01 maaliskuun 2019 - 14:49

in Yleinen by
61 Likes

 

 

Muistan, että jo aika pian eron jälkeen ihmiset alkoivat kysellä, että pelottaako minua se, kuinka pieni lapsi vaikuttaa kumppanin löytämiseen. Yleensä nämä kysymykset esitettiin kolmen viinilasin jälkeen, mutta olivat selvästi sellaisia mitä oli kyllä mietitty jo ennen sitä ensimmäistäkään, mutta ei vaan oltu kehdattu kysyä. Ensinnäkin: en todellakaan eron jälkeen ajatellut, että kaipaisin uutta kumppana. En ollut oikeastaan koskaan elämässäni ollut yksin, vaan liihotellut aina suhteesta seuraavan, sillä kuvittelin että vain silloin minulla oli arvoa – kun olin jollekin jotain enemmän kuin muut. Suhde lapsen isän kanssa alkoi, kun olin vielä nuori, lapsi oikeastaan – ja kesti melkein kymmenen vuotta. Oli sanomattakin selvää, että halusin opetella olemaan yksin. Ja toiseksi: ei ollut käynyt edes mielessä, että lapsi voisi vaikuttaa/vaikeuttaa yhtään mitään sitten joskus kun uuden suhteen aika olisi.

 

Mutta tietysti se vaikuttaa. Ei välttämättä vaikeuta, mutta vaikuttaa.

 

On ihan eri asia rakentaa suhdetta, jossa on vain kaksi ihmistä, kuin suhdetta johon kuuluu muitakin. Jokainen pari, joka on koskaan saanut lapsen, tietää kuinka dynamiikka perheessä muuttuu – jokaisen lapsen saamisen jälkeen. Tilanne on tietysti vielä toisenlainen silloin kun suhteeseen kuuluu heti alkuun enemmän kuin kaksi ihmistä. Lisäksi tähän meidän kuvioon liittyi olennaisena osana myös ex-puoliso ja tämän vanhemmat, jotka ovat mukana niin minun kuin Albankin elämässä liki päivittäin. Se kaikki tuo tietysti vielä omat mausteensa uuteen suhteeseen.

Tapasin poikaystäväni melko pian eron jälkeen. Ymmärsimme toisiamme heti. Puhuimme jatkuvasti ja olimme yhdessä aina kun vain pystyimme vain huomataksemme ettei meistä kumpikaan, tulikuumista tunteista huolimatta, vielä ollut valmis suhteeseen. Annoimme asian olla. Näimme kuitenkin toisiamme edelleen aina toisinaan, mutta emme pitäneet enää juurikaan yhteyttä.Tiesin kuitenkin oikeastaan heti ensimmäisestä, tai viimeistään toisesta tapaamisesta asti, että olin löytänyt ihmisen jonka kanssa halusin jakaa kaiken, mutta tiesin myös olevani pitkän suhteen ja eron jälkeen niin sekaisin ja rikki, etten olisi voinut antaa yhtään kenellekään yhtään mitään. Tiesin, että täytyy löytää itsensä ennen kuin voi oikeasti löytää ketään toista. Halusin oppia olemaan yksin, kokea olevani kokonainen ja ehjä ilman ketään toista. Ensitapaamisesta meni melkein vuosi ennen kuin alkoi tuntua siltä, että olisi valmis suhteeseen. Tai siihen, että se tunne oli molemmilla samaan aikaan. Itse koin olevani valmis jo vähän aiemmin, toisella kesti vähän pidempään.

Poikaystävä tiesi Albasta jo ennen kuin oltiin koskaan edes nähty, joten lapsi-asiaa ei koskaan tarvinnut varsinaisesti ottaa puheeksi, vaan se oli luonnollinen osa meidän välisiä keskusteluita alusta asti. Muistan edelleen, kuinka lämpimältä ja jotenkin huojentavalta tuntui, kun poikaystävä sanoi jonkun puhelun jälkeen (olin todennäköisesti puhunut Albasta koko puhelun) ”musta yks sun viehättävimmistä piirteistä on se, minkälainen äiti sä oot” . Viimeistään silloin olin varma, että tämä on sellainen suhde, jossa on kosolti tilaa kaikille meille kolmelle. Kuitenkin aika pitkään seurustelun alkamisen jälkeen näimme toisiamme vain silloin, kun lapsi oli isällään, sillä en halunnut tuoda lapsen elämään uusia ihmisiä ennen kuin kaikki olisi jotenkin täysin varmaa. Vaikka eihän mikään tietenkään koskaan ole. Mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan? Halusin, että suhde on vakaa, tasapainoinen ja me kaksi olemme saaneet olla myös ihan vain kahdestaan. Tietysti halusin pitää myös lapsen elämän mahdollisimman tasaisena ja tuttuna, sillä erossa ja kahdessa kodissa oli jo ihan riittävästi muuttujia. Minä ja Alba harjoittelimme myös elämää kahdestaan, se kaikki oli meillekin uutta. Tuntui kuitenkin jotenkin omituiselta, etteivät kaksi elämäni tärkeintä tyyppiä tunteneet toisiaan. Tiesivät toisistaan kyllä, mutta eivät kuitenkaan tunteneet sillä tavalla, kun minä molemmat tunsin. Tuntui siltä, että poikaystävä tiesi ja näki elämästäni vain 25%,  kun ei nähnyt ja ollut mukana siinä tavallisessa lapsen kanssa eletyssä arjessa. Ja toisaalta tuntui hassulta myös se, ettei Alba tuntenut Ramia, ihmistä jonka kanssa vietin kaiken sen ajan, jota en viettänyt lapsen kanssa.

