1.Keksin eilen, että kaipaan jotain. En kuitenkaan ihan keksinyt että mitä kaipaan joten päätin että maisemanvaihdosta vaikka nyt sit. Varasin illalla itselleni muutamaksi päiväksi asunnon Ullanlinnasta, mun lempikadulta. Nyt oon niin tyytyväinen, että tein niin vaikka en olekaan ihan varma että miksi. Ehkä ihan vaan koska miksi ei?

Asunto on hurjan kaunis. Valkoiset kuluneet lautalattiat, korkeat huoneet ja valtavat ikkunat joiden takana sinisenä kirkuva taivas ja lokkien huuto.

Yhtäkkiä tuntuu siltä, kuin olisi matkannut noin tuhannen kilometrin päähän omasta arjesta ja liukunut vartin taksimatkan aikana myös viikkojen verran lähemmäksi kesää ja huolettomuutta.

2. Auringosta nauttiminen sängyllä maaten.
Tässä asunnossa ei ole sänkyä, vain patjat lattialla – mutta juuri sen ansiosta voin ottaa aurinkoa tässä makuuhuoneen lattialla maaten. Avasin ikkunat selälleen, puin bikinit ja valelin kropan spf50:lla ja makaan tässä. On kuuma, hellettä sanoisin.

3. Ihmiset, jotka on tuntenut pitkään mutta joiden kanssa ystävyys on syventynyt uudelle tasolle.
Näistä tyypeistä yksi on Maryam. Ollaan tiedetty toisemme jo vuosia, ja varmaan molemmat aina myös pidetty toisistamme. Mutta ihan viime aikoina tuttavuus on alkanut syvetä, ja tuntuu ihanalta huomata että ne huolet siitä ettei näin aikuisena elämään enää liukuisi uusia ystäviä – on osoittautuneet turhiksi.

Viikko sitten olin luvannut auttaa Maryamia yksissä kuvauksissa. Oltiin puhuttu nopeista treffeistä. Kävikin niin, että vietettiin yhdessä koko sateinen keskiviikko. Nukuttiin päiväunet, juotiin kahvia, tilattiin ruokaa ja ihan vaan oltiin. Täydellinen päivä.

4. Oon oppinut pyytämään apua.
Oon aina ollut tosi itsenäinen. Osannut ja halunnut pärjätä omillani. En ole oikeastaan koskaan kaivannut muiden mielipiteitä päätöksiä tehdessäni. Liityivätpä ne sitten työhön, ihmissuhteisiin, vaatteisiin, kodin sisustukseen.,.
Olen kuitenkin viime aikoina alkanut miettiä, että ehkä osa tästä itsenäisyydestä kumpuaa siitä, etten salli itseni olla tarvitseva. En halua olla vaivaksi kenellekään, enkä siksi koskaan pyydä apua vaikka aina toisinaan kyllä kannattaisi. Ihan viime aikoina olen alkanut tietoisesti opetella sitä. Tuntuu ihanalta että alan hiljalleen ajatella olevani avun arvoinen, että on ihan ok, jopa toivottavaa, tarvita muita.

 

 

5. Alban omatoimisuus.
Ihan yhtäkkiä lapsesta on tullut sellainen, joka ei tunnut tarvitsevan minua juuri mihinkään.
Hän herää itse, pukeutuu ja hoitaa aamutoimet itse. Osaa laittaa itse itselleen aamiaista (aina muroja ja maitoa ellen ole vahtimassa). Huolehtii tavaroistaan ja tehtävistään. Haluaisi viettää suunnilleen kaiken aikansa ystäviensä kanssa, mutta kiipeää silti vielä tosi mielellään tosi usein syliin ja kainaloon. Haluaa edelleen iltaisin antaa halin, pusun ja nyystiksen (tämä on sellainen todella tiukka rutistus, meidän perheen oma juttu ollut siitä lähtien kun Alba syntyi).
Puhuu tunteistaan ja ajatuksistaan ja muistaa aina huomauttaa jos puhun hänelle liian kireällä äänensävyllä silloin kun siihen ei ole muuta syytä kuin stressi.
Ylipäätään tuntuu että viimeisen puolen vuoden aikana lapsessa on tapahtunut ihan hurjan iso muutos. Pienestä tytöstä on tullut jotenkin iso. Joka silti samalla on edelleen ihan liikuttavan pieni.

