Kaupallinen yhteistyö:
Visit Leppävirta 

 

 

En ole vielä virallisesti lomalla, mutta tuntuu siltä kuin olisi ollut jo kuukauden. Varmaan nämä säät, ja se että sain viettää kaksi juhannusta putkeen. Tai siltä se ainakin tuntui.

Reilu viikko sitten oltiin Leppävirran kutsumana siellä mökkeilemässä. Rehellisyyden nimissä en ollut ennen yhteydenottoa koskaan edes kuullut koko paikasta. Olin googlen kuvauhaussa Leppävirta-hakusanan kanssa jo ennen kuin olin lukenut viestiä loppuun. Viidennen kuvan kohdalla (Leppävirran silta, palaan tähän itse ottamani kuvan muodossa myöhemmin) olin myyty ja naputtelin vastaukseksi että todellakin tulen ja nautin.

Teinkin juuri niin.

Leppävirran kunta sijaitsee Pohjois-Savon maakunnan eteläosassa. Asukkaita on hieman vajaa 9400. Väkimäärään nähtynä palvelujen taso tuntui olevan erinomainen, ja kunnan keskus, Kirkonkylä tuntui varsin elinvoimaiselta, ihan jopa vilkkaalta. Mutta sellaisella maalaisen verkkaisella tavalla tietysti.

Leppävirran pinta-alasta liki 25% on vesistöjä, ja sen todellakin huomasi. Vesi tuntui ympäröivän kaikkea, joka puolelta. Kuten ehkä jo tiedätte: en pidä juuri mistään yhtä paljon kuin vedestä. 

Majoituimme vierailumme ajaksi hulppeassa hirsihuvilassa Kallioniemessä lähellä Konnuksen kanavaa. Huvilaa myös Konnusmajaksi kutsutaan. Majapaikassa (maja tuntuu muuten todella väärältä sanalta tässä yhteydessä) olisi ollut makuupaikkoja 8-10 hengelle, vessoja oli neljä joista ainakin kahdessa oli myös suihkut. Huvilassa oli myös täysvarusteltu keittiö ja apukeittiö. Matkalla mukana ollut kokki oli varsin mielissään mökin varustelutasosta. Astioilla olisi kestinnyt vaikka 30 henkeä ihan tuosta vain. Viikonlopun mittaisen vierailun aikana ei noussut esiin ainoatakaan asiaa mikä huvilalta olisi puuttunut.

Leppävirran maisemat olivat sellaiset ihanan kumpuilevat, vuoroin harjuja ja vuoroin alavampaa. Kaiken sen kumpuilevuuden kruununa ne leveinä virtaavat vesistöt, joihin avautui aina henkeäsalpaavat maisemat harjujen lailta. Kesäinen Suomi on ihan hurjan kaunis, mutta en muista milloin viimeksi olisin huokaillut ihastuksesta yhtä jatkuvasti kuin tuolla.

Myös meidän huvilamme sijaitsi vähän korkeammalla. Keittiön ikkunasta ja aurinkoterassilta huvilan edestä avautuivat esteettömät näkyvät alas järvelle. Huvilalta laskeutui polku (myös auton mahduttava ajotie) alas rantaan, jossa oli valtava laiturialue ja uskomattomat näkymät järvenselälle.
Sanoin tuon viikonlopun aikana instagramin stooreissa moneen kertaan, mutta sanon taas: hiljaisuus ja rauha oli tuolla rannassa ihan uskomaton. Vastaranta oli niin kaukana ettei sieltä kantautunut mitään ääniä, samoin ajotiet ja kaikki muukin ihmisen tai kulkuneuvojen aiheuttamat äänet. Oli vain aaltojen liplatus laituria vasten, tuuli joka vavisutti puiden lehtiä sekä linnut jotka sirkuttivat kilpaa niiden oksilla. Muuten oli täydellisen hiljaista- olisi voinut kuvitella olevansa yksin koko maailmassa. Vain luonto ja me.
Eikä mielestäni mikään rauhoita ja maadoita yhtä tehokkaasti. 

