Perjantai ja aurinko. Ihan äkkiseltään en keksi kovin montaa toimivampaa comboa. Etenkään kun edessä on täysin vapaa viikonloppu. Seuraava kalenteriin kirjattu meno on maanantaina kello kymmenen. Suunnitelmissa on lähinnä vain päämärätöntä haahuilua kaupungissa toivottavasti auringonpaisteessa, pitkälle iltapäivään venytettyjä aamiaisia, ystäviä, sarjoja sängyssä myslin ja hillon kanssa (mikä nerokas yhdistelmä, ja jota kokeilin ensimmäisen kerran vasta nyt kolmekymmentä vuotiaana!), muutaman tulevan kamppiksen kuvaaminen, ehkä muutama lasi viiniä, kirppikselle menevien vaatteiden läpikäyminen ja hinnoittelu (ensi viikolla vien järkyttävän määrän vaatteita, kenkiä ja asusteita myyntiin- pysykää kuulolla), lauta- tai korttipelejä ja sunnuntaina haluan ehdottomasti Early Birdiin aamiaselle. Edellisestä kerrasta on jo kaksi viikkoa ja ikävöin ihan todella sitä samettisen pehmeää munafoamia ja niitä grillattuja juustoleipiä.

Mitä suunnitelmia sulla on viikonlopulle? Tai elämälle? Tai ihan mille vaan.

Ihanaa perjantaita!

pst. Tuolla sivupalkissa on nyt menossa lukijatutkimus. Olisi ihanaa jos jaksaisitte käydä osallistumassa. Vastaajien kesken arvotaan kaksi 100€: n Iittalan lahjakorttia.

PB109953

Meistä varmasti jokainen haluaisi voida hyvin ja olla onnellinen. Meistä jokainen tahtoisi mennä iltaisin nukkumaan levollisena ja herätä aamuisin innokkaana ja hyväntuulisena – levänneenä. Mutta silti voisin melkein väittää, että meistä aika harva tekee kuitenkaan päivän aikana kaiken voitavansa jotta niin tapahtuisi. Me laimin lyömme velvollisuuksiamme, toimimme usein väärin tai huonosti, sanomme asiat toisin kuin tahtoisimme, hoidamme joitain asioita vähän vasemmalla kädellä, tai joskus jätämme jopa kokonaan hoitamatta, venytämme asioita usein viime tippaan vaikka tiedämme varsin hyvin, että jos hoitaisimme kaiken alta pois, heti kun vain voimme – voisimme takulla paljon paremmin. Ei tarvitisisi stressata tekemättömistä töistä, tai yrittää pitää mielessään kaikkea mikä täytyy vielä hoitaa, jos kaiken hoitaisi aina heti.

Olen miettinyt paljon sitä, millainen merkitys itsekurilla on hyvinvointiimme. Kuinka paljon se, mitä vaadimme itseltämme vaikuttaa siihen kuinka hyvin voimme. Moni teistä tietää, että olen todella mukavuuden- ja helppoudenhaluinen. Sanon usein, että olen tyytynyt menemään sieltä missä aita on matalin, ja vielä mieluummin sieltä. missä aitaa ei ole ollenkaan. Onko se mukavuudenhaluisiin saanut minut voimaan hyvin? Hetkittäin ehkä joo. Pizza on maistunut hyvältä juuri siinä hetkessä, kodin siivoamatta jättäminen on säästänyt aikaa jollekin sellaiselle nopealle hetken hekumalle. Mutta ei, se ei ole saanut minua voimaan hyvin, sillä tavalla kestävästi kauaskantoisesti hyvin. Päinvastoin. Olen jatkuvasti tyytymätön itseeni, siihen kuinka hoidan asioita tai mitä vaadin itseltäni. Noin kuutena iltana viikossa menen nukkumaan niin, että tiedän hyödyntäneeni potentiaalistani noin 12%, jos sitäkään. Pyörin sängyssä levottomana, sillä tiedän että moni asia jäi taas odottamaan sitä kuuluista huomista, moni sähköposti ja tekstiviesti odottaa edelleen vastaustaan, eikä töitäkään tullut tehtyä siten, kuten olisin ne oikeasti halunnut ja todellakin voinut ja osannut hoitaa.

