Sälekaihtimien takaa on muutamana aamuna paljastunut pilvistä raskas taivas. Ja kaikki tämä poikkeuksellinen on tuntunut heti aavistuksen hankalammalta kestää.

Olemme olleet kotona, tapaamatta ketään tai käymättä missään maaliskuun 12.päivästä saakka. 21 päivää siis. Ei voi tietää varmaksi tuleeko tämä kolme viikkoa olemaan pitkä aika, vai onko tämä ollut vain alkua. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä. Ehkä vielä koskaan aiemmin en ole osannut elää näin tukevasti päivää kerrallaan.

On tuntunut yllättävän kivuttomalta luopua suunnitelmista, tyhjentää kalenteria ja kellua hetkessä. Ei ole muuta kuin tämä päivä.

21 päivää on mennyt helposti. Aika on tuntunut pitkältä ja vanuvalta, ja olen ollut siitä hyvilläni. Moni jakaa somessa vinkkejä siihen kuinka ajan saisi kulumaan nopeammin. En minä halua että aika kuluisi nopeammin. En ole koskaan halunnut (paitsi silloin kun odotan ruokaa uunista tai lähettiä ovelle). Haluan ajan matelevan, jotta saan siitä kiinni. Voin hyödyntää sen. Ja juuri siltä on nyt tuntunut. Olen saanut ajasta kiinni.

Olen ollut toiveikas ja toimelias kaikki nämä 21 päivää.

Tämän poikkeustilan kaksi ensimmäistä viikkoa muuttoa piti kiireisenä. Piti käydä koko omaisuus läpi, pakata se laatikoihin, kasseihin ja nyssäköihin. Siirtää omaisuus kolmeen eri osoitteeseen, neljänä eri päivänä. Piti purkaa, lajitella ja järjestellä. Tai oikeammin sai tehdä niin. Nyt ollaan viikko asuttu kodiksi tätä uutta asuntoa, ja nyt toimettomuus alkaa tuntua. Kaikki kaapit ovat siistejä, missään ei ole mitään ylimääräistä. Ikkunat on pesty, kaapit ja lattiat kuurattu. Tekemistä saa ihan tosissaan keksiä. Toisaalta, olen yrittänyt opetella että ihan vain oleminenkin on ihan okei.

Ystäviä on ikävä. Sitä, miltä koti tuntuu silloin ja sen jälkeen kun se on ollut täynnä rakkaita ihmisiä. Kaipaan perhettä, peli-iltoja ja laitepilatesta ja omaa aikaa. Mutta samaan aikaan, nautin tästä poikkeuksellisesta ajasta kun saadaan viettää näin paljon aikaa yhdessä perheenä.

Erityisen paljon nautin tästä uudesta kodista, joka on ehkä kaunein asunto missä olen koskaan asunut. Harmaat lautalattiat, leveät ikkunalaudat ja ikkunoista avautuvat näkymät Torkkelinmäen kattojen ylle. On helppo pysyä kotona silloin, kun ei edes haluaisi olla missään muualla.

Miten teillä menee?

Päivät tuntuvat pitkiltä, pysähtyneiltä
Tunnelma on merkillinen.
Sen tuntee, että jotain on nyrjähtänyt sijoiltaan.
Että koko maailma seisoo eteiskäytävässä ja odottaa.
Eikä kukaan oikein tiedä mitä odottaa.

Mieli on kuitenkin valoisa, ainakin toistaiseksi.  Taivun normaalissa, tavallisessa elämässä usein murehtimiseen. Pelkään asioita, jotka eivät todennäköisesti koskaan osu kohdalle.
Mutta nyt, en pelkää.
En tunne ahdistusta. Eikä se tarkoita, että väheksyisin tilannetta, en ottaisi sitä tosissani. Päinvastoin.
Nyt kuitenkin, ihan yhtäkkiä, osaankin elää todeksi lauseen asioiden murehtiminen ei muuta niiden lopputulemaa.
En tiedä mitä on tulossa, joten yritän olla murehtimatta.
Yritän pitää yllä toivoa ja uskoa. Nähdä valoa ja iloa tässäkin tilanteessa, sillä sitä on edelleen paljon.
Annan itselleni luvan olla onnellinen ja toiveikas, koska juuri nyt sille on mielestäni suurin tarve.

