_DSC4157

 

Kolme hyvää asiaa päivissäni:

Herätyskellottomuus.
En tee oikeastaan koskaan aamuvuoroja, joten en tarvitse herätyskelloa mihinkään. Alba heräilee toisinaan kello kuusi, joinain aamuina nukumme yhdeksään. Kaikki ok, sillä aamuisin ei ole koskaan kiire mihinkään. Syömme rauhassa aamiaista, ehdimme yleensä lukea kirjan tai kaksi, päiväkotiin lähdemme sitten kun tuntuu- yleensä kuitenkin viimeistään kymmeneltä. Rakastan aamuja, niissä on jotain erityistä verrattuna kaikkiin muihin vuorokauden aikoihin, ja tunnen itseni todella onnekkaaksi että saan viettää liki jokaisen viikon aamun juuri niin kuin itse tahdon, sellaisessa aikataulussa mikä meille parhaiten sopii. Saan keittää ja juoda kahvit rauhassa. Syödä niin paljon kuin huvittaa. Käydä suihkussa, valita molempien vaatteet ilman kiirettä ja häsellystä. Kuunnella ja nähdä Alban.

Ruoka.
Rakastan syödä. Yleensä aina jo iltaisin sänkyyn mennessä (juuri syöneenä) alan miettiä sitä mitä kaikkea syön aamulla. Olen aika laiska laittamaan ruokaa, mutta olen hyvä aamiaisten kanssa. Syön edelleen liian usein ulkona, mutta toisaalta teen sen yleensä ystävän kanssa, joten sallittakoon. Yksin syömisestä en saa oikeastaan irti juuri mitään, mutta seurassa se on ehdottomasti yksi elämän hienoimpia asioita.

Kello neljä.
Haen Alban päiväkodista yleensä neljältä, ja se on ehdottomasti päivän ihanin yksittäinen hetki. Se, kun näen Alban jo portilta leikkimässä uusien kavereidensa kanssa- on ollut ihan kamala ikävä, mutta samaan aikaan olen myös nauttinut siitä ajasta, jonka olen saanut tehdä rauhassa töitä itsekseni. Ja se hetki, kun Alba huomaa minut, juoksee syliin ja haluaa kertoa ja näyttää päivän tekemisistään kaiken. On onnellinen, että tulin mutta ei kuitenkaan melkein malttaisi lähteä kotiin, koska päivä on ollut niin mukava. Se kaikki tuntuu niin hyvältä. Koko tämä uusi arki tuntuu niin mukavalta, että tuntui vaikealta valita vain kolme. Tykkään oikeastaan aivan kaikesta mun päivissä. Ainoa miinus on pitkähkö matka päiväkotiin (matkat vievät päivästä reilun tunnin), joka ei sekään ole kovin suuri.

_DSC4159collage

Kolme hyvää asiaa minussa:

Armollisuus.
En oikeastaan koskaan tuomitse tai moralisoi ketään, vaan lähes poikkeuksetta ymmärrän aivan kaikkia- edes vähän. Tiedän olevani monelle se ihminen, jolle uskaltaa kertoa ne kaikkein kamalimmat tai noloimmatkin ajatuksensa tai tekonsa, sillä ymmärrän lähes aina. En tuomitse, vaan kuuntelen. Yritän ajatella itseni toisen asemaan, ja lähes aina pystyn kuvittelemaan että samoista lähtökohdista, samassa tilanteessa olisin voinut itsekin toimia ihan samoin, vaikka aluksi olisikin tuntunut ihan joltain muulta.

Huumori.
Tärkein apukeinoni oikeastaan aivan kaikkeen. Ei ole olemassakaan niin synkkiä asioita, joista en hetken päästä löytäisi sitä huumoriaspektia. Huumorini on usein aika mustaa, ja tiedän ettei se todellakaan ole kaikkien mieleen. Itse pidän kuitenkin siitä taidosta, ja koen että sen avulla kaikki vastoinkäymiset tuntuvat huomattavasti pienemmiltä ja helpommin lähestyttäviltä.

