Pimeä ja pitkä talvi on monille meistä se haastavin aika vuodesta. Kun valoa on varsin rajallisesti, lämpöä ei nimeksikään – hakeutuu mielikin usein samalle taajuudelle sen ympäröivän pimeän kanssa. En muistaakseni ole koskaan lukeutunut niihin ihmisiin, joille niin käy. Olen viettänyt oikeastaan kaikki talvet Suomessa, ja lähes kaikki tekemäni reissut ovat sijoittuneet keväälle ja syksylle. Talvisin ei ole ollut tarvetta päästä täältä mihinkään. Jostain syystä suunnilleen tähän aikaan keväästä, ihan viimeistään huhtikuun lopulla, tulee sellainen olo että pitäisi päästä pois, ihan mihin tahansa. Alkukevään kova ja kylmä, radikaalisti lisääntynyt, valo ilahduttamisen sijaan ahdistaa. Tuntuu, että se paljastaa kaiken sen, mikä on talven jäljiltä vielä kesken, paljasta ja rumaa. Keväällä, ihan erityisesti niinä kaikkein aurinkoisimpina päivinä, tekisi mieli piileskellä vain sisällä. Odotella vain sitä päivää, kun valo muuttuu pehmeämmäksi, tulee vähän korkeammalta ja luontokin alkaa muuttua ruskeasta ja paljaasta vähemmän paljaaksi ja – ruskeaksi.
Kaamosmasennuksesta en siis tiedä juuri mitään, mutta kevätmasennuksesta kyllä. Oma, surkeahko ja epämotivoinut olo, oikein korostuu kun ympärillä ihmiset intoilevat lisääntyvästä valosta ja sen mukanaan tuomasta energiasta. Tänä vuonna ihanaa ja poikkeuksellista aiempiin vuosiin verrattuna on ollut se, että fyysinen väsymys ei ole vaivannut (kiitos pinaatin, lehtikaalin ja sellerin sekä aikuisten unikoulun), mutta sen puuttuessa tilalle on tullut toinen ikävä oire: itsekritiikki. Olen aina ollut ankara itselleni. Kun teen jotain, ajattelen usein sen olevan oikeastaan aika paskaa ja olen varma, että kuka tahansa muu ympärillä olisi hoitanut homman itseäni paremmin. Ei auta, vaikka kymmenen ihmistä sanoisi, että lopullinen tuotos oli poikkeuksellisen hyvä. Se sisältä kumpuava ankara ääni on niin voimakas, ettei sitä hiljennetä ihan noin heppoisin perustein. Viime aikoina tuo ankara ääni on kuitenkin ollut aiempaa hiljaisempi- se ei ole juurikaan vaikuttanut tekemisiini, eikä ole nuhdellut niiden tekemisten jälkeenkään. Ei siis ennen tätä kevättä. Nyt se pirulainen istuu taas tuossa olkapäällä ja kuiskii, ettei oikeastaan kannattaisi edes yrittää koska eihän mistään kuitenkaan mitään tule. Huomaan taas vertailevani omia tekemisiäni muiden tekemiseen – ja sen sijaan, että osaisin valjastaa sen vertailun kautta heräävän tunteen toisten paremmuudesta voimaksi, inspiraatioksi tai motivaatioksi, niin koen sen yksinomaan huonommuuden tunteena ja sehän nyt on ihan todella syvältä. Taidankin kaivaa hyllystä aikoinaan kesken jääneen Irti Itsekritiikistä- kirjan ja toivoa, että sieltä löytyisi työkaluja tämän akuutin vaivan helpottamiseksi. Aloitin tuon kirjan reilu vuosi sitten vuodenvaihteen jälkeen, ja silloin tuntui siltä että en todellakaan tarvi opusta mihinkään, sillä en suunnilleen edes muistanut sellaisen asian kuin itsekriittisyys olemassaoloa. Noh, nyt taas muistan.
