Facebook muistutti muutama päivä sitten näistä valokuvista minusta ja Albasta, jotka on otettu tarkalleen neljä vuotta sitten. Alba oli tuolloin vajaa kahden kuukauden ikäinen pieni pötkylä, ja minä itse yhtä tuore äiti. Nämä kuvat herättivät aivan järkyttävän muistojen tulvan. Tuntui käsittämättömältä että muistin tuon noiden kuvien ottohetken ihan kuin se olisi ollut eilen, tai korkeintaan viime viikolla, vaikka todellisuudessa siitä oli kerennyt vierähtää neljä (4!) kokonaista vuotta. Vaikka valtavan paljon on mahtunut noiden kuvien ja tämän hetken väliin niin silti aikaa tuntuu tuhlaantuneen ainakin tuplasti suhteessa tapahtumiin.  Noiden kuvien innoittamana aloin selailemaan omia vanhoja postauksiani niiltä ajoilta, kun Alba oli vielä pieni. Ja teki mieli nostaa sieltä tänne muutama, joista tässä nyt niistä yksi. Tämä postaus huvitti, koska niin moni asia tässä on edelleenkin ihan täysin totta. Lisäsin muutamiin kohtiin kommenteja tältä päivältä, jos koin tarpeelliseksi.

Postaus kirjoitettu ja julkaistu 11.10.2016

Lapsen saaminen herättää luonnollisesti aika paljon ajatuksia, toiveita ja odotuksia.  Pelkästään jo tieto siitä, että lapsi on tulossa tekee ihmeitä. Sitä alkaa miettiä oikeastaan aivan kaikkea vähän eri tavalla. Miettii millainen vanhempi haluaisi olla, ja miettii millainen se oma lapsi tulee olemaan. Sitä kaikkea on kuitenkin todella vaikea kuvitella, koska se on jotain sellaista mitä et ole kokenut koskaan aiemmin. Ellet siis ole kokenut. Mutta puhun nyt siis lähinnä niistä, jotka odottavat esikoistaan. Kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja vähän pelottavaltakin. Silti saattaa olla aika selkeät suunnitelmat sen uuden roolin suhteen. Mulla ainakin oli. Olen ihan kirjannut ylös asti asioita mitä minä en todellakaan tulisi tekemään, ja mitä taas todellakin tulisin. En nyt löytänyt tuota listaa mistään, koska hukkaan nykyään kaiken mihin kosken, mutta muisti pelaa kuitenkin sen verran, että tällaisen listan sain sen syövereistä kaivettua. Nyt kahta vuotta myöhemmin on hyvä vähän pysähtyä katselemaan, että kuinka hyvin olen pysynyt niissä suunnitelmissani.

 

 

Synnytän ehdottomasti ilman kipulääkkeitä, koska niinhän tekevät ja ovat tehneet miljoonat naiset minua ennen.
Hyvä yritys. Jos vielä joskus tule seuraava kerta niin aion kyllä pyytää aivan kaiken mahdollisen aivan heti. Se ehkä kertoo kaiken tarpeellisen.

EDIT: Paitsi että en kyllä ehkä aiokaan. En tiedä onko aika kullannut muistot vai mitä on tapahtunut, mutta ajatus täysin luonnollisesta synnytyksestä kiehtoo edelleen, ja aion kokeilla sitä mikäli vielä joskus niin onnellisesti käy.

 

Palaisin töihin heti, kun lapsi on yhdeksän kuukautta.
En palannut. Mutta kolme kuukautta sen jälkeen kyllä. Tosin vain muutamaksi päiväksi viikossa.

EDIT: ja aika pian tuon aloittamisen jälkeen heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi, joka tarkoitti sitä että bloggasin ehkä kerran viikossa aiemman viiden kerran sijaan.

En kuitenkaan laittaisi lastani koskaan päiväkotiin ennen kuin tämä osaa puhua.
Enkä laittanutkaan. Alba aloitti päiväkodissa 2 v ja 1kk ikäisenä. Puhuu jo sujuvasti sekä suomeksi että venäjäksi. Työssäkäynti niin, että lapsi on kotona onnistuu kun on mielettömän hieno tukiverkosto, joka haluaa olla lapsen elämässä yhtä paljon kuin mekin, ja niin että molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä eivätkä näe toisiaan kuin kerran viikossa. Sacrifices, you know.

EDIT: Alba taisi olla päivähoidossa ehkä kuukauden, maksimissaan kaksi ennen kuin otimme hänet takaisin kotihoitoon. Päiväkoti ei ehkä ihan ollut sellainen, kuin olisimme toivoneet ja kaikki se sairastelu mikä alkoi heti ensimmäisellä viikolla, oli tuohon aikaan itselleni ihan liikaa. Otin aina Alban sairastelun aivan järjettömän raskaasti, ja olin varma että kuolema on lähellä ja sellainen kuukauden mittainen sairasteluputki ei todellakaan tehnyt hyvää myöskään meikäläisen mielenterveydelle. Lisäksi olin heittäytynyt juuri täysipäiväiseksi bloggaajaksi, enkä kuitenkaan juuri koskaan blogannut niin krhmm miksipä en hoitaisi omaa lastani kotona, kun kerran olin kuitenkin kotona.
Alba aloitti päivähoidon toisessa paikassa tämän vuoden alusta, ja paikka on osoittautunut ihan mielettömäksi.