Aina silloin kun emme syöneet tai grillanneet (kiitos K-Supermarket Leppävirta loistavasta valikoimasta ja palvelusta – takasitte mökkeilylle sen, mitä mökkeilyn kuuluukin olla: kulinaarista ilotulitusta) vietimme aikaa tuolla rannassa: löhöilimme aurinkotuoleilla (saldona useammat kuin yhdet nukutut päiväunet), soutelimme huvilan varustukseen kuuluvalla soutuveneella, suppailimme (kiitos Action Leppävirta SUP- lautojen lainaamisesta. Pääsivät kovaan käyttöön), uimme ja istuimme iltaisin ihailemassa auringonlaskua (olivat muuten maagisia tuolla. Mutta sen ehkä näistä kuvista huomaattekin) ja jatkoimme iltaa aina niin pitkään kunnes pimeä pakotti sisään.

 

Jos vertaan tätä Leppävirran mökkeilykokemusta Juhannuksen mökkeilyyn tutulla mökillä niin sanottava on, että siinä pääsee kyllä rentoudessa ihan eri levelille kun lomailee paikassa, joka ei ole oma. Ei ole sitä sellaista jatkuvaa pientää puuhaa: pieniä pihatöitä, jatkuvaa paikkojen ojentelua, laittamista ja järjestelyä. Kukkien kastelua, nurmikon leikkuutta, saunan pesua jne. Omalla mökillä on aina vähän tavallaan myös kotona, ja siinä samassa tekemisen loopissa (meillä siis ei suinkaan ole omaa mökkiä, mutta olen varsin läheltä nähnyt mitä se omistajuus on). Kun on vieraana, vieraassa paikkassa saa ihan luvan kanssa vain olla (ihan kuin siihen tarvisi mitään lupaa, mutta ehkä tiedätte mitä tarkoitan). Voisin siis kuvitella, että mökinkin omistajille voisi tehdä hyvää mökkeillä aina toisinaan muuallakin kuin siellä omalla mökillään.

Muutaman päivän mittainen visiitti tuntui vähän liian lyhyeltä, ja tiedän että hirvittävän paljon jäi vielä näkemättä. Joku kipinä kuitenkin syttyi, ja tiedän palaavani Leppävirralle vielä uudestaankin. Matkan alussa tapasimme Leppävirran kunnan matkailusihteerin Amanda Luostarisen, joka kertoi muuttaneensa Leppävirralle Helsingistä vain muutamia vuosia sitten. Heillä oli ymmärtääkseni ollut ensin ihan vain mökki siellä, mutta olivat tykästyneet paikkaan niin kovin, että olivat muuttaneet sinne ihan pysyvästi. Kotiin lähtiessämme totesin matkaseuralaisille, että ymmärrän todella hyvin miksi.

Hiljaisuus, rauha ja se sellainen suomalaisen luonnon puhtaus ja koskemattomuus yhdistettynä kattaviin ja hyviin palveluihin on aika lyömätön yhdistelmä.

 Mikäli ei ole mökki-ihmisiä, niin Leppävirralta löytyy myös mm. Sport & Spa hotelli Vesileppis. Hotellin ympäristö oli tosi viehättävä. Tähän aikaan vuodesta selvästi myös varsin suosittu: hotellin lähistöllä niin jalkapallo – kuin yleisurheilukenttäkin suorastaan kuhisi pieniä urheilijoita ja elämää. Voisin hyvinkin kuvitella viettäväni täällä myös lapsen kanssa sellaista vähän aktiivisempaa lomaa.

 

Viimeisenä päivänä ennen kotiin lähtöä, kun grillaaminen (tai oikeastaan ihan vain se siivoaminen) alkoi tulla jo korvista, päätimme ulkoistaa lounaan ja kävimme syömässä matkailukeskus Unnukassa. Sieltä löytyy herkullisen lounaan ja leipomotuotteiden lisäksi myös Iittala Outlet (tämä oli taivas! Taivas!), Lifestyle puoti Via Paula (paljon mm.Marimekkoa, ja ihania Hamam-pyyhkeitä, mutta tosi paljon myös kaikkea muuta ihanaa) sekä ihan älyttömän ihana Lähipuoti, jossa on vaihtuva valikoima paikallisten tuottajien tuotteita. Täältä teki mieli ostaa ihan kaikkea. En äkkiseltään keksi sopivimpia viemisiä (tai omaan kotiin tuomisia) kuin paikallisten tuottajien herkut.

Unnukan pihalta löytyi myös torikoju, josta sai tuoreiden marjojen lisäksi myös esim. kahvin ja munkin 1,5€ joka näin Helsinkiläisiin hintoihin tottuneena tuntui suorastaan ilmaiselta.

