Kuinka usein on okei aloittaa postaus hehkuttamalla tätä lämpöä? 3 kertaa viikossa ei toivottavasti ole liikaa? Juuri nyt en osaa muuta tehdä. Tuntuu, että meidät hemmotellaan ihan piloille tällä lämmöllä ja auringolla. Samaan aikaan kun nautin tästä kaikesta täysin siemauksin, pelkään vähän, että mitä jos kaikki kesän helle-, ranta- ja puistopäivät käytetäänkin loppuun ennen kuin kesäkuu ehtii edes alkaa? Mitä jos näitä useamman viikon pituisia lämpimiä jaksoja ei tulekaan enää näiden jo olleiden lisäksi muita? Näitä tällaisia päiviä, kun säätä ei edes tarvitse tarkistaa, eikä verhoja avata voidakseen luottaa siihen, että ilman housuja kyllä pärjää, eikä edes illaksi tarvi pakata laukkuun neuletta mukaan. Mutta toisaalta, vaikka olisivatkin tässä (vaikka eiväthän ne tietenkään ole) niin silti tuntuisi, että tänä kesänä on eletty. Eletty enemmän kuin monena aiempana kesänä kaikkien kesäkuukausien aikana yhteensä. Maanantaina juuri puhuimme ystäväni kanssa siitä, kuinka tuntuu siltä kuin tätä kesää olisi jatkunut jo vaikka kuinka pitkään. On ehtinyt tehdä niin monenlaista, ja samaan aikaan on ollut aikaa ja mahdollisuus vain olla, mahdollisuus antaa päivien ja tuulten kuljettaa.

Erityisen hyvältä tämä alkukesä on tuntunut varmasti myös siksi, että on saanut olla terve. Koko tämän vuoden aikana ei juuri ole ollut sellaista aikaa jolloin joko minä, Alba tai poikaystävä emme olisi olleet sairaana tai toipilaana. Ja voin kertoa, että jos joku vie aivan järkyttävästi energiaa niin sairastaminen. Sekä se että sairastaa itse, että se toisen tilasta huolehtiminen ja tämän puolesta stressaaminen. Mutta nyt en aio tuhlata enää ajatustakaan alkuvuoden epäonnelle, vaan keskityn täysillä nauttimaan tästä kaikesta ihanasta, millä meitä hemmotellaan nyt.


Yksi pieni ongelma näissä täydellisyyttä hipovissa päivissä ja viikoissa on kuitenkin ollut. Tietysti, ainahan kaikessa on. Into tätä blogia, kuvaamista ja kirjoittamista, kohtaan on tällä hetkellä isompi kuin se on alun jälkeen vielä koskaan ollut. Tuntuu ihanalta kirjoittaa, tuntuu mukavalta suunnitella ja kuvaaminen nyt on aina kivaa. Mutta. Näinä päivinä ei meinaa millään malttaa istua sisällä koneen ääressä muokkaamassa niitä otettuja kuvia, tai hiomassa niitä puhelimen muistioon kirjoitettuja tekstejä. Ja vähän epäilen, että teistäkään kovin moni tällaisilla säillä edes malttaa blogeja lukea. Vai?

Yritän kuitenkin jatkuvasti löytää tähänkin ongelmaan sellaisen ratkaisun, joka sallii myös tuosta kesästä nauttimisen, ja mahdollisuuden sellaiseen spontaaniuteen, joka kuuluu olennaisesti kesään. Tällä hetkellä parhaalta ratkaisulta tuntuu se, että kirjoittaa postauksia ennakkoon sellaisina päivinä tai iltoina, kun en ole mitään kovin kummoista tekemistä muutoin. Haluaisin kuitenkin ehdottomasti kuulla mitä te ajattelette? Millaisista postauksista pidätte? Onko kivempaa, jos postauksia tulisi mahdollisimman reaaliaikaisesti? Lyhyitä vai pitkiä juttuja? Enemmän vai vähemmän valokuvia? Kaikki ehdotukset, kehotukset ja kritiikit otetaan ilolla vastaan.

Tekisi vähän mieli sanoa tähän loppuun, että nyt painellaan tuonne ulos ja annetaan illan kuljettaa, mutta ei. Tänään on se sellainen ilta, jolloin vain kirjoitan. Itselleni ja teille.

Kuullaan taas pian!