Pitkä pinna.
Aika paljon saa tapahtua, että menettäisin hermoni tai suuttuisin. Erityisesti lapsen kanssa tästä on todella paljon hyötyä heh. Mutta kyllä siitä on etua myös aivan kaikissa muissa suhteissa. Tämä varmaan liittyy osin siihen, että yritän viimeiseen asti aina ymmärtää muita, jonka vuoksi ärtymykselle ei ole samalla tavalla sijaa, ja toisaalta varmaan myös sellaiseen miellyttämiseenhaluun, josta haluaisin oppia pois. Mutta, ne harvat kerran kun oikeasti suutun, niin silloin kyllä suutun sitten ihan kaikkien niiden suutumattomien kertojenkin edestä. Siitäkin haluaisin oppia pois.. Tosin lepyn kyllä aina nopeasti. Silloinkin kun suutun oikein kunnolla.

_DSC4307

Kolme hyvää asiaa elämässäni:

Tähän voisi vastata noin sata asiaa. Ihan ensimmäisenä tietysti Alba, mutta sehän nyt on tietysti ihan itsestäänselvyys. Samoin kuin terveys, joka on pohja oikeastaan aivan kaikelle. Sairaana tai todella kipeänä on huomattavasti hankalampaa nauttia asioista, jotka ovat hyvin. Mutta Alban ja terveyden lisäksi kolme parasta asiaa elämässäni juuri nyt:

Ystävät.
Ystävien suhteen koen aina olleeni jotenkin erityisen onnekas. Minulla on aina ollut ympärilläni ihmisiä, joiden seurassa on ollut hyvä olla. Minulla on aina ollut ympärilläni kaveriporukka- useita erilaisia ihmisiä. Minulla on aina ollut useita parhaita ystäviä ja lukuisia hyviä kavereita. Minulla on ystäviä, jotka olen tuntenut niin kauan kuin muistan, ja ystäviä jotka ovat tulleet elämääni kaikkien näiden vuosien varrelta- erilaisista elämäntilanteista ja -paikoista. Ystävät ovat ehdottomasti myös se elämäni suurin voimavara. En edes tiedä miten olisin selvinnyt tuosta kamalasta vuodesta 2017 ilman niitä ihmisiä, jotka olivat aina siinä kun tarvitsin. Sillä viime vuosi meni todellakin niin, että kukaan ei varmasti saanut minulta juuri mitään. Tarvitsin vain. Mutta sellaista se kai välillä on. Vaikka nyt jälkeenpäin hävettääkin, niin tiedän kuitenkin että ihan samalla tavalla itse annan ja tahdon antaa myös toisen olla tarvitseva silloin kun näen ettei tämä juuri nyt muuhun pystyn.

Parisuhde.
Sellainen asia, joka tekisi samaan aikaan sekä mieli pitää kokonaan itsellään, että huutaa koko maailmalle koska on kaikesta niin hyvillään. Luulen, että pitäydyn jatkossa kuitenkin tuossa ensin mainitussa. Olkoon se vain meidän kahden onni.
Kirjoitin kesällä siitä kuinka hyvältä tuntuu olla yksin. Kirjoitin siitä, että tahdon oppia olemaan yksin, tahdon oppia nauttimaan omasta seurastani ja haluan tuntea itseni kokonaiseksi ja hyväksi ihan vain itsekseni. En ehkä kasvanut ihan sinne asti, mutta melkein. Ensin yritin vähän taistella vastaan, sillä ajattelin että kasvu on kesken ja pelkäsin,että tahdon vain täyttää parisuhteella ja toisella ihmisella ne kolot itsessäni mitä en ole yksin osannut täyttää. Mutta sitten tajusin, että ei minun tarvikaan olla vielä valmis, täydellisen varma itsestäni ja kaikesta minussa – se kasvu ja kehitys jatkuu kyllä tässä suhteessakin. Suurin ero kaikkeen vanhaan on kuitenkin se, etten enää odota toisen tekevän minua onnelliseksi, en odota toisen tekevän minua ehjäksi. Tiedän jo, että kaikki se on täysin minun omalla vastuullani. Tiedän myös, ettei minun tarvitse yrittää tehdä toista onnelliseksi. Se on hirmuisen huojentavaa tajuta. Tarvitsee vain olla toiselle hyvä, samalla kun yrittää tehdä asioita niin, että olisi itse mahdollisimman onnellinen ja tyytyväinen – niin elämäänsä kuin itseensäkin.