 

 

Me emme todellakaan koskaan sitten lapsen synnyttyä nukkuisi eri huoneissa. Siis me vanhemmat.
Juu eipä. Taidettiin Alban syntymän jälkeen nukkua ehkä kaksi yötä koko perhe samassa huoneessa, jonka jälkeen Roma muutti olohuoneeseen 10 kuukaudeksi. Ja se oli ehkä viisainta, mitä me olemme koskaan päättäneet. Tuolla tavoin taloudessa oli aina yksi tolkun ihminen, hyvin levännyt ja järjissään. Itse saattoi taas oikeuttaa itselleen vähän kaikenlaista, koska oli noh – väsynyt. Ja toisaalta taas, sai vaatia toiselta kaikenlaista, koska tämä oli noh – levännyt. Sitäpaitsi oli ihanaa saada ikävöidä toista iltaisin. Läheteltiin iltaisin viestejä toisillemme viereisiin huoneisiin, ja tuntui ihan sellaiselta seurustelevalta taas. Tätä suosittelen aivan kaikille.

EDIT: jos suhde päättyi eroon n.kolme kuukautta tämän kirjoittamisen jälkeen, niin en ehkä sittenkään voi suositella tätä kenellekään?

 


En ehkä halua koskaan imettää.
En ole vieläkään ihan varma halusinko, mutta tein sitä silti 18 kuukautta. Varmaan laiskuuttani lähinnä. Olihan se nyt öisin se huomattavasti helpompi vaihtoehto niiden pullojen ja maidon lämmittelyn sijaan.

 


En todellakaan unohtaisi itseäni lapsen saatuani.
Ehkä vähän saatoin vuodeksi kyllä unohtaa. Mutta se on ihan suotavaa, ja ymmärrettävää. Sitä menee sellaiseen kuplaan, josta ei oikeastaan edes halua ulos. Siis ainakaan vuoteen. Sen jälkeen saattaa haluta kahta kauheammin.

EDIT: jatkossa osaisin olla ehkä vähän vähemään ”totaalitaarinen”. En nähnyt lapsen saamisen jälkeen oikeastaan ketään ensimmäiseen vuoteen. Halusin vain olla kotona perheen kanssa. Se ei välttämättä ollut viisain valinta ihmiselle, joka oikeasti kaipaa aika paljon muita ihmisiä ympärilleen.

 

 

En koskaan pukisi lasta kuten itseäni. En myöskään pukisi lastani väreihin, enkä kuoseihin.
Pieleen meni. Puen lasta usein, kuten itseäni koska kas kummaa vaatemakuni on sama vaikka kyseessä onkin lapsi. Tietysti materiaalit ovat usein vähän toisenlaisia, mutta kyllä minä lastenkin vaatteissa pidän ihan niistä samoista simppeleistä jutuista, kuin omissanikin. Mitä taas tulee niihin kuoseihin ja väreihin, niin aika varoen käytän niitä edelleen. Mutta, lastani pukevat varsin innokkaasti myös kaksi Venäjän-mummoa. Ja voin kertoa, että meidän makumme krhm hieman eroavat toisistaan. Lähes joka kerta Alba tulee mummolasta kotiin aivan toisen näköisenä, kuin sinne mennessään. Ja se on aivan okei. Tai ainakin pitäisi varmaan olla. Välillä vähän silti saatan nieleskellä. Ja piilotella niitä kaikkein kamalimpia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään.

EDIT: Venäjän-mummot pukevat lasta edelleen yhtä innokkaasti, ellei vielä innokkaammin kuin ennen ja alan olla jo aika sujut sen asian kanssa. Silti aina välillä huvittaa kuinka erilaiselta lapsi näyttää niinä päivinä, kun ei ole meillä. Mutta ei ollenkaan pahalla tavalla, vaan sellaista positiivista huvitusta.

 

 

Lapsellani olisi aina päällään puhtaat vaatteet.
Totta. Paitsi silloin, kun ne ovat likaiset. Ja aika usein ne ovat. Enkä jaksa vetää siitä sen suurempaa stressiä. Tuon ikäiset vaan nyt sattuvat tykkäämään viilipurkin kaatamisesta päälleen, tai siitä miltä kuulakärkikynä tuntuu uusien farkkujen pinnalla ja vesiväritkin ovat usein kivempia vaatteilla kuin paperilla. Tietysti vaihdan lapselle puhtaat vaatteet aina, kun olemme menossa jonnekin/ meillä on vieraita, mutta jos olemme kotona ihan vain omalla porukalla niin en todellakaan vaihda vaatteita jokaisen ruokailun jälkeen. Sitä pyykin määrää muuten. Huh. Mä haluan tehdä elämälläni muutakin, kuin pyykätä ja viikata.

EDIT: Ihanaa, että samoja vaatteita voi nykyään helposti käyttää vaikka kolme päivää putkeen, niin että ne ovat oikeasti myös puhtaita. Kaukana ovat ne ajat kun vaatteita olisi pitänyt vaihtaa sen kuusi kertaa päivässä, jos olisi halunnut pitää aina vain puhtaita.

 

 

En kyllä anna lapseni maistaa sokeria. En ainakaan ennen kuin tämä täyttää 18 ja on kyllin järkevä päättämään itse haluaako sitä elämäänsä vai ei.
Juuh elikkäs. Tuo lapsi tiesi kyllä jo puolen vuoden ikäisenä aivan tasan tarkkaan, että suklaa on suklaata ja sitä tulee himoita. Piste. Kehen lie tullut.

EDIT: Tietää sokerin hienouden kyllä yhä edelleen. Kehen lie tullut… Tosin ihan yksinään en itseäni syytä, osansa on varmaan saanut siitäkin, että venäläisessä keittiössä suunnilleen kaikki tunnutaan syövän hillon tai hunajan kanssa.

 

 

 Veisin lapseni ainakin vauvauintiin, muskariin, temppukerhoon ja satubalettiin.
Paitsi etten vienyt. Yhteenkään niistä. Mikään muu kuin tuo vauvauinnin väliinjättäminen ei tosin harmita. Ette edes voi kuvitella sitä huudon määrää mikä tuosta lapsesta lähtee, kun vesi liippaa edes läheltä hänen kasvojaan. Jotenkin kaukaisilta tuntuvat ne sukeltelevat vauvat….