Shirt: Makia*
Skirt: Club Monaco / Zalando *
Shoes: Adidas*
Rings: Glitter*

Viime sunnuntai oli vuoden ensimmäinen kesäpäivä. Päivä, jona tarkeni ensimmäistä kertaa istua ulkona pidempään kuin tunnin paleltumatta. Grillattiin myös tälle kesälle ensimmäistä kertaa. Seura ja ruoka olivat tuona iltana molemmat aivan järjettömän hyvää. Oli grillattuja avocadoja, maisseja, terttutomaatteja, täytettyjä sieniä, kultaotsa-ahventa, fenkolikeittoa ja liki koko Karhapää- Jaberin perhe, joka on yksi hienoimmista perheistä, jonka tiedän.

Kävelen oikeastaan melkein aina kaikkialle. Olen asunut Helsingissä jo melkein kymmenen vuotta, enkä ole muistaakseni koskaan omistanut matkakorttia. Olen asunut aina niin lähellä kaikkea, että jalat ja pyörä on riittänyt matkantekovälineiksi ainakin suurimmaksi osaksi. Nyt Kruunuhakaan muuton jälkeen, en käytä julkisia oikeastaan milloinkaan muulloin kuin Albaa päiväkotiin viedessäni. Ja vitsi; en vaan lakkaa ihastelemasta sitä kuinka kaunis Helsinki on. Erityisesti kesäisin. Ja ihan erityisesti kaikki ne reitit, joita päivittäin kävelen.

Keskiviikkona lapsen päiväkodissa oli äideille järjestetty pieni juhla ja sen jälkeen sain Alban (toisen vanhemman viikolla) muutamaksi extrapäiväksi kotiin, mikä tuntui tietysti aivan järjettömän ihanalta. Kaksi päivää lähinnä pelattiin yatzya, askarreltiin ja potkulautailtiin. Oli ihanaa kun normaalisti järjettömän pitkältä tuntuva lapseton viikko katkesi kesken kaiken ja tuo viikko tuntui huomattavasti tavallista viikkoa paremmalta.

Otin tämän kuvan tiistaina iltavuoron jälkeisellä kotimatkalla. Vuoro oli venynyt tavallista pidempään, ja tiesin olevani menossa töihin seuraavana aamuna heti kello seitsemän. Turhautti, kun työvuorojen väliin ei jäänyt aikaa millekään muulle kuin yöunille. Olin myös syönyt huonosti ja olo oli kaikkea muuta kuin hyväntuulinen. Kaupungin halki kävellessä tuo ärtynyt olo kuitenkin helpotti ja ihan viimeistään Senaatintorilla siitä ei ollut jäljellä enää mitään. Aurinko oli jo laskenut ja taivas muuttumassa sellaiseksi syvänsiniseksi. Oli lämmin ja kirkon portailla vielä ihmisiä. Koko maisema näytti siinä valon ja hämärän rajamailla aivan järjettömän kauniilta. Suosittelenkin kaikille ärtyyneeseen olotilaan kävelyä iltaisen Helsingin halki.

Kesä tuli. Ihan puskista. Kevät jäi oikeastaan kokonaan väliin ja talvitakkeista hypättiin suoraan shortseihin, eikä se kyllä haittaa yhtään. Koko elämä tuntuu lämmenneen sään myötä jotenkin laajentuneen, päivätkin ovat huomatttavasti pidempiä. Enää ei ole kiire nukkumaan kello yhdeksän, vaan vielä kahdeltatoistakin voi ihan hyvin istua ulkona puistossa eikä tunnu yhtään silti, että olisi väärässä paikassa väärään aikaan. Löysimme viime viikolla tästä lähistöltä nämä Säätytalon portaat ja istuimme niillä useampana kuin yhtenä iltana. Eikä tuntunut yhtään siltä, että oltaisiin oltu Suomessa.

Aika moni aamu viime viikolla näytti tältä: jalat ja naama kohti aurinkoa tuossa meidän talon sisäpihalla. Kulman takana sijaitseva Anton&Anton (ja yks ihana tyyppi) pitivät huolen siitä, että aamiaiset olivat ihan erityisen hyviä jokaisena aamuna. Tosin olen varma, että kaikki maistuu noin kolmetoista kertaa paremmalta, kun sen syö ulkona. Kesämekossa.