(pst. suosittelen kaikkia katsomaan @willsmith :in tämän päiväisen instastoryn. Tai oikeastaan kaikki hänen tarinansa. Siellä on niin usein hyvää pohdintaa ja hienoja oivalluksia elämästä, onnesta, rakkaudesta, intohimosta..)

Koti.Kahdeksan kuukauden seilaamisen jälkeen sitä todellakin osaa arvostaa sitä, että on koti. Sellainen paikka, jossa viihtyy paremmin kuin missään muualla. Paikka, jonne voi mennä kun haluaa olla yksin, suojassa kaikelta. Paikka, johon kutsua ystäviä kylään. Paikka, jossa kokee olevansa turvassa. Luksukselta tuntuu myös se, että kaikki tavarat ovat yhdessä osoitteessa, eivätkä aina juuri siellä missä itse ei. Erityisen ihanalta tietysti tuntuu myös se, että tämä koti on ihana. Rakastan näitä vanhoja valkoisia, vähän narisevia, lautalattioita, rakastan noita pariovia ja suuria ikkunoita. Rakastan eteisen koko seinän kokoista peiliä, ja näitä vaalean harmaita seiniä, rakastan keittiön puutasoja ja asunnon neljää pientä komeroa joihin saa piiloon kaiken mitä ei tahdo laittaa esille. Rakastan sitä, että tuuletusparvekkeelta näen tuomiokirkon ja kulman takaa saa hyvää pizzaa. Rakastan sitä että kotikadulta näkee meren ja leikkipuistoon on kahden minuutin kävelymatka.

_DSC4191

_DSC4160

Kolme hyvää asiaa blogissani:

Ohhoh. Tähän vastaaminen on vienyt jo nyt noin 20minuuttia, enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi mitään järkevää.
Mutta, jos oikein kovasti yritän niin…

Kuvat.
Vaikka jaan myös tänne blogiin paljon puhelinkuvia, niin ainakin itse tätä blogia plärätessäni huomasin pitäväni kuvie tunnelmasta. Ne eivät todellakaan ole laadullisesti maailman erityisimpiä, eikä niitä ole muokattu kovinkaan suurella hartaudella tai pieteetillä, mutta niistä välittyy kiva tunnelma.

Postaustahti.
Tai siis, että ketään ei varmasti ainakaan ärsytä liian tiheä postaustahti… krhm.

Kolmatta en valitettavasti nyt tähän hätään keksinyt, mutta toivon että uskaltaisin vielä joskus kirjoittaa tähän vaikka, että tekstien laatu tai sisältö olisi hyvää ja monipuolista. Nyt noin joka kolman postaukseni on sisällöltään suunnilleen sama, joten tällä kertaa se jää sanomatta.