6. Atopikin itseruskettava kasvovesi.
Unohdin meikit maalle muutama viikko sitten, mutta tämän tuotteen ansioista en ole kaivannut niitä oikeastaan hetkeäkään. Tällä saa kasvoille tosi kauniin, luonnollisen hehkun. Ei tuoksu juuri miltään, kosteuttaa ja väri ei ole ollenkaan oranssi vaan muistuttaa juuri sellaista kahden aurinkopän jälkeistä kevyttä päivetystä.
Hauskaa muuten, että vielä kuusi kuukautta sitten en olisi voinut kuvitellakaan olevani ilman meikkiä näin pitkään. Tai en olisi ainakaan poistunut kotoa mihinkään. Nyt meikittömyys ei ole tuntunut ollenkaan hankalalta. Korona ja jatkuva kotona olo meikittömänä on tehnyt sen, ettei meikitön peilikuva tunnu ollenkaan vieraalta – päinvastoin.

 

Kaupallinen yhteistyö: Terveystalo

 

Kuvitelkaa kaikki hampaisiin liittyvät ”ongelmat” ja voitte yhdistää ne minuun.
Helposti reikiintyvä hammasluu: kyllä.
Hampaat, jotka kasvavat ihan mihin sattuvat lystäämään: kyllä.
Kiillevauriot: kyllä.

Olen ihan lapsesta saakka ravannut hammaslääkärissä useammin, kuin kukaan muu tuntemani ihminen.
Lapsena vihasin koulussa kaikkein voimakkaimmin sitä päivää, kun koulun eteisaulan ilmoitustaululle ilmestyi lappu johon oli listattu henkilöt, jotka ovat hammaslääkärikäynnin tarpeessa.
Tiesin jo listaa katsomatta, että minun nimeni olisi siinä listassa. Se oli aina siellä.
Luokkatoverit saivat käydä hammaslääkärissä tarkastuksessa ehkä kerran- kahdesti vuodessa, minä kävin siellä joka kerta kun koulultamme sinne taksikyyti järjestettiin.
Ja viivyin hammaslääkärin huoneessa aina aivan takuulla pidempään, kuin kukaan muu.

En muista aikaa, jolloin en olisi vihannut ja pelännyt hammaslääkäriä.
Siihen liittyi paljon epämukavia tunteita; kipua, pelkoa, tunnetta siitä että on jotenkin epäonnistunut, häpeääkin.
Ajattelin usein, että olen itse jotenkin omalla hutiloinnillani aiheuttanut kaiken.
Muistan usein hammaslääkäreiden kauhistelleen hampaideni tilannetta, ja koin tuolloin että olin jotenkin itse syyllinen asiaan – mikä ei tietenkään ollut totta. Kukaan ei vain kertonut sitä minulle.
Myöhemmin on selvinnyt, että meillä on suvussa perinnöllistä hampaiden kiilteeseen, tai oikeammin sen puutteeseen, vaikuttavaa perimää, ja sillä kuinka hyvin hoidan hampaitani ei ole juuri merkitystä kun hampaiden normaali luonnollinen suoja, kiille, puuttuu.

Eikä siinäkään vielä kaikki.
Perinnöllisen hampaiden kiillevaurion lisäksi hampaani kasvoivat suuhun ihan miten sattuu.
Jo alakouluikäisenä oli selvää, että oikomishoito olisi edessä. Jostain syystä sen aloittaminen kuitenkin viivästyi, ja sain raudat vasta tultuani täysi-ikäiseksi. Varsinainen epävarman aikuistuvan teinin unelma. Voin kertoa, että ne raudat eivät todellakaan olleet mitkään invisalignit, pikemminkin very-visible-lignit.
Kuljin ne rautaiset kehikot suussa 21-vuotiaaksi.

Oikomishoidon päättymisen jälkeen hampaiden hoitaminen jäi vain oman viitseliäisyyden varaan. Ei tullut enää mentyä hammaslääkäriin kuin suuressa hädässä; silloin kun sattui niin paljon ettei kyennyt olemaan. Silloin päivystys oli se mihin hakeuduin, sillä ajattelen sen olevan ainoa tapa saada hoitoa nopeasti ja helposti ilman kuukausien jonoja.

