Ah, sunnuntai.
Tuntuu ihanalta saada olla kotona. Tuntuu ihanalta myös se, että nukuin ensimmäisen kokonaisen yön varmaan kuukauteen. Olkoonkin, että menin nukkumaan vasta kahdelta ja heräsin jo seitsemältä. Nukuin kuitenkin ne kaikki viisi tuntia yhteen menoon, enkä herännyt kertaakaan siihen että johonkin sattuu tai oksettaa. Olo on ihan uudestisyntynyt. Heräsin aidosti levänneenä ja hyväntuulisena, en edes muista milloin viimeksi niin olisi ollut. Teki mieli ravistella poikaystäväkin hereille, mutta tiesin ettei kannattaisi, aamu-unisempaa ihmistä saa hakea.

Toisen heräämistä odotellessa katsoin Netflixistä dokumentin Aviciista ja tulin niin surulliseksi. Surulliseksi ihmisten ahneudesta, itsekkyydestä ja sokeudesta toisten hädälle. Mietin usein, taas tänään, sitä kuinka ajattelemattomasti me ihmiset usein toimimme. Kuinka herkkiä olemme tuomitsemaan ja arvostelemaan muita ihmisiä tietämättä kuitenkaan koko totuutta. Mietin mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa. En vieläkään ihan ymmärrä sitä konseptia mitä joku saa itselleen muita ihmisiä alas painamalla? En vain tajua. Tai mitä joku saa siitä, että keksii ja levittää muista ihmisistä perättömiä tarinoita, sellaisia joilla on tarkoitus satuttaa ja saada toinen näyttämään huonolta? En käsitä.
Enkä vaivaudu edes yrittämään. Eikä sinunkaan kannata.

Puolentoista tunnin dokumentin jälkeen (katsomiseen meni kyllä huomattavasti enemmän aikaa, sillä jouduin vähän väliä sulkemaan näytön kun rintaa alkoi puristaa niin etten vaan kyennyt jatkamaan katselua) poikaystävä ei edelleenkään vaikuttanut heräämiskelpoiselta. Olen paastonnut leikkausta varten kolme kertaa viimeisen viikon aikana, ja jokaisen paaston aikana haaveillut oikeastaan koko ajan vaan kaikista niistä ruoista mitä söisin heti kun vain saisin. Mutta jatkuva kipu on tehnyt sen, ettei ruokaa sitten kuitenkaan oikeastaan ole juuri tehnyt mieli. Tänään aamulla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että haluan syödä. Teki mieli ruokaa. Pyörittelin varmaan tunnin päässäni erilaisia aamupalavaihtoehtoja ja herätin poikaystävän heti kun olin lyönyt aamiaisen mielessäni lukkoon.

Näin meillä syötiin tänään.
Ja vaikka aamiaisen jälkiä ei vielä ole edes korjattu pois pöydästä, niin mietin jo mitä haluaisin lounaaksi- tai oikeastaan päivälliseksi. Saimme kutsun poikaystävän isän luo syömään, mutta emme valitettavasti pääse lähtemään sillä yhdetkään omistamani housut eivät mahdu jalkaan. Siis oikeasti yhdetkään. Kiitos leikkauksen jälkeisen turvotuksen. Piileskelen siis varmaan housutta kotona seuraavan viikon. Ja keskityn vain siihen syömiseen.

 

Terveisiä sairasvuoteelta taas. Edellisen postauksen kirjoittamisen jälkeen pääsin aika pian jo lähtemään kotiin ja leikkauksen sijaan päädyttiin kokeilemaan lääkehoitoa. Viime viikon ravasin labroissa ja toivoin parasta. Perjantaina aamulla heräsimme Alban kanssa ennen kuutta, jotta ehdimme labraan heti sen avattua ovensa 6.45, niin että tulokset ehtisivät valmistua kello 11.30 lääkärikäyntiin mennessä. Labrojen jälkeen vein Alban ihan normaalisti päiväkotiin. Vointi oli paras viikkoihin, kipuja ei ollut juurikaan eikä väsymys tai pahoinvointikaan vaivannut. Olin yli 100% luottavainen, että lääkehoito oli tepsinyt juuri toivotulla tavalla, eikä leikkausta tarvittaisi.

Vaan toisin kävi.