EDIT: Nyt vesi ei kyllä todellakaan enää pelota. Kesällä ei juuri muuta tehtykään kuin uitu, tosin se sukeltaminen edelleen vähän hirvittää. Samoin kun veden joutuminen silmiin. Mutta silti, uimaan voi oppia selvästi ilman vauvauintiakin. Muskarissa ja taidekerhossa Alba kävi tammikuusta kesäkuuhun, mutta nyt ollaan kesän jälkeen otettu ihan iisisti harrastuksien suhteen. Nämä arki-illat kun kiitävät muutenkin niin vauhdilla ohi.

 

Meillä ei todellakaan olisi kaksivuotiasta vaippojen käyttäjää.
Vaan kyllähän meillä on. Ja on varmaan vaippoja käyttävä 2,5 vuotiaskin.

EDIT: Oli muuten juuri noin. Riisuin Albalta vaipan tämän 3-vuotissynttäreiden aamuna, ja sen koommin sitä ei ole päälle puettu, eikä yhtäkään vahinkoa ole sen koommin täällä tullut. Lieköhän siis ollut jo aikakin…

 

 

Ottaisin lapsen mukaan kaikkialle minne menen.
Väärin. En ota. Nautin omasta ajastani ja omista jutuistani niin paljon, että menen usein todella mielelläni ihan yksin. Mutta suurin syy on kyllä se että poden niin järkyttävän huonoa omaatuntoa aina, kun otan Alban mukaani johonkin paikkaan, joka on ehkä kivempi minulle kuin hänelle. Ihan älytöntä, tiedän. Olen yrittänyt päästä siitä eroon tekemällä juuri niitä asioita, mutta voi! Sydäntä pistää ja viiltelee aina siihen malliin, ettei se alunperin kivalta tuntunut homma enää sen kaiken pistelyn kanssa tunnukaan niin hyvältä. 
Kaikkein mieluiten teenkin Alban kanssa niitä asioita, mistä tiedän tämän valtavasti nauttivan. Itsekin yritän. Sillä jaettu ilo jne.

EDIT: Nykyään Alba kyllä kulkee mielellään mukana mihin tahansa nyt menenkin. Eräänkin kerran ollut mukanani palavereissa ja muissa ankeissa aikuisten jutuissa, ja olen selvinnyt niistä jopa ilman huonoa omatuntoa.

 

 

Annan Roman olla lapselle isä ihan omalla tavallaan. En puutu, enkä ojentele enkä todellakaan kuvittele tietäväni paremmin.
Vaikeaa on ollut, sillä aika usein tuntuu vähän siltä niinku tietäisin ihan vähän paremmin ja enemmän. Mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta annoin aika vapaasti toisen tehdä asiat juuri niin kuin tämä parhaaksi koki. En puuttunut, enkä valittanut. Mutta toista on nyt. Vasta nyt tuntuu, että niitä kasvatuksellisia haasteita alkaa tulla, ja nyt on huomattavasti hankalampaa antaa toisen toimia tavallaan. Yritän silti. Sillä tiedän, etteivät omat tapani toimia ole oikeasti yhtään parempia. Todennäköisesti päinvastoin.

EDIT: Tässä oon edelleenkin aika huono. Ajattelin aika usein osaavani ja tietäväni vähän paremmin ja vähän enemmän. On vaikea olla puuttumatta asioihin, kun tuntuu siltä – silloinkin, vaikka tietäisi ettei oikeasti pitäisi.

 

 

Heti, kun lapsi vaan pysyisi pystyssä meillä tanssittaisiin joka päivä.
Ja sitä meillä kyllä todellakin tehdään. Alba pyytää usein aina heti aamuisin ”lauluja” koska haluaa tanssia. Äitinsä tyttö. Ja aina kun tulevat moikkaamaan mua töihin ja Alba kuulee liikkeessä soivan musiikin tahtoo tämä aivan joka ikinen kerta heti päästä tanssimaan.Sitä hän sitten siellä asiakkaiden lomassa tekee. Eihän muut ihmiset sitä polvien notkottamista välttämättä tanssiksi ymmärrän, mutta minä kyllä tiedän.

EDIT: Alba pitää kyllä edelleen huolen siitä, että tanssia on riittävästi. Tuntuu, että itse ei todellakaan ”ehdi” enää mukaan samalla tavalla kuin ennen. Aina on siivottavaa, viikattavaa, pyykättävää tai muuta tehtävää.

 

 

Aion olla ihan sillain vaatimattomasti täydellinen äiti.
Unohdin tämän heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Nykyään en edes yritä, sillä tiedän että sitä täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on ihan vaan olla läsnä. Siinä niin. Kuulla ja nähdä, oikeasti kohdata. Jakaa hetkiä, asioita. Siinä mä oon omasta mielestäni onnistunut aika hyvin. Olemaan läsnä siis.

EDIT: Toisinaan onnistuu tuo läsnäolo paremmin kuin toisina hetkinä/päivinä. Huomaan, että kaikki oma kuorma kostautuu kyllä heti siinä, miten jaksaa olla läsnä lapselle. Jos on huoli/murheita/stressiä sitä niin helposti sukeltaa niihin, eikä osaa nähdä lasta samalla tavalla kuin niinä päivinä, jolloin asiat on hyvin ja elämä tuntuu kevyeltä. Onneksi niitä surkeampia päiviä on nykyään niin harvakseltaan. Olen myös huomannut, että aina sellaisina päivinä kun olen päättänyt etten koske puhelimeen koko päivänä, on huomattavasti helpompaa olla läsnä. Hermoillekaan ei kukaan onnistu käymään, kun ei yritä tehdä mitään muuta samaan aikaan, sen kun on vain ja näkee sen pienen.

 

TÄMÄ KYSYMYS AJANKOHTAINEN EDELLEEN:
Kiinnostaisi kuulla millaisia asioita te piditte ennen lapsen syntymää tärkeinä? Ja millaisista asioista, ette ole joustaneet sen syntymän jälkeenkään.


Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta?
 

No hmm, en oo varma onkohan näitä. Tai tietysti on, mutta onko sellaisia joita haluaisinkin teidän tietävän. Yritetään: mut on valittu vuoden urheilijaksi kuudennella luokalla, samana vuonna sain myös hymypatsaan joka annettiin eniten ääniä muilta koululaisilta saaneelle. Varastin lapsena joskus suklaapatukan kaupasta, jonka isäni huomasi ja jouduin palauttamaan tuon patukan nöyränä takaisin kassalle. Muistan edelleen kuinka paljon se häpeä kirveli. Ei ole tullut tarvetta varastaa uudelleen. Kehotin kerran muutamaa vuotta nuorempaa serkkua maistamaan terassin laudoitukselle sulanutta ”suklaata” jonka tiesin olevan pikkuveljeni kakkaa, serkku maistoi. Terveisiä vaan. Leikin barbeilla varmaan ainakin kasiluokalle asti. Puhun usein yksin kävellessäni ”puhelimessa” eli toisin sanoen itsekseni puhelin korvalla. En pysty nukkumaan ilman peittoa, en vaikka olisi kuinka kuuma tahansa. Tein hetki sitten sellaisen testin, jossa piti sellaista epämääräistä kuvaa katsomalla kertoa mitä eläimiä kuvassa näki. Kuvan alle oli sitten listattu, että mitä minkäkin eläimen näkeminen ensimmäisenä sitten tarkoitti. Mä näin kuvassa pandan ja kotkan. Niistä kumpaakaan ei oltu mainittu siinä listassa. Että en sitten tiedä mitä se testi kertoi musta.

 
Mitkä ovat huonoja puoliasi?
 

En keksiny ite yhtään, niin kysyin tätä poikaystävältä: ärsyttävintä on kuulemma se, etten osaa syödä ajoissa joka taas tarkoittaa sitä, että muutun kiukkuiseksi koska nälkä. Ja toinen ärsyttävä asia on kuulemma se, etten koskaan osaa päättää mitä haluaisin syödä. Muita ei kuulemma ole ja sehän on tietysti varmasti ihan totta.

Mikä sinussa ihastuttaa muita?
 

Varmaan lämpö ja ystävällisyys. Helposti lähestyttävyys. Se, etten koskaan, ainakaan heti, tuomitse vaan haluan aina yrittää ymmärtää ensin.

 
Oletko lähiaikoina nolannut itseäsi julkisesti, missä ja miten?
 

Olen kävelevä Nolo, joten ihan varmasti kyllä mutta nyt ei tietenkään tule mitään mieleen.

 
Jos saisit minkä tahansa ominaispiirteen tai taidon, mikä se olisi?
 

Hauska olis kyllä kiva olla. Taidoista taas valitsisin sen, että osaisin laulaa. Siis sillä tavalla järjettömän kauniisti ja ihan mitä tahansa.

 
Miten tapasit poikaystäväsi?
 
Tinderissä, uskokaa tai älkää. Yksi samoihin aikoihin eronnut ystäväni painosti lataamaan Tinderin ja pitämään vähän hauskaa. En innostunut sovelluksesta yhtään, vaan käytin sitä lähinnä nukuttajana silloin kun en saanut unta. Piti aina swaippailla niin pitkään, että pystyi pyyhkäisemään kerran vasemmalle (vai ehkä sittenkin oikealle? En edes enää muista). Yleensä uni tuli ennen kuin se tapahtui. Ja swaippailin siis oikealle (?) lähinnä sellaisia tyyppejä, jotka tunsin ainakin ulkonäöltä. Poikaystävä tuli vastaan ehkä kolmantena Tinder-päivänäni ja koska luulin nähneeni hänet muutamaa päivää aiemmin ulkona, niin swaippasin oikealla. Myöhemmin paljastui, että olin erehtynyt henkilöstä.
Rami oli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa kenen kanssa jaksoin jutella kahta lausetta pidemmälle, ja ainoa kenet halusin tavata. Kaikki lähti oikeastaan jo siitä ihan ensimmäisestä viestistä ja sen koommin keskustelu ei koskaan oikeastaan ole päättynyt, vaikka oltiinkin jossain vaiheessa useampi kuukausi ihan vaan kavereita.
 
Mistä asioista tulet todella onnelliseksi?
 

Rakkaiden kanssa vietetystä ajasta, jolloin oikeasti ollaan yhdessä. Alban onnesta ja Albasta nyt ihan ylipäätään. Anteeksi antamisesta ja – saamisesta. Sopimisesta. Halauksista. Hyvästä seksistä. Keskusteluista, jotka antavat enemmän kuin ottavat. Ihmisistä, jotka tekevät hyvää. Siitä, että rahaa on riittävästi.

 

Mikä saa sinut nauramaan?

Omat jutut, Ruusan jutut. Alba ja sen pikku-aikuisuus, sekä se että Alba kysyy nykyään n.kuusi kertaa päivässä ”eiks sul oo yhtään huumorintajuu?” Ramin jutut. Mun lempityökaverin Aleksin jutut. Meemit, joita kukaan muu ei käsitä. Instagramissa Mytherapistsays- tilin kaikki asiat. Ja sellaiset tilanteet, joille/joissa ei todellakaan olisi soveliasta nauraa.

 

 

Paheesi?

Mä en oo ihan varma onko mulla sellasia? En polta tupakkaa, en bailaa, en syö kovin huonosti ja vaikka söisinkin en pitäisi sitä paheena. Eiku hei, on yks: syön räkää joskus, mutta älkää IKINÄ kertoko kenellekään. Ja sit kans se, että kuuntelen yksin ollessani E-typea.

Mitkä asiat tekevät sinut surulliseksi?