Pahoittelen siis ehkä hivenen harhaanjohtavaa otsikkoa, sillä minulle ei ole hajuakaan kuinka itsekritiikistä pääsee irti. Lasken siis toivoni Ronnie Grandellin varaan.
En haluaisi sanoa tätä, sillä aika juoksee muutenkin ihan liian nopeasti, mutta sanon silti: Toukokuu, pidä kiirettä!
Fun fact: nuo kuvien housut ovat olleet haaroista rikki jo ostettaessa, mutta en ole edelleenkään saanut niitä a)reklamoitua tai b)korjattua (vaatisivat kokonaiset kymmenen ristipistoa…) vaan vetelen tuolla ihan tyytyväisenä rikkinäisissä housuissa ja toivon, ettei kukaan huomaa. Vaikka tiedän, että etenkin istuessa reikää ei voi mitenkään olla huomaamatta. Saamattomuus voittaa siis turhamaisuuden n.7-0.
Hyvin todennäköisesti tiedät kuka on Steve Jobs. Tiedät miltä hän näytti, ja suunnilleen sen mitä hän elämällään teki. Tiedät mistä hänet tunnetaan, vaikka et tuntisi hänen tarinaansa sen tarkemmin. Minä ainakin tiesin. Kun kuulin syksyllä, että hänen tyttärensä on kirjoittanut kirjan, joka käsitteli ainakin osaltaan sitä miltä tuntui olla Steve Jobsin tytär- mielenkiintoni heräsi heti. Eikä vähiten siksi, etten koskaan ollut edes tiennyt että Steve Jobsilla oli tytär. Tai itse asiassa hänellä oli niitä kolme. Kuulin myös, ettei tuo kirja – Pikkusintti – olisi varsinaisesti mikään ylistys Steve Jobsin mahtavuudesta isänä ja ihmisenä. Pikku Sintin on kirjoittanut tytär, Lisa Brennan- Jobs, jonka isyyttä Steve Jobs ei suostunut julkisesti tunnustamaan vuosiin, ja jonka elämään tämä kuului vain tiettyinä ajanjaksoina, varsin satunnaisesti. Kevään kirjoista tämä oli yksi, joita odotin ihan valtavasti. Toivoin, ettei tämä olisi sellainen ikävä skandaalinkäryinen paljastuskirja, ja sitä tämä ei kyllä onnekseni todellakaan ollut.
Kirja alkaa niin, että Steve on jo todella sairas ja tytärkin aikuinen. Ensimmäisestä luvusta välittyy kuva, että isä ja tytär eivät ole kovinkaan läheisissä väleissä keskenään. Tytär vaeltelee isänsä talossa miettien mitä kaikkea voisi sieltä varastaa, samaan aikaan kun kuolemansairas isä istuu tyynyihin tuettuna makuuhuoneeksi muuttuneessa työhuoneessaan ja saa ravintonsa letkuilla. Ärsytti. Sekä tyttären käytös, että se että heti alkuun minulle kerrottiin etteivät he päätynetkään sellaiseen hienoon sovintoon isän kuolinvuoteella, kuten elokuvissa yleensä tapahtui. Olin toivonut, että tässäkin tarinassa kävisi niin. Sitten muistin, että tämä kirja on totta- ei elokuva, eikä fiktiota. Totta. Elämää sellaisena kuin se on. Tai voi olla.
Ehkä kirjan ensimmäisestä kappaleesta johtuen olin pitkään jotenkin ärsyyntynyt kirjan kirjoittajaan. Hän ärsytti minua kaikkitietävänä, itseään muita parempana pitävänä lapsena ja hän ärsytti minua varttuessaan. Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä myötätuntoisempi minusta tuli. Voin vain kuvitella millaista olisi kasvaa niin, että kaikki ympärillä tuntuvat tietävän isäsi, vaikka et itsekään oikeastaan tunne häntä. Mutta sitä en osaa kuvitella miltä tuntuisi, kun oma isä ei haluaisi vuosikymmeneen tunnustaa olevansa isäni.
