_MG_6335 _MG_6011_MG_6340 _MG_6356 _MG_6362_MG_6386 _MG_6372_MG_6375 _MG_6401 _MG_6477 _MG_6447 _MG_6184_MG_6420_MG_6546 _MG_6576 _MG_6491 _MG_6654 _MG_6648 _MG_6508_MG_6641 _MG_6573 _MG_6697

Juhannus 2016, jäät mieleen ehkä kivoimpana koskaan. Olkoonkin, etten juuri muista mitä olen viimeiset kymmenen juhannusta puuhastellut. Yhden vietin New Yorkissa Yankee Stadiumilla ja jonain toisena juhannuksena Helsingissä oli neljä astetta lämmintä, mikä oli yhtä paljon kuin joulukuussa oli ollut. Siinä kaikki, mitä muistan. Aika usein ollaan kuitenkin ehkä jääty kaupunkiin, eikä olla tehty varsinaisesti mitään kovin juhannusmaista, jos tiedätte mitä tarkoitan. Ollaan herätty omasta sängystä, pyöräilty hiljaisen kaupungin halki ensin aamiaiselle, ja sitten heti perään lounaalle. Käyty ehkä uimassa, tai kietouduttu toppatakkiin. Nähty ystäviä, istuttu puistossa tai sisällä. Juotu lasillinen tai pullollinen. En ihan rehellisesti ottaen muista. Ehkä se kertoo siitä, etten ole vielä koskaan ottanut juhannusta kovin vakavasti. Mutta tästä eteenpäin ajattelin kyllä todellakin ottaa.
Sillä,
tämä kuluva viikonloppua on ollut kyllä tunnelmaltaan ihan vertaansa vailla. Jotain taikaa tässä on ollut. Tai ehkä se on vain rentoutta, vapautta ja kiitollisuutta tästä kaikesta mitä ympärillä ja omassa elämässä on. Viimeisen kuukauden aikana olemme olleet aika harvoin koko perhe samaan aikaan kotona. Meillä on pieni lapsi, kolme työtä, yhteisten lisäksi myös paljon omia harrastuksia ja ystäviä – joten sellaiselle yhteiselle ajalle on viime aikoina jäänyt aivan naurettavan harmillisen vähän aikaa. Olikin ihanaa, kun tiesi, että tulisimme kaikki olemaan yhdessä ja samassa paikassa, yhteen ja samaan aikaan pidempään kuin kaksi tuntia. Tosin – riskinsä on kyllä tällaisilla reissuillakin, joita kohtaan odotukset on nostettu pilviin, ne sellaiset kun tuppaavat aika usein rymisemään niskaan. Vaan ei haittaa – kolmessa päivässä asiat ehtivät muuttua moneen kertaan. Ja niin kuuluukin.

Vaikka viikonloppu mökillä oli melkein täydellinen (miinuspisteitä annan aivan järkyttävästä hyttysten määrästä ja siitä, että ”ehdin” uimaan vain kerran, soutelemaan en kertaakaan), niin kyllä kotiin on kuitenkin ihana palata. Eniten arvostan juuri nyt sitä, että voin mennä ulos pelkäämättä tulevani syödyksi elävältä, ja sitä että vettä voi taas hyvällä omalla tunnolla juoda kolme litraa päivässä, eikä kenenkään tarvitse sen vuoksi ajaa lähteelle ja takaisin. Niin ja sitä, ettei sängyssämme ole yhtään muurahaista. Ja ehkä ihan vähän myös sitä, ettei täällä kotona ole ketään, jota Alba vierastaisi niin, että tahtoisi istua kiinni minussa _koko_ ajan.