Kun nuo kaksi sitten lopulta tapasivat tuntui siltä, kun se ei oikeastaan olisi ollut ensimmäinen kerta, kummallekaan heistä. Rami ja Alba ovat alusta lähtien olleet ennen kaikkea toisilleen kaverit. Jos lapselta kysyy, niin Rami on paras riehumakaveri koko maailmassa. Heillä on omat leikkinsä; viuhtivalssi ja lentävä matto, joihon en todellakaan ole tervetullut mukaan. He leikkivät ninjoja, maalaavat toistensa naamat sinisiksi, soittavat yhdessä pianoa, juoksevat ympäri asuntoa ja ovat häiritsevän kovaäänisiä (oma periaatteeni kun on vähän sellainen, että villi saa olla, mutta huutaa ei tarvitse. Sängyllä saa hyppiä, sohvalla saa hyppiä, asunnosta voi tehdä esteradan ja ympäri kotia on täysin ok juosta tai kontata kilpaa, mutta sellainen turha huutaminen on kyllä juuri sitä itseään ja sivaltaa suoraan johonkin meikäläisen hermopinteeseen…), niin tuossa viimeisessä on ollut vähän kestämistä ja komentamista. Nykyään Alba kysyy aina ensimmäiseksi isältä tultuaan, että ”onhan Rami kotona?”. He katselevat yhdessä hämähäkki- ja käärmevideoita youtubesta. Eikä Alba koskaan lähde kotoa suukottamatta ja halaamatta Ramia, vaikka tämä on usein silloin täydessä unessa. Puhumme päivittäin poikaystävän kanssa lukuisia kertoja Albasta: tekemisistä, sanomisista tai siitä miten tietyt tilanteet olisi hyvä hoitaa, ja missä pelisäännöissä olisi vähän yhtenäistämisen varaa. Arki tuntuu kokonaiselta ja yhteiseltä.

Mutta.

Ei tämä aina tällaista ole ollut. Alkuun kaikki sujui suhteellisen mukavasti ja lupaavasti. Nuo kaksi näkivät toisiaan ehkä kerran viikossa muutaman tunnin ajan (poikaystävä oli aina töissä). Molemmat olivat näkemisestä aina innoissaan. Yhteenmuuton jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Ainakin omassa päässäni. Nyt olimmekin saman katon alla kaikki me kolme. Ei voinutkaan enää valita sellaisia sopivia päiviä, jolloin olisimme yhdessä. Ja sopivalla tarkoitan sellaisia päiviä, jolloin lapsi ei ollut väsynyt ja kiukkuinen päivästään, ja poikaystäväkään ei ollut paiskinut 12 tunnin päiviä kolme viikkoa putkeen ja ollut rättiväsynyt ja stressaantunut. Olosuhteet yhteiselle ajalle olivat siis aina ennen yhteenmuuttoa olleet otolliset, itse valitut ja järjestetyt hetket. Voi olla, että mikään ei yhteenmuuton jälkeen oikeasti muuttunut missään muualla, kuin minun päässäni. Mutta yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että kaikki oli ehkä sittenkin edennyt tähän pisteeseen liian nopeasti. Ehkä lapsi ei ollutkaan vielä valmis tähän, poikaystävästä puhumattakaan.
Vaikka todellisuudessa minä taisin olla ainoa, joka ei ollut.

