja tekemässä jotain kivaa, ja huomaan ajattelevani hitsi, oispa ollu kiva ku mutkin ois pyydetty, tai että tuolla mäkin oisin mielelläni. Todellisuudessa en olisi itse koskaan pyytänyt näitä ihmisiä yhtään mihinkään, enkä minä varmasti ollut käynyt heidän mielessäkään kun olivat miettineet kenet pyytävät mukaan.

Some väristää, värittää ja laajentaa meidän käsitystämme siitä ketkä kuuluvat sosiaaliseen piiriimme. Instagramin stooreja selatessa tulee usein valheellisesti olo, että ympärillä on ihan hirveästi ihmisiä ja mahdollisuuksia, että koko ajan tapahtuu jotain hauska jossa minäkin potentiaalisesti voisin olla mukana.
Ilman instagramia tajusin, että minulla on suunnilleen kuusi ystävää joiden tekemisissä ja menemisissä haluan oikeasti olla mukana, ja yleensä olenkin. Perheen ja muutaman kollegan lisäksi on noin kuusi ihmistä, joiden tekemiset ja kuulumiset ihan aidosti kiinnostavat.

Nyt kun latasin instagramin takaisin kävin melko rajulla kädellä läpi sitä kenen stooreja haluan jatkossa seurata. Ei minun tarvitse tietää kaikkien seuraamani 420 ihmisen liikkeitä jatkuvasti. Riittää, että voin tarkistaa ne silloin kun se tuntuu tarpeelliselta. Mutta olen huomannut, että jos ne tarjoillaan minulle – addiktina otan kyllä tarjouksen vastaan ja naputan stooreja eteenpäin peukalo punaisena niin pitkään kunnes tarjoilut loppuvat. Ja kuten hyvin tiedätte, eiväthän ne koskaan lopu. Aina ja jatkuvasti tulee jotain uutta, uusi stoori, uusi päivitys, uusi linkki, uusi jotain.

Joku kommentoi, että ”ethän se edes oo kauheen aktiivinen instagramissa” kun kerroin tarvitsevani taukoa. Voi pojat – tietäisittepä vaan kuinka aktiivinen olen. Tai siis, onneksi ette tiedä.
Se, että en päivitä stooriani jatkuvasti, tai lisää uusia kuvia välttämättä edes joka viikko ei valitettavasti kerro aktiivisuudestani muuta kuin sen kuinka aktiivisesti tuotan sisältöä, ei ollenkaan sitä kuinka aktiivisesti sitä kulutan.
Ja se kuinka paljon kulutun on: aika helkkarin aktiivisesti.

Olen järjestänyt työelämäni niin, että minulla on tällä hetkellä todella paljon vapaa-aikaa. Raha ei ole koskaan erityisemmin motivoinut minua. Olen halunnut tehdä töitä, jotka tuntuvat mieluisilta – sopivasti haastavilta – mutta eivät vie koko elämääni. On niin paljon asioita, joihin laitan mieluummin aikaani, että olen valinnut elää niin että tienaan sen verran että me pärjäämme mukavasti. Rahaa ei ole laitettavaksi säästöön suuria summia, mutta en ole ihan varma miksi edes haluaisin säästää suuria summia. Elämä on tässä ja nyt, ja haluan elää sitä tässä ja nyt. En ole koskaan osannut säästää pahan päivän varalle , sillä haluan ajatella ettei sellaista todennäköisesti koskaan tule. Voi olla, että olen pahasti väärässä – mutta katsotaan se erhe sitten jos niin tapahtuu.

Lapsen takia pidän tietysti huolen siitä, että tilillä on aina tietty summa rahaa, säästössä tietty summa ja joka kuukausi rahaa menee myls lapsen omalle tilille, jonka tämä saa käyttöönsä sitten kun on täysi-ikäinen.
Pääasiassa elän kuitenkin niin, että kaikki mikä tulee, myös menee. Tähän asti olen pitänyt tästä tavasta elää.
Mutta, koska päivissäni on paljon sitä tyhjää tilaa  – on se otollinen alusta riippuuvuuden kehittymiselle. En mene joka päivä kahdeksaksi tunniksi töihin jonnekin, ja pidä puhelimeen luontevasti taukoa silloin. Teen 12h tuntia viikossa töitä ulkopuoliselle taholle, mutta muuten kaikki muut tunnit minulla on periaatteessa mahdollisuus roikkua puhelimellani.
Hävettävän usein teenkin juuri niin.