Kuvat: Anni Kaarlela
Mun vaatteet: paita Bikbok, farkut & other stories
Alban vaatteet: paita Lindex, hame zara

Processed with VSCO with f2 preset

Heiii!
Onkohan siellä enää ketään? Aika paljon mahdollista, että ei. Ollaan oltu Alban kans viimeiset kolme viikkoa vuorotellen sairaana (tai oikeastaan viimeiset kaksi kuukautta), mikä tuntuu todella omituiselta sillä olemme molemmat olleet niitä kerran vuoressa sairaana – ihmisiä. Sairastelu ja hoivaaminen on imenyt meikäläisestä ne vähäisetkin mehut kyllä aika huolella. Mutta se ei kuitenkaan ole ollut suurin syy siihen miksi olen ollut täältä pois. Suurin syy on ollut sellainen epämääräinen ahdistus joka liittyy tähän blogiin ja oikeastaan koko someen. Tähän kaikkeen. Koko genreen. Kaikkeen siihen mitä täällä tapahtuu ja ei tapahdu.

Processed with VSCO with f2 preset

Useissa blogeissa on viime aikoina ollut puhetta siitä, kuinka halutaan tuoda sitä aitoa, oikeaa elämää enemmän takaisin. Halutaan olla jotenkin todellisempia ja oikeampia. Ja koko keskustelu tuntuu jotenkin vähän absurdilta. En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä oman elämän ja arjen siloittelua. En ole koskaan ymmärtänyt niitä vain ja ainoastaan kuvaa varten tehtyjä tilanteita (kaupalliset kampanjat ja yhteistyöt tietysti asia erikseen). En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että omasta elämästä pitäisi tehdä jotenkin erityisemmän näköistä kuin mitä se todellisuudessa on. Nimenomaan näköistä. Se tuntuu aivan järkyttävän surulliselta ja ankealta ajatukselta. Eikö se oikea ja aito elämä ole juuri sitä kaikken täydellisintä. Miksi sitä puhtainta, todellsinta ja värikylläisintä elämää olisi tarve siloitella? Saada se näyttämään samalta kuin kymmenentuhannen toisenkin elämä? Miksi kukaan tahtoisi sellaista?

Mutta samaan aikaan olen hyvilläni siitä, että asiasta puhutaan. Ja samaan aikaan havahduin myös siihen, että sorrun ihan samaan silotteluun itsekin. En ehkä ole se ihminen joka käyttää 35minuuttia elämästään siihen että leikkaa smoothiekulhoonsa sydämen muotoisia ananaksenpaloja ja murustelee croissantintsa täydellisesti pedattujen pellavalakanoidensa sekaan, mutta olen silti se tyyppi joka haluaa antaa elämästään tietynlaisen kuvan. Olen ihminen, joka haluaa tulla nähdyksi tietynlaisena, ja sen vuoksi jaan vain sellaisia asioita ja juttuja, jotka tukevat sitä kuvaa jonka haluan muille näyttää. En tiedä onko sekään kovin aitoa. Antaa näennäisesti paljon, mutta jättää samalla kuitenkin aivan järkyttävän paljon kertomatta ja sanomatta. Ei tietenkään ole. Se ei ole yhtään sen aidompaa tai oikeampaa kuin ne täydellisesti asetellut aamiaiset tai hymyt, joiden takana on kaikkea muuta kuin onnea.

 

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

En tiedä kuuluisiko minun, tai kenenkään muunkaan jakaa somessa sitä kaikkea. Onko ok, että annamme vain sen joka tuntuu turvalliselta antaa, sen osan meistä tai elämästämme jonka haluamme näyttää. Ei kai ole kenenkään velvollisuus antaa elämästään kaikkea. Mutta on ehkä kuitenkin syytä pysähtyä miettimään, että onko se kuva jonka tahdomme antaa ja näyttää, totta. Mitä kukaan saa siitä, että tulee ihailluksi tai arvostetuksi elämästä tai ihmisestä, jollainen ei todellisuudessa ole – ei yhtään mitään.