Ihmiset, jotka ovat täysin sokeita omalle toiminalleen. Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa parempia kuin muut. Ihmiset, jotka ovat epäreiluja ja -aitoja. Aika usein siis ihan vaan ihmiset. Aika usein myös se, jos Alba syö huonosti, on sairaana tai on muuten jotenkin normaalista poikkeava. Epärehellisyys. Ilkeys. Pahantahtoisuus. Juorut, jotka eivät pidä paikkaansa. Selän takana puhuminen.

 
Vaihdatko jonkin tietyn tv-ohjelman kohdalla poikkeuksetta aina kanavaa?
 
Mulla ei oo ollut telkkaria enää moneen vuoteen, enkä silloinkaan koskaan katsonut sitä kun sellainen oli. Mutta muistaakseni ainakin Emmerdale ärsytti aikoinaan, ja ärsyttäis varmaan vieläkin. Pelkästään jo se tunnusmusiikki saa aikaan inhon väristyksiä hrrrr.
 
Asuisitko mieluummin kaupungissa vai maaseudulla?

Tällä hetkellä kaupunki tuntuu tosi hyvältä, mutta unelma olisi, että olisi yksi koti kaupungissa ja toinen maalla. Huomaan, että maalla mun on paljon helpompaa olla läsnä, kiinni hetkessä ja rento. Mutta yleensä kaipaan jo muutaman päivän jälkeen kaupunkiin; omille tutuille kulmille, ratikoiden kolinaan ja ihmisten keskelle.

 
Ennen kuin soitat puhelun, mietitkö etukäteen mielessäsi mitä aiot sanoa?
 

Ennen tein tätä aina. Mietin etukäteen jopa ne ystäville soitetut puhelut, mistään virallisimmista puheluista nyt puhumattakaan. Enää en kuitenkaan ole tehnyt sitä pitkään aikaan ja tajusin sen oikeastaan vasta nyt kun luin tämän kysymyksen.

Jos olisi “pakko” osallistua johonkin tosi-tv-sarjaan, mikä se olisi?

 Osallistuin kerran, vaikka ei ollut edes pakko että tuota noin. En kuitenkaan lähtisi enää koskaan mukaan mihinkään sarjaan, jossa pitäisi antaa itsestään enemmän kuin mielipiteensä tai joku fyysinen suoritus. Selviytyjät nyt ehkä ainoa sellainen ohjelma, johon voisin kuvitella lähteväni mukaan.
 


 

Kaupallinen yhteistyö Visit Åland kanssa

 

Rakastin lapsena Astrid Lindgrenin satuja. Tai no, mitä sitä nyt kiertelemään: rakastan niitä yhä. Kaikkein mieluiten luen Alballe Lindgrenin kirjoittamia satuja, ja olen niin onnellinen että tuo pieni pitää Melukylän lapsista ihan yhtä paljon kuin minäkin. Oma suosikkini kaikista noista ihanista satukylistä ja -tarinoista on kuienkin ehdottomasti Saariston lapset ja tuo saari, Saltkråkan, jonne nuo tapahtumat sijoittuivat. Lindgren on kirjoittanut Saariston Lapset nimenomaan liikkuvaa kuvaa varten, ja tuo ihanaan saaristolaiselämään keskittyvä tarina onkin elokuvana ja tv-sarjana ollut yksi lapsuuden rakkaimmista mustoistani. Lindgren on Saariston Lapsilla halunnut näyttää kuinka ihanaa saaristolaiselämä kaikessa yksinkertaisuudessaan on. Ja tuosta ehkä seitsenvuotiaana näkemästäni elokuvasta saakka olen ajatellut, että se on todellakin juuri sitä. Vähän parempaa ja idyllisempää, kuin mikään muu elämä.

Haaveilin jo tuolloin lapsena siitä, että meilläkin olisi kesäpaikka saaristossa, jossa saisimme viilettää vapaina kaikki aurinkoisimmat kuukaudet. Voisimme uida suolaisessa merivedessä, joka ympäröisi elämäämme joka puolelta, leikkiä piilosta auringon haalistamissa ranta-aitoissa, ja kulkea veneillä paikasta toiseen, syödä ulkona juuri kalastettua, tuoretta kalaa ja elää siellä pienessä omassa idyllissämme kaikelta ikävältä piilossa.

En oikein osaa sanoa miksi, mutta olen aina ajatellut että Ahvenanmaalla on juuri sellaista kuin Saariston Lapsissa. Kolmekymmentä vuotta täytyi kului ennen kuin matkustin paikan päälle toteamaan, että olin ollut kaikki nämä vuodet ihan oikeassa.

Ahvenenmaa oli juuri tuota Saaristolais- idylliä parhaimmillaan. Tosin oli se kyllä paljon sellaistakin, mitä en ollut ennalta osannut odottaa. Tuntui, että tuossa pienessä kaupungissa yhdistyi ainakin Porvoon ja Vaasan ne kaikkein kauneimmat puolet ja siihen kun vielä lisää päälle sellaisen reilun hivenen ruotsalaisuutta ja kaikkea ympäröivän järjettömän kauniin meren, niin voiko mennä ihan kamalasti pieleen? Jos multa kysytään, niin ei todellakaan.

Matkustettiin sinne viikko sitten Ramin kanssa Visit Ålandin kutsumana muutamaksi päiväksi arkea ja vastuita pakoon. Tuo matka tuli enemmän kuin tarpeeseen, sillä viimeisen kuukauden aikana yhteinen aika on ollut ihan naurettavan vähissä, ja se alkoi vähän jo näkyä. Yhteisen ajan puutteen lisäksi olimme molemmat kärsineet ihan vaan ajan puutteesta, sillä työt ovat viimeisen kuukauden aikana lohkaisseet elämästä enemmän aikaa, kuin olisi suotavaa. Sanomattakin siis selvää, että nuo yhdessä Ahvenanmaalla vietetyt kaksi vuorokautta  tekivät niin hyvää etten ihan saa sitä edes puettua sanoiksi. Ajattelin kuitenkin yrittää.