Matkailukeskukselta lähtee myös aivan hurmaava rantakatu, joka oli erityisen ihana ilta-aurigon aikaan, mutta ei ollenkaan pöllömpi pilvisenä aamupäivänäkään. Tänne kannattaa ehdottomasti mennä, jos olet Leppävirralla, lähellä tai ajaisit muuten vaikka vain ohi.

Jos olet miettinyt tälle kesälle matkailua kotimaassa, niin minulta sinulle, ei vain lämmin vaan suorastaan kuuma,  suositus Leppävirralle. Rauhaa ja kauneutta mutta myös tekemistä ja palveluita niin halutessaan.

Leppävirta,

kiitos kun saatiin tulla ja olla.

Nähdään pian uudestaan!

Kaupallinen yhteistyö: Dna Oyj

 

En pidä kiireestä. Enkä kiireen ihannoimisesta. Tykkään kun saan sanoa, ettei ole oikeastaan kiire ollenkaan.
Silti liian usein elämän valuu sellainen ikävä hätäisyyden tuntu. Sitä välttääkseni pyrin vaalimaan ja lisäämään arkeen kaikkea sellaista, jolla sitä kiireen tuntua saa minimoitua.
Tilaan mielelläni ruokaostokset kotiovelle jos säästän sillä niin aikaa kuin hermojakin.
Ostan usein puolivalmiita asioita, syön ulkona, laitan iltaisin tavarat ja asiat aamua varten valmiiksi, jos voin ostaa palvelun, jolla säästän omaa aikaani – mitä luultavimmin teen sen. Kun joku kertoo, että on olemassa jotain joka helpottaa elämää tai säästää aikaa – olen aina kiinnostunut. Varmaan kaikkein eniten haluaisin aina kyetä olemaan mahdollisimman läsnä kussakin hetkessä. Se taas onnistuu helpoimmin sillon, kun olo on rauhallinen. Silloin kun on tunne siitä, ettei ole kiire mihinkään.

Noin kuukausi takaperin tein ensikosketukseni laitteeseen nimeltä Apple Watch Series 6 GPS + Cellular. Tuo laite on tehnyt liki mahdottomasta mahdollista ja pienentänyt ruutuaikaani reilusti. Se tarkoittaa sitä, että tuo aika (voin paljastaa sen olevan enemmän kuin kolme tuntia) on vapautunut käyttöön kaikkeen muuhun, tärkeämpään.

Uskoisin, että melkein jokaiselle meille tällainen tilanne on tuttu: otat puhelimen käteen katsoaksesi kelloa. Varttia myöhemmin havahdut siihen, että selailet Instagramin kuvavirtaa, vaikka et ole tietoisesti edes päättänyt alkaa tehdä niin. Suljet applikaation ja laitat puhelimen pois vain ottaaksesi sen uudelleen käteesi, sillä tajuat ettet muistanut edes katsoa sitä kelloa. Sama saattaa toistua useita kertoja päivässä – minulle ainakin.

Apple Watch ei missään nimessä ole kuitenkaan vain kello.
Minulle se on ennen kaikkea apu hallita arkea ja aikaa paremmin. Se on myös lisännyt yleistä hyvinvointia ja mahdollisuutta keskittyä olennaiseen. Se on aika paljon yhdeltä laitteelta. Enemmän kuin osasin odottaa.

Kaikkein hienoimpana ominaisuutena Apple Watch Series 6 Cellularissa pidän sitä, että Dna Multi-SIMin ansiosta voin käyttää kelloa puhelimen tapaan. Näin ollen kello ja puhelin täydentävät toinen toistaan. Multi-SIM- lisäpalvelu mahdollistaa yhden puhelinliittymän käyttämisen useammassa laitteessa samaan aikaan, mikä taas on tehnyt mahdolliseksi sen että kotoa lähtiessäni jättää puhelimen kotiin – se jos mikä tuntuu ihan vapaudelta. Voisin sanoa, että kello ja puhelin ovat toimiva tiimi ja täydentävät toisiaan.