Tiedän, että minua ja tätä blogia pidetään rehellisenä ja aitona, sellaisena paikkana jossa kirjoittaja kertoo siitäkin että aina (tai tosi usein) ei mene kovin hyvin. Mutta muistattehan, että minäkin olen niin paljon muutakin kuin se mitä kirjoitan. Tämä kaikki on vain pieni osa sitä koko totuutta. On varmasti roppakaupalla asioita, joita ette uskoisi minun tehneen tai tekevän sen perusteella millaisen mielikuvan olette minusta blogin tai somen perusteella saaneet. Mutta tiedän, että jatkossa tahdon olla rehellisempi, aidompi ja miettiä huomattavasti vähemmän sitä mitä muut mahdollisesti minusta tai elämästäni ajattelevat. Tykkään itse elämästäni, voin hyvin, olen onnellinen ja kiitollinen – se enemmän kuin riittää. Ihan niin kuin sinäkin ja sinun elämäsäkin.

IMG_4064

Vuoden vaihtuessa sitä tietysti aina miettii mennyttä vuotta samalla kun suunnittelee ja toivoo uudelta, tulevalta vuodelta jotain. Tänä vuonna en ajatellut juuri mitään. Tuntui, ettei vuodessa 2017 ollut juuri mitään sellaista, mitä erityisesti tahtoisi jälkikäteen muistella. Mietin vain, että ihanaa päästä tuosta vuodesta eroon. Aloittaa taas alusta, leikkiä ettei tuota vuotta edes koskaan ollut. Mutta, nyt olenkin yhtäkkiä oivaltanut, että vuosi 2017 oli kaikessa raskaudessaan ehkä yksi elämäni tärkeimmistä vuosista. Se oli vuosi, jolloin kävin pohjalla. Vuosi, jolloin olen toiminut tavoilla, joita en koe itselleni tyypilliseksi, tai joita en todellakaan ylpeydellä muistele. Se oli vuosi, joka täytyi elää, koska sellaista en ollut vielä koskaan elänyt (…). Ja vuosi, jolloin uskalsin pakon edessä tehdä ratkaisuja, jotka vaikuttavat aika monen ihmisen elämään. Ja vuosi, joista kaikista edellämainituista huolimatta jäi oikeasti muistoihin myös monia niin kauniita, hyviä, onnellisia ja pakahduttavia hetkiä. Kaikki ei siis todellakaan aina ole vain sitä, miltä se ensimmäiseksi tuntuu. On aina olemassa syvempiä tasoja ja värejä muitakin kuin musta ja valkoinen. Nyt tunnen melkein (paino todella voimakkaasti sanalla melkein) kiitollisuutta siitä, että tuo vuosi oli. Tapahtui kaikki se, mitä tapahtui. Olen edelleen tässä, onnellisempana ja vahvempana.

Nyt haluan kuitenkin jo katsoa kohti uutta, unohtaa vanhan. Mennä eteenpäin. Tälle vuodella olen asettanut konkreettisia tavotteita huomattavasti aiempia vuosia enemmän ja selkeämmin. Huomaan, että asiat todella tapahtuvat ja hoituvat jos saat ne iskostettua mieleesi tavoitteina, eikä pelkästään haaveina. Ihan pienen pienenä käytännön esimerkkinä nyt vaikkapa tämä bloggaaminen; viime vuonna ajattelin usein, kuinka ihanaa olisi postata jotain joka päivä, tai edes joka toinen. Haaveilin siitä, että olisi aikaa ja kuvaaja, joka toteuttaisi kaikki ideani. Tänä vuonna päätin lakata haaveilemasta ja toimia sen sijaan. Aikaa on kaikelle sille, mille tahdot. Tiesin, että haluan kirjoittaa. Järjestin sille aikaa. Kuvaaja ei ole käytettävissä niin usein kuin tahtoisin, mutta mitä hittoa – osaanhan minä itsekin. Tiedän, että olen ollut itselleni aivan liian armollinen muutamina viime vuosina. En ole vaatinut itseltäni mitään. Olen mennyt aina sieltä missä aita on matalin, tai vielä mieluummin sieltä, missä sitä ei edes ole. Ja tiedättekö se sellainen lusmuilu ei todellakaan tee hyvää, ei tehnyt ainakaan minulle. Voin kaikkein parhaiten silloin, kun tunnen että olen valjastanut käyttööni kaiken sen potentiaalin mitä minussa on, silloin kun iltaisin tiedän, että olen tehnyt parhaani kaikessa mihin päivän aikana olen ryhtynyt. Voin hyvin, kun tiedän etten ole jättänyt asioita puolitiehen tai roikkumaan. Voin hyvin, kun kaikkiin sähköposteihin, viesteihin ja puheluihin on vastattu. Voin hyvin, kun koti on siisti, tiskiallas tyhjä ja kaapeissa vain puhtaita vaatteita. Mutta silti laiminlöin kaikkien noiden asioiden hoitamista liki koko viime vuoden. Näin jälkikäteen ymmärrän tietysti, että olen ollut aivan hiton uupunut. Siis ihan todella, todella, oikeasti uupunut. Ja ehkä juuri siksi tuntuukin ihanalta nyt, kun huomaa että voimat alkavat palautua, ja tunnen itseni taas enemmän itsekseni. Vuorokaudessa tuntuukin yhtäkkiä olevan enemmän tunteja kuin viime vuonna kokonaisessa viikossa.