Hoidan hampaitani varmaan keskivertoa enemmän. Harjaan vähintään kolmesti päivässä. Syön purkkaa. Putsaan hammasvälit sekä langalla, että sellaisilla pienillä harjoilla. Purskuttelen aamuisin hampaiden harjauksen jälkeen kookosöljyä suussa vartin. Putsaan kielen päivittäin. Mietin vähän mitä ja miten syön, jotta hampaani rasittuisivat mahdollisimman vähän.
Mutta oikeastaan millään niistä ei ole väliä, mikään ei tunnu auttavan, eivätkä edes paikat pysy.

Alba on valitettavasti perinyt saman vaivan.
Olen käyttänyt Albaa yksityisella ihan pienestä saakka, sillä olen halunnut tarjota hänelle mahdollisimman miellyttäviä ja helppoja käyntejä, jotta tämä välttyisi samoilta surkeilta kokemuksilta ja mahdolliselta hammaslääkärikammolta.
Siinä olenkin onnistunut, sillä Alba ihan todella pitää käynneistä, ja hammaslääkäristään. Hän oikein odottaa näitä käyntejä, ja saattaa kysellä että milloin taas mennään mikäli edellisestä käynnistä on ehtinyt vierähtää useampi kuukausi.
En ole kuitenkaan koskaan tajunnut, että voisin tarjota ihan sitä samaa itsellenikin. Olla yhtä hyvä itselleni kuin lapselle. Että voisin hoitaa hammaslääkäri-käynnit yksityisellä, jossa on esim. pelkopotilaiden hoitoon perehtyneitä ammattilaisia, ja aikaa potilaan kohtaamiseen yleensä enemmän kuin julkisella puolella.

Kävin alkuvuodesta 2020 hoidattamassa yhden juurihoidon päivystyksessä juuri ennen kuin korona ilmestyi sekoittamaan pakkaa. Tuolloin minulle sanottiin että juuri vaatisi ehdottomasti vielä toisenkin hoitokerran. Varasin tunnollisesti ajan heti kotiin päästyäni, ja sainkin sen julkiselta muutaman kuukauden päähän akuuttina – käynti kuitenkin peruttiin koronan vuoksi. Uuden ajan saaminen oli niin monen puhelinsoiton, odottelun ja jonon takana että koko asia jäi.

Maanantaina käytin Albaa tutulla hammaslääkärillä ja harvinaisen mukavasti menneestä käynnistä inspiroituneena päätin, että juuri tätä haluan antaa itsellenikin ja varasin ajan Kampin Terveystaloon. Enkä osaa edes selittää kuinka huojentavalta tuntui saada aika heti seuraavalle päivälle.

Tuo käynti oli ehdottomasti miellyttävin hammaslääkärikäyntini koskaan. Tietysti asiaan vaikutti se, että kyseessä oli vain hammastarkastus ja tiesin, että mitään kamalaa ei tapahtuisi.
Erityisen ihanaa oli kuitenkin ennen kaikkea se kuinka minut kohdattiin heti vastaanotosta hammaslääkärin huoneeseen saakka. Koko käynnin ajan tunsin itseni nähdyksi, kuulluksi ja hyvin kohdelluksi. Lisäksi kohdalleni sattui ensimmäistä kertaa sellainen hammaslääkäri, joka otti hampaideni kiillevaurion tosissaan.  Tuli olo, että minulle ihan todella tahdottiin parasta, ja asiani otettiin kauhistelun sijaan toiminnallisesti tosissaan.
Käynnistä jäi ihan hirvittävän hyvä mieli.
Helpottunut ja tyytyväinen olo. Melkein pöllämystynyt että tällaistako hammaslääkärissä käynti voi todella olla?

Hoitosuunnitelmaan kuului myös kesken olevan juurihoidon vieminen loppuun, sekä puhdistus ja omahoidon ohjauksen käynti suuhygeinistillä. Varasin ne molemmat heti Terveystalosta. Piti elää 33-vuotiaaksi, että näki päivän jolloin hammaslääkäriin meno ei pelota tai jännitä lainkaan.
Uskomatonta, miten valtava vaikutus voi olla jo yhdelläkin positiivisella käynnillä.