Oli kesä. Päiväkoti oli kiinni, ja lapsi lomaili kokonaiset kaksi kuukautta. Usein aamuisin tuntui siltä, että kotoa piti päästä nopeasti pois, jotta kukaan ei hermostuisi kehenkään. Nyt jälkikäteen katsottuna tuntuukin siltä, että vietimme lapsen kanssa ihan koko kesän, aamusta iltaan, ulkona. Olimme myös paljon pois kotoa: mökillä tai mummolassa. Eikä siinä mitään, kesä oli lämpimin ja kaunein miesmuistiin. Mutta silti jossain takaraivossa kyti ajatus siitä, että pakenen jotain. Pelotti. Enkä oikein osannut edes sanoittaa että mikä. Aloin jo jossain vaiheessa ajatella, että ei tämä homma nyt taida oikein toimia. Ajattelin, että vaikka me toimimmekin hyvin yhteen pareina (minä ja Alba, Alba ja Rami sekä minä ja Rami) niin ehkä emme toimi niin ryhmänä. Haaveilin sellaisesta tavallisesta (ydin)perhe-elämästä, jossa kaikkien roolit ovat luontevat alusta lähtien. Haaveilin arjesta, jossa tehdään asioita yhdessä. Ja ennen kaikkea: ollaan yhdessä tekemättä mitään. Syytin aivan takuulla toistakin usein siitä, ettei sitä sellaista haaveilemaani perhe-elämää ollut. Vaan ihmekös tuo , sillä en uskaltanut antaa sille edes tilaisuutta. Poikaystävä ihmetteli joka päivä sitä, että olimme hävinneet ennen kuin hän edes heräsi, hän ehdotteli jatkuvasti yhdessä tekemistä ja halusi olla mukana minne ikinä menimmekään, mikäli töiltään vain ehti. Torppasin kuitenkin kaiken sillä verukkeella että halusin viettää aikaa lapsen kanssa kahdestaan, sillä en saanut olla tämän kanssa aina kun halusin, ja että lapsikin tarvitsi kahdenkeskistä aikaa. Todellisuudessa pelkäsin, että huomaamme ettemme osaakkaan olla tiimi, ja käymme vain toistemme hermoille. Pelkäsin sen todellisen lapsiarjen lyövän poikaystävää naamaan, ihan kirjaimellisesti. Pelkäsin myös, että lapsi kärsii kun hän joutuu jakamaan huomion jonkun toisen kanssa. Pelkäsin epäonnistua. Ja juuri niin tein, kun en uskaltanut edes kokeilla. Pelkäsin varmaan vähän myös sitä, että en näytä poikaystävän silmissä enää pelkästään siltä hyvältä äidiltä, josta hän viehättyi, ja joka osaa toimia kaikissa tilanteissa oikein ja johdonmukaisesti. Pelotti, että hän näkee että olenkin oikeastaan ihan surkea, tai korkeintaan keskinkertainen äiti. En todellakaan ollut suhteeseen alkaessani osannut varautua sellaiseen määrään pelkoa. Miksi siitä ei puhuttu missään, miksi kukaan ei ollut kertonut? Ajattelin, että olen varmasti yksin näiden tunteideni kanssa, sillä juuri siltä se tuntui, kun ympärillä eikä lähipiirissä ollut ketään, joka olisi edes vähän laidasta  ymmärtänyt mistä puhuin. Ja lopulta kävikin niin, etten enää uskaltanut puhua. En puhunut ystäville, sillä pelkäsin että he tuomitsevat kertomani perusteella minut ja koko suhteen. Enkä uskaltanut puhua poikaystävällekään, ettei tämä olisi kuvittelut minun oikeasti epäilevän parisuhdettamme. Kipuilin asian kanssa täysin yksin.

Kuuman ja pitkän kesän jälkeen saapui pelastus: syksy. Ei voinutkaan paeta enää puistoihin ja kaupungin uimaloihin. Arkea elettiinkin kotona, kaikki me kolme. Ja tiedättekö mitä? Tämä tavallinen, toisinaan hermoja raastava, mutta silti aika tosi ihana arki, on ollut parasta mitä meille on tapahtunut. Aika usein olen miettinyt, että tätäkö minä ihan todella pelkäsin?  Syksyn ja talven aikana lapsen ja poikaystävän suhde on muuttunut: he ovat edelleen kavereita, mutta Rami on Alballe nyt myös aikuinen. Rajoja asettava ja rakastava aikuinen. Ei enää pelkkä leikkikaveri. Minun ei tarvitse enää yksin olla se ilonpilaaja, joka kieltää ja käskee ja kehottaa- meitä on nyt kaksi. Ja se tuntuu ihanalta. Meidän kolmen elämä on erilaista, kun olin kuvitellut uusperhe-elämän olevan, mutta se ei ole ollenkaan huono asia.

in Yleinen by
61 Likes

26 helmikuun 2019 - 16:00

in Yleinen by
25 Likes

 

 

 

1. Lopetin e-pillerit muutama kuukausi sitten ja mieliala on kohentunut ja tasoittanut ihan älyttömästi. Todennäköisesti kyse on ihan vain siitä, että kuvittelen koko asian, sillä odotin ja toivoin niin käyvän pillereiden lopettamisen jälkeen. Myös haluille on käynyt juuri niin kuin toivoinkin, i- hanaa!  Enkä oikeastaan piittaa onko kyse lumevaikutuksesta vai ihan todellisesta vaikutuksesta- vaikutuksia molemmat.

 

2. Kuvaan tuotekuvia eräälle kustantamolle, ja saan sen vuoksi käsiini huomattavan määrän kirjoja. Ja olenkin lukenut viimeisten kahden vuoden aikana ihan todella monta järjettömän hyvää kirjaa. Opin lukemaan jo 5-vuotiaana, ja lapsena lukeminen oli pitkään parasta mitä tiesin. Jossain vaiheessa, ehkä kotoa muuttamisen jälkeen, lukeminen kuitenkin jäi moneksi vuodeksi. Luin korkeintaan sivun mittaisia artikkeleita, kolumneja tai blogeja, mutta mihinkään pidempään ei kärsivällisyys (tai muka aika) riittänyt. Mutta jo muutaman onnistuneen kirjavalinnan jälkeen lukeminen sujahti taas osaksi elämää. Ja koska näitä kirjavinkkejä aina toisinaan kysellään, niin parasta mitä tänä vuonna olen lukenut ovat olleet: Kristen Hannahin Satakieli ja Emma Puikkosen Lupaus. Tuon jälkimmäisen sain loppuun eilen, ja sen lisäksi että se on älyttömän tärkeä puheenvuoro ilmastonmuutoksen todellisuudesta, ja muutoksien ja toiminnan välttämättömyydestä niin se on minusta aivan järjettömän kaunis, ja ennen kaikkea realistinen, kuvaus vanhemman ja lapsen suhteesta. Tunnistin itseni äitinä niin monessa kohtaa, ja varmaan juuri sen vuoksi itku kirveli silmien takana melkein kirjan alusta loppuun. Okei, ehkä myös siksi että olen maailmankaikkeuden itkuherkin liikuttuja.