Huolimatta siitä, ettei Steve ollut juurikaan läsnä tyttärensä elämänsä tai silloinkin kun oli, tuntui siltä ettei hän oikeastaan olisi halunnut olla – niin juuri tuo, että hän oli Steve Jobsin tytär tuntui olevan usein tyttären supervoima. Hän koki ylemmyydentuntoa ja erityisyyttä siksi, että hänen isänsä oli juuri Steve Jobs. Ja se tuntui aivan mielipuolisen surulliselta. Etenkin, kun isä antoi samaan aikaan lehdistölle haastatteluja, joissa sanoi sellaisia asioita kuin noin 28% Yhdysvaltain mielispuolisista asukkaista voisi olla sen tytön isä. Huolimatta siitä, että tämän isyys oli todistettu DNA-testein jo hyvin pian lapsen syntymän jälkeen.
Steve Jobs oli kirjan perusteella suhteissaan ja sanomisissaan usein kömpelö ja ajattelematon. Sanoi sellaisia asioita, mitä omalle lapselleen tai oikeastaan kenellekään muullekaan ei kuuluisi koskaan sanoa. Hän oli kylmäkiskoinen ja mielipiteissään usein järkähtämätön. Mutta silti, syystä tai toisesta tunsin usein sympatiaa häntä kohtaan. Tuntui siltä, että Steve oli kuin pieni lapsi, joka oli jäänyt itse vaille sellaista, mitä hänen olisi nyt kuulunut lapselleen antaa. Hän ei ollut saanut (tai halunnut) kasvaa isäksi lapsensa rinnalla, kuten useimmat isät. Hän ei tiennyt kuinka lasten kanssa ollaan, eikä hän osannut kuroa umpoon sitä kuilua joka isän ja tyttären väliin oli vuosien erossa olemisen aikana syntynyt. Hän ei osannut kohdata itseään, eikä siksi kyennyt siihen tyttärensä kanssakaan.
”Isättömyys ei ollut mitenkään ainutlaatuista eikä edes mainittavaa. Minun isäni merkitys oli toisaalla. Minun kasvattamiseni sijaan hän keksi maailmaa mullistavia koneita; häh oli kuuluisa, monitaitoinen ja etevä seuramies.,. Tuskinpa kukaan ajatteli: kyllä tuon kaverin olisi pitänyt käyttää elämänsä tyttärensä kasvattamiseen. Melkoisen julkeaa. Kuinka syvästi sitten surinkin sitä, että olin menettänyt isäni niin moniksi vuosiksi, ja kuinka rajusti tuo suru minusta pulppusikin, tukahdutin sen tai en ollut siitä täysin tietoinen: olin väärässä ja itsekäs; en ollut mitään. En suostunut ajattelemaan mitä hänelle merkitsin tai mitä hän merkitsi minulle, enkä edes isien ja lasten merkittävyyttä toisilleen yleisesti ottaen- olin niin tottunut kieltäytymään koko ajatuksesta, etten edes havainnut sitä: se oli ilmaa, jota hengitin.”
Sydäntä särki kirjaa lukiessani monessakin kohtaa, mutta silti yksi kohta osui erityisen syvälle. Brennan- Jobs muutti teinivuosinaan isänsä luo (sinnekin todella kohtuuttomin, isänsä laatimin, ehdoin). Kun hän oli vuoden verran isänsä luona asuttuaan toivonut, että isä matkalla työhuoneeseensa olisi tullut ovelle toivottamaan tyttärelleen hyvää yötä – uskalsi toivoa tätä isältään ääneen; kertoi tälle tuntevansa itsensä hirvittävän yksinäiseksi tuossa valtavassa talossa- kuului Isän vastaus ykskantaan ”ei se kuule käy”. Se lause viilsi suoraan tuonne jonnekin äitiyden pehmentämään sydämeeni. Vielä karumman tuosta isän vastauksesta teki ehkä se, että tyttären kysyttyä samaa asiaa isänsä vaimolta – äitipuoleltaan- vastasi tämä empimättä ”toki”. En voinut käsittää, kuinka johonkin niin pieneen ja vaatimattomaan – mutta kuitenkin lapselle tärkeään – pyyntöön voi mitenkään vastata että se ei kuule käy. Kyllähän sellaisen nyt vain on käytävä.