Mainitsin edellisessä postauksessa että minulle tuottaa valtavia haasteita olla jatkuvasti kuvaamatta kaikkea ympärilläni. Lähden usein lenkille niin, etten ole varma menenkö lenkille vai menenkö kuitenkin oikeastaan kuvaamaan. Pysähtelen jatkuvasti, kameran rullaan saattaa kertyä satoja kuvia yhden lenkin aikana. Viime aikoina yhä useammin on alkanut tuntua siltä, että se kaikki haittaa sitä olennaiseen keskittymistä. Joskus on tarpeen nähdä ja kokea asiat ihan vain omin silmin ja aistein. Usein kaikkein mukavimmilta ja vapaimmilta ovat tuntuneet ne sellaiset hetket, kun puhelimen akku on loppunut jossain kesken kaiken.

Apple Watchin käytön aloitettuani olen lähtenyt oikeastaan aina lenkille tai lapsen kanssa ulkoilemaan ilman puhelinta. Tiedän kuitenkin, että olen silloinkin silti tavoitettavissa mikäli tilanne niin vaatii. Apple Watchilla voin Multi-SIMin ansioista niin soittaa, kuin vastaanottaa puheluita, lähettää viestejä, kuunnella musiikkia ja äänikirjoja – tehdä siis kaiken sen mihin puhelintani haluaisinkin käyttää, mutta vältän kaiken sen turhan, joka syö aikaa ja laskee kykyä keskittyä.

Arjessamme on todella selkeät rutiinit, mutta valitettavasti näin on ollut vain niillä viikoilla kun lapsi on kotona. Silloin aamut alkavat niin, että kävelemme muutaman kilometrin matkan eskarille, josta minä jatkan usein kävelyä vielä tunnin verran ennen kotiin palaamista. Kävelyn jälkeen olo on usein niin energinen, että teen treenin heti sen perään. Lapsen ollessa kotona myös syön säännöllisesti ja menen nukkumaan useimmiten samaan aikaan lapsen kanssa, mikä tarkoittaa vähintään yhdeksän tunnin yöunia. Nuo hyvinvointia lisäävät rutiinit ja teot todellakin tuntuvat, sillä olo on usein lapsen kanssa vietetyillä viikoilla ollut huomattavasti energisempi, rauhallisempi ja noh- yksinkertaisesti parempi, kuin niillä toisilla viikoilla.
Ne päivät, jotka lapsi viettää toisessa kodissaan ovat usein olleet sellaisia, että nukun miten sattuu, syön mitä sattuu ja liikun jos satun liikkumaan. Silloin saattaa olla kokonaisia päiviä, jolloin en ole poistunut kotoa kertaakaan, vaan kyhjöttänyt koneen äärellä istuen aamusta iltaan.

Apple Watchin ansioista hyvää tekevät rutiinit ja tavat ovat juurtuneet osaksi myös niitä päiviä, jolloin olen yksin.
Kello seuraa päivittäistä aktiivisuuttani kolmella eri mittarilla: aktiivisesti liikuttuja minuutteja, seisomista ja päivän aikana kulutettuja kilokaloreita. Olen asettanut itse omat henkilökohtaiset tavoitteeni jokaiselle päivälle, ja kello hellästi muistuttelee minua pitkin päivään, jotta pysyisin noissa asetetuissa tavoitteissa.
Minulle toimivin tapa tavoitteiden asettamiseen oli se, että elin yhden päivän ajan sellaista elämää josta tiedän voivani hyvin. Kävin aamukävelyllä, treenasin Pilatesta, söin ja nukuin hyvin ja annoin kellon kerryttää dataa päivästä. Illalla katsoin kuinka paljon olin tehnyt noilla kolmella aiemmin mainitsemallani mittarilla, ja asetin ne tavoitteeksi jokaiselle päivälle.