 

3. En muista miten, mutta päädyin kertomaan Alballe kuinka sellaiset halaukset joissa taputellaan halatessa selkään, tuntuvat ihan kamalilta. Vaivaannuttavilta. Siltä, että sillä taputtelijalla on olo että nonnih, hoidetaas nyt tämä halaus pois alta. Liki viikko tuon kertomisen jälkeen oli eräänä aamuna pinna olemattomien yöunien (kolme tuntia) ansioista vähän kireällä, ja kerroin sen Alballe. Sanoin myös, että ehkä kunnon halaus saattaisi piristää. Alba tuli: halasi ensin tiukasti pitkään, jonka jälkeen taputti painokkaasti kolme kertaa selkään. Tuo nerokas, huumorintajuinen pieni ihminen. Nauroimme molemmat ihan hillittömästi. Piristi. Halaus, nauru ja se että lapsellani on  huumorintaju.

 

4. Tein treeniä lattialla, ja yhtäkkiä Alba hyppäsi koko painollaan selkäni päälle. Ei sattunut erityisemmin, mutta säikähdin ja kerroin että siinä olisi voinut käydä todella pahasti. Liioitellen kerroin, kuinka olisin voinut halvaantua ja joutua loppuelämäkseni pyörätuoliin. Lapsi pyysi heti anteeksi, ja sanoi, ettei kyllä enää koskaan tee niin. Oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten: koska kuka sit tulee mun kans karkkikauppaan perjantaina? Toinen hiljainen hetki. Sitten hän äkkäsi eiku Rami tulee tietenki ja iloinen hyppeleminen jatkui. Sen pituinen se.

 

5. Olen alkanut mennä sänkyyn huomattavasti aiempaa aiemmin, yleensä samaan aikaan Alban kanssa eli noin kello kahdeksan. En yleensä nukahda heti, vaan lueskelen kirjaa, venyttelen, kuuntelen meditaatiomusiikkia tai kirjoitan, mutta yleensä viimeistään kymmeneltä olen kuitenkin jo nukkumassa, mikä taas on johtanut siihen että herään aamuisin yleensä suhteellisen virkeänä jo ennen herätyskelloa, eli lasta. Tuntuu ihanalta, kun aamuisin ei olekaan enää kiire. Olen hurauttanut joka aamu smoothien (yleensä aina sen saman, johon tulee banaania, pinaattia, mangoa, mustikoita, muutama lusikallinen rahkaa ja Oatlyn iKaffea. On niin hyvää, että lapsikin tykkää. Se on meidän taloudessa suurin kohteliaisuus, jonka voi keittiössä saada) , keittänyt puuron ja vaahdottanut jopa maidon kahviin (käsin toim.huom.). Eikä todellakaan ole vähättelyä sanoa, että sillä kuinka päivänsä aloittaa on todella suuri vaikutus siihen millainen päivästä muodostuu. Olen ihmisenä vähän sellaista nopeasti innostuvaa, mutta yhtä nopeasti myös kyllästyvää sorttia, ja toivon että tästä rutiinista ja tavasta toimia, en luopuisi.

 

 

 

 

 

6. Olimme muutama viikko sitten ystäväni kanssa eräässä ravintolassa syömässä. Olimme istuneet ikkunapöydässämme ensin viinilasillisten, sitten muutaman ruokalajin ja viinipullon, ja niiden jälkeen vielä lasillisten kanssa. Pitkään toisin sanottuna. Seurue oli välillä kasvanut kahdesta kolmeen, ja sitten taas takaisin kahteen. Olimme hakeneet kaikki juomat tiskiltä, ja maksaneet ne tietysti siinä samalla. Siinä vaiheessa kun aloimme tehdä lähtöä oli syömisestä kulunut jo hyvä tovi. Reippaasti heitimme takit niskaan ja kävelimme ulos ravintolasta. Tai noh, yritimme kävellä. Sillä ovelta meitä tuli hakemaan meille tarjoillut henkilö joka kertoi, että ruoasta kuuluisi sen syömisen lisäksi tavallaan maksaakin. Hävetti vietävästi. Kummallakaan meistä ei ollut käynyt edes mielessä, että jotain olisi maksamatta. Uskon kuitenkin, ettei tarjoilija epäillyt että olisimme kaikkien niiden kalliiden juomien jälkeen halunneet jättää sen suunnilleen 10€ suuruisen ruokalaskun tarkoituksella maksamatta. Mutta silti. Molempien poskia ehkä vähän punoitti ajatus siitä, että mitä jos joku kuitenkin ajatteli meidän yrittäneen klassisia juoksuja.