 

 

 

Ehkä ensimmäinen positiivinen yllätys matkalla oli se, kuinka nopeasti (ja edullisesti!) Helsingistä pääsee perille. Hyppäsimme aamutuimaan Turusta Viking Linen kyytiin, söimme laivalla kiireettömän, ja ihan järjettömän monipuolisen, buffet- aamiaisen, jonka jälkeen otimme niin paljon kaivatut kolmen tunnin päiväunet hytissämme (hytin sai lunastettua halutessaan ihan muutamalla kympillä, ja se oli ainakin meille vähän väsyneille loistava tapa matkustaa). Harvinaisen makeilta unilta herättyämme oltiinkiin jo siinä vaiheessa matkantekoa, että alettiin lipua Maarianhaminan satamaan. Voiko sitä juuri helpommin ja mukavammin matkustaa? En ole ihan varma. Paluumatkalla käytimme n.1/3 matkan kestosta syömiseen, toisen samanmoisen nukkumiseen (otimme myös paluumatkalla sen hytin) ja kolmannen kolmanneksen vanhoihin kunnon pelikoneisiin. En ole ihan varma olenko koskaan aiemmin kokeillut mitään muuta kuin pajatsoa, ja sitäkin ehkä n.2o vuotta sitten, joten menin ihan hurmioon kaikista niistä erilaisista kojeista. Voitinkin n.nelikertaisen summsn suhteessa siihen, mitä sijoitin. Tosin Rami meni ja tuhlasi ne kaikki sellaiseen laitteeseen, jossa piti pihdeillä saada napattua kiinni erilaisista tavaroista kuulokkeista kovalevyihin. Viimeisen yrityksen jälkeen sain sanoa ne kuuluisat sanat: mitäs minä sanoin. Kun pihdit eivät ihan osuneetkaan sinne minne piti.

Ensimmäisenä päivänä teimme veneretken Ahvenanmaan saaristoon. Shipland tekee noita valmiita retkimatkoja ympäri vuoden kaupunkia ympäröiville saarille. Me otimme suunnaksi Rödhamnin kotoisan sataman. Aurinko paistoi, mutta niinhän tuolla (ainakin mielikuvissani) lähes aina, ja päivä oli aivan tolkuttoman kaunis. Ja lämmin. Venematka kesti ehkä puolisen tuntia yhteen suuntaan, ja jos jotain huolia oli veneeseen hypätessä ollut, niin ne olivat kyllä yksi kerrallaan lentäneet merituulen mukana. Perillä odotti sellainen rauha ja tyyneys, etten ihan hetkeen ole nähnyt niin: niin minun mielessäni,  kuin ympäristössäkin. Päivin instastooriinkin tuolta silloin, etten ehkä vielä koskaan ole käynyt vaikuttavammassa paikassa, vaikka aika vaikuttavissa paikoissa olen käynytkin. Katsokaa nyt vaikka itsekin.

 

Tuo retki saaristossa päättyi ranta-aitan terassille katettuun lounaaseen, ja en tiedä johtuiko meri-ilmasta, seurasta, auringosta vai vähän niistä kaikista, mutta en ole varma olenko koskaan nauttinut syömisestä yhtä paljon kuin tuona perjantai-iltapäivänä, viikko sitten. Pöytään oli katettu paikallisen kalapuodin tuoreita mereneläviä sekä paikallisen pienpanimon oluita ja paikallista limonadia. (Paikallisuus olikin se toinen yllätys, minkä matkalla koin. Esimerkiksi Hotellin aamiaisella likipitäen kaikki tarjolla olevat tuotteet olivat paikallisia: juustoista leikkeleihin, leipiin, hilloihin ja kananmuniin. ) Kaikki maistui niin hyvältä, että itketti.

Enkä ollut ainoa. Ennen lounasta olimme kierrelleet ympäri saarta, hyppineet kallioilla ja hämmästelleet syksyisen luonnon kauneutta. Ehkä kymmenen minuuttia saarelle saapumisen jälkeen Rami sanoi, että ”jos me joskus mennään naimisiin, niin tehdään se täällä” ja olin asiasta ihan yhtä mieltä. Lounaan lomassa, varmaan niitä täydellisesti savustettuja rapuja syödessään, tuo sama mies kertoi meidän niin muuttavan Ahvenanmaalle. Olin siitäkin suunnilleen samaa mieltä.

 

 

Retkipäivän iltana menimme olutmaisteluun ja päivälliselle tuon paikallisen pienpanimon Stallhagenin tiluksille (on Suomen pienistä panimoista kolmanneksi suurin, että mistään ihan pikkuruisesta panimosta ei kuitenkaan ole kyse). Panimo toimii vanhassa venäläissotilaiden kasarmissa, jossa siis luonnollisesti on myös oma pubi. Panimoravintolassa taas valmistetaan reiluja ruoka-annoksia paikallisia, kauden raaka-aineita hyödyntäen. Tuon panimoravintolan erikoisuutena mainittakoon (järjettömän hyvän ruoan ja oluiden lisäksi siis) se, että se päivittää ruokalistojaan jatkuvasti, joskus jopa kaksikin kertaa päivässä. Olutmaistelun ja päivällisen lisäksi saimme myös ohjatun kierroksen uudella panimolla, ja se oli ehdottomasti yksi reissun mielenkiintoisimmista visiiteistä. Tuo parisuhteen toinen osapuoli oli kierroksen päätteeksi jo heittänyt muutaman uuden olut-idean ja varmistanut, että pääsisi tuonne halutessaan (tai siis tulevaa muuttoa silmällä pitäen tietysti) töihin. Suomenkieliselle tour-isännälle olisi kuulemma tilausta, joten sekin puoli olisi nyt hoidossa.