Kaikkein surullisinta tässä Lisa Brennan-Jobsin Pikkusintissä oli se kuinka kovasti lapsi yritti saada isänsä hyväksynnän, koskaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuntui, että kaikki hänen elämässään liittyi siihen, kuinka isä näkisi hänet sitten kulloistenkin valintojen jälkeen. Pitäisikö isä hänestä enemmän sitten, jos hän valitsisikin näin. Mahtuisikohan hän sitten isänsä rakkaimpien piiriin, jos ei olisikaan niin paljon sitä vaan vähän enemmän tätä. Tytär syytti jatkuvasti itseään siitä, ettei kelvannut isälleen, koki olevansa vääränlainen ja jotenkin epäkelpo. Tuntuu melkein absurdilta, että ihminen joka ei juurikaan ollut läsnä, ja joka ei osannut osoittaa kiintymystään tai rakkauttaan, oli kuitenkin se joka vaikutti tyttäreen kaikkein eniten; hänen valintoihinsa, tekemisiinsä, sanomisiinsa ja tekemättä jättämisiin. En vielä kirjan loputtuakaan osannut päättää kummat hetken olivat surullisempia; ne joissa isä oli mukana, vai ne joissa hän ei ollut. Ihan kuin en osannut päättää sitäkään kumman puolelle asetuin; isän vai tyttären. Lopulta heitä molempia oli oikeastaan aika helppo ymmärtää.
Vaikka kirja on ennen kaikkea kertomus isän ja tyttären suhteesta, niin mielestäni Brennan-Jobsin äiti ansaitsee ehdottomasti myös muutaman sanan: pidin tuosta naisesta ihan älyttömästi, kaikesta hänen näennäisestä sekoilustaan ja keskenkasvuisuudestaan huolimatta. Erityisesti kohta, jossa hän lähetti silloin 4-vuotiaasta tytärestään Stevelle kuvan jossa tytöllä oli vain Groucho Marx – hassuttelulasit päässään ( ne sellaiset joissa on suuri nenä (kuten Stevellä itsellään oli) ja mustat viikset) ja kirjoitti kuvan taakse >>kyllä tuo tyttö mahtaa olla sinun lapsesi>> Vastauksena haastatteluun, jossa Steve oli arvellut, että 28% Yhdysvaltain miespuolisista asukkaista voisi olla tytön isä. Lukijana tuntui jotenkin huojentavalta ajatella, että vaikka Brennan-Jobs ei koskaan saanut sellaista isää, kuin olisi tarvinnut, niin hänellä oli kuitenkin sellainen äiti, jollaista ei olisi edes osannut toivoa. Huolimatta siitä, että äiti käyttäytyi välillä täysin käsittämättömällä tavalla ja päästi suustaan sellaisia asioita mitä aikuisen ei koskaan lasten seurassa tulisi päästää, oli silti alusta alkaen selvää että tämä rakasti tytärtään enemmän kuin mitään, ja yritti parhaansa kaikella mitä hänellä oli, ja se oli lopulta kuitenkin riittävästi.