Vielä joku aika sitten ajattelin, että se on vain sellaista armollisuutta itseään kohtaan, antaa vähän (tässä tapauksessa noin kolmetoista kilometriä) siimaa itselleen silloin, kun on vähän hankalaa. Mutta ei, nyt alan ymmärtää että erityisesti tällaisessa tilanteessa, kun moni asia on kesken ja vähän heikosti, täytyisi kiinnittää erityisen paljon huomiota siihen, että vaati itseltään enemmän, vaatii juuri niin paljon kuin tietää oikeasti pystyvänsä tekemään. Ehkä vähän enemmänkin. Koska se sellainen on uskomista itseensä, potentiaalinsa hyödyntämistä, itsensä kunnioitusta ja rakastamista. Ja juuri sitä, mitä vähän rempallaan oleva mieli kaipaa.

PB109936

Jotta, muistaisin tämän tein itselleni muistilistan asioista, joihin sorrun toistuvasti, vaikka tiedän niistä seuraavan ahdistusta, stressiä ja huonoja yöunia. Tällaisia ovat mm.laskujen maksaminen ajoissa, keittiön siivoaminen heti kokkaamisen jälkeen, vaatekaapin siistinä pitäminen, viesteihin vastaaminen heti ne luettuaan, töiden hoitaminen aikataulussa, kalenteriin katsominen (sillä välttyisi esimerkiksi siltä, ettei bookkaa itseään kolmeen paikkaan samaan aikaan), kauppareissujen suunnitteleminen niin, ettei siellä tarvitse käydä joka päivä, pahimpina päivinä jopa useammin. Ja viimeisenä OPETTELE HYVÄ IHMINEN SANOMAAN EI.

Olen juuri se tyyppi joka sanoo kaikkeen aina heti kyllä, vaikka ei todellakaan vielä sillä hetkellä tiedä haluaako tai edes aikooko toteuttaa sitä, mihin on juuri vastanut kyllä. Voitte siis vain kuvitella, kuinka usein en olekaan siellä missä minun kuuluisi olla koska en muista lupautuneeni mihinkään, tai kuinka usein lähetän viestejä tai soitan puheluita, joissa perun jotain jo sovittuja asioita. Liian usein. Rakkaat ystävät, tässä julkinen anteeksipyyntö jokaiselle teille. Lupaan parantaa tapani, ja sanoa jatkossa kaikkeen ei ja yllättää sittenkin ilmestymällä paikalle. Tästä ikävästä toimintavasta esimerkkinä se, että olin salaa vähän haaveillut, myönnettäköön se tässä nyt, yllätyskolmekymppisistä. Sanoin tästä yhdelle ystävälleni muutama viikko syntymäpäivien jälkeen, johon tämä sanoi että olivat kyllä vähän yllätystä suunnitelleet, mutta tajunneet sitten että oli olemassa huomattavan suuri riski, etten koskaan ede saapuisi paikalle. Ymmärrän. Ja siinä hetkessä tajusin, että juuri niin kävi syntymäpäivänäni vuosi sitten. Sain yllätyssynttärit, joihin en vain itse koskaan mennyt. Jos siis ikinä tahdon saada yllätyksiä täytyy todellakin opetella tuosta tavasta pois. Ja sanomattakin selvää, että todellakin tahdon niitä.

Processed with VSCO with f2 preset7ABD4D84-CD3C-4DC5-BDE7-F1789FFA3903

Viikonloppu.

Tuntuu ihan perjantailta. Huolimatta siitä, että olen koko viikonlopun töissä. Ei haittaa yhtään. Tuo jo melkein kaksi viikkoa jatkunut auringonpaiste on tehnyt mielelle ihmeitä. Vaikka ulkona on kylmempää kuin koko talvena, niin silti mieli on kiitänyt jo kevääseen- on jo sellainen voittaja-olo että noniii taas on yhdestä kaamoksesta selvitty.

Nämä kuvat ovat tosi viime perjantailta. Alba oli ollut (taas. Kiitos päiväkodin aloituksen) koko viikon todella heikossa kunnossa ja olimme viettäneet ihan koko viikon, muutamia kyläilyjä lukuunottamatta, kahdestaan näiden muutamien seinien sisällä. Perjantaina pienen vointi oli jo paljon parempi ja meidän molempien mieli kirkkaampi. Puunasin kodin lattiasta kattoon (parasta mitä voi tehdä, kun mieli on vähän tunkkainen) Saatiin mun äiti kylään päivällä: keitettiin kahvia, syötiin sushia ja pääsin hetkeksi ulos ihan itsekseni. Illalla saatiin vielä ystäviäkin kylään.