 

 

Matkan toinen päivä alkoi loistavan hotelli-aamiaisen jälkeen (vahva suositus Hotelli Park Alandialle, jossa yövyimme) kultasepän korupajassa Maarianhaminan merikorttelissa. Tuolla kultaseppä näytti oman taidon näytteensä, jonka jälkeen halukkaat saivat kokeilla saman korun valmistamista itse. Ei ehkä ollut ihan niin helppoa, kuin ammattilaisen kädet antoivat ymmärtää. Guldvivalla vierailun jälkeen aikaa oli vielä keskustan Vintage- ja käsityöliikkeissä kiertelyyn, tori-ostoksiin, loistavaan lounaaseen Bagarstuganissa sekä ihan liian pikaiseen vierailuun merenkulkumuseossa. Kaikki tuo tekee mieli ottaa vielä uudestaan, mutta paremmalla ajalla. Erityisesti jäi harmittamaan se, että aikaa jäi niin vähän kaikissa niissä keskustan ihanissa putiikeissa kiertelyyn. Ensi kerralla suuntaamme ainakin Viktor Crafts & Designiin ,jossa myytiin niin tuon paikan takana olevien Linda Karlssonin ja Ingrid Nygårdin oman merkin tuotteita, kierrätettyä muotia kuin muidenkin paikallisten käsityöläisten ja suunnittelijoiden tuotteita. Päällimäisenä mieleen tuolta jäivät ne kaikki järjettömän kauniit villapaidat. Jos olette kaupungissa, niin menkää ehdottomasti piipahtamaan tuolla. Pelkästään paikan sisustuksessa ja stailauksessa riittää ihasteltavaa pidemmäksi toviksi.

Kun kelaan tuota reilun vuorokauden mittaista lomaa, niin tajuan,että koko reissun ainoa miinus olikin siinä, että se loppui liian lyhyeen. Jäi sellainen olo, että niin paljon jäi vielä nähtävää ja tehtävää. Mutta toisaalta, kuten vene-oppaamme Villekin sanoi: ei voi palata, jos ei ensin lähde. Palata todellakin ajattelimme. Haluaisin ehdottomasti kokea Ahvenanmaan ja sen saaristolais-idyllin kuumana kesäpäivänä, mutta kuulemma kirkkaat talvipäivät merellä ne vasta maagisia ovatkin, joten ehkä täytyy ottaa suunnaksi Maarianhamina jo ennen kesää, vähintään yhdeksi viikonlopuksi.

Vaan mistäpä sitä tietää vaikka pian blogi päivittyisikin Punavuoren sijaan Maarianhaminasta. Olisipa ainakin reilusti aikaa sille kaikelle, mille sitä nyt tuntui olevan liian vähän.

 

 

Kiitos Visit Åland ja Ahvenanmaa, olit ehdottomasti enemmän kuin osiesi summa.
Teit hyvä niin mielelle, sielulle kuin parisuhteellekin, ja oli tietysti ihanaa huomata olleensa oikeassa.

Yhden neuvon jos saan antaan: kun menette, niin menkää vähintään kahdeksi päiväksi.

Visit Ålandin sivuilta löytyy myös valmiiksi paketoittuja reissuja kaikille teille, jotka haluatte päästä matkustaessa, ainakin toisinaan, mahdollisimman helpolla, mutta kuitenkin niin että kohteesta saa irti mahdollisimman paljon ilman, että sen eteen tarvitsee itse tehdä hirveästi taustatyötä.

 

Kaupallisessa yhteistyössä Sokos ja Suomen Blogimedia

 

Toistan takuulla itseäni sanoessani, että vaikka kesä onkin ehdottomasti suosikkivuodenaikani, niin syksy on kyllä ykkönen mitä tulee pukeutumiseen. Tänä vuonna ne ensimmäiset viileämmät päivätkään eivät tuntuneet ollenkaan yhtä haikeilta kuin aikaisempina vuosina, sillä siitä lämmöstä oli saanut nauttia niin pitkään.

Kesäisin, ainakin itselläni, tulee yleensä pukeuduttua lähinnä mekkoihin ja ihan villiksi jos heittäytyi, niin myös hameisiin, ja vaihtelua niihin asuihin kaivatessaan pystyi valitsemaan, että pukeeko sen mekon/hameen kaveriksi lenkkarit, maiharit vai sandaalit.

Syksyllä saa taas päästää koko luovuutensa valloilleen. Voi yhdistellä erilaisia kuoseja ja materiaaleja. Voi ihan huoletta pujahtaa paksuimpaan omistamaansa neuleeseen ja yhdistää sen henkäyksen kevyeen hellemekkoon ja  paljaisiin sääriin. Lisäämällä kerroksia yläs, voi vedellä housuitta melkein lokakuuhun. Asuihin saa huomattavsti enemmän elementtejä, ja syksyisin mikään ei tunnu vielä liialliselta. Takkien ei tarvitse vielä olla niitä kaikkein paksuimpia, joten niiden alle voi pukea paksun neuleen näyttämättä siltä että on pukeutunut kaikkeen omistamaansa.

Tämä on juuri se aika vuodesta, jolloin tekee mieli leikitellä vaateilla. Vaatekaapilla jaksaa käyttää huomattavasti enemmän aikaa asujensa valitsemiseen, vaikka yleensä sitä aikaa ei oikeastaan edes tarvitse sillä juuri nyt vaatekaapista voi hyödyntää aivan sen koko potentiaalin: hellehepeneistä niihin alkutalven tamineisiin.