Olen huomannut, että kun tekee töitä pääasiassa itselleen ja pääasiassa istuen, niin en todellakaan muista nousta esimerkiksi seisomaan ja jaloittelemaan kerran tunnissa. Olen usein ajatellut, että jos olen aamulla kävellyt päivän askeltavoitteen (10 000 askelta) täyteen, lopun päivää voikin vain istua aloillaan. Mutta nyt tiedostan, että vaikka liikkuisin muutaman tunnin ajan heti aamusta, on silti aivan hyvä seisoa, jaloitella ja liikutella itseään myös niinä muina vuorokauden tunteina. Tai vaikka seisoisit koko päivän on silti hyvä liikkua myös muuten. Kello antaakin aina pienen, ystävällisen muistutuksen jos on istunut aloillaan liian pitkään, mistä olen niin hyvilläni, sillä olo on aina pienen jaloitellun jälkeen pystyvämpi ja keskittyminen helpompaa.
Toinen pieni, mutta keskittymisen kannalta iso asia ovat olleet Apple Watchin antamat muistutukset hengittämiseen pysähtymisestä. Kello kehottaa aina toisinaan ihan vain hengittämään tietoisesti ja syvään minuutin ajan. Usein se kertoo, että tuo tietoisesti hengittäminen lisää luovuutta ja parantaa keskittymiskykyä ja juuri niitä molempia usein tätä työtä tehdessäni kaipaan.

 

En ole koskaan omistanut sykemittaria tai kirjannut treenejäni ylös. Nyt Apple Watchin myötä on ollut todella mielenkiintoista seurata sykealueita treenaamisen aikana (olen tajunnut mm. sen että Pilates ei todellakaan ole mitään kevyttä puuhastelua kuten moni ehkä luulee, vaan treenin aikana sykkeet liikkuvat 150-180 välillä, mikä on suunnilleen sama kuin sellaisella todella reippaalla juoksulenkillä). Vaikka liikunta olikin jo hyvin kiinteä osa arkea ja omia rutiineja, niin Apple Watch on syventänyt niitä entisestään. On tuntunut palkitsevalta kirjata harjoituskertoja ylös, nähdä kertyneitä askeleita ja kilometrejä (viime viikolla kävelin 85km ja vaikka olen tietysti tiennyt, että kävelen viikottain suunnilleen sen verran, niin silti sen näkeminen ihan konkretiana tuntui ihanalta). En kuitenkaan koe kelloa, sen muistutuksia ja kehotuksia ollenkaan painostavina – päinvastoin. Ajattelen, että me olemme tiimi ja pidämme yhdessä huolta siitä, että minä voisin mahdollisimman hyvin.

Myös unen seuraaminen on ollut Apple Watchin kanssa todella mielenkiintoista. Olen asettanut myös unen suhteen itselleni tavotteita. Tuntia ennen asettamaani nukkumaanmenoaikaa niin kello kuin puhelinkin menevät älä häiritse- tilaan. Puhelut ja ilmoitukset mykistetään ja molempien laitteiden näytöt kehottavat rauhoittumaan ja valmistautumaan unta varten.
Aiemmin olen kyllä usein mennyt sänkyyn hyvissä ajoin, mutta saattanut selata puhelinta pitkälle yöhön. Nyt en enää tee niin. Kun kello kehottaa rauhoittumaan – ihan oikeasti myös teen niin. Hoidan iltatoimet tuolloin jo hyvissä ajoin, ja yhä useampana iltana olen lukenut kirjaa ennen nukahtamista puhelimen päämäärättömän selailun sijaan.
Aamuisin olen kellon kerryttämästä datasta huomannut, että uni on saavuttanut todella nopeasti sänkyyn menemisen jälkeen. Siinä missä ennen pyörin sängyssä kaksikin tuntia ennen nukahtamista (todella jännä muuten että puhelin kädessä, sinisen valon kajossa on muka hankalaa nukahtaa..) niin nyt ollaan puhuttu ihan vain minuuteista. Mitä luksusta!

Tuntuu, että elämässä moni osa-alue on selkeytynyt: nukahtaminen käy vaivattomammin, rutiineissa pitäytyminen tulee ihan luonnostaan, keskittyminen on aiempaa helpompaa kun ei ole jatkuvasti vaarana hukkua internetin syövereihin.

Lyhyesti siis: Apple Watch on lisännyt elämään niin aikaa, vapautta kuin hyvinvointiakin. Voiko oikeastaan toivoa laitteelta mitään sen parempaa? Itse en ainakaan osaisi.

 

1.Keksin eilen, että kaipaan jotain. En kuitenkaan ihan keksinyt että mitä kaipaan joten päätin että maisemanvaihdosta vaikka nyt sit. Varasin illalla itselleni muutamaksi päiväksi asunnon Ullanlinnasta, mun lempikadulta. Nyt oon niin tyytyväinen, että tein niin vaikka en olekaan ihan varma että miksi. Ehkä ihan vaan koska miksi ei?