Tämä oli muuten ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin liki alusta loppuun. Latasin BookBeatin ihan vain juuri tätä kirjaa varten, sillä halusin antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Ja ehkä vähän myös siksi, että tällä viikolla oli aivan järjettömän paljon töitä, eikä lukemiselle ollut aikaa niin paljon, kuin sitä olisin tarvinnut. Olen aina pitänyt lukemista huomattavasti mukavampana, kuin kuuntelemista – mutta nyt taisin oivaltaa myös kuuntelun hienouden. On ihanaa, kun kädet ovat vapaana ja samalla kun elää jossain muualla, voi saada aikaan asioita myös tässä ajassa ja elämässä. Siivosin vaatekaapit, pyyhin kaikkien viherkasvien lehdet, vaihdoin imurin pölypussin, pyyhin asunnon kaikki 7 ovea, siivosin kosmetiikkakorit- tein toisin sanoen kaikkea sellaista, mitä harvoin tulee muuten tehtyä. Nyt en edes varsinaisesti ajatellut tekeväni mitään, sillä keskityin vaan kuulemaan millaista oli olla Steve Jobsin tytär. Sen lisäksi, että koti on puhtaampi kuin aikoihin, tiedän nyt myös miltä se on tuntunut. Ainakin vähän laidasta. Enkä voisi olla onnellisempi siitä, etten se lapsi ollut minä.
BookBeat tarjoaa nyt teille lukijoille ilmaisen kuukauden palveluun täällä(etu on vain uusille asiakkaille). Sieltä löytyy tämän Pikkusintin lisäksi myös tuhansia muita ääni- ja e-kirjoja. Uututeena BookBeatilla on nyt perhetilit ja lasten omat profiilit. Tämän Pikkusintin suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan vähintään 1.25x – nopeudella, sillä lukijan tahti oli todella verkkainen. Tuskastuin ennen kuin 5% kirjasta oli tullut täyteen, ennen kuin kuulin että vauhtia voi nopeuttaa. Itse kuuntelin suurimman osan kirjasta 1,75x nopeudella, mutta poikaystävän mielestä se kuulosti täysin mielipuoliselta, joten en ole varma voinko suositella sitä kenellekään.
Jos olet lukenut/kuunnellut kirjan, niin olisi kiva kuulla millaisia ajatuksia heräsi.
Tuote/tavara: Hyasintti ruukussa.
Maanantaisin on aina kuvauspäivä. Yleensä aamu alkaa aina sillä, että käyn hakemassa rekvisiitta kuvia varten. Milloin mitäkin: kukkia, ruokaa, astioita, leivoksia tms. Maanantaina lähdin hakemaan kukkia lähikaupasta ja bongasin 5€ hyasintteja ruukuissa. Ostin kotiin yhden, ja muutaman päivän kuluttua toisen. Ovat aivan järjettömän kauniita, ja taikoivat kotiin keväänkin heti.
Kirja: Parisuhteen tunnelukot
Tämä kirja on pitänyt minua otteessaan koko viikon. Olen lukenut kirjaa vähän hypellen sieltä täältä. Katsonut otsikoita ja lihavoituja lauseita, ja tarttunut niihin kohtiin, jotka ovat tuntuneet kuin minulle kirjoitetuilta. Kirjan myötä olen oivaltanut niin monia asioita itsestäni, mutta myös kumppanista. Ymmärrän millaiset tunnelukot, ja menneisyyden tapahtumat vaikuttavat käyttäytymiseeni. Olen ymmärtänyt myös sen, ettei asioiden tarvitse pysyä niin- voin päästää irti, opettaa itseni uusille tavoille, kunhan vain tiedosta miksi toimin kuten toimin. Kirjan lopussa on testejä yhdessä ja erikseen kumppanin kanssa tehtäväksi – ja sen tekeminen oli aika karua. Tajusin olevani puolisona todella monella tavalla juuri sellainen, millaista kumppania en itse koskaan itselleni tahtoisi. Pysäyttävä peiliinkatsomisen paikka.
Tästä kirjasta on tulossa myös vähän kattavampi postaus vielä tämän kuun aikana, paljastan myös niitä asioita, jotka meidän suhteessa hiertävät, tai kuinka minä itse hierrän. Mikä toisessa ärsyttää, ja miksi – ja toisaalta mikä minussa ärsyttää ja miksi. Mitkä ovat niitä kaikkein tärkeimpiä muutoskohteita, jotta me voisimme rakentaa yhdessä parhaan mahdollisen pohjan onnelliselle, tasapainoiselle ja kestävälle parisuhteelle.
