Meistä varmasti jokainen haluaisi voida hyvin ja olla onnellinen. Meistä jokainen tahtoisi mennä iltaisin nukkumaan levollisena ja herätä aamuisin innokkaana ja hyväntuulisena – levänneenä. Mutta silti voisin melkein väittää, että meistä aika harva tekee kuitenkaan päivän aikana kaiken voitavansa jotta niin tapahtuisi. Me laimin lyömme velvollisuuksiamme, toimimme usein väärin tai huonosti, sanomme asiat toisin kuin tahtoisimme, hoidamme joitain asioita vähän vasemmalla kädellä, tai joskus jätämme jopa kokonaan hoitamatta, venytämme asioita usein viime tippaan vaikka tiedämme varsin hyvin, että jos hoitaisimme kaiken alta pois, heti kun vain voimme – voisimme takulla paljon paremmin. Ei tarvitisisi stressata tekemättömistä töistä, tai yrittää pitää mielessään kaikkea mikä täytyy vielä hoitaa, jos kaiken hoitaisi aina heti.
Olen miettinyt paljon sitä, millainen merkitys itsekurilla on hyvinvointiimme. Kuinka paljon se, mitä vaadimme itseltämme vaikuttaa siihen kuinka hyvin voimme. Moni teistä tietää, että olen todella mukavuuden- ja helppoudenhaluinen. Sanon usein, että olen tyytynyt menemään sieltä missä aita on matalin, ja vielä mieluummin sieltä. missä aitaa ei ole ollenkaan. Onko se mukavuudenhaluisiin saanut minut voimaan hyvin? Hetkittäin ehkä joo. Pizza on maistunut hyvältä juuri siinä hetkessä, kodin siivoamatta jättäminen on säästänyt aikaa jollekin sellaiselle nopealle hetken hekumalle. Mutta ei, se ei ole saanut minua voimaan hyvin, sillä tavalla kestävästi kauaskantoisesti hyvin. Päinvastoin. Olen jatkuvasti tyytymätön itseeni, siihen kuinka hoidan asioita tai mitä vaadin itseltäni. Noin kuutena iltana viikossa menen nukkumaan niin, että tiedän hyödyntäneeni potentiaalistani noin 12%, jos sitäkään. Pyörin sängyssä levottomana, sillä tiedän että moni asia jäi taas odottamaan sitä kuuluista huomista, moni sähköposti ja tekstiviesti odottaa edelleen vastaustaan, eikä töitäkään tullut tehtyä siten, kuten olisin ne oikeasti halunnut ja todellakin voinut ja osannut hoitaa.
Vielä joku aika sitten ajattelin, että se on vain sellaista armollisuutta itseään kohtaan, antaa vähän (tässä tapauksessa noin kolmetoista kilometriä) siimaa itselleen silloin, kun on vähän hankalaa. Mutta ei, nyt alan ymmärtää että erityisesti tällaisessa tilanteessa, kun moni asia on kesken ja vähän heikosti, täytyisi kiinnittää erityisen paljon huomiota siihen, että vaati itseltään enemmän, vaatii juuri niin paljon kuin tietää oikeasti pystyvänsä tekemään. Ehkä vähän enemmänkin. Koska se sellainen on uskomista itseensä, potentiaalinsa hyödyntämistä, itsensä kunnioitusta ja rakastamista. Ja juuri sitä, mitä vähän rempallaan oleva mieli kaipaa.
Jotta, muistaisin tämän tein itselleni muistilistan asioista, joihin sorrun toistuvasti, vaikka tiedän niistä seuraavan ahdistusta, stressiä ja huonoja yöunia. Tällaisia ovat mm.laskujen maksaminen ajoissa, keittiön siivoaminen heti kokkaamisen jälkeen, vaatekaapin siistinä pitäminen, viesteihin vastaaminen heti ne luettuaan, töiden hoitaminen aikataulussa, kalenteriin katsominen (sillä välttyisi esimerkiksi siltä, ettei bookkaa itseään kolmeen paikkaan samaan aikaan), kauppareissujen suunnitteleminen niin, ettei siellä tarvitse käydä joka päivä, pahimpina päivinä jopa useammin. Ja viimeisenä OPETTELE HYVÄ IHMINEN SANOMAAN EI.
Olen juuri se tyyppi joka sanoo kaikkeen aina heti kyllä, vaikka ei todellakaan vielä sillä hetkellä tiedä haluaako tai edes aikooko toteuttaa sitä, mihin on juuri vastanut kyllä. Voitte siis vain kuvitella, kuinka usein en olekaan siellä missä minun kuuluisi olla koska en muista lupautuneeni mihinkään, tai kuinka usein lähetän viestejä tai soitan puheluita, joissa perun jotain jo sovittuja asioita. Liian usein. Rakkaat ystävät, tässä julkinen anteeksipyyntö jokaiselle teille. Lupaan parantaa tapani, ja sanoa jatkossa kaikkeen ei ja yllättää sittenkin ilmestymällä paikalle. Tästä ikävästä toimintavasta esimerkkinä se, että olin salaa vähän haaveillut, myönnettäköön se tässä nyt, yllätyskolmekymppisistä. Sanoin tästä yhdelle ystävälleni muutama viikko syntymäpäivien jälkeen, johon tämä sanoi että olivat kyllä vähän yllätystä suunnitelleet, mutta tajunneet sitten että oli olemassa huomattavan suuri riski, etten koskaan ede saapuisi paikalle. Ymmärrän. Ja siinä hetkessä tajusin, että juuri niin kävi syntymäpäivänäni vuosi sitten. Sain yllätyssynttärit, joihin en vain itse koskaan mennyt. Jos siis ikinä tahdon saada yllätyksiä täytyy todellakin opetella tuosta tavasta pois. Ja sanomattakin selvää, että todellakin tahdon niitä.
Tänään kotona ei näytä ihan tältä. Viikkosiivous jäi väliin, enkä ole käynyt koko viikon aikana kotona juuri muuta kuin pyörähtämässä: pesemässä pyykkiä tai vaihtamassa vaatteita ja siltä täällä kyllä näyttääkin, vaan ei haittaa. Huomenna aamuvuoron jälkeen on aikaa laittaa paikat kuntoon, ostaa jääkaappi täyteen ensiviikkoa varten ja valmistautua siihen viikon ihanimpaan hetkeen. Siihen, että saan tuon pienen ponnaripään takaisin kotiin ja tuntuu taas siltä, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin.