Asunto on hurjan kaunis. Valkoiset kuluneet lautalattiat, korkeat huoneet ja valtavat ikkunat joiden takana sinisenä kirkuva taivas ja lokkien huuto.

Yhtäkkiä tuntuu siltä, kuin olisi matkannut noin tuhannen kilometrin päähän omasta arjesta ja liukunut vartin taksimatkan aikana myös viikkojen verran lähemmäksi kesää ja huolettomuutta.

2. Auringosta nauttiminen sängyllä maaten.
Tässä asunnossa ei ole sänkyä, vain patjat lattialla – mutta juuri sen ansiosta voin ottaa aurinkoa tässä makuuhuoneen lattialla maaten. Avasin ikkunat selälleen, puin bikinit ja valelin kropan spf50:lla ja makaan tässä. On kuuma, hellettä sanoisin.

3. Ihmiset, jotka on tuntenut pitkään mutta joiden kanssa ystävyys on syventynyt uudelle tasolle.
Näistä tyypeistä yksi on Maryam. Ollaan tiedetty toisemme jo vuosia, ja varmaan molemmat aina myös pidetty toisistamme. Mutta ihan viime aikoina tuttavuus on alkanut syvetä, ja tuntuu ihanalta huomata että ne huolet siitä ettei näin aikuisena elämään enää liukuisi uusia ystäviä – on osoittautuneet turhiksi.

Viikko sitten olin luvannut auttaa Maryamia yksissä kuvauksissa. Oltiin puhuttu nopeista treffeistä. Kävikin niin, että vietettiin yhdessä koko sateinen keskiviikko. Nukuttiin päiväunet, juotiin kahvia, tilattiin ruokaa ja ihan vaan oltiin. Täydellinen päivä.

4. Oon oppinut pyytämään apua.
Oon aina ollut tosi itsenäinen. Osannut ja halunnut pärjätä omillani. En ole oikeastaan koskaan kaivannut muiden mielipiteitä päätöksiä tehdessäni. Liityivätpä ne sitten työhön, ihmissuhteisiin, vaatteisiin, kodin sisustukseen.,.
Olen kuitenkin viime aikoina alkanut miettiä, että ehkä osa tästä itsenäisyydestä kumpuaa siitä, etten salli itseni olla tarvitseva. En halua olla vaivaksi kenellekään, enkä siksi koskaan pyydä apua vaikka aina toisinaan kyllä kannattaisi. Ihan viime aikoina olen alkanut tietoisesti opetella sitä. Tuntuu ihanalta että alan hiljalleen ajatella olevani avun arvoinen, että on ihan ok, jopa toivottavaa, tarvita muita.

 

 

5. Alban omatoimisuus.
Ihan yhtäkkiä lapsesta on tullut sellainen, joka ei tunnut tarvitsevan minua juuri mihinkään.
Hän herää itse, pukeutuu ja hoitaa aamutoimet itse. Osaa laittaa itse itselleen aamiaista (aina muroja ja maitoa ellen ole vahtimassa). Huolehtii tavaroistaan ja tehtävistään. Haluaisi viettää suunnilleen kaiken aikansa ystäviensä kanssa, mutta kiipeää silti vielä tosi mielellään tosi usein syliin ja kainaloon. Haluaa edelleen iltaisin antaa halin, pusun ja nyystiksen (tämä on sellainen todella tiukka rutistus, meidän perheen oma juttu ollut siitä lähtien kun Alba syntyi).
Puhuu tunteistaan ja ajatuksistaan ja muistaa aina huomauttaa jos puhun hänelle liian kireällä äänensävyllä silloin kun siihen ei ole muuta syytä kuin stressi.
Ylipäätään tuntuu että viimeisen puolen vuoden aikana lapsessa on tapahtunut ihan hurjan iso muutos. Pienestä tytöstä on tullut jotenkin iso. Joka silti samalla on edelleen ihan liikuttavan pieni.