Olen varmaan koko kaupungin viimeinen ihminen, joka testasti Via Tribunalin pizzat ensimmäistä kertaa vasta nyt: reilu vuosi sen avaamisen jälkeen. Aloitimme viime viikonlopun täällä apperol spritzien ja take away- pizzojen siivittämänä. Pizzat olivat järjettömän hyviä, ja sinne Säätytalon portaille paistanut ilta-aurinko melkein vielä parempi. Seurasta nyt puhumattakaan.

Aivan. Järjetön. Koirakuume. Siis sellainen todella akuutti ja korkea. En ole varma olenko koskaan aiemmin edes ajatellut hankkivani koiraa ja nyt yhtäkkiä tuntuu siltä, että mitä edes on elämä ilman koiraa. Emilian maailman kaunein koira Bebe ei varsinaisesti laske kuumetta yhtään.

Mutta.

En kuitenkaan haluaisi ottaa nyt koiraa mihinkään pienehköön kerrostaloasuntoon, vaan jään odottelemaan niitä auvoisempia aikoja, suurempaa kotia ja omaa pihaa.

Sunnuntaina oli äitienpäivä. Ei ehkä ihan sellainen äitienpäivä, kuin olisi toivonut. Tiesin, että joudun menemään heti aamupäivästä töihin, joten Alba oli isällään ja oli tulossa vasta illaksi kotiin. Sain kuitenkin tällaisen täydellisyyttä hipovan (vain marinoidut valkosipulinkynnet puuttuivat kattauksesta, mutta niitäkin oli kyllä yritetty metsästää) aamiaisen sänkyyn, ja poikaystävä teki kyllä kaikkensa, jotta tuo aamu ennen töitä olisi tuntunut mahdollisimman erityiseltä. Ja se todella tuntui, niin hyvältä kuin äitienpäivä ilman sitä tyyppiä, joka teki minusta äidin, nyt ylipäätään voi tuntua. Työpäivän viimeisenä tuntina sain puhelimeen viestin, että pikkuinen on korkean kuumeen takia päivystyksessä. Kuumeessa. Taas. Tuntuu, ettei koko vuoden 2018 aikana olla muuta tehtykään kuin sairastettu. Niin kurja fiilis lapsen puolesta. Päästiin kuitenkin illaksi kotiin ihan vaan päätyäksemme yöllä kahden aikanaan ambulanssikyydillä takaisin sairaalaan. Nyt toivon ihan kaikella mitä minussa on, että loppuvuosi olisi terveempi. Sydän alkaa olla ihan hapoilla jatkuvasta huolesta ja huonosti nukutuista öistä.

Halusin vaan ihan pikaisesti tulla sanomaan hei. Ulkona on niin järjettömän kaunista juuri nyt, että tuntuu melkein synniltä istua sisällä. Tänään olen kuitenkin yrittänyt olla välittämättä siitä tunteesta ja tehnyt sen, mitä keho ja mieli tuntuu tällä hetkellä tarvitsevan kaikkein eniten: levännyt. Töiden tekemisen lisäksi tietysti. Huomaan, että lepääminen on ihan erityisen hankalaa silloin, kun aurinko paistaa ja koko kaupunki elää kesää. Mutta hyvää se on tehnyt kuitenkin tänäänkin. Enkä ole kuitenkaan ihan koko päivää sentään sisätiloissa viettänyt. Syötiin aamulla pitkään aamiaista tuossa meidän sisäpihalla (nurkan takana sijaitseva Anton&Anton + poikaystävä on tehnyt tällä viikolla jokaisesta aamiaisesta aika paljon tavallista parempia) ja kävin ehkä maailman historian lyhyimmällä kävelyllä ihanan naapurin kanssa. Kävelyn jälkeen istuskeltiin vielä puistossa ja kävin tupatarkastuksella Mian ehkä maailmankaikkeuden kauneimmassa kodissa. Ihan rehellisesti, en ole varma olenko koskaan astunut jalallani niin kauniiseen kotiin. Ja mikä parasta: sain luvan kuvata tuota unelmien kotia myös tänne blogiin kaikkien muidenkin iloksi ja inspiraatioksi.