 

7. Tuosta edellisestä tulikin mieleeni, etten kestä alkoholia enää yhtään. Juon nykyään todella harvoin, joten viinapääni on aiempaakin olemattomampi. Olen huomannut, että kaikkein pahimmat jälkiseuraukset ovat sellaisilla ns.istumahumalilla. Keksin sanan ehkä juuri itse, mutta se tarkoittaa siis sitä, että koko illan aikana ei juuri poistuta pöydän äärestä tai sohvan nurkasta, ja lasia täytetään vähän kuin puolihuomaamatta. Humalan huomaa oikeastaan vasta sitten, kun olisi aika nousta ylös ja lähteä kotiin. Tuotakin mahtavaa iltaa seurasi aivan hirvittävän, kammottavan, järkyttävä krapula. Siis sellainen jolloin samaan aikaan sekä pelkää, että toivoo kuolevansa. Ja silloin taas tajusin entistä kirkkaammin sen, että en todellakaan halua tai tarvitse alkoholia enää edes harvoin, en ainakaan tuollaisissa määrin. Tällä toleranssilla kaksikin lasia on enemmän kuin tarpeeksi. Ilta oli ihana, mutta kieltämättä sen hauskuutta sumensi se, että seuraava päivä meni oksentaen. Viikkoa aiemmin kärsitty noro, kun ei ollut vielä tarpeeksi. Erityisen typerältä tuntuu se, ettei tuollainen krapula tullut minulle ensimmäistä kertaa, vaan tiedän kyllä että meikäläiselle sellainen saattaa iskeä pienemmästäkin määrästä. Miksi ihmeessä siis tieten tahtoen aiheutan itselleni jotain noin kamalaa?

 

8. Olen viimeisen neljän vuoden aikana lentänyt kerran Espanjaan (2015), kerran Kroatiaan (2018), kerran Kööpenhaminaan (2017) ja neljä kertaa Tukholmaan (2016-2018). Se on todella vähän suhteessa siihen millaisia määriä matkustin lentämällä ennen lapsen syntymää. Enkä yritä tässä nyt mitenkään pröystäillä sillä, että olisin ollut jotenkin esimerkillisen vastuullinen, sillä tuo matkustelun vähyys on liittynyt puhtaasti siihen, ettei ole ollut joko a)rahaa tai b)mahdollisuutta reissata, eikä sillä ole ollut tietoisen hiilijalanjäljen pienentämisen kanssa mitään tekemistä, vaikka haluaisin tietysti nyt väittää että olisi. Matkustelun vähennyttyä en kuitenkaan ole enää kaivannut matkoja samalla tavalla kuin ennen. Aiemmin suunnilleen elin reissusta reissuun. Edellisen reissun päätyttyä piti olla jo tiedossa jo seuraava reissu mitä odottaa. Ja elämä oli yhtä reissua tai reissun odottamista, eikä sellaisessa elämässä tietenkään ole mitään järkeä.  Jostain syystä kuitenkin juuri nyt kaipaan aurinkoon ja lämpöön ja ihan järjettömästi. Ja jos tähän asti ajatus lapsen kanssa matkustamisesta on tuntunut lähinnä työläältä, niin nyt matka uimalämpöisen meren läheisyyteen tuntuu suunnilleen ihanimmalta ajatukselta, mikä päässäni on koskaan ollut. Mutta niin paljon, kuin haluaisinkin vain varata matkan ja lähteä, niin tällaisten artikkelien jälkeen tuntuu siltä, että ehkä kuitenkin parempi vain pysytellä kotona ja tutustuttaa lapsensa vieraiden kulttuurien, ja uusien paikkojen sijaan zero waste- elämäntapaan ja näyttää maailmaa Googlen kuvahaun ja elokuvien kautta. Sitäpaitsi Googlen street view: llä voi melkein tuntea olevansa jossain muualla.

 

 

 

 

+ bonus: Ja sitten vielä tällainen asia, joka kannattaisi jättää kertomatta, mutta kerron kuitenkin: pieraisin muutama viikko sitten poikaystävän seurassa ensimmäistä kertaa (kerrottakoon, että en ole mitenkään tietoisesti pidätellyt aiemminkaan mitään, mutta ei vain ole pierettänyt) ja tiedättekö mitä hän sanoi? ”Ihanaa! Sä pierasit. Mulle tuli tosta tosi lämmin olo”. Ja tiedättekö mitä muuta? Niin tuli mullekki.

Ainiin, ja se on vielä sanottava että ei se Googlen street view oikeasti tunnu miltään, valitan.

in Yleinen by
25 Likes

17 helmikuun 2019 - 15:41

in Yleinen by
15 Likes

 

Kaaduin aiemmin viikolla Kampin metroaseman edessä sillä tavalla klassisen näyttävästi ja kuuluvasti, ettei se varmaan jäänyt keneltäkään paikalla olleelta huomaamatta. Normaalisti minua hävettäisi ihan älyttömästi. Vaikka en pysty selittämään edes itselleni miksi tulisi hävetä sitä, että ensin ollut plussaa ja sitten tulee pakkasta ja koko kaupunki muuttuu hengenvaaralliseksi luistelukentäksi, jolla pystyssä pysyminen vaatisi luistimet tai sisällä pysyttelemisen. Mutta silti kaatuminen on tuntunut jotenkin nololta. Siis silloin kun joku toinen näkee sen. Olen aina kaatuessani vain räpistellyt mahdollisimman nopeasti pystyyn ja kyyneleet silmissä, pala kurkussa yrittänyt olla niin kuin mitään ei olisi koskaan edes taphtunut. Jatkanut matkaa ja kironnut kivun sijaan sitä, että miten sitä voikin olla niin kömpelö, kaatua nyt tuolla tavalla ihmisten ilmoilla. Opettelisit pysymään pystyssä hyvä ihminen.  