 

 

Lääkehoito ei ollut toiminut toivotulla tavalla, oikeastaan päinvastoin – joten leikkausta ei voitu enää lykätä, se oli tehtävä heti kun minut olisi turvallista nukuttaa (kuusi tuntia edellisen ruokailun jälkeen), eli heti samana iltapäivänä. Kotiin pääsisin vasta seuraavana päivänä, jos kaikki menisi hyvin.  Tietysti tämä kaikki sattui viikolla jolloin niin Alban isä kuin Albaa usein hoitavat isovanhemmatkin ovat ulkomailla, ja oma perheeni taas yli 100km päässä täältä. Hätä ja paniikki lapsen hoidon järjestämisen suhteen oli huomattavasti isompi, kuin huoli itse  leikkauksesta. Mutta kuten aina: asiat ja apu järjestyivät. Auttajista oli lopulta melkein runsauden pula.

 

 

Leikkaus meni hyvin, ja pääsin jo tänään kotiin. Kipuja on tietysti vähän, mutta muuten kaikki tuntuu ihan hyvältä. Kiitollinen mieli kaikista ihmisistä mun ympärillä: poikaystävästä, joka piti seuraa koko viikon aina kun vain töiltään pystyi (saattoi ehkä vähän laiminlyodä niitäkin mun voinnin vuoksi..), toi mulle juuri sitä ruokaa, mitä milloinkin mieli teki, silitti tukkaa, lohdutti, viihdytti taikatempuillaan ja yritti kaikkensa olla naurattamatta (se nimittäin sattuu), vei ja haki sairaalasta ja varmisti, että saan varmasti koko ajan parasta hoitoa. Mun omasta perheestä ja ystävistä, jotka olivat heti valmiita auttamaan Alban kanssa, tarjoutuivat pitämään seuraa ja käymään kaupassa lähinnä makaamaan pystyvälle meikäläiselle, Alban isän perheestä ja heidän avustaan, tuestaan ja pyytettömästä välittämisestä. Sekä tietysti mua hoitaneesta henkilökunnasta. Mulla on viimeisten kahden viikon aikana ollut niin vahva luotto siihen, että kaikki menee lopulta hyvin, ja juuri siten kun on tarkoitettu, sillä olen saanut niin hyvää hoitoa. Apu on ollut koko ajan lähellä, ja kaikkiin mun miljoonin kysymyksiin on osattu antaa sellaiset vastaukset, joihin on ollut helppo(hko) tyytyä.

Toipuminen tulee olemaan, ainakin fyysisesti, nopea. Erityisen huojentunut olen siitä, että niiden tajunnan lamauttavien kipujen pitäisi olla nyt taaksejäänyttä elämää. Samoin kuin labroissa ja sairaalassa ravaamisenkin.

ps. Mikä siinä on, että vaikka ei tuntisi oloaan yhtään sairaaksi ennen, niin sen jälkeen kun sujahtaa noihin sairaalakaapuihin, vetää jalkaansa ne muodottamat sukkapötkäleet ja niiden päälle tarrattavat sandaalit, niin aivan varmasti kyllä tuntee olevansa kaikkea muuta kuin terve.

*Kaupallinen yhteistyö Desenion kanssa.  Postaus sisältää alennuskoodin.

Puhuin jo silloin tähän kotiin muuttaessamme, että tällä kertaa aion olla järkevämpi ja rakentaa kotia hiljalleen. Asumisen ja olemisen kautta annan sen rakentua sellaiseksi, kun sen on tarkoitus tulla. Asumalla täällä huomaan, mitä oikeasti kaipaan ja tarvitsemme, ja millaiset asiat ja esineet juuri tähän kotiin sopisivat. Ja siinä päätöksessä olen pysynyt. En ole hädissäni lähtenyt sisustamaan tätä kerralla valmiiksi, vaan hiljalleen hankkinut pieniä asioita, jotka saavat tämän tuntumaan juuri meidän näköiseltämme kodilta.

Siinä missä olen sisustanut aiempia kotejani niillä perinteisillä huonekaluilla, kirjoilla ja ehkä tuoreilla kukilla tai viherkasveilla niin tässä kodissa olen oivaltanut sen, kuinka paljon koko asunnon ilmettä saa muutettua sillä, mitä seinillensä ripustaa tai jättää ripustamatta. Vielä missään kodissa minulla ei ole seinilläni, tai lattiaa vasten nojailemassa näin montaa kaunista taulua tai julistetta kuin tässä kodissa.

Tiedän olevani luonteeltani vähän sellainen helpohkosti asioihin kyllästyvä, ja kaipaan vaihtelua aina aika ajoin. Nyt tiedän jo kuitenkin tällä kolmenkymmenen vuoden elämänkokemuksella, että se pieni vaihtelu ei tarkoita sitä, että tarvisi vuoden välein vaihtaa sohvaa, ruokapöytää tai asuntoa, vaan sen aivan riittävän vaihtelun saa aikaan tekstiileillä, ruukkujen vaihtamisella tai taulujen ja julisteiden uusimisella tai ihan vaikka vain niiden paikkaa vaihtamalla.