IMG_4061

Kun aloin kirjoittaa tätä postausta ajattelin vain kasuaalisti listata asioita; toiveita, tavotteita ja unelmia tulevalle vuodella. Postauksen edetessä tajusin kuitenkin olevani juuri se tyyppi, joka ei halua sanoa toiveitaan ääneen, koska pelkää että ne eivät silloin toteudu. Typerää, tiedän. Mutta muutamia pieniä asioita ajattelin kuitenkin kirjoittaa tähän nyt ja toivoa, että ne toteutuvat juuri siksi, koska kirjoitan ne tähän.
Vuonna 2018 haluaisin:

Urheilla enemmän.
Tai oikeastaan, urheilla paljon. Sillä jos vertaa viime vuoteen, niin enemmän ei olisi juuri mitään. Haluaisin, että tämä on se vuosi, jolloin urheilusta tulee oikeasti osa arkea ja elämää. Haluaisin alkaa taas hiihtää, luistella ja pelata jalkapalloa. Haluaisin lenkkeillä aina silloin, kun en pääse tekemään mitään noista ensin mainituista. Haluaisin aloittaa tanssitunnit, haluaisin käydä Alban kanssa uimassa kerran viikossa, ja pelata sulkapalloa ystävän kanssa yhtä usein.

Hallita aikaani paremmin.
En ole varma olenko ollut tällainen aina, mutta olen todella surkea käyttämään aikaani oikein, tehokkaasti. Tiedän, että voin olla järjettömän tehokas ja saada aikaan paljon niin halutessani ja hommaan tosissani ryhtyessäni, mutta suurin osa vapaasta ajastani (joka tulisi kuitenkin käyttää työntekoon) valuu johonkin sellaiseen mistä minulla ei ole hajuakaan. Yhtäkkiä huomaan, että kolme tuntia on mennyt enkä ole saanut aikaiseksi mitään näkyvää. Tämän haluan ehdottomasti muuttuvan, sillä se vaikuttaa hyvinvointiini ja elämänlaatuuni oikeasti merkittävästi. Haluan olla suunnitelmallisempi, käytännöllisempi, rutinoituneempi ja yksinkertaisesti tehokkaampi. Tiedän, että avain onnistumiseen piilee tuossa suunnitelmallisuudessa. Hyvin suunniteltu on oikeastaan 75%sti tehty.