Mutta eilen. Ei hävettänyt yhtään. Nauratti lähinnä, koska kaatuminen oli niin näyttävä. Näin itseni lentämässä hidastettuna ilman halki. Ennen kuin nousin ylös katsoin silmiin noin metrin päässä seisonutta miestä. Hymyilin ja kampesin itseni ylös. Ei hävettänyt yhtään, ja se oli mulle uutta. Ja suurta. Olen tottunut siihen, että häpeän vähän kaikkea. On paljon asioita, joita sietääkin hävetä, mutta liian usein häpeän myös sellaisia asioita, joita ei tarvitsisi.

Viime aikoina olen kuitenkin tietoisesti yrittänyt tehdä töitä sen eteen, ettei hävettäisi koko ajan niin hitosti. Tai jos hävettääkin, niin siitä tunteesta osaisi päästää nopeammin irti. Tai niin, ettei häpeän pelossa ainakaan jättäisi tekemättä mitään sellaista, jota ilman sitä pelkoa haluaisi tehdä. Ja se on ilmeisesti alkanut kantaa hedelmää. Sen kaatumisen lisäksi, menin yksin viinille heti seuraavana päivänä, eikä sekään hävettänyt tai tuntunut yhtään vaivaannuttavalta, toisin kuin joskus aiemmin olisi. Jätin jopa puhelimen lataukseen, pyysin kassalta kynää ja paperia ja kirjoitin. Paperille. Käsin. A4 molemmat puolet täyteen. Enkä alun jälkeen kertaakaan miettinyt, että siinä olisi jotain outoa, koska faktahan on se, ettei siinä todellakaan ole.

 

 

 

Toinen mitä olen viime aikoina miettinyt on se, että miksi ihmeessä monista ongelmista uskalletaan usein puhua avoimesti ääneen vasta siinä vaiheessa, kun niiden asioiden/ongelmien yli on päästy ja niistä on selvitty. En ole varma liittyykö sekin jotenkin häpeään. Todennäköisesti. Tai leimautumisen pelkoon? Ei uskalleta puhua omista ongelmista, koska pelätään että tullaan sen jälkeen nähdyksi vain sen ongelman kautta, ikään kuin sen ongelman kokoisena.

Olen usein miettinyt sitä, että millaista täällä olisi jos me kaikki uskaltaisimme avata suumme jo ennen kuin meillä on hajuakaan kuinka joku käsillä oleva tilanne tai ongelma ratkeaa. Emmekö sillon saisi huomattavsti enemmän apua, mahdollisesti hyviä neuvoja ja vertaistukea. Tuntuu, että vallalla on sellainen kuttuuri että asioista on hyvä puhua vasta silloin, kun ongelma on seltäetty. Olipa kyseessä sittn masennus, rahavaikeudet, ongelmat parisuhteessa tai vanhemmuudessa, työttömyys, köyhyys jne. Ehkä siinä on häpeän lisäksi tosiaan sitä pelkoa tulla leimatuksi tietynlaisena. Hyvätuloisena on melko helppoa kertoa, että olin muuten aikoinaan todella köyhä, ja rahaongelmiakin oli. Tai todella onnellisena ja tasapainoisena kertoa, että minäkin olin kerran masentunut. Tietysti nämä ovat hienoja esimerkkejä siitä, kuinka ongelmista voi selvitä, eivätkä ne ongelmat todellakaan määrittele koko loppuelämäsi suuntaa, tai vielä vähemmän sinua ihmisenä. Mutta mielestäni olisi aivan järjettömän tärkeää uskaltaa puhua asioista myös silloin, kun ne ovat kesken, auki ja hankalia. Se on rohkeaa. Mutta myös järkevää. Se kaventaa ihmisten välisiä muureja, lisää yhteyttä, aitoutta ja ymmärrystä siitä, miten meillän ihmisillä asiat todellisuudessa ovat. Kun kuulee jatkuvasti vain selviytymistarinoita- siitä syntyy tunne, että itse on vielä jotenkin todella keskeneräinen ja vaiheessa, kun niin moni ongelmakin on vielä ratkaisua vailla. Mutta ei se niin ole. Eivät ne ongelmat määrittele kaikkea. Eivät ne määrittele siitä kuinka ehjiä tai kokonaisia olemme. Ongelmia on meistä kaikilla. Niitä tulee ja menee. Toisista selvitään nopeasti, toiset vievät pidempään, tai eivät ehkä koskaan ratkea. Mutta ne ovat ongelmia, asioita tilanteita, olosuhteita. Eivät koko elämä, tai vielä vähemmän koko sinä.