Tämän yhteistyön tiimoilta sain valita Deseniolta muutamia mieleisiäni julisteita. Kuten moni teistä jo varmasti tietääkin on Desenion valikoima todella laaja, kaunis ja kattava, joten tämän yhteistyön haastavin osuus olikin osata valita ne muutamat, joista pitää kaikkein eniten. Selasimme valikoimaa ensin Alban ja sitten vielä poikaystävänkin kanssa useamman päivän, (Albaa viehättivät ihan erityisesti kaikki nämä kasviaiheiset julisteet, ja niistä erityisesti nuo kaikki kauniit kuvat kukista, yritti nuuhkia niiden tuoksua tästä tietokoneen näytöltäkin. Rakas pieni) kunnes oivalsin, ettei valintojen tarvitse olla sellaisia joista olen varma koko loppuelämäni. Voin tilata ja vaihtaa nykyisten tilalle uusia sitten jos joskus se kyllästyminen koittaa. Etenkin kun tuo Deseniolta tilaaminen on aivan järkyttävän helppoa (jos ei oteta lukuun sitä valinnanvaikeutta), edullista ja toimituskin todella ripeä. Sain omat julisteeni kauniisti pakattuna muutamassa päivässä. Erityisen helppoa tilaamisesta teki se, että sain kaiken tarvittavan yhdestä ja samasta paikasta; niin itse julisteet, kehykset kuin kiinnitystarvikkeetkin.

Päädyin lopulta näihin öljyvärimaalauksia jäljitteleviin julisteisiin. Pidän ihan erityisesti näiden värimaailmasta ja siitä, kuinka ajattomia ovat. Nyt nuo kauniit ovat roikkuneet seinällä jo reilun kuukauden ja tällä hetkellä on sellainen olo, että näihin ei voi kyllästyä. Ihan erityisesti rakastan tuota keittiössä olevaa julistetta. Se sopii väreiltään ja tunnelmaltaan tuohon tilaan ja paikkaan niin täydellisesti, että tuntuu ihan oikeasti siltä kuin sen olisi kuulunut aina olla siinä. Koko keittiö ja ruokailutila tuntuu heti ihan toiselta, jotenkin valmiimmalta, oikeammalta ja tietenkin erityisesti kauniimmalta. Ennen istuin aina tuossa tuolilla tuon seinän vieressä. Nykyään istun aina niin, että näen tuon seinän ja taulun. Ihan vain, koska se on niin järjettömän kaunis.

Työpisteen sain rakennettua kotiin vasta eilen, kun vihdoin ja viimein oli aikaa ja mahdollisuus hakea meidän vanhalle toimistolle jäänyt työpöytäni. Työpöydän yllä olevat isompi taulu on taulu on tämä ja tuo pienempi taas tämä (kaikkia julisteita saa ainakin muutamassa eri koossa). Nuo taulut siirtyivät alkuperäiseltä paikalta alkovista tuohon työpöydän päälle, ja tiedän jo nyt että noiden alla tulee olla niin hyvä tehdä töitä, On jo.

Koodilla SANNI saatte 25% alennusta kaikista julisteista nyt 10-12.4 välisenä aikana. Tarjous ei koske yhteistyö– ja handpicked– merkittyjä julisteita, eikä kehyksiä.

-Juuri äsken ovelle tuotu CocoVi:n tuotepaketti, joka sisälsi siemenien ja marjojen lisäksi mm.levykaupalla raakasuklaata ja laatikollisen luomulaatuisia pähkinäisiä valipäläpatukoita. Täydellinen ajoitus sillä meillä onkin ollut missiona lopettaa karkin (ja vaalean, ei todellakaan raaka- suklaan syönti)

-Täydelliset ginatricotin mustat farkut. Ovat pelastaneet viimeisen kuukauden aikana niin monelta asukriisiltä. Ovat ylhäältä istuvat, lahkeista leveähköt, vähän vajaamittaiset ja rispaantuneet ja niissä on tietysti korkea vyötärö.