Nähdä ystäviäni enemmän.
Siinä, missä elin ystävilleni koko kevään ja kesän niin nyt syksyllä ja talvella olen nähnyt ystäviäni aivan liian harvoin. En edes muista milloin viimeksi olisi ollut tällainen aika, etten välttämättä ehdi näkemään viikon aikana muita ihmisiä kuin työkavereita ja Albaa. Ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa (liittyy todennäköisesti jotenkin tuohon ylempään kohtaan…). Tämän haluan ehdottomasti muuttuvan. Haluan olla enemmän läsnä ja saatavilla ystävilleni, sillä tiedän että se on yksi niistä asioista, joista voimaannun kaikkein eniten.

Lähteä opiskelemaan.
Tästä en halua sanoa vielä mitään enempää, mutta tiedän että tämä on se vuosi kun niin tapahtuu.

ja viimeisenä, iihan tällaisena pienenä asiana

Löytää tasapaino.
Itseni -, elämäni roolien – , työn, äitiyden ja vapaa-ajan suhteen.

Millaisia toiveita ja odotuksia teillä on tälle vuodelle? Vai onko mitään?

collage1

Nyt, kun kaikki tavarat on vihdoin yhdessä osoitteessa voi alkaa se vaihe, jota rakastan kaikkein eniten: sisustaminen. Luovuin avioerossa oikeastaan kaikesta muusta paitsi vaatteistamme ja muutamista tärkeimmistä tavaroista ja kirjoista. Eli nyt tänne uuteen kotiin saan aloittaa ja laittaa kaiken uudestaan, mikä tuntuu oikeastaan todella ihanalta. Freesiltä.

Olen aina kaikissa aiemmissa muutoissa tehnyt järkyttävän typerästi ja halunnut saada kodin valmiiksi heti. Tuolloin on tullut tietysti hankittua niitä sellaisia ihan kivoja huonekaluja ja tavaroita, tai asioita, jotka sopivat ehkä juuri siihen kotiin, mutta joista en todellisuudessa välttämättä erityisemmin pitänyt. Tällä kertaa ajattelin tehdä kaiken ihan toisin. Rakentaa kotia hiljalleen juuri sellaiseksi kun oikeasti haluan. Säästän ja kituuttelen, jotta saan hankittua juuri ne huonekalut ja tavarat, jotka oikeasti tahdon. Nyt kun tavaraa on karsittu viimeisen vuoden aikana todella rankalla kädellä, niin haluan todellakin pitää kiinni tästä tunteesta, jonka vähäisestä omistamisesta saan. En halua tähän kotiin mitään ylimääräistä. Haluan, että jokaisella tavaralla on oikeasti tarkoitus ja, että jokainen asia on sellainen josta ihan oikeasti pidän. Haluan ympärilleni paljon ilmaa ja vähän tavaroita.

collage33

Olin ajatellut ennen tähän asuntoon muuttamista, että haluaisin seuraavaan kotiimme lähinnä hyvän, siis aivan todella, todella hyvän, sängyn ja viherkasveja, ehkä seinille muutaman taulun, lattialle kivan maton ja ikkunalaudoille kaikkein tärkeimmät kirjani. Heti tänne muutettuamme tajusin kuitenkin, että tahdon sittenkin aika paljon muutakin. Tällä hetkellä meillä ei ole täällä juuri muuta kuin nuo edellämainitut (sillä erotuksella, että nykyinen sänky on ihan surkea), eikä tämä tunnu vielä ollenkaan valmiilta. Tahdon olohuoneeseen kauniin vaalean sohvan, jossa istua lapsi kainalossa lukemassa kirjoja, tai kirjoittamassa. Sohvan joka on niin nätti, että silmiin sattuu, mutta samalla kuitenkin niin rento että siinä voi rötköttää ihan juuri niin kuin tahtoo tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Ei rötköttämisestä vaan siitä, että käyttäytyy jotenkin sohvalle sopimattomalla tavalla niin tehdessään. Haluan isoimman ikkunan eteen siron samettisen nojatuolin, jossa on kultaiset jalat. Ja sohvan eteen vaalean villamaton, jonka päälle pienen sohvapöydän johon laskea kaikki ne kesken olevat kirjat, naposteltavat ja tietysti maljakollisen tuoreita neilikoita.