Sain testiin liki koko Whamisan- tuotesarjan, ja erityisen innoissani olen tällä hetkellä tästä ihon rasvaisuutta tasapainottavasta Sebum treatmentista.Sen sisältämät aloe maculatan ja omenan uutteet raikastavat, puhdistavat ja kirkastavat ihoa. Kamelian ja voikukan fermentoidut uutteet auttavat pehmentämään ja tasapainottamaan ihoa sekä vähentämään tulehduksia.
Se on tarkoitettu hillitsemään talineritystä, ja levitän tätä itse niille alueille kasvoilla, jotka sitä kaipaavat: nenänpieliin, poskille, otsaan ja leukaan. Ja hitsi vie, tämä supistaa myös ihohuokosia ihan huomattavasti – eivätkä kasvot rasvoitu samalla tavalla kuin ennen. Sopii siis mainiosti myös primerina käytettäväksi.
Smoothie:
Rehellisyyden nimissä olen juonut useimpina aamuina saman smoothien kuin viime viikollakin, mutta tänään oli maapähkinävoin puutuessa pakko kokeilla jotain muuta:
Kuukautiskierron tarkkailuun tarkoitettu applikaatio. Nerokas keksintö. Ja erityisen tarpeellinen nyt näin pillereiden lopettamisen jälkeen, kun haluaa pysyä kartalla siitä missä vaiheessa kiertoa mennään. On hassua, että vuosien pilleireden käytön jälkeen kiertoni palautu tismalleen samanlaiseksi kuin se oli ennen pillereitä. 27 päivää. Tähän applikaatioon siis täytetään tietoja kierron eri päiviltä: kalenteriin voi merkata energiatasonsa, tunnetilansa, seksuaalisen halukkuuden, kivut, kasvojen ihon tilanteen jne. Ja ei ole mennyt päivääkään ettenkö olisi merkinnyt kalenteriin jotain. Tuntuu ihanalta nähdä mitä tapahtuu kierron missäkin vaiheessa, ja aika usein sieltä löytyy selitys sille miksi tuntuu miltäkin. Tämän applikaation myötä olen ymmärtänyt miksi kuukaudessa on aina kaksi sellaista päivää, jolloin tekee mieli huutaa, kiroilla ja raivota tuntemattomille metrossa. Nyt tiedän, että minun PMS-oireeni ovat sellaiset. Kuukautisten aikaan olen taas ehkä paras versio itsestäni. Tunnen oloni energiseksi, itsevarmaksi, tyytyväiseksi, keskittyneeksi jne. Tuntui ihanalta nähdä samojen asioiden toistuvan. Ilman tätä applikaatiota tuntui usein siltä, että olen vain todella epävakaa persoona, jonka tunteet ja mielialat vaihtelevat holtittomasti ilman mitään kaavaa.
Juoma: Tuorepuristettu veriappelsiinimehu + skumppa.
Kaadoin torstaina itselleni lasin kuohuvaa hyvän viikon, ja tulevan vapaapäivän kunniaksi. Kivasta ajatuksesta huolimatta alkoholi ei kuitenkaan maistu enää, ei edes pieninä määrinä. En kuitenkaan halunnut heittää laadukasta juomaa hukkaan, joten linkosin sen kaveriksi veriappelsiinimehun, niin että mehua oli n.3 kertaa enemmän kuin kuohuvaa, ja siitä tuli yllättävänkin hyvää. Ei kuitenkaan niin hyvää, että olisi tehnyt mieli toista lasillista…
Vaate: Pellavainen ylisuuri jakku
Ostin jakun aleista kympillä. Koko on 42, mutta istuu päälle kauniimmin kuin moni muu vaate. Tämä tekisi mieli pukea aivan kaiken kanssa, aivan joka päivä. Odotan erityisesti kesää tämän kanssa. On ihanan kevyt ja vilpoisa ja tulee menemään hyvin vaikka lämpöasteitakin olisi. Jos vaatetta voi rakastaa, niin tätä jakkua rakastan. Sen sisällä tunnen itseni kauniiksi, ryhdikkääksi ja kykeneväksi. Naiseksi myös.