Kiitän itseäni siitä, että ajattelin ansaitsevani ihan yhtä hyvää hoitoa kuin lapseni, ja Terveystaloa siitä, että hoito oli juuri niin hyvää kuin toivoinkin – tai oikeastaan, se oli huomattavasti enemmän kuin olin osannut toivoa.

Tuntuu siltä, kuin massiivinen taakka olisi pudonnut hartioilta.

Jos siellä on joku, joka kantaa samaa taakkaa mielensä päällä, niin suosittelen ihan hirveän lämpimästi kokeilemaan Terveystalon palveluita. Lupaan, että käynnin jälkeen olet harvinaisen tyytyväinen tekemääsi valintaan.

On ollut tässä vähän hankaluuksia rauhoittua, pysähtyä, keskittyä ja ihan vaan esimerkiksi hengittää.
Iltaisin nukahtaminen on tuottanut valtavia vaikeuksia, sillä olisi liuta asioita joita tekisi nukkumista mieluummin.
Mieli poukkoilee innostavasta asiasta toiseen, elämä tuntuu kutkuttavalta seikkailulta eikä malttaisi pysähtyä hetkeksikään.
Sama sekoaminen tapahtuu suunnilleen joka kevät, mutta tänä keväänä kaikki tuntuu aivan poikkeuksellisen sekopäiseltä (hyvältä). Uskon sen johtuvan tästä eristäytyneestä ja rajoitetusta vuodesta. Kun on elänyt poikkeustilassa pitkään, eikä normaalia sosiaalista elämää ole ollut nimeksikään – tuntuu aivan järjettömän huumaavalta, kun ympärillä onkin taas yhtäkkiä ihmisiä, kohtaamisia, halauksia, keskusteluja ja noh – seuraa.

Ennen pitkään rauhattomuus alkaa kuitenkin käydä psyykeen päälle. Sitä tietää ja tuntee, että pysähtyminen on pakollista.
Toimivin keino itselleni silloin on maiseman vaihtaminen. Pois tutuista ympyröistä ja omista rutiineista.
Olen niin hyvilläni siitä, että meillä on tässä ihan lähellä paikka minne mennä silloin, kun sitä tarvitsee.
Jo tunnin perillä olon jälkeen syke on matalampi, hengitykset syvempiä.
Tällä kertaa tosin tuntui siltä, että olisin tarvinnut heti perään vielä toisen yhtä pitkän viikonlopun, jotta kaikki kierrokset olisi saatu laskettua. Nukuttuja tunteja viikonlopulle sain huimat kuusi, ja jokainen tietää ettei sellainen ole riittävästi yhtään kenellekään.

Voi olla, että poltan kynttilääni – en vain molemmista päistä, vaan myös siitä keskeltä – tällä hetkellä, enkä itse edes tajua sitä, mutta olo on surkeista yöunista huolimatta yllättävän energinen. Luulen, että neljän kuukauden säännöllisellä hikitreenillä on tämän kanssa jotain tekemistä. Staminaa on enemmän kuin aiemmin, mutta silti toivon että heti kun työkiireet tämän viikon jälkeen helpottavat (teen tällä hetkellä useampaa todella mielenkiintoista projektia, ja nekin ovat omiaan lisäämään kierroksia) palaisin takaisin niihin itselleni tyypillisiin 8-10 h yöuniin.

Viikonloppuna lämmitin saunan kahdesti, kävin uimassa kahdesti (ensimmäisesta kerrasta nautin, toisesta en todellakaan), nousin valmiiseen aamiaispöytään, kuvasin talon jokaisen nurkan, pihan jokaisen kukkaan puhjenneen kasvin ja puun. Aina kevään tullen yllätyn uudestaan ja uudestaan siitä, kuinka ihmeelliseltä lisääntyvä valo, lämpö ja väreihin puhkeava luonto tuntuvat. Aamusta iltaan kuljen joko ulkona tai kotona hämmästellen sitä mihin kaikkialle valo jo yltää ja kuinka pitkäksi aikaa. Tekee mieli tallentaa se kaikki koko ajan, ei pelkästään mieleen vaan myös kameran rullalle. Olen kuitenkin alkanut tajuta, että monet asiat tuntuvat paremmilta ja kirkkaammilta, kun ne elää ihan vain omin aistein eikä aina sen puhelimen kameran läpi. Koska nautin kuvaamisesta ja valmiista valokuvista niin paljon – tuottaa valtavia hankaluuksia olla kuvaamatta.
Opettelen kuitenkin sitäkin.