Sen jälkeen, kun poistin instagramin puhelimestani ruutuaikani pieneni 56%. Se on todella paljon, sillä minun tapauksessani noilla prosenteilla puhutaan useista tunneista. Tein kuitenkin näiden päivien aikana edelleen paljon töitä puhelimellani, lähetin takuulla n.50% enemmän viestejä, ääniviestejä ja videoita kuin normaalisti ja silti vietin puhelimellani huomattavasti vähemmän aikaa.
Noiden päivien aikana sellainen täysin tarpeeton puhelimen selailu jäi kokonaan pois. Tartuin puhelimeen vain silloin, kun olin oikeasti aikeissa tehdä jotain: lähettää viestin tai sähköpostin, kirjoittaa muistipanon, ottaa kuvan, soittaa tai vastata puheluun. Muuten puhelin pysyi koskemattona hyllyn päällä.
Oli päiviä jolloin ruutuaika oli illalla nukkumaan mennessä vain 30minuuttia, ja tajusin kuinka vähän oikeasti tarvitsen puhelintani.

Tänään instagramin takaisin ladattuani havaitsin taas sen, minkä tiesin jo entuudestaan: en hallitse konseptia nimeltä kohtuukäyttö. Heti kun sovellukseen on taas esteetön pääsy, sormi hakeutuu applikaatiolle totutusti noin vartin välein. Jatkuvasti tekee mieli vähän käydä tarkistamassa viestejä, vähän käydä jakamassa tarina, vähän käydä tekemässä sitä ja vähän tätä.
Ajattelinkin jatkossa tehdä niin  (Eeva Kolusta inspiroituneena) että jokaisessa viikossa on  muutama sellainen päivä, jolloin poista sovelluksen puhelimeltani. Nautin tyhjästä tilasta, katkeamattomana juoksevasta ajatusten virrasta (oli helpottavaa huomata, että ihan oikeasti ajattelen asioita. Pitkään oli sellainen olo, että olen täysi typerys joka ei osaa enää edes ajatella. Mutta – se ei ollut onneksi sitä. En vain ollut tarjonnut itselleni mahdollisuutta kuulla ajatuksiani, sillä täytin kaiken tilan päämäärättömällä selailulla), läsnäolosta, herkemmin hersyvästä naurusta ja vapauden tunteesta, jonka riippumattomuus aiheuttaa.

Suosittelen lämmöllä kaikkia kokeilemaan samaa. Lähestyvät joulunpyhät tarjoavat siihen monelle oivan mahdollisuuden. Erityisen lämmöllä suosittelen sitä, ettette edes yritä täyttää sitä vapautuvaa aikaa jollain muulla tekemisellä, vaan ihan oikeasti pysähdytte ja hiljennytte itsenne äärelle. Sieltä hiljaisuudesta voi nousta yllättäviäkin asioita.

ps. yksi tämän kymmenen päivän paaston mukavimmista ”sivuvaikutuksista” oli se, että olen alkanut taas kirjoittaa. Aamusivujen lisäksi myös tänne blogiin.
Näiden päivien aikana olen kirjoittanut tämän lisäksi kolme muutakin postausta, joka on enemmän kuin parin edellisen kuukauden aikana yhteensä.

Aiempiin postauksiin pääset helposti tästä (postaus elämään keskittymisestä), tästä (48 arkista kuvaa ja tarinaa) ja tästä (ajatuksiani parisuhteesta).

 

Olen elänyt parisuhteesta toiseen suunnilleen kolmetoistavuotiaasta lähtien. Enkä ole koskaan kyseenalaistanut parisuhteen konseptia sellaisena kuin me sen yleisesti tunnemme. En ole koskaan oikeastaan edes pysähtynyt miettimään haluanko parisuhdetta. Tai jos haluankin, niin millaisen ja miksi. Olen ajautunut suhteesta toiseen ajatellen, että tälleen tän nyt vaan kuuluu mennä.