9724588E-692C-4608-9180-1CD31E5FC3FF9A34F281-0741-4756-8593-48DF8EEC3CCCTänään kotona ei näytä ihan tältä. Viikkosiivous jäi väliin, enkä ole käynyt koko viikon aikana kotona juuri muuta kuin pyörähtämässä: pesemässä pyykkiä tai vaihtamassa vaatteita ja siltä täällä kyllä näyttääkin, vaan ei haittaa. Huomenna aamuvuoron jälkeen on aikaa laittaa paikat kuntoon, ostaa jääkaappi täyteen ensiviikkoa varten ja valmistautua siihen viikon ihanimpaan hetkeen. Siihen, että saan tuon pienen ponnaripään takaisin kotiin ja tuntuu taas siltä, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin.

186B5A91-0B8F-4FEB-9BAF-3B5E35BD21D1Processed with VSCO with f2 preset

Nyt yritän vielä nauttia tästä omasta vapaasta. Korkkasin juuri viinipullon (ensimmäisen tälle vuodelle) ja odottelen burgereiden saapuvan kotiovelle hetkenä minä hyvänsä. Aivan hyvä näinkin, vaikka paljon parempi silloin kun olemme koolla kaikki kolme.

Processed with VSCO with f2 preset122

Mikä ihana kevätpäivä. Aurinko porottaa suoraan ikkunoista sisään asuntoon. En osannut vuoden alussa tänne muutettuamme edes kuvitella kuinka valoisa tämä asunto tulisi olemaan näin keväällä ja aurinkoisina päivinä. Valo suorastaan tulvii sisään. Ei haittaa edes se, ettei päästä ulos nauttimaan tuosta kirpakasta säästä. Tuntuu järkyttävän hyvältä tuo valo ihan näin lasin takaakin.

Vähän silti alkaa aika käydä pitkäksi näissä neljässäkymmenessä neliössä pyöriessä. Eilisen ja tämän päivän aikana olen järjestänyt vaatekaapit värijärjestykseen (itse asiassa ihan kahteen otteeseen) pessyt ikkunat (harmi, että asunnossa on vain 4 isoa ja 8 pientä pestävää ruutua sillä mulla on poikaystävän äidiltä lainassa sellaset ikkunanpesuvälineet, että alta pois. Saa siis kutsua myös teille pesemään ikkunoita) ja eteisen seinän kokoisen peilin, järjestänyt kylpyhuoneen kaikki kosmettiikkahyllyt ja -kaapin. Pessyt noin 10 koneellista pyykkiä, hinnoitellut kirppiskamat, siivonnut asunnon kaikki neljä komeroa, hangannut uunin puhtaaksi, järjestänyt kuiva-ainekaapin, pessyt lattialistat jne. (Laiska töitään luettelee, pitää tässäkin tapauksessa täydellisesti paikkansa). Mitään noista tuskin olisin tullut ilman tuota aurinkoa ja pikkuisen poikkeuksellisen korkeita tulehdusarvoja tehtyä, ei ainakaan tällaisella aikataululla. Mutta ah, nyt alan ihan todella viihtyä täällä. Tai tämä alkaa oikeasti tuntua jo kodilta. Koska pakko myöntää, että alun kuherrusviikkojen jälkeen tunsin itseni tässä asunnossa jotenkin ihan järjettömän yksinäiseksi aina heti, kun Alba ei ollut täällä. Tämä paikka ei tuntunutkaan enää yhtään kodilta, vaan ainoastaan asunnolta, jossa kaikki meidän tavaramme olivat. Asuin poikaystävän luona oikeastaan kaikki ne päivät, jolloin Alba oli isällään. Se tuntui huomattavasti enemmän kodilta kuin tämä. Enkä oikeastaan edes osaa sanoa miksi. Täällä on tosi nättiä, sijainti on kiva ja pidän kaikesta tässä asunnossa, mutta silti. Nyt olen järjestellyt hyllyjä ja tavaroita uusille paikoille ja yhtäkkiä kaikki tuntuu heti jotenkin paljon enemmän omalta ja oikealta. Pitää siis tässäkin asiassa paikkansa se, että pienillä muutoksilla voi saada aikaan aivan valtavan suuren eron.

 

Processed with VSCO with f2 preset12

Nyt alamme Alban kanssa valmistaa lettutaikinaa (kolmas päivä putkeen…), ja keitän itselle päivän ensimmäiset kahvit.

Ihanaa, aurinkoista viikkoa.