Viikonloppuna sain myös katsella kuinka valtavasti Alba nautti isovanhempien jakamattomasta huomiosta ja seurasta. Myös minä nautin, kun kerrankin sain itse vain olla, eikä minua kaivattu ihan jokaiseen leikkiin, peliin ja keskusteluun. Sain käydä yksin uimassa. Ajoin uimapaikalle pieniä, kumpuilevia peltoteitä pitkin, (rakastan ajamista ihan todella, olenko koskaan maininnut?) musiikit hengenvaarallisen kovalla ja nautin ihan jokaisesta metristä.
Meillä jokaisella on asioita, jotka saavat meidät tuntemaan olomme erityisen eläviksi, minulle autolla ajaminen ja musiikki ovat yksi sellainen. Erityiseltä se tuntuu varmasti myös siksi etten itse omista autoa, joten tästä autuudesta saa nauttia vain harvoin.

Viikonlopussa oli jo ihan kesän tuntu, kuten monessa viikonloppua edeltäneessäkin päivässä. T-paidassa ja pitkissä housuissa tuli kuuma, ja usein teki mieli hakeutua varjoon. Huolettomuutta ja kaveyttä on enemmän kuin aiemmissa kuukausissa. Kello kuudelta ei enää tunnu siltä, että päivä on taputeltu – päinvastoin, päivä tuntuu olevan vasta aluillaan.
Pukeutuminen, salaatit ja spontaanit kohtaamiset ovat alkaneen taas kiinnostaa.
Elämä on siirtynyt sisältä ulos.
Se tuntuu järjettömän hyvältä.

Nyt vaan toivon, että tämä toukokuu matelee. Tämä aika on kaikkein kutkuttavin – kaikki hyvä on vielä edessä, ja samaan aikaan kaikki hyvä on jo tässä.

 

Viikonloppu antoi lupauksen hyvästä kesästä. Ikimuistoisteista kesästä. Sellaisesta, että mitään kovin ihmeellistä ei tarvitse tapahtua, jotta se tuntuisi kaikkien aikojen kesältä.

Tekipä hyvä rikkoa pitkä hiljaisuus täällä. Nyt tuntuu taas siltä, että tekee mieli kirjoittaa – ei ollenkaan siltä että pitäisi.
Sain eilisen postauksen jälkeen muutaman yksityisviestin, jossa toivottiin että kertoisin mitä kuuluu, kuinka voin.
Vaikka päivitän instagramin stooria suhteellisen usein, liki päivittäin, siellä harvemmin tulee samaan tapaan kerrottua niitä rehellisiä kuulumisia. Siellä niin konkreettisesti näkee sen, ketkä kaikki ovat juttuni nähneet, että kynnys henkilökohtaisempiin julkaisuihin on siellä suurempi kuin täällä.
Kuvittelen, että tätä blogia lukee noin kaksikymmentä ihmistä (joka voi olla tosin ihan ylimitoitettu ajatus tällaisen kolmen kuukauden tauon jälkeen) ja kaikki sellaisia, joita minun kuulumiseni aidosti kiinnostavat (harhaa todennäköisesti sekin), mutta pidän mielelläni kiinni tästä ajatuksesta, sillä se tekee kirjoittamisesta niin paljon yksinkertaisempaa.

Mutta lyhyesti:
kuuluu todella hyvää. Siis sellaisella syvällä tavalla hyvää, että asiat ovat mukavassa tasapainossa. On mukavaa herätä aamuisin, päivät tuntuvat riittävän pitkiltä, jaksan nähdä ja ilahtua pienistä, arkisista asioista. Nukun hyvin ja riittävästi. Jaksan miettiä mitä syön, liikkuminen tuntuu mieluisalta ja on juurtunut osaksi rutiineja.
Arki lapsen kanssa tuntuu mielekkäältä. Olen ajatellut näin varmaan jokaisesta lapsen iästä, mutta ajattelen nytkin: Alba on mainiossa iässä. Voidaan tehdä yhdessä jo oikeastaan mitä tahansa. Lapsen oivaltava huumorintaju ilahduttaa (ja vähän täyttää myös rinnan ylpeydellä) jatkuvasti, ja tuntuu uskomattoman ihanalta saada nauraa lapsensa kanssa sitä sellaista vatsanpohjasta asti kumpuavaa naurua. Ja naurua, sitä on meillä vuosi vuodelta ollut enemmän.
Alba on ihanan suora tunteissaan ja ajatuksissaan, ja kertoo meille vanhemmilleen aivan kaiken. Tuntuu huojentavalta, ettei tarvi koskaan miettiä, että onkohan jossain tapahtunut jotain ikävää, joka vaikuttaa lapseen – sillä hän kyllä kertoo aivan pienimmätkin epäreiluudet, sanaharkat ja sivuun jättämiset kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella.