Samaan aikaan kuitenkin jo odotan sellaista pidempää yhteistä lomaa, jolloin voisimme taas ajaa itsemme noihin maisemiin, noiden ihmisten seuraan. Toivon, että seuraavalla kerralla olisi mukana myös ne tältä reissulta puuttuneet kolme veljeä ja kaksi siskoa puolisoineen ja lapsineen – sillä perhe, se on kyllä paras!

foodora_KR_HKI_GFT_021 foodora_KR_HKI_GFT_023 foodora_KR_HKI_GFT_026 foodora_KR_HKI_GFT_038 foodora_KR_HKI_GFT_039 foodora_KR_HKI_GFT_043 foodora_KR_HKI_GFT_046 foodora_KR_HKI_GFT_053 foodora_KR_HKI_GFT_054

Oltiin viime viikon torstaina Foodoran järjestämällä Good Food Tourilla, ja ai ai, miten hyvä ilta se olikaan – kaikilla mahdollisilla tasoilla. Mutta toisaalta, mitä muuta voi edes odottaa jos hommaan sisältyy mahtavia ihmisiä, järjettömän hyvää (japanilaista) ruokaa, viiniä ja aivan hitosti naurua – niin, eipä juuri muuta.

Aloitimme tourimme Domosta. En ollut vielä koskaan aiemmin käynyt tuolla, mutta jatkossa ehdottomasti käyn. Pieni, jotenkin todella sympaattinen paikka, joka haluaa tarjota hyvää, freesiä safkaa kohtuullisen hintaan. Ja voi pojat, ruoka olikin kyllä juuri sitä. Erityisen herkullisia olivat paikan sushit ja tonnikala-tartar. Domosta matka jatkui viereisen korttelin Kotoon. Molempien ravintoloiden takaa löytyy sama suunnittelija, joten sisustukseltaan nuo kaksi paikkaa muistuttavat todella paljon toisiaan. Mieheni äiti rakastaa Kotoa, ja ollaankin käyty siellä juhlistamassa jokaista pienintäkin merkkipäivää (voin muuten kertoa, että venäläisessä kulttuurissa on todella paljon erilaisia juhlimisen arvoisia päiviä, tuntuu että melkein viikottain ”juhlitaan” jotain). Mutta totuuden nimissä kerrottakoon, että olen ottanut tuolla aina, siis aivan joka ikinen kerta, sen saman Yakiniku- annoksen (häränfileeta ohuen ohuina viipaleina sipulin ja siitakesienin kera) , sillä se on niin kuolettavan hyvää, etten koskaan raaski tilata mitään muuta. Ehkä ensi kerralla uskallan jo kokeilla jotain muutakin. Ehkä en.

Viimeisenä etappina tourillamme oli Arkadiankadun Hoshito. Paikka taisi nousta melkein kaikkien mukana olleiden ehdottomaksi suosikiksi. Todella viihtyisä, simppelisti laitettu paikka, jossa leijaili sellaiset hyvät vibat. Ruokakin oli aivan järjettömän hyvää. Haluaisin osata kertoa, mitä kaikkea söimme ja miten ruoka oli valmistettu, koska kaikki se meille kyllä kerrottiin, mutta tiedättekö – ruoka pelkästään tuoksui niin taivaalliselle, etten todellakaan pystynyt keskittymään muuhun, kuin siihen että odotin lupaa saada syödä sen kaiken. Sen verran kuitenkin muistan, että noista paikan Nuoc Mam Chicken Wingseistä yksi seurueemme jäsenistä totesi niiden olevan paras asia, mitä hän on koskaan suuhunsa pistänyt. Se kertoo ehkä kaiken oleellisen.

Kiitos vielä kivasta illasta Foodora, ja kaikki te mukana olleet.

Näitä tällaisia lisää, kiitos.