Pukeutuminen ihan ylipäätään siis kiinnostaa, noin niinku muutamalla sanalla sanottuna. Tällä hetkellä kiinnostavat erityisesti: ruudut (edelleen), raidat, väljyys, midi-mittaiset hameet, suuret yläosat, suorat housut, pitkät lahkeet, silkki ja muhkeat neuleet. Väreinä ihan erityisesti (niiden mustan harmaan ja valkoisen lisäksi) myös keltainen, pastellit ja vihreän eri sävyt (sellainen hento, liki pastellinen smaragdin vihreä tuntuu juuri nyt kaikkein näteimmältä) kiinnostavat. Vihreästä olen tosi pitänyt kyllä aina, paitoina etenkin. Tykkään siitä, miten vihreä saa silmäni näyttämään aivan todella vihreiltä- ja koska pidän kasvoissani eritysesti juuri silmistäni, korostan sitä ihan mieluusti.

 

 

Kävin viime viikolla tämän yhteistyön tiimoilta tutkailemassa Sokoksenvalikoimaa: erityisesti pitäen silmällä juurikin noita vihreän eri sävyjä. Ensinnäkin: siitä oli selvästi tovi, kun olen edellisen kerran Sokoksella (jos ei kosmetiikkaa- ja kenkäosastoa oteta lukuun) sillain ihan ajan kanssa käynyt. Olin ihan ymmälläni siitä, kuinka järjettömän laaja valikoima naisten muotia sieltä löytyi. Ja laaja valikoimahan ei välttämättä aina tietenkään tarkoita monipuolista ja kattavaa, mutta Sokoksessa se kyllä tarkoitti juuri sitä.

Rakastan takkeja, ja ne ovat ehdottomasti se vaatekunta varastoissani, joita on määrällisesti kaikkein eniten. Takeilla saa tehtyä asuun niin paljon, ja takit ovat kuitenkin niitä, joihin nyt seuraavat puolivuotta saa päivästä toiseen kiskoa niskaansa. Ja erityisesti takki-valikoima Sokoksella oli ilahduttava. Siis aivan todella ilahduttava. Raahasin kädet vääränä sovituskoppiin noita takkeja: erityisesti skarppeja villakangastakkeja. Eri pituisina, eri väreissä. Väljällä, ja muotoonleikatumalla mallilla. Autograph– merkiltä löytyi älyttömästi kivoja. Kuvien molemmat takit: sekä tuo nahkainen, että tuo vaalea pitkä villakangastakki ovat sieltä.

 


 

Erityisen mainio oli myös Mark&Spencerinosasto. Siellä nuo metsästämäni vihreän eri sävyt olivat erityisen hyvin edustettuina. Näiden kuvien nuo ihanat suorat housut ovat Mark&Spencerin, samoin kuin tuo nahkatakin alle puettu kirkkaan vihreä poolokin

 

 

Vihreä näyttää ainakin omaan silmään ihan järjettömän hyvältä harmaaseen yhdistettynä. Etenkin juuri tällaisen pehmeän, vaalean harmaan kanssa. Tämä neule on Filippa K:n, ja varmaan yksi kauneimmista neuleista mitä olen koskaan päälleni pukenut.

 

 

Olen pukeutunut tällaiseen kokovihreään, liki samanlaiseen, asuun joka syksy viimeiset kolme vuotta: sillä erotuksella, että paitana on ollut vihreä huppari tai college, ja jaloissa maiharit. Ja vielä tänäkin syksynä tämä yhdistelmä tuntuu raikkaalta ja uudelta. Tuo vihreä neule on Objectinja poimin sen kuvauslainaan koossa L, sillä enemmän on aina enemmän- ainakin neuleissa. Kuvaaja kehui neuletta kuvaamisen lomassa enemmän kuin kuusi kertaa, ja se kertoo yhdestä neuleesta aika paljon.

 

 

Sen lisäksi, että syksyn vaatekaappi ja sen värimaailma alkaa hahmottua, niin alan hiljalleen ihan todella hahmottaa myös sen, miksi tuollaiset isot tavaratalot ovat vertaansa vailla: tuntui järjettömän vapauttavalta, että saisin oikeasti AIVAn kaiken tarvitsemani sieltä niin yhdestä paikasta: kengistä alusvaatteisiin ja päällystakkeihin, ja kaiken siitä niiden kerrosten välistäkin.

Olen aina ollut se ihminen, joka tietää ostoksille mennessään tarkalleen mitä etsii, ja mistä sen löytää. En yleensä kaipaa, tai oikeastaan edes halua apua, vaan hoidan hommani sutjakasti ihan omin nokkineni- mitä nopeammin sen parempi. Nyt alan hiljalleen syttyä kuitenkin myös palvelulle. Sain tuolla Helsingin keskustan Sokoksellanimittäin niin älyttömän hyvää ja paneutunutta palvelua, että järki lähti. Palvelua oli saatavilla ympäri kerrosta: niin sovituskopeilla kuin siellä rekkien välissäkin. Myyjiä oli riittävästi, eikä tullut ollenkaan sellainen tunne, että häiritsisi myyjän muita tehtäviä omilla tarpeillaan ja kysymyksillään. Tuon erittäin positiivisen palvelukokemuksen myötä aion jatkossakin ehdottomasti tukeutua apuun, etenkin sovituskopeilla: kovin moni asia ei ole turhauttavampaa kuin huomata sovituskopissa jo riisuuntuneena, että on ottanut mukaansa väärän kokoisen vaatteen, ja sitä täytyy lähteä metsästämään myymälästä itse. Heti kun on ensin riisunut ne vääränkokoiset vaatteet, pukenut omansa, pakannut kamansa ja poiminut kopista mukaansa kaikki muut sovitetettavat tuotteet- metsästyksen jälkeen sitten vain takaisin koppiin ja koko homma alusta uudestaan. Sanomattakin siis selvää, että hyvä palvelu, tai palvelun saatavuus ylipätään, pelastaa sellaisessa tilanteessa todella paljon.

Suunnilleen tältä tulee näyttämään syksy mun päällä. Miltä sun syksy näyttää?

Kuvat: Elina Kauppila