Torstain jälkeen emme ole tavanneet ketään, emmekä käyneet missään. Jos ei päivittäistä ulkoilua lasketa.
Pesemme käsiä, ja tilaamme ruoan kotiin.

Ikkunat on pesty, samoin sohvanpäälliset ja matot.
Lattiat on kuurattu ja kaapit siivottu.
Olemme muotoilleet ja maalanneet savea.
Arvaa Kuka?:a on pelattu noin 70 kierrosta.
Tänään tanssimme J. Balvinin Ginzan soidessa repeatilla varmaan tunnin.
Olemme katsoneet luontodokumentteja ja lukeneet kirjoja.
Olen löytänyt uutta musiikkia, mutta ennen kaikkea vanhoja, unohdettuja lemppareita (CHVRCES ja LP)
Töitä teen, kun lapsi nukkuu tai on keskittynyt leikkeihinsä.

Emme vielä tiedä kuinka pitkään elämä tulee olemaan tällaista. Ymmärrän olevani etuoikeutettu, että voimme tehdä tällaisia ratkaisuja; voin tehdä töitä kotoa, voin pitää lapsen kotona.
Voimme tilata ruoan ravintolasta, ja meillä on mahdollisuus tukea naapuruston pieniä yrityksiä.

 

Lähipiirissäni on niin riskiryhmään kuin yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiin ammatteihin kuuluvia ihmisiä. Tunnen ihmisiä, joiden elanto ja elämäntyö on vaarassa tämän poikkeustilan vuoksi. Ja ymmärrän kirkkaasti sen että vaikka tämä kriisi koskettaakin ihan meitä kaikkia, niin toisille se kosketus on huomattavasti toisia hellempi, helpompi kestää.
Ja se ajatus on ehkä juuri nyt kaikkein vaikeinta kestää.

Tuntuu turhamaiselta, ja jotenkin väärältä puhua mistään kevyestä ja kivasta, kun koko maailma on hädissään.
Mutta samaan aikaan se tuntuu kuitenkin tärkeältä.

Juuri nyt olen niin kiitollinen lapsesta, joka niin konkreettisesti todistaa sen että elämä jatkuu.
Elämä jatkuu nyt. Tämän epätietoisuuden keskellä.
Ei vasta sitten kun tämä kaikki on ohi.

Tuntuu, että moni viime aikojen teksteistä on ollut jotenkin raskas. Asiapitoinen, tai muuten vaan tymäkkä. Nyt tekee mieli ottaa postauksen verran vähän iisimmin.

Mä mietin muutama päivä sitten sitä millaisen kuvan musta somen perusteella saa. Selasin omaa feediä, joitain vanhempia stooreja ja blogipostauksia ja tulin siihen tulokseen että somen perusteella vaikuttaa siltä, että a) olen aina kotona b)mulla ei oo yhtään ystävää c)ollaan Alban kanssa _aina_ kahdestaan d)oon aika kuivakka ja asiallinen tyyppi e)koko ajan on joku hätänä/huonosti f)tykkään omasta naamastani, sillä jaan siitä kuvia aika ahkeraan.

Siinä se.

Eikä tuolla oikeastaan mennä hirveästi pieleen. Kaikki muu pitää aika lailla paikaansa paitsi se, että mulla ei oo yhtään ystävää (on mulla. Useampikin. Mutta en oikeastaan koskaan roiku puhelimella silloin kun vietän aikaa niiden kans. Mikä on vähän sääli, koska olis ihanaa, että niistä hetkistä jäisi muistoja muuallekin kuin mun seulan tavoin vuotavaan muistiin). Ainiin ja sekään ei ehkä pidä ihan paikkaansa, että olisin asiallinen ja kuivakka tyyppi, en oo – vaikka saatan sellaiselta äkkiseltään vaikuttaakin.

Kiinnostaisi ehkä vähän tietää millainen kuva teillä on musta somen perusteella. Mutta tiedän, ettei kukaan jaksa sellaisia miettiä, joten jätän kysymättä.

