Ihan lasillinen vaan 20 kesäkuu 2018 - 16:00
Join ensimmäisen kerran itseni humalaan (yhdellä tuopilla toim.huom) 19-vuotiaana. En ollut ennen sitä oikeastaan koskaan ollut erityisen kiinnostunut alkoholista. Ajattelin pitkään, etten todennäköisesti koskaan tule edes maistamaan. Vanhoillislestadiolaisuus, sen opit ja arvot, vaikuttivat ajatuksiini varmasti ainakin osittain. Mutta muistan teinivuosilta, että siinä missä joitain tuttavia alkoholin kokeileminen kiinnosti ja kiehtoi, minua se lähinnä inhotti. Ajattelin mustavalkoisesti, että alkoholia juovat ovat sellaisia, jotka eivät osaa pitää hauskaa muuten, ja sitten he humalassa tekevät mitä sattuu eivätkä ole ollenkaan omia itsejään. Se tuntui ajatuksena jotenkin vastenmieliseltä, sellaiselta mistä ei itse todellakaan tahtonut olla osallisena. Kuvittelin krapulankin silloin kestävän ainakin kolme päivää ja olevan yhtä oksentamista aamusta iltaan. Ei ihme, ettei houkutellut.
Ensimmäisen alkoholikokeilun, ja sitä yhtä tuopillista seuranneen krapulan, jälkeen meni hyvä tovi ennen seuraava kertaa. Mutta niin vain alkoholi kuitenkin hiljalleen hiipi elämääni sellaisella tavalla, että ehkä 22 täytettyäni meni aika monta vuotta niin, että humaltuminen ystävien kanssa kuului lähes jokaiseen viikonloppuun. Se oli jotenkin itsestäänselvyys, että aina ku nähtiin myös juotiin: joskus vain lasilliset, joskus viidet.
En koskaan elämässäni ole ollut todella humalassa, muisti ei ole koskaan mennyt ja harvemmin olen tehnyt mitään sellaista, mitä olisin jälkeenpäin katunut (jos muutamia poikkeuksia, ja ohi suunsa puhumista ei lasketa..). Mutta aika pian tajusin kuitenkin, että suhtautumiseni alkoholiin on melko ongelmallinen. Osaltaan tuohon suhteeseen vaikuttaa varmasti voimakas uskonnollinen tausta, josta tulen, se että joku asia oli ollut ehdottoman kielletty, väärin ja paha niin monta vuotta ja yhtäkkiä jokin sellainen asia kuuluikin elämääni. Olin lapsellisen innoissani siitä, että oli olemassa jokin sellainen taika-aine, joka sai minut tuntemaan itseni ehjemmäksi, hauskemmaksi, rohkeammaksi ja rennommaksi kuin mitä oikeasti olin. Ja juuri siinä piilikin se ongelma: join, koska pidin itsestäni enemmän humalassa. Olin avoimempi, sosiaalisempi ja myös monien muiden mielestä hauskempi humalassa kuin selvinpäin. Aloin ajatella, että olen oikeastaan se tyyppi, joka olin humalassa. Muistan, että oli aikoja jolloin tuntui hankalalta olla sosiaalisissa tilanteissa ilman alkoholia; olin jännittynyt, hermostunut ja ahdistunut. Ja siksi odotinkin viikonloppuja ja sitä huumavaa nousuhumalan tunnetta: saisin taas olla vapaa ja oma itseni. Tai niin siis kuvittelin.
Olin 25 kun aloimme yrittää lasta. Ystäväpiirissämme ei ollut silloin yhtään lasta, vaan se mitä me ystävien kanssa teimme pyöri pitkälti viinin ympärillä. Muistan tuolloin pelänneeni kaikkein eniten sitä, että tipahadankohan porukan kyydistä, kun tulen raskaaksi enkä voi enää juoda. Muistan ajatelleeni myös, että kuinkahan pärjään erinäisissä tilanteissa, kun en voi enää ottaa sitä yhtä rohkaisevaa lasillista. Mutta.