Ihastutaan, aletaan seurustella ja sitoudutaan olemaan vain toisiamme varten, vain toisemme nähden.

Olen kasvanut uskonnollisesssa yhteisöissä, joka määritteli paljon sitä kuinka elämän kuuluisi edetä. Vanhoillislestadiolaisuudessa ei tapailla ketään. Siellä seurustellaan, ja seurustelun taas tulee tähdätä avioliittoon, ja naimisissa taas ollaan niin pitkään kunnes kuolema erottaa.

Seurustelu oli siis serious business. Oman osansa teki tietysti se että seksi tai yhteen muuttaminen ennen avioliittoa eivät missään nimessä kuuluneet kuvioon. Edes pussailua ei katsottu kovin hyvällä. Oikeastaan ajateltiin, ja kehotettiin viettämään mahdollisimman vähän aikaa ihan vain kaksin seurustelukumppanin kanssa, jotta himolta ja mahdolliselta synnin tekemiseltä (kaikki seksuaalinen kanssakäyminen) vältyttäisiin.
Seurustelu tapahtui siis lähinnä muiden ihmisten ympäröimänä, suhteessa muihin.

Olin suhteellisen nuori, kun lähdin herätysliikkeestä. (Tai  ”kielsin uskoni” kuten vanhoillislestadiolaiset sanovat).
En ehkä ollut täyttänyt vielä edes kahtakymmentä. Siitä huolimatta moni asia, tapa ja uskomus oli tehnyt pesänsä syvälle minuun. Oli paljon asioita, oppeja ja tapoja joihin en uskonut, tai joita en enää noudattanut – mutta vielä enemmän oli niitä, joihin yhä uskoin ja joita kuljetin mukanani.
Seurustelun vakavuus oli yksi näistä asioista.

En ole koskaan osannut suhtautua seurusteluun kovin kevytkenkäisesti. Olen ajatellut, että sen tulee aina tähdätä johonkin. Ihastumiselle täytyy rakentaa jatkumo ja suurempi merkitys.
Ennen tätä syksyä en ollut koskaan ihan vain tapaillut jotain.
Olen edennyt suhteesta toiseen niin, että kun eron jälkeen olen ensimmäistä kertaa ihastunut, on tuo suhde muuttunut hyvin nopeasti seurusteluksi – sillä niinhän sen kuuluu mennä, kuvittelin.

Heti siinä vaiheessa, kun ensimmäiset romanttiset tunteet jotain kohtaan ovat virinneet – on kaikki muut ihmiset poissa laskuista.
On vain tämä yksi. Ihastuminen ei koskaan ollut vain ihastumista, ja kohtaamiset kohtaamisia vaan rakensin niiden ympärille heti suuremman merkityksen, halusin niiden menevän johonkin, olevan jotain.
Usein enemmän, kuin mitä ne todellisuudessa olivat.

 

 

Vasta nyt, viimeisimmän eron jälkeen olen alkanut kyseenalaistaa parisuhteen konseptia. Olen alkanut miettiä mitä minä haluan, millaisiin suhteisiin minä haluan tai kykenen. Millainen on minun käsitykseni maailmasta, ihmisistä ja rakkaudesta. Olen vasta nyt alkanut oivaltaa, että kukaan muu ei kirjoita tai määrittele sitä, kuinka minun tulisi elämässäni edetä – millaisten etappien kautta kulkea.
Minä saan täysin itsenäisesti tehdä valintoja, niin että koen eläväni itseni näköistä elämää. Elämää, joka tuntuu siltä että näin minä olen valinnut. Suurimman osan elämästäni on tuntunut ihan kaikelta muulta.