 

Kuvat: Kasimir Raipela

_MG_5580

Luin muutama viikko sitten tämän Karoliinan postauksen, jossa mietittiin sitä, mitä ulkonäkö meistä kertoo. Kirjoittaja kertoi, että on alkanut vältellä laittautumista, sillä ei halua pinnallisia ihmisiä elämäänsä eikä siksi halua viestiä olevansa sellainen itse. Kirjoitti myös, että tokikaan vaatteista ja meikeistä tykkääminen ei ole suora yhteys pinnallisuuteen, mutta kun uusissa tuttavuuksissa se ensivaikutelma on kuitenkin niin tärkeä. Olen samaa, ja todella eri mieltä.
Ensivaikutelma on tärkeä, mutta mielestäni se vaikutelmaa syntyy kyllä ihan kaikesta muusta kuin siitä, miltä toinen näyttää. Mielestäni myöskään se, miltä näytän tai kuinka laittautunut olen ei kerro minusta mitään muuta, kuin sen miltä näytän tai kuinka laittautunut olen. Ajattelemalla sen kertovan jotain enemmän antaisin itse asiassa ulkonäölle huomattavasti enemmän arvoa, kuin sillä todellisuudessa on. Eikö se sellainen juuri ole pinnallisuutta? Yritetään pinnalla viestiä, ettei ole pinnallinen?

Voin todellakin myöntää tehneeni  aikoinani useinkin johtopäätöksiä nojaten siihen, miltä ihminen on näyttänyt. Tuntematta, tietämättä- olen ajatellut ihmisen olevan yhtä tai toista. Ehkä molempia. Ja niin usein olen huomannut, kuinka väärässä olenkaan ollut. Joskus ajattelin, että ihminen, joka tunkee päänsä täyteen toiselta lainattua tukkaa, liimauttaa ripsiinsä kuituja ja piirtää kasvoihinsa valoja ja varjoja, joita siellä ei todellisuudessa ole- on aivan takuulla jotenkin epävarma. Tyytymätön itseensä. Peittää ulkokuorellaan sitä, ettei tiedä kuka on. Mutta kuinka väärässä olinkaan. Tapasin muutama vuosi sitten tällaisen ihmisen, josta olin aiemmin ajatellut sellaisia ei niin mairittelevia asioita, koska laittautuneisuus. Tämä tyyppi osoittautuikin yhdeksi hauskimmaksi, aidoimmaksi ja itsensä kanssa varsin sinut olevaksi tyypiksi – joka vain tykkää tuuheista hiuksista, pitkistä ripsistä ja meikkaamisesta. Siinä kaikki.
Tietysti on toisenlaisiakin tapauksia. Aina on, aivan kaikessa ja kaikkialla. Miksi niputtaisimme tai yleistäisimme asioita sellaisiksi unirversaaleiksi yleisisiksi totuuksiksi kun ei niitä sellaisia ole olemassakaan.

_MG_5581

Kyllähän ulkonäöllä voi tietysti viestiä jotain. Se kuinka siistiltä tai laitetulta näyttää voi tietysti kertoa jotain mielenkiinnon kohteista, mausta tai vaikkapa siitä mihin haluaa aikaansa käyttää. Mutta samalla se voi kuitenkin olla kertomatta yhtään mitään. Kukaan meistä ei näytä aina samalta. Voi olla, että tapaan jonkun ihmisen ensimmäisen kerran kasvot meikittöminä, tukka likaisena ja pyjamassa. Hän saattaa ajatella minusta eri tavalla, kuin ihminen joka tapaa minut silloin kun olen laittautunut; valinnut vaatteeni huolella, laittanut hiukseni ja sutinut kasvoihini muutakin kuin huulirasvan. Aivan takuulla meistä moni myös käyttäytyy vähän toisella tavalla riippuen siitä miltä näytämme. Tai sitten ei.

Joku ihminen saattaa taas kohdata minut ensimmäisen kerran silloin, kun olen juuri riidellyt/saanut huonoja uutisia/itkeyt silmät päästäni. Tämä ihminen saa minusta hyvin todennäköisesti toisenlaisen käsityksen, kuin se joka tapaa minut nauravaisena ja hyväntuulisena. Silmät kirkkaina. Tai sitten ei.