collage

Makuualkoviin tahdon sen hyvän sängyn lisäksi ihanat, vähän karheat harmaat pellavalakanat, sellaiset jotka kahisevat kun niissä kääntää kylkeä. Haluan sängyn, joka näyttää sijaamattomanakin hyvältä. Tai erityisesti juuri sillon, koska totuuden nimissä pidän sänkyä huomattavasti kutsuvampana silloin kun sitä ei ole sijattu. Haluan sängynpäätyyn sekalaisen kokoelman erilaisia tyynyjä, sängyn viereen punotun korin täynnä toinen toistaan kauniimpia torkkupeitteitä, sillä ajattelin jatkossa alkaa harrastaa niitä kuuluisia 30 minuutin päiväunia. Sängyn päällä, katonrajassa olevalle pitkälle hyllylle tahdon erilaisia viherkasveja, pieniä ja isoja, erilaisissa ja -kokoisissa ruukuissa. Toivon jo nyt kaikki raajat ristissä, että onnistuisin pitämään ne hengissä sitä minulle tyypillistä yhtä kuukautta pidempään.

collage3334

Olen puhunut usein siitä, kuinka pidän hieman omituisina koteja, joissa ei ole kirjoja lainkaan. Mutta nyt olen kääntänyt kelkkani. Siinä missä kaikissa aiemmissa kodeissani kirjoja on ollut esillä niin paljon, kuin niitä on vain suinkin esille mahtunut, niin nyt ajattelin jättää kirjahyllyt hankkimatta ja pinota pinnoille vain ne muutamat kauneimmat ja rakkaimmat kirjani. Luovuin edellisessä muutossa noin 90% kirjoistani, ja voin kertoa etten ole kaivannut niistä yhtäkään sen jälkeen. Tuntuu niin hyvältä, kun tavaraa on vähemmän ja tilaa enemmän. Voi olla, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa kun neliöitä (toivottavasti) on ympärillä huomattavasti nykyistä enemmän, niin haluan taas sisustaa kotini kirjoilla. Mutta juuri nyt näin on hyvä.

Neliöitä tässä nykyisessä kodissa ei ole neljääkymmentä enempää, joten tila on täytettävä säästeliäästi. Haluan kuitenkin ehdottomasti Alballe pienen oman nurkkauksensa. Haluan, että kaikki vieraat näkevät heti ensisilmäyksellä, että tässä kodissa asuu myös lapsi. Lapsen tavarat saavat näkyä ja lojua ympäriinsä, ihan niin kuin koko elämä muutenkin. Onneksi lähes kaikki tuon pienen lelut ja tarvikkeet ovat sellaisia, että niitä katselee ihan mielellään.

Keittiö on tässä uudessa kodissa hurjan kaunis. Yläkaapit puuttuvat, yhtä pientä kaappia lukuunottamatta, kokonaan, joka on ihanaa. Kauniit tavarat ja keittiötarvikkeet saavatkin olla esillä. Keittiön ikkunan eteen haluaisin vanhan puisen ruokapöydän, jonka ympärille mahtuisivat nuo kuusi ikivanhaa, vanhemmilta saatua tummaa puutuolia. Ja siihen pöytään katetaan tietysti joka päivä ravitsevia ja herkullisia lounaita, illallisia ja päivällisiä, aamiaisista ja iltapaloista nyt puhumattakaan.

collageh

Mutta, kuten sanottua, pikkuhiljaa. Vähitellen. Haluan olla miljoona prosenttia varma jokaisesta valinnastani. Eilistä teemaa noudatellen; haluan viihtyä ja voida tässä kodissa paremmin kuin missään aiemmin. Ja jo nyt tuntuu siltä, että juuri niin tulee tapahtumaankin.

Kuvat: Pinterest, täältä, täältä , täältä , täältä, täältä ja täältä.