Olen ajautunut ja ajelehtinut. Tuntenut itseni usein lastuksi laineilla, jolla ei ole mitään käsitystä suunnasta, eikä oikeastaan edes mahdollisuutta ohjata. Menin sinne minne satuin päätymään. Tuntui, että kaikki oli minun kohdallani jotenkin ennalta määrätty, ja olin vain vähän asioita, joihin koin voivani vaikuttaa. Istuin kyydissä ja nautin maisemista, vaikka reitti ei ollutkaan se, jonka olin itse tietoisesti valinnut.
Olin kadottanut voimani, luovuttanut sen muille.

Minua on petetty ja olen itse pettänyt.
Ajattelen nyt, että syyt sellaiselle käytökselle liittyvät (itsekkyyden lisäksi) myös tuohon mistä aiemmin kirjoitin:
Olen kuvitellut ihastusta ja viehättymistä heti suureksi rakkaudeksi, ja asiaksi jolle täytyy tehdä jotain. Sen sijaan, että olisin suhtautunut sellaisiin tunteisiin niin että jaahas tänään tuntuu, ja saakin tuntua tältä mutta tämä menee kyllä ohi – tämän ei tarvitse jatkua, tämän ei tarvitse muuttua erityiseksi,  mitään ei tarvitse tapahtua, tämä ei tarkoita yhtään mitään.

Ajattelin ihastumista, viehättymistä tai seksuaalista vetovoimaa tuntiessani että se kuuluisa raja on jo ylitetty ja nyt on oikeastaan ihan sama mitä tapahtuu. Syyllistin itseäni jo pelkistä tunteista. Minulle ne olivat yhtä toiminnan kanssa. Ajattelin ettei tällaista tunteita pitäisi herätä mikäli parisuhteessa olisi kaikki hyvin.

Mutta herranen sentään – emme me lakkaa tuntemasta asioita vain koska tunnemme jo jotain.

Ajatukset ja tunteet eivät ole väärin, toiminta sen sijaan voi olla.

(Haluan muuten tässä kohtaa sanoa, että toisin kuin keskustelupalstoilla ”lähipiiri” on informoinut, niin yhdenkään eron syy ei ole ollut pettäminen/petetyksi tuleminen)

 

Koen, että kaikissa merkityksellisissä ihmissuhteissa tärkeintä on rehellisyys ja luottamus, sama pätee myös romanttisiin suhteisiin. Mutta olen oivaltanut, että ei ole olemassa mitään tiettyä kaavaa jota suhteen tulisi noudattaa, tiettyjä reunaehtoja, jotka nyt vain yksiselitteisesti kuuluvat suhteisiin.
Suhteen rajat saa määritellä itse. Uusiksi, omanlaisiksi – palvelemaan juuri niitä ihmisiä, jotka siinä suhteessa elävät. Ei ole olemassa vain perinteisiä parisuhteita tai avoimia suhteita. Minun ei tarvitse valita niistä toista. Saan valita ihan mitä tahansa.

 

Juuri nyt se mitä haluan, on ei yhtään mitään ja kaikkea.
Haluan tavata ihmisiä. Haluan ihastua, haluan viehättyä, haluan haluta, tuntea seksuaalista vetovoimaa, haluan olla auki uudelle. Mutta samalla en halua yhtään mitään. Onko tässä järkeä?
En halua mitään sellaista, joka täytyisi määritellä jotenkin. En halua tapailla, en halua seksisuhdetta, en halua avointa suhdetta, enkä halua parisuhdetta. Sen sijaan haluan keskusteluja, läheisyyttä, innostumista, jakamista ja kohtaamisia.

Kun taannoin ensimmäisen kerran puhuin siitä, etten oikeastaan näe itseäni enää koskaan tavallisessa parisuhteessa, moni kommentoi että olen kyynistynyt, ja että mieli kyllä muuttuu kun erosta on pidempi aika.
Vaan kun tällä ei ole mitään tekemistä kummankaan kanssa, ei eron eikä varsinkaan kyynisyyden.