_MG_5567

Itse en useinkaan uuden ihmisen tavattuani edes muista miltä tämä oikeasti näytti. Mutta muistan kyllä miltä minusta tämän seurassa tuntui, millaisen tunnejäljen hän jätti. On ihmisiä, joiden seurasta tulee heti hyvä olo ja sitten niitä sellaisia joiden seurasta ei. Ehkä se kuinka kohtaamme toisen ihmisen, kuinka otamme tämän huomioon ja mitä saamme muut ihmiset seurassamme tuntemaan on aina vakio, huolimatta siitä minkä näköisenä tai tuulisena heidät kohtaamme?

Olen huomannut, että aika usein se ensivaikutelma on ollut oikeassa, se tunne, jonka olen ihmisestä saanut on ollut yleensä totta. Mutta poikkeuksiakin on, todella räikeitäkin poikkeuksia. Ujo ihminen on saattanut ensitapaamisella vaikuttaa vain ylimieliseltä, itsevarma tyyppi taas hiljaiselta, sillä tällä ei ole ollut tarvetta nostaa itseään framille koko ajan, epävarmaa tyyppiä saattaa erehtyä pitämään ensitapaamisella ihan jonain muuna. Ja niinhän me toisaalta kaikki olemmekin, aina jotain muutakin kuin sitä, miltä ensiksi saattaa vaikuttaa. Meissä jokaisessa on niin monta tasoa ja kerrosta, eikä kokonaisuus voi mitenkään välittyä yhden, kahden tai välttämättä edes viiden kohtaamisen perusteella.  Ei siis anneta ensivaikutelman tai ulkonäön määrittää liikaa sitä, millaisina ihmisiä pidämme tai kuinka heistä ajattelemme. Eihän? Ei annetta pinnalle sen suurempaa arvoa kuin sillä todellisuudessa on- ei juuri mitään.

_MG_5496_MG_5508_MG_5524

En ole ihan varma kuinka fiiliksissä omista hiuksistaan on ok olla, mutta voisin kuvitella että nyt mennään siinä ookoon äärirajoilla. Kävin parturissa edellisen kerran marraskuussa ja kertaakaan näiden kuuden kuukauden aikana ei ole ollut olo, että tälle tukalle pitäisi tehdä jotain. Eikä ollut oikeastaan nytkään, latvat alkoivat vaan muistuttaa enemmän heinää kuin hiusta ja niille oli tehtävä jotain. Siinä saksimisen lomassa Sofi (kampaajaihastukseni numero 1. Folk Helsinki: stä) veteli vapaalla kädellä hiusteni sekaan muutaman vaalean raidan, teki Wella Gloss- kiiltokäsittelyn, pesupaikalla Olaplexin ja taitteli vielä lopuksi hiuksiini sellaiset laineet etten ole hennonut pestä hiuksiani sen koommin.

Sanoin tämän saman viimeksikin Sofin penkistä noustessani, ja sanon tämän nytkin : en muista, että olisin vielä koskaan ollut näin tyytyväinen hiuksiini. Pidän siitä, etteivät nämä uudetkaan hiukset tee itsestään numeroa. Vielä kukaan ei ole sanonut, että hei no nyt oot kyllä käyny kampaajalla, mutta kuitenkin viisi (5 !!) eri ihmisistä on sunnuntain jälkeen kehunut tukkani näyttävän ihan erityisen hyvältä. Ja siinä Sofi onkin kyllä ihan omiaan, taikomaan pienillä muutoksilla huomattavan suuren eron. Fiilikseen ainakin. Keittää myös älyttömän hyvää kahvia ja kertoo hyviä juttuja.

_MG_5498 _MG_5507

Suosittelen, niin lämpimästi kuin osaan. Mutta sen ehkä nämä kaikki postauksen viisi kuvaakin kertovat. Ajattelin ensin, että laittaisin yhden. Sitten ajattelin, että laitan kaksi. Yhtäkkiä niitä kuvia olikin tässä 12. Uskokaa pois, että näihin viiteenkin karsiminen oli työn takana.