Me päätettiin jättäytyä omaehtoiseen karanteenin tänään ainakin seuraavan viikon ajaksi, ja se tuntuu oikeastaan aika kivalta. Ei tietenkään tämä vallitseva tilanne (on huoli riskiinryhmään kuuluvista, terveydenhuolon kanto- ja sietokyvystä, niistä ihmisistä jotka terveydenhuollon parissa työskentelevät, ja vähän myös huoli peruuntuneista töistä ja mahdollisista muutoksissa omassa taloudessa), vaan se että on vihdoinkin aikaa toisillemme, aikaa pysähtymiselle.

Mulla on rauhallinen ja luottavainen olo.

Nyt käperryn mun perheen kanssa sohvalle.

Rauhallista perjantaita ja viikonloppua myös sinne. Pidetään huoli itsemme lisäksi myös toisistamme.

 

Se, minkä perjantaina kuvittelin olevan tuloillaan oleva energiapiikki olikin sitten liki 40 asteen kuume, ja sitä seurannut helvetillinen hammassärky. Tosin ensimmäisenä mainittu oli todennäköisesti seurausta tuosta jälkimmäisestä, eikä toisinpäin. Perjantain ja lauantain välisenä yönä kuume nousi hetkessä sellaisiin lukemiin, etten ole ihan varma onko sellaista tapahtunut koskaan aiemmin. Lauantain ja sunnuntain välisen yön odotin vain, että kello tulisi kahdeksan aamulla ja voisin hakeutua päivystykseen. Noin luuhun asti avatun hampaan, ja hoidettujen juurien jälkeen olo oli ihan toinen. Kuusi puudutuspiikkiä ja harvinaisen ihana, ja ammattitaitoiten hammaslääkäri tekivät ihmeitä, ja nyt olo on jo jokseenkin normaali. Edes tulevat juurihoidot eivät pelota, sillä tuo eilinen käynti oli niin positiivinen.

Jäätiin kuitenkin Alban kanssa tänään kotiin, sillä kumpikaan ei ole varsinaisesti elämänsä kunnossa. Mutta pidämme maanantaisin aina toisinaan muutenkin vapaata (erityisesti silloin, kun lapsi on ollut sitä maanantaita edeltäneet päivät toisessa kodissaan) joten tämä ei juuri tavallisesta poikkea. En tiedä olenko ainoa, mutta tällaisissa toipilaspäivissä on jotenkin ihana tunnelma. Ei ole mitään paineita siitä, että pitäisi jotakin. Ei tarvitse muuta, kuin huolehtia siitä että lepää ja syö riittävästi. Ja kaiken sen voi aivan hyvin tehdä sängystä käsin muhkeiden untuvapeittojen alta.
Tänään tosin perheen pienin on halunnut pistää ravintolan pystyyn keskelle olohuonetta. Häärää tuolla edelleen essu päällään, ja huutelee meitä kahville.

Olen ehkä maininnutkin, että maanantait on musta ihania. Pöytä on puhdas, ja kaiken voi aloittaa ikään kuin alusta. Viikonlopun levon ja ystävien kanssa vietettyjen päivien jälkeen on ihana asettaa taas herätyskello soimaan ja herätä keittämään aamupuuroa, niin että oikeastaan olisi halunnut saada vielä nukkua. Pidän (olin vähällä kirjoittaa rakastan, eikä sekään olisi ollut kovin kaukana) rutiineista, aikatauluista ja siitä että tiedän suunnilleen mitä tapahtuu. Ajattelenkin, että toimivat rutiinit ovat ehdottomasti ainakin mulle yksi hyvinvoinnin tärkeimmistä rakennuspalikoista. Niillä voi minimoida päivistään niin monta sellaista vaaran- ja stressinpaikkaa – asia, jonka olen oppinut vasta ihan näiden viimeisimpien vuosien aikana.

Nyt menen sinne kahville, ja palaan taas vähän asiallisemman sisällön kanssa heti, kun pää tuntuu taas omalta, eikä kuumeen pehmentämältä.

Ihanaa uutta viikkoa kaikki te.