Podcast: Nonsensen jakso nro.43
Viime viikolla kuuntelin kuitenkin Alexan ja Lindan jakson pornosta, ja hykertelin sitä kuinka tarpeellinen ja tärkeä tuo keskustelunavaus oli. En ole koskaan, siis ikinä milloinkaan, puhunut pornosta kenenkään muun kuin kumppanin kanssa. En ole koskaan kysynyt yhdeltäkään ystävältäni millaista pornoa nämä katsovat, vai katsovatko edes. Tuon podcastin myötä tuntui kuitenkin siltä, kuin olisi käynyt keskustelun ystävän kanssa. Ja nyt sellainen ällöttävyyden ja häpeän vihma on kaikonnut tuon asian ympäriltä.
Viikon kohokohta:
Tällä viikolla tapahtui niin paljon ihania juttuja, etten ole ihan varma mistä alottaisin, mutta tässä nyt muutama.
1. Teidän mulle lähettämät kärrynpyörä-videot instagramissa.
Laitoin maanantaina storyyn videon itsestäni tekemässä kärrynpyörää. Olin sitä tehdessäni aivan loputtoman tyytyväinen ja ajattelin tempun olleen ihan täydellinen. Myhäilin tyytyväisenä tempun jälkeen, että onneksi tajusin ottaa tämän nauhalle. Lopputuloksen voi löytää instagramin – kohokohdista ja muodostaa sitten mielipiteensä sen täydellisyydestä. Mulle se oli sitä. Sain videon jälkeen aivan järjettömän määrän viestejä. Parasta olivat ne 23 videoa, joissa esiteltiin lähettäjän omia tempputaitoja. Nauroin niin, että pissasin melkein housuuni. Kiitos, kiitos kiitos. Maanantaina tuntui, että tykkään ihmisistä aivan järjettömästi. Ja ihmiset ovat hyviä ja kaikki on ihanaa. Kiitos kaikkien teidän. Oon niin onnellinen somesta ja kaikista ihmisistä, joita se on tuonut mun elämään.
2. Sunnuntaina juhlittiin mun siskon tytön ripillepääsyä (hullua muuten, että mua neljä vuotta vanhemmalla siskolla on rippikouluikäinen lapsi, enkä ole koskaan ajatellut että hän olisi saanut lapset mitenkään nuorena). Sen lisäksi, että juhlat itsessään olivat jo todella ihanat niin ehdin juttelemaan pitkästä aikaa mun yhden rakkaimman nuoruuden ystäväni kanssa. Olemme olleet yhdessä melkein päivittäin 11-vuotiaista aina siihen saakka, että muutimme Torniosta pois ollessani 16. Meitä oli neljän hengen tyttöporukka ja olimme ihan erottamattomat. Aika usein tuntui, että me neljä olimme toinen toisillemme perhe, se itse valittu. Tulimme kaikki suurista perheistä- mutta toisiltamme saimme sitä rakkauta, välittämistä,turvaa, arvostusta ja huolenpitoa mille kotona ei välttämättä aina ollut aikaa tai mahdollisuutta, kun lapsia oli niin paljon. Nuo nuoruusvuodet ovat olleet ehdottomasti elämäni onnellisimpia aikoja. Ja tuntui ihanalta muistella vanhoja, ja jutella kaikesta nykyisestä. Olemme nykyään molemmat äitejä, aikusempia ja vahvempia ja kasvaneet omiksi itseksimme – mutta silti uskon, että molemmat tunnistimme toisissamme vahvasti vielä ne samat Sailan ja Sannin, joita olemme olleet silloin 15 vuotta sitten.