6. Atopikin itseruskettava kasvovesi.
Unohdin meikit maalle muutama viikko sitten, mutta tämän tuotteen ansioista en ole kaivannut niitä oikeastaan hetkeäkään. Tällä saa kasvoille tosi kauniin, luonnollisen hehkun. Ei tuoksu juuri miltään, kosteuttaa ja väri ei ole ollenkaan oranssi vaan muistuttaa juuri sellaista kahden aurinkopän jälkeistä kevyttä päivetystä.
Hauskaa muuten, että vielä kuusi kuukautta sitten en olisi voinut kuvitellakaan olevani ilman meikkiä näin pitkään. Tai en olisi ainakaan poistunut kotoa mihinkään. Nyt meikittömyys ei ole tuntunut ollenkaan hankalalta. Korona ja jatkuva kotona olo meikittömänä on tehnyt sen, ettei meikitön peilikuva tunnu ollenkaan vieraalta – päinvastoin.

 

Kaupallinen yhteistyö: Terveystalo

 

Kuvitelkaa kaikki hampaisiin liittyvät ”ongelmat” ja voitte yhdistää ne minuun.
Helposti reikiintyvä hammasluu: kyllä.
Hampaat, jotka kasvavat ihan mihin sattuvat lystäämään: kyllä.
Kiillevauriot: kyllä.

Olen ihan lapsesta saakka ravannut hammaslääkärissä useammin, kuin kukaan muu tuntemani ihminen.
Lapsena vihasin koulussa kaikkein voimakkaimmin sitä päivää, kun koulun eteisaulan ilmoitustaululle ilmestyi lappu johon oli listattu henkilöt, jotka ovat hammaslääkärikäynnin tarpeessa.
Tiesin jo listaa katsomatta, että minun nimeni olisi siinä listassa. Se oli aina siellä.
Luokkatoverit saivat käydä hammaslääkärissä tarkastuksessa ehkä kerran- kahdesti vuodessa, minä kävin siellä joka kerta kun koulultamme sinne taksikyyti järjestettiin.
Ja viivyin hammaslääkärin huoneessa aina aivan takuulla pidempään, kuin kukaan muu.

En muista aikaa, jolloin en olisi vihannut ja pelännyt hammaslääkäriä.
Siihen liittyi paljon epämukavia tunteita; kipua, pelkoa, tunnetta siitä että on jotenkin epäonnistunut, häpeääkin.
Ajattelin usein, että olen itse jotenkin omalla hutiloinnillani aiheuttanut kaiken.
Muistan usein hammaslääkäreiden kauhistelleen hampaideni tilannetta, ja koin tuolloin että olin jotenkin itse syyllinen asiaan – mikä ei tietenkään ollut totta. Kukaan ei vain kertonut sitä minulle.
Myöhemmin on selvinnyt, että meillä on suvussa perinnöllistä hampaiden kiilteeseen, tai oikeammin sen puutteeseen, vaikuttavaa perimää, ja sillä kuinka hyvin hoidan hampaitani ei ole juuri merkitystä kun hampaiden normaali luonnollinen suoja, kiille, puuttuu.

Eikä siinäkään vielä kaikki.
Perinnöllisen hampaiden kiillevaurion lisäksi hampaani kasvoivat suuhun ihan miten sattuu.
Jo alakouluikäisenä oli selvää, että oikomishoito olisi edessä. Jostain syystä sen aloittaminen kuitenkin viivästyi, ja sain raudat vasta tultuani täysi-ikäiseksi. Varsinainen epävarman aikuistuvan teinin unelma. Voin kertoa, että ne raudat eivät todellakaan olleet mitkään invisalignit, pikemminkin very-visible-lignit.
Kuljin ne rautaiset kehikot suussa 21-vuotiaaksi.

Oikomishoidon päättymisen jälkeen hampaiden hoitaminen jäi vain oman viitseliäisyyden varaan. Ei tullut enää mentyä hammaslääkäriin kuin suuressa hädässä; silloin kun sattui niin paljon ettei kyennyt olemaan. Silloin päivystys oli se mihin hakeuduin, sillä ajattelen sen olevan ainoa tapa saada hoitoa nopeasti ja helposti ilman kuukausien jonoja.

Hoidan hampaitani varmaan keskivertoa enemmän. Harjaan vähintään kolmesti päivässä. Syön purkkaa. Putsaan hammasvälit sekä langalla, että sellaisilla pienillä harjoilla. Purskuttelen aamuisin hampaiden harjauksen jälkeen kookosöljyä suussa vartin. Putsaan kielen päivittäin. Mietin vähän mitä ja miten syön, jotta hampaani rasittuisivat mahdollisimman vähän.
Mutta oikeastaan millään niistä ei ole väliä, mikään ei tunnu auttavan, eivätkä edes paikat pysy.

