En ole varma onko näin ollut aina, mutta ihan viimeistään Alban syntymän jälkeen musta on tullut ihan kreisi aamujen rakastaja. Aamut ovat suorastaan ylivertaisia kaikkiin muihin vuorokaudenaikoihin verrattuna. Aamulla koko päivän suunta on vielä auki ja aivan melkein kaikki on mahdollista. Aina aamuisin tunnen itseni ihan erityisen onnelliseksi, kiitolliseksi, hyvinvoivaksi ja levänneeksi. Sen vuoksi esimerkiksi treenaan oikeastaan vain aamuisin. Pakkaan illalla salikamat valmiiksi kassiin eteisen lattialle, laskostan treenivaatteet sohvalle, niin että voin vaan pujahtaa niihin heti hampaiden harjaamisen jälkeen aamulla ensimmäisenä. Lenkkarit jalkaan, kassi olalle