Millaisista asioista puhuminen on sinulle hankalaa? Tai mikä hävettää?
Haluan tuntea, etten ole ainoa häpeilijä näillä nurkin. Ja toisaalta, jos siellä on teitä onnekkaita, jotka ette juuri häpeä niin kertokaa kiitos kuinka sinne pääsee?

in Yleinen by
15 Likes

07 helmikuun 2019 - 15:45

in Yleinen by
11 Likes

 

 

Huh. Jos muutama viikko sitten sanoin, että olipahan viikko. Niin nyt sanon sen kyllä taas. Perheen pienin alkoi oksentaa sunnuntaina illalla ja sillä teemalla jatkettiin aina eiliseen asti. Oksentava henkilö vain vaihtui. Mutta elämäni ehkä kammottavimmat vuorokaudet ovat nyt takanapäin, eivätkä ne näin jälkikäteen enää ihan niin kammottavilta tunnu kun siihen vellovaan pahanolontunteeseen ei enää, onneksi, pääse käsiksi ja muistilevyltäkin se katoaa yhtä nopeasti kuin sinne tulikin. Aiemmin olen vain kuullut kauhutarinoita siitä, kun koko perhe sairastuu vatsatautiin samanaikaisesti, mutta en koskaan kuvitellut että sama osuisi omalle kohdalle. Tai jos kuvittelinkin, niin ajattelin kaikkien niiden tarinoiden olevan vahvasti väritettyjä. Mutta oli se kamalaa, ellei jopa hirveää. Siivota nyt oksennuksia ja ripuleita sängystä samaan aikaan kun itse oksentaa. Lakanapyykkiä pestiin niin monta koneellista, että puhtaat ja kuivat lakanat loppuivat kesken. Kolmantena päivänä pelastava enkeli, joka myös babuchkana tunnetaan, tuli ja haki jo tervehtyneen lapsen heille hoitoon, jotta me aikuiset saimme oksentaa kaikessa rauhassa ja lapsi sai kaipaamansa leikkiseuraa ja aktiviteetteja. 

Eilen illalla makasimme toinen sohvalla, toinen sängyllä ja kiroilimme kilpaa kuinka hirvittävän brutaali ja epäinhimillinen tämä tauti on. En ole varmaan koskaan elämässäni aiemmin käyttänyt sanoja vittu, saatana ja helvetti kymmenen kertaa enemmän kuin mitään muita sanoja yhden vuorokauden aikana. Mietimme myös sitä, kuinka paljon reippaampi tuo lapsipotilas oli meihin aikuisiin verrattuna ollut. Ei valittanut tai vaikeroinut juurikaan. Aina toisinaan kyseli kainosti, että osaatko äiti sanoa milloin tämä mahakipu loppuu? Joi kaiken mitä nenän eteen kannettiin, jotta ”mun maha jaksaa taistella sitä oksennusmörköä vastaan”. Me aikuiset taas olimme vuoroin varmoja siitä, että kuolema kohtaa, ja vuoroin toivoimme sitä. Hirvittävä, kamala tauti. Synkimpinä hetkinä, kun oli viettänyt vessan kylmällä lattialla pöntön ylle kumartuneena jo hieman pidemmän tovin päässä soi taukoamatta  ”..maailma pyörii radallaan. Kaikki loppuu aikanaan” ja samaan aikaan todellakin tunsi, että maailma pyörii radallaan. Mutta lohtuna toimikin se seuraava lause. En tiedä biisiä, enkä esittäjää enkä jaksa sitä nyt etsiä, mutta sen tiedän että jatkossa sen kuuleminen tulee aina muistuttamaan oksentamisesta ja vessan kylmästä kivilattiasta polvia vasten ja toivon aika hartaasti, etten koskaan kuule sitä kappaletta missään. 

 

 

Tauti vaikuttaisi nyt kuitenkin olevan selätetty. Ja olemme kaikki jo melkein täysin tolpillamme. Tänään pääsin ensimmäistä kertaa ulos sitten sunnuntain, ja huolimatta siitä että olin fyysisesti ihan lopen uupunut n.200m jälkeen, niin nyt ymmärrän täydellisesti kuinka syvästä tunteesta puhutaan, kun sanotaan että kiitollinen kuin oksennustaudin jälkeen.

in Yleinen by
11 Likes

21 tammikuun 2019 - 22:13

in Yleinen by
14 Likes

 

Olen täällä ehtinyt jo muutamaankin otteeseen tälle vuodelle mainita sen, että tästä vuodesta tulee toiminnan vuosi: se vuosi, jolloin tartun rohkeammin asioihin. Pohtimisen, jatkuvan puntaroinnin ja huolellisen harkinnan sijaan tartun useammin tuumasta toimeen, enkä jää odottelemaan että se mystinen joku tekee jotain, tai että sattuman kaupat tuovat eteeni juuri sen tietyn jonkun, mitä tahdon. Viime vuonna ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään, ja se oli ihan ok- enemmän, kuin ok. En olisikaan jaksanut yhtään enempää. Tarvitsin viime vuoden kaiken levon ja liikumattomuuden, jotta jaksaisin ja osaisin olla taas minä. Nyt tiedän jo etten kuitenkaan kestäisi toista samanlaista pysähtymisen vuotta. En malta enää olla paikoillani. Mutta sen lisäksi, että energiaa ja uskallusta tuntuu juuri nyt olevan roppakaupalla aiempaa enemmän, niin myös aika tuntuu yhtäkkiä huomattavan paljon konkreettisemmalta, huimaa vauhtia ehtyvältä luonnonvaralta. Täytän ensiviikolla 31. En kuitenkaan vielä ole selvästi ihan tajunnut asiaa, sillä sanoin muutama viikko sitten poikaystävälle, että tänä vuonna olisi ehkä kiva järjestää ensimmäiset kunnon juhlat synttäreiden kunniaksi, täytänhän kuitenkin 30. Paitsi, että en täytä.
Siinä hetkessä katosi yhtäkkiä kokonainen vuosi jonnekin. Tuli hätä. Nyt ensimmäistä kertaa koskaan ihan vähän ahdistaa vanheta. Tai ei ehkä niinkään se vanheneminen itsessään, mutta se että aika ihan todella kuluu. Alan olla jo enemmän keski- ikäinen kuin teini, mikä on monella tavalla pelkästään positiivinen asia, mutta silti ahdistaa. Tuntuu, että on vielä järjettömästi asioita, joita haluaisi tehdä. Asioita, mitä haluaisi saavuttaa ennen seuraavia pyöreitä vuosia, ja pelkään että mikäli ne tulevat samalla vauhdilla kuin edelliset kymmenet, niin tätä menoa ehdin saavuttaa niistä noin puolet jos sitäkään.