Alba on valitettavasti perinyt saman vaivan.
Olen käyttänyt Albaa yksityisella ihan pienestä saakka, sillä olen halunnut tarjota hänelle mahdollisimman miellyttäviä ja helppoja käyntejä, jotta tämä välttyisi samoilta surkeilta kokemuksilta ja mahdolliselta hammaslääkärikammolta.
Siinä olenkin onnistunut, sillä Alba ihan todella pitää käynneistä, ja hammaslääkäristään. Hän oikein odottaa näitä käyntejä, ja saattaa kysellä että milloin taas mennään mikäli edellisestä käynnistä on ehtinyt vierähtää useampi kuukausi.
En ole kuitenkaan koskaan tajunnut, että voisin tarjota ihan sitä samaa itsellenikin. Olla yhtä hyvä itselleni kuin lapselle. Että voisin hoitaa hammaslääkäri-käynnit yksityisellä, jossa on esim. pelkopotilaiden hoitoon perehtyneitä ammattilaisia, ja aikaa potilaan kohtaamiseen yleensä enemmän kuin julkisella puolella.

Kävin alkuvuodesta 2020 hoidattamassa yhden juurihoidon päivystyksessä juuri ennen kuin korona ilmestyi sekoittamaan pakkaa. Tuolloin minulle sanottiin että juuri vaatisi ehdottomasti vielä toisenkin hoitokerran. Varasin tunnollisesti ajan heti kotiin päästyäni, ja sainkin sen julkiselta muutaman kuukauden päähän akuuttina – käynti kuitenkin peruttiin koronan vuoksi. Uuden ajan saaminen oli niin monen puhelinsoiton, odottelun ja jonon takana että koko asia jäi.

Maanantaina käytin Albaa tutulla hammaslääkärillä ja harvinaisen mukavasti menneestä käynnistä inspiroituneena päätin, että juuri tätä haluan antaa itsellenikin ja varasin ajan Kampin Terveystaloon. Enkä osaa edes selittää kuinka huojentavalta tuntui saada aika heti seuraavalle päivälle.

Tuo käynti oli ehdottomasti miellyttävin hammaslääkärikäyntini koskaan. Tietysti asiaan vaikutti se, että kyseessä oli vain hammastarkastus ja tiesin, että mitään kamalaa ei tapahtuisi.
Erityisen ihanaa oli kuitenkin ennen kaikkea se kuinka minut kohdattiin heti vastaanotosta hammaslääkärin huoneeseen saakka. Koko käynnin ajan tunsin itseni nähdyksi, kuulluksi ja hyvin kohdelluksi. Lisäksi kohdalleni sattui ensimmäistä kertaa sellainen hammaslääkäri, joka otti hampaideni kiillevaurion tosissaan.  Tuli olo, että minulle ihan todella tahdottiin parasta, ja asiani otettiin kauhistelun sijaan toiminnallisesti tosissaan.
Käynnistä jäi ihan hirvittävän hyvä mieli.
Helpottunut ja tyytyväinen olo. Melkein pöllämystynyt että tällaistako hammaslääkärissä käynti voi todella olla?

Hoitosuunnitelmaan kuului myös kesken olevan juurihoidon vieminen loppuun, sekä puhdistus ja omahoidon ohjauksen käynti suuhygeinistillä. Varasin ne molemmat heti Terveystalosta. Piti elää 33-vuotiaaksi, että näki päivän jolloin hammaslääkäriin meno ei pelota tai jännitä lainkaan.
Uskomatonta, miten valtava vaikutus voi olla jo yhdelläkin positiivisella käynnillä.

Kiitän itseäni siitä, että ajattelin ansaitsevani ihan yhtä hyvää hoitoa kuin lapseni, ja Terveystaloa siitä, että hoito oli juuri niin hyvää kuin toivoinkin – tai oikeastaan, se oli huomattavasti enemmän kuin olin osannut toivoa.

Tuntuu siltä, kuin massiivinen taakka olisi pudonnut hartioilta.

Jos siellä on joku, joka kantaa samaa taakkaa mielensä päällä, niin suosittelen ihan hirveän lämpimästi kokeilemaan Terveystalon palveluita. Lupaan, että käynnin jälkeen olet harvinaisen tyytyväinen tekemääsi valintaan.