– Rutiinit. Rakastan tehdä asioita sen kummempia suunnittelematta. Suunnitelmat tuntuvat usein itse asiassa tosi ahdistavilta. Harvoin sovin esimerkiksi treffejä ystävien kanssa etukäteen, vaan soitan ja kerron että haluaisin nähdä nyt. Enkä useinkaan suunnittele päivän kulkua juurikaan etukäteen, vaan teemme mitä kulloinkin juuri sinä päivänä mieli tekee. Mutta sen vapaan haahuilun rinnalle kaipaan myös rutiineja. Ja rakastan niitä. Iltarutiineihin kuuluu kasvojen puhdistus, joka on lähestulkoon jo riitti, sillä teen sen sellaisella pieteetillä ja hartaudella etten kovinkaan montaa muuta asiaa. Ja joka aamu teen saman 10minuutin kasvojumpan, jonka jälkeen painelen kasvojen akupisteitä noin viiden minuutin ajan.

– Terveys. Sairastin melken koko joulu- ja tammikuun, joten tuntuu aivan uskomattoman ihanalta kun on vihdoin ihan kunnossa, ja ollut sitä jo pidempään kuin kuukauden.

– Aurinko. Ei varmaan tarvi perustella mitenkään.

– Rohkeus. Että uskallan olla juuri niin paljon tai vähän kun oikeasti olen. Ainakin välillä..

– Alba, joka on yhtäkkiä alkanut pyytämään iltaisin anteeksi niitä asioita missä on toiminut väärin tai huonosti. Sellaisiakin, jotka ovat menneet minulta ohi.

– Se, että tänään on keskiviikko enkä ole menettänyt hermojani vielä kertaakaan, vaikka voin paljastaa että aika lähellä se on ollut useana aamuna kun kaikki heräämisestä päiväkotiin asti tehdään kiljumisen ja sätkimisen ja rimpuilun saattelemana (ok. Ei ihan joka aamu, ja ei oikeasti ihan kaikkea). Uhmaikä, ahh! Love u.

– Se, että saan WSOY:lta luettavaksi juuri minulle valittuja kirjoja heidän uutuuksistaan. Tänään sain käsiini J.S Monroen Löydä Minut- dekkarin, jonka pelkän takakannen lukeminen ahdisti ja pelotti. Tekisi mieli tarttua kirjaan heti, mutta kokemuksesta tiedän ettei kannata tehdä sitä ennen kuin on varma siitä, että meikäläisellä on aikuista seuraa 24h/vrk vähintään viikon kirjan lukemisen jälkeen, ja tietysti sen aikana. Nään painajaisia, alan pelätä pimeää (olen 30, ja kyllä) ja jokaista ääntä, vastaantulijoista nyt puhumattakaan.

– Ruoka. Ja erityisesti juuri äsken lounaaksi syömäni sitruunarisotto, joka oli niin hyvää että teki vähän mieli itkeä.

– Kaksi viikkoa sitten lahjaksi saatu kukkakimppu on edelleen hengissä ja voi hyvin. Eilen karsin kimpusta ne eniten pystyyn kuolleen näköiset yksilöt, ja nyt se näyttää taas ihan tuoreelta ja uudelta.

– Ystävät. Erityisen kiitollinen olo viime lauantai-illasta ja kolmen ystävyksen keskusteluista. Puhuimme mm parisuhteista ja ajattelimme kaikki aiheesta todella eri tavoin, mutta ymmärsimme silti toisiamme. Tässä muuten aihe, josta haluaisin ehdottomasti kirjottaa. Kiinnostaisiko?

– Tulevaisuus. Se, että se alkaa hiljalleen kirkastua. Niin paljon kaikkea hyvää ja ihanaa ja mielenkiintoista ja kivaa mihin haluaisin (ja tiedän voivani) ryhtyä. Erityisen hyvältä tuntuu se, että ympärillä on joukko ihmisiä, joiden kanssa tiedän voivani tehdä ihan mitä vain.

– Koti. Aina vaan. Sain ripustettua juuri taulut seinälle. Istun tässä keittiön, valkoiseksi maalatun, pöydän ääressä. Ikkunoista näen sinisen, pilvettömän taivaan. Koti on siisti. Astian- ja pyykinpesukone hurisee. Tuoreita kukkia on jokaisella ikkunalaudalla, ja viherkasvienkin määrä triplaantunut viimeisten viikkojen aikana.

– Oma aika. Juuri nyt. Tiedän, että seuraavat viisi tuntia ovat ihan vain minulle itselleni ja tälle näppäimistölle.


jacket: bik bok / polo: soaked in luxury (kaverilta  salaa lainattu…) / jeans: bik bok

Kiitollinen olo myös tyypistä, joka otti nämä kuvat. Ihan jo pelkästään siksi, että on olemassa, mutta myös siksi että pitää valokuvauksesta melkein yhtä paljon, kuin minä.

Kuvat: Rami Karhapää