Onnekseni tekeminen ei kuitenkaan tällä hetkellä ahdista yhtään, päinvastoin.  Tuntuu ihanalta, että viime vuoden väsymyksen jälkeen on taas energiaa tehdä ja toimia. Tätä kaikkea osaa arvostaa ihan uudella tavalla.

 

 

Viime vuoden pysähtyminen salli kuitenkin sen, että pääsi lähemmäs itseään. Oivalsi sellaisia asioita uudestaan, minkä oivaltaminen oli vuosien häseltämisen aikana unohtunut jonnekin. Tärkein oivallus on liittynyt siihen, että olen se ihminen, joka nauttii aivan järjettömästi niistä kaikkein tavallisimmista asioista: yhteisestä ajasta lähimpien kanssa, hyvästä ruoasta (mielellään kotona tehtyä ja kotona syötynä), ulkoilusta ja luonnosta. En kaipaa oikeastaan mitään kovin erityistä (vaikka tietysti jo se, että on tällainen perhe, ystävät, koti ja sitä hyvää ruokaa, on erityistä, mutta tiedätte varmasti mitä tarkoitan), vaikka jossain vaiheessa hairahduin kuvittelemaan, että tarvitsen. En tiedä johtuuko tuosta oivalluksesta vai mistä, mutta koko elämä on tuntunut viime kuukausina niin paljon paremmalta, kevyemmältä ja omalta. Sellainen täysin turhanpäiväinen muihin ihmisiin ja heidän elämiinsä vertailu on jäänyt, ja se on vapauttanut ihan valtavasti energiaa ja tilaa. Ennenkaikkea ehkä juuri sitä tilaa, että on saanut taas yhteyden itseensä ja siihen, mitä minä oikeasti elämältäni haluan. Mitkä ovat minun toiveitani, ja mikä taas sellaista ulkoa tulevaa tätä minun kuuluisi haluta – ajattelua.

Jossain siellä avioeroa edeltävän ja sitä seuranneiden sekoiluvuosieni siimeksessä hukkasin myös täydellisesti uskon itseeni, ja omiin kykyihini. Aloin oikeastaan ajatella, että kun kerran epäonnistuin surkeasti jossain niin merkittävässä asiassa kuin avioliitossa, niin kuinka voisin onnistua koskaan missään muussakaan asiassa. Kuvittelin, että minut nyt vain on tarkoitettu epäonnistumaan kaikessa mihin ryhdyn, että minulta puuttuu joku sellainen olennaisen asia, jonka tarvitsisi menestyäkseen ja pärjätäkseen. En oikeastaan osannut edes olla epävarma kyvyistäni, sillä en edes tiedostanut niitä. Tuntui, että muutaman vuoden aikana kaikki se, mitä olin itsestäni ajatellut, ja minkä varaan omaa elämääni kaikki aiemmat vuodet rakentanut, katosi tuosta noin vain.  Eikä sen kaiken hukkuneen takaisin onkiminen ole todellakaan käynyt tuosta noin vain. Eikä sitä kaikkea hukkunutta ole todellakaan saanut edes ongittua takaisin, mutta monta asiaa kuitenkin. Usko omaan itseen, ja omiin vahvuuksiin ja taitoihin alkaa taas palautua. Uskon siihen, että minulla on ihan samanlaiset mahdollisuudet ja todennäköisyydet menestyä kuin kenellä tahansa muullakkin: ei sen paremmat, eikä sen huonommat. Suurin este on tietysti vain tämä oma rajoittunut ja pelokas pää, joka edelleen aika usein uskaltaa kuiskailla että älä edes yritä, sen tekee joku toinen niin paljon sinua paremmin. Mutta en enää usko sitä. En ainakaan joka kerta. Yritän olla välittämättä, ja kertoa itselleni itsestäni toisenlaista tarinaa. Korvata nuo aiemmat vääristyneet ja matkaa hidastavat tarinat uusilla. Ja jo nyt, ihan matkan alkutaipaleella, tuntuu siltä että se ihan
oikeasti toimii.

 

Tästä kaikesta esimerkkinä se, että hain tänään sellaiseen työhön, johon pätevyteeni paperilla ei varmasti ole riittävä, mutta ajattelen, että mikäli vain pääsisin haastatteluun asti, niin en epäile ollenkaan ettenkö pystyisi osoittamaan olevani tehtävään vähintääkin riittävä.

Miten siellä? Uskotko itseesi? Ja uskallatko mennä kohti itsesi näköistä elämää, ja tehdä valintoja, jotka tuntuvat omilta, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan niitä, mitä muut sinulta odottavat?

in Yleinen by
14 Likes