Tuo raskausaika ensimmäisiä kuukausia lukuunottamatta olikin elämäni tasapainoisinta aikaa. En muista, että olisin enempää kuin kerran tai kaksi toivonut voivani ottaa sen lasillisen viiniä, ja senkin lähinnä maun vuoksi. Kävin raskaana ollessani ulkona, näin ystäviä ja olin todella aktiivinen. Huomattavasti aktiivisempi, kuin olin koskaan aiemmin elämässäni ollut. Pidin itsestäni enemmän. Olin rento, hauska ja hyvää seuraa. En tietenkään heti, mutta kerta kerralta varmuus omasta itsestä voimistui. Ja pidin itsestäni vielä ulkona vietetyn illan jälkeisenä aamullakin. Se oli ehkä kaikkein merkittävin muutos. Pidin itsestäni oikeasti, koska tiesin että se olin aina minä itse, joka oli hauska, rento ja rohkea – ei alkoholi. Tuon liki kahden vuoden alkoholittoman jakson aikana opin sietämään jännittäviä tilanteita, oivalsin että pärjään ja pystyn- olinhan aina ennen alkoholiakin pystynyt. En ollut koskaan ennen alkoholin kokeilemista ajatellut, että tarvitsisin sitä pärjätäkseni sosiaalisesti jännittävissä tilanteissa.
Avioeroa edeltävänä kesänä alkoholi alkoi taas kuulua liki jokaiseen viikonloppuun. Pakenin pahaa oloa ja asioita, joita en ollut vielä tuolloin valmis kohtaamaan. Ajattelin tuolloin, että mitään ongelmaa ei ole koska en ikinä juonut määrällisesti paljon tai ollut erityisen humalassa, mutta se sama vanha ongelmahan siellä oli. Ei varsinaisesti se itse juominen, vaan ne syyt sen takana. Käytin alkoholia ihan vääristä syistä.
Viimeisen reilu puolen vuoden aikana olen tarkastellut suhdettani alkoholiin ihan erityisesti. Yrittänyt luoda siihen sellaisen terveen suhteen, niin terveen kuin näistä lähtökohdista on mahdollista. Olen ollut marraskuun jälkeen pienessä humalassa kolme kertaa, ulkona en kertaakaan ja yksikään päivä viimeisen kuuden kuukauden aikana ei ole mennyt hukkaan sen vuoksi, että edellinen ilta olisi vaatinut siitä veronsa. Tuntuu hyvältä. Ihan siltä, että se terve suhde alkoholiin alkaa hahmottua.
Pidän viineistä, useimmista oluista ja aika monet cocktailitkin maistuvat. En osaisi kuvitella elämääni kokonaan ilman niitä. Nautin älyttömästi siitä, että saan pitkän päivän jälkeen, lapsen nukahdettua kaataa itselleni lasillisen kylmää valkkaria sipsien seuraksi. Pidän edelleen siitä, että ystävä laittaa viesin että ”minä,sinä ja pullo viiniä nyt”, nousuhumala on edelleen yksi maailman voitokkaimmista tunteista. Mutta se mikä on muuttunut on syy sen juomisen takia. En juo alkoholia siksi, että kuvittelen tarvitsevani sitä, vaan siksi että pidän sen mausta ja rentouttavasta voimasta. Enää en oikeastaan halua juoda itseäni humalaan, sillä nykyään humalaa seuraa aivan järkyttävän voimakas ahdistus, enkä todellakaan kaipaa elämääni yhtään enempää sitä. Muutama lasillinen aina toisinaan tekee ihan hyvää.
Olen viime aikoina puhunut alkoholin käytöstä useammankin ystävän kanssa, ja tuntuu että aika moni on alkanut kyseenalaistaa syitä juomisensa takana, ja miettiä omaa suhdettaan alkoholiin. Mahtavaa, sanon minä. Koska ainakin omien kokemuksieni mukaan todella monella meistä on ainakin vähän ongelmallinen suhde siihen.
Miksi sinä juot, tai et juo?