Muistatteko vielä kun joskus aikoinaan ajattelin aloittaa juttusarjan nimellä Muiden Kodit? Noh, se juttusarja vähän jäi. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen käynyt niin monessa hurmaavassa, ja keskenään tosi erilaisessa, kodissa, että ajatus juttusarjan henkiin herättämisestä on tullut ajankohtaiseksi. Tiedän, että siellä ruudun takana moni teistäkin olisi innoissaan. Yritän saada ensimmäisen kotikuvaukset järjestymään jo ensi viikolla ja mahdollisesti loppuviikosta ensimmäinen juttu on jo täällä blogissa teidän nähtävillä.

Nyt kuitenkin pakkaan kamat kasaan ja lähden ulos. Mitään kovin tarkkoja suunnitelmia illalle ei todellakaan ole, mutta eihän kesällä kuulukaan olla. Illan Euroviisu- finaali on kuitenkin varmaan katsottava. Tajusin muuten tuossa tovi sitten, etten ole käynyt ulkona (siis ulkona, ulkona) kertaakaan sitten uudenvuoden ja mietin tänään aiemmin päivällä, että ehkä tänään voisi olla sellainen ilta, jolloin voisi olla ihanaa lähteä tanssimaan ystävien kanssa, mutta nääh- olen tullut niin mummoksi, että mieluummin istun puistossa ystävien kanssa, käyn ehkä pizzalla jossain ja olen sängyssä peittojen alla katsomassa muurahaisdokumentteja viimeistään kello 24.

Huomenna on sitäpaitsi äitienpäiväkin (työpäivä myös, mutta ei mietitä sitä nyt). Täytyy olla aamulla skarppina leikkimässä nukkuvaa.

Ihanaa lauantaita kaikki!

Näitä kuvia täältä meidän sisäpihan pikkukatolta oli aika monta ja noin 95% kuvia olin ojentanut oikean jalkani vasemman yli. Pitäisi varmaan vähän laajentaa tuota poseerausrepertuaaria.

-olen ollut niin epävarma omassa ihossani, että olen viimeisen vuoden aika silotellut kasvojeni ihoa ihan liian monessa kuvassa. Olen aina ollut sitä sellaista liian siloteltua ja muokattua kuvankästtelyä vastaan, ja olen sitä kyllä monin tavoin edelleen, minä tietysti tuntuu vähän tekpyhältä kun siihen on sortunut nyt itsekin niin usein. En välttämättä ole ajatellut kasvojeni ihoa juurikaan noin niinku tässä ihan oikeassa elämässä, mutta itsestäni otetuissa kuvissa olen nähnyt vain epäpuhtauksia ja suuret ihohuokoset- en mitään muuta. Ja voitteko kuvitella (tämän myöntäminen hävettää melkein vielä enemmän) viime viikolla melkein hurrasin siitä syystä, että uusimmissa kuvissani minun ei ole enää tehnyt mieli tehdä ihollenk mitään. En tiedä onko muutos tapahtunut pääni sisällä vai sen ulkopuolella, mutta tuntuu hyvältä. Siispä hei hei facetune for ever. Grainia aion kyllä jatkossakin kuviin vähän lisätä….

-pidän oikeasti vähän e-typestä. Siis ihan oikeasti, oikeasti. Tämä ei ole mikään vitsi. Syystä tai toisesta tulen aina järkyttävän hyvälle tuulelle kun kuulen Angels Crying:n, Russian Lullabyn, Princess of Egyptin tai noh, oikeastaan ihan minkä tahansa heidän kappaleistaan. En tiedä linkittyykö tämä jotenkin siihen, että e-type on ollut ensimmäisiä artisteja, joita olen koskaan kuullut ja nuo kappaleet vievät jotenkin sinne turvalliseen, ihanaan nuoruuteen. Vai siihen, että näiden biisien tahtiin olemme sisarusteni kanssa tanssineet enemmän kuin minkään muiden kappaleiden. Vai siihen, että musiikkimakuni on yksinkertaisesti paska. Veikkaan jälkimmäistä.

-kun olen yksin syön niin nopeasti, ettei siinä ole mitään järkeä. Rakastan syömistä silloin kun siihen liittyy joku sosiaalinen tilanne, teen sen seurassa ja ruoka on todella hyvää. Yksin syödessäni noista oikeastaan mikään ei täyty: en jaksa panostaa tekemääni ruokaan oikeastaan ollenkaan silloin kun teen sen vain itselleni, mikä on tietysti tyhmää, ja tuolloin ruoka on lähinnä välttämätön paha, joka on syötävä jotta jaksaa ja pysyy kunnossa. Ja siis se vauhti, jolla suoritan tuon toimenpiteen on aivan järkyttävän hirveä. Onneksi kukaan ei koskaan voi olla näkemässä sitä. Peilistä en ole koskaan asiaa tarkistanut, mutta olen silti aika varma että ei ole kaunista katseltavaa.