3. Sähköpostiin kilahtanut ihana työtarjous, joka älytöntä kyllä oli kilahtanut sinne sillä välin, kun kirjoitin tätä postausta. Olin kirjoittanut, etten kaipaa elämääni juuri nyt mitään paitsi ehkä mielenkiintoisia työprojekteja, ja postauksen julkaisemisen jälkeen sellainen odotteli sähköpostissa. Tuntui ihan järjettömältä. Nyt uskon taas enemmän siihen, että universumille kannattaa todellakin huudella toiveitaan ja tavoiteitaan, ja niihin saatetaankin vastata.
Olisi ihanaa saada teiltä teidän viikon kohokohtianne, parhaita reseptejänne tai lempibiisejä. Jouduin nimittäin jättämään nuo kaksi viimeksimainittua kokonaan pois tästä listalta, sillä en koko viikon aikana syönyt (ainakaan muistaakseni) mitään mainitsemisen arvoista enkä kuunnellut musiikkiakaan edes puolikkaan kappaleen vertaa.
Onnellinen olo. Tosi, tosi, tosi onnellinen. Sellainen, että sisällä kuplii, hymyilyttää ja on vaikea keskittyä mihinkään, kun on niin hyvä olla. Parasta tässä olossa on se, ettei tähän ole mitään varsinaista syytä. Vaikka samaan aikaan on tavallaan montakin. Viikonloppu oli ihana. Olimme Alban kanssa mun vanhempien luona, ja koska sunnuntaina juhlittiin siskon tyttären ripille pääsyä, niin kotikotona oli meidän lisäksi paljon muutakin perhettä. Aika moni teistä varmaan tietääkin, että tulen suurehkosta perheestä. Meitä lapsia on kahdeksan. Suurehko sen vuoksi, että niissä ympyröissä, joissa kasvoin tuo kahdeksan ei ollut lapsiluku eikä mikään. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajattelin, että meillä oli pieni perhe, sillä lähes kaikilla ystävillä oli sisaruksia enemmän kuin mulla. Oikeastaan vasta oman lapsen saamisen jälkeen olen alkanut hahmottaa kuinka järkyttävän paljon kahdeksan lasta on. Yksikin kun tuntuu välillä todella paljolta.
Aivan kuten kaikissa muissakin suhteissa niin myös perhesuhteissa on erilaisia vaiheita. Mitä enemmän perheenjäseniä, sitä enemmän vaiheita ja tapahtumia olettaisin. Eikä tällaiset liki koko perheen viikonloput ole aina mitään helppoja, hauskoja tai rentoja olleet – joskus ihan päinvastoin. Mutta nykyään kuitenkin yhä useammin on aivan mukavaa ja antoisaa. Ja viime viikonloppu tuntui ihan erityisen mukavalta. Usein tuollaisen useamman päivän sosialisoinnin jälkeen sitä on ihan puhki, ja kaipaa yksinoloa ihan hirvittävästi. Eilen illalla sellaista oloa ei kuitenkaan tullut. Olin ihan täynnä energiaa ja muistin, että siltä musta oikeastaan on suurimman osan elämästäni ihmisten kanssa vietetyn ajan jälkeen tuntunut. Tuli sellainen turvallinen tunne siitä, että alan hiljalleen tulla takaisin itsekseni. Illalla kun makasimme sängyssä sanoin ääneenkin, että en ehkä vielä koskaan ole pitänyt elämästäni ja itsestäni niin paljon kuin nyt. En oikeastaan kaipaa elämääni mitään lisää (paitsi ehkä mielenkiintoisia työprojekteja ja vähän vahvemman selkärangan), eikä elämässä toisaalta ole mitään sellaista, minkä tahtoisin siitä poistaa.
Ja siinä oikeastaan kaikki, mitä halusin tänään sanoa.
pst. fun fact tuosta viimeisestä kuvasta: toisella meistä on 10cm korot, toisella ei ole edes kenkiä. Voin paljastaa, että minä olen se, jolla on ne korot. Olen myös se, joka on ajatellut että me kaikki viisi siskosta ollaan suunnilleen saman pituisia.
Ei me ehkä olla.