Kaikesta hyvästä huolimatta olen tuntenut itseni viime aikoina usein vähän yksinäiseksi.
Tiedän sen johtuvan n.100% tästä eriskummallisesta maailman tilasta. En ole nähnyt ystäviäni yli kuukauteen. Se on todella pitkä.  Jopa kaltaiselleni yksin olosta nauttivalle ihmiselle. Erityisesti nyt kun kotona ei ole enää toista aikuista, jonka kanssa jakaa ne arkiset kuulumiset, ajatukset, tunteet ja toiveet.
Sitä kaipaan ihan erityisesti – arkista jakamista. Tavallisia, tyhjänpäiväisiä keskusteluita, jotka eivät ala mistään eivätkä pääty mihinkään, sellaisia jotka vain polveilevat ilman sen kummempaa suuntaa.
Puhun kyllä ystävieni kanssa päivittäin niin ääni- kuin perinteisillä viesteilläkin, mutta ei se tietenkään ole ollenkaan sama asia, kuin kasvotusten käydyt keskustelut. Kaipaan ystäviä, huolettomuutta ja platonista läheisyyttä niin paljon että tekee melkein kipeää.

On tietysti päiviä, jopa kokonaisia viikkoja (kaikki ne jotka jaan lapsen kanssa) jolloin en tunne yksinäisyyttä ollenkaan. Elämä tuntuu täydeltä ja kokonaiselta. Lapsen elämä on pysynyt suhteellisen normaalina pandemiasta huolimatta, mistä olen harvinaisen kiitollinen. Eskari pyörii normaalin tapaan, lapsi tapaa ystäviään myös vapaa-ajalla, käymme edelleen puistoissa leikkimässä jne. Elämä tuntuu niillä viikoilla lähes normaalilta.
Kunnes tulevat ne viisi päivää, jotka lapsi viettää isällään – eikä mikään tunnu normaalilta.
Aiemmin nautin valtavasti myös niistä päivistä, jotka olen yksin. Näin ystäviäni, söin ulkona, tein pitkiä kävelylenkkejä ja nautin siitä ettei kukaan tarvinut minua mihinkään, kun taas kaikki se mitä minä kulloinkin tarvitsin oli saatavillani.
Nyt nuo viisi päivää ovat usein vähän yksinäisiä, tasapaksuja pötköjä. Teen töitä, liikun, syön, luen kirjoja, yritän parhaani mukaan nauttia – mutta oikein missään ei ole mitään mieltä, sillä kohtaamiset puuttuvat. Se kaikki mikä normaalisti tuo voimaa, lohtua ja iloa (ihmiset siis) loistaa poissaolollaan.  Oikeita kohtaamisia ja jakamista on ihan hitonmoinen ikävä!

 

Nyt kuitenkin nautin näistä päivistä, kun ei ole yksinäistä. Kun oikeastaan toivon, että saisipa hetken ihan rauhassa lukea sohvannurkassa kirjaa (juuri nyt luen Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta, joka on ihana), eikä kukaan keskeyttäisi.

Yhteenvetona, ja kaiken tämän eriskummallisen huomioonottaen sanoisin, että voin yllättävän hyvin. Olen oikein omaksi yllätykseksekin pääasiassa todella tyytyväinen siihen, miltä elämä tuntuu ja näyttää nyt. Tiedän, että voisi olla niin paljon huonomminkin. Kesää, ja rajoituksista vapaampaa elämää, odotan kuitenkin  alati lisääntyvällä innolla.

On ihmisen ikävä.