Näen mahdollisuuksia kohtaamiselle, romanttiselle- tai seksuaaliselle lataukselle, hyville keskusteluilla ja jakamiselle joka puolella. Se on mielestäni kaikkea muuta kuin kyynistä.
Eikä siinä, etten ehkä halua enää parisuhdetta ole ollenkaan kysymys siitä, että haluan säilyttää mahdollisuuden harrastaa seksiä kenen tahansa kanssa, milloin tahansa,
vaan optiosta olla auki ja vapaana kohtaamiselle, vetovoimalle, hurmaantumiselle, keskusteluille jotka vievät mukanaan.
En ajattele, että kaikkien merkittävien kohtaamisten tarkoitus olisi johtaa seksiin.
Todellakaan.
(Sitä paitsi aika usein haluaminen on ollut parempaa kuin saaminen.)

En myöskään tarkoita tällä sitä, että minulla olisi kyltymätön nälkä saada ja kokea jotain uutta koko ajan.
Tavata uusia ihmisiä koko ajan.
Minusta vain tuntuu, etten minä ole parisuhteita varten. Eivätkä parisuhteet ole minua varten,

Eron jälkeen olen tapaillut muutama ihmistä (yhtä heistä tosi tiivisti muutaman kuukauden, vain tajutakseni taas etten ole valmis sellaiseen). Saattaa mennä viikkoja, jopa kuukausi niin, etten näe ketään, enkä koe jääväni mistään paitsi tai kaipaavani mitään.
En aktiivisesti etsi mitään tai ketään. En tietoisesti hakeudu tilanteisiin, joissa voisi potentiaalisesti tapahtua jotain
Mutta silti ihania kohtaamisia on ollut. Rakkaudellisia kohtaamisia.

Mutta silloinkin ajattelen: tämä ei tarvitse jatkumoa ollakseen rakkautta

Tämän ei tarvitse olla ikuista ollakseen arvokasta.

 

Ehkä silläkin, että koen tavallaan jo saaneeni kaiken mitä tulee rakkauteen ja parisuhteisiin, on osansa siinä ettei minulla ole kiire mihinkään. En kaipaa tai tavoittele mitään. Olen jo nyt saanut osakseni enemmän, kuin olisin koskaan osannut pyytää.

Olen ollut kolme kertaa todella rakastunut, ja saanut vastarakkautta. Olen ollut naimisissa, ja saanut hartaasti toivotun lapsen. Olen elänyt tavallista perhearkea. Olen saanut, elänyt ja kokenut sen kaiken.

Saatan viettää vuorokauden jonkun kanssa, kokea voimakasta yhteyttä ja jakaa jotain sellasta että olen melko varma sen olevan rakkautta – enkä kuitenkaan ajattele että pitäisi nähdä uudestaan ja katsoa mitä tästä tulee.
Siitä ei tarvitse tulla yhtään mitään. Se oli sitä jo, rikastutti molempien elämää.

Eeva Kolu kirjoitti kirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt jotenkin näin  ”ihmiset ja kohtaamiset eivät ole elämän suola, vaan ihan koko pihvi. Syökää se helkkarin pihvi!”
And I felt it.
Juuri nyt on todella nälkä. Haluan pihviä, paljon pihviä.
Eikä tämä päde vain romanttisiin kohtaamisiin, vaan ihan kaikkiin kohtaamisiin.

Haluan ihmisiä elämääni.

Mutta en tarvitse suhdetta.  En tunteakseni itseni, tai elämäni jotenkin kokonaisemmaksi.

Ajattelen että elämäni on tavallaan valmista koko ajan. En elä haaveilemalla tai odota jotain mystistä täyttymystä. Minun elämäni on jo sitä. Täyttä.
Juuri tällaisena.

Yhden lapsin kanssa.

Sinkkuna.

Vain lukion käyneenä.

Vuokra-asunnossa.

Tehden töitä, joita moni ei edes kutsu ”oikeiksi töiksi”.

Minun elämäni näyttää ja tuntuu minulta. Minun valinnoiltani.

Minun elämäni ei tule valmiimmaksi tai paremmaksi parisuhteessa, omistusasunnossa, kahden lapsen vanhempana tai korkeakoulututkinnon kanssa. Minun elämäni on parasta mahdollista silloin, kun uskallan elää sitä juuri niin kuin minä haluan, minun ehdoillani, minun tavallani. Itseni näköisesti.
Juuri nyt, teen juuri niin.