-Aloin kierrättää kotona syntyvää jätettä (sillain oikeasti, ihan tosissani) vasta ihan vähän aikaa sitten. Ihan kamalaa, tiedän. Olen pyrkinyt ekologisuuteen lihansyönnin vähentämisellä (liki lopettamisella), maitotuotteiden pois jättämisella, vaatteiden ja tavaroiden kierrättämisellä, hillitsemällä kaikkea ostoskäyttäytymistäni, autoilun ja lentämisen vähentämisellä, kestokasseilla, sähkön ja veden kulutuksen minimoimisella jne. Mutta jätteiden kierrättäminen on ollut ihan retuperällä. Älkää lynkatko. Yritän tehdä muutoksen.
(Ja tietenkin tähän täytyi listata kaikki ne asiat, joiden suhteen olen vähän valveutuneempi, jotten näyttäisi ihan täydeltä luuserilta.)

-En ole vieläkään nähnyt Black Pantheria enkä Call me by your name: a

-Vietin tällä viikolla yhtenä päivänä RealizD:n mukaan puhelimellani melkein 10h. Pisin yhtäjaksoinen aika puhelimella oli 123min. Tartuin puhelimeen päivän aikana 52 kertaa ja tein sen n.15min välein. Ihan järkyttävää. Olkoonkin, että tein lähes kaikki päivän työt puhelimellani, kuuntelin musiikkia kotona puhelimen kautta ja katsoimme illalla ennen nukkumaanmenoa tunnin dokkarin puhelimeltani. Silti tuo aika on ihan järkyttävän pitkä. Ja huomaan sen kasvavan eksponentiaalisesti aina niinä päivinä, kun Alba on isällään.

-Olen ollut aaltoilevassa kuumeessa jo useamman päivän, mutta en ole silti vieläkään saanut aikaiseksi soittaa lääkäriin, vaikka kyseessä saattaa aivan hyvin olla joku leikkauksen jälkeinen tulehdus, joka ei tietenkään ole mitenkään kovin toivottua saati terveellistä.

-Minulla on koko aikuiselämäni ollut sängyssä parisängyn tuplapeitto ja luonnollisesti sitten vain tuplapeittoihin sopivia petivaatteita. Nyt vuoden alusta meillä on kuitenkin ollut täällä uudessa kodissa kaksi erillistä, normaalia peittoa. Olen kuitenkin näiden liki viiden kuukauden aikana hankkinut meille vain yhdet niihim sopivat lakanat (se saamattomuus….) ja pesen niitä sitten aina muutaman viikon välein, niin että laitan ne aamulla pesuun, kuivuvat päivän aikana ja sitten taas illan tullen sujautan ne tuulettettujen peittojen ja tyynyjen päälle kuin raikkaimatkin uutuudeet. Mutta voin kertoa, että näiden kuukausien aikana tuo kuosi on kuitenkin jo vähän alkanut kyllästyttää. Uusien hankkiminen voisi olla seuraavana listalla. Ehkä

-Minulla on keittiössäni tasan yksi veitsi. Sellainen pieni ja säälittävä. Sillä ei todellakaan fileroida mitään, edes sellaiseen paksu kuoriseen leipään se ei jaksa purra. Kuulen keittiöni surkeasta varustelusta kuittailuja jatkuvasti, ja heti noiden lakanoiden (tai sen tuplapeiton) hankkimisen jälkeen aion ostaa veitsiä. Paljon veitsiä. Hyviä veitsiä. Ja ison paistinpannun. Pienellä lettupannulla kun on vähän ikävää tehdä ruokaa useammalle kuin yhdelle…..

Bonushävetys: tykkään näistä kuvista, ihan niin paljon että valitsin yhteen postaukseen kaksi samaa kuvaa, eri filttereillä vain (sekin tietysti hävettää). Kuva on mielestäni monella tavalla onnistunut, enkä näytä itsekään hassumalta. Ja sen sanominen tietysti hävettää, koska eihän sellaista nyt koskaan sovi itsestään sanoa….

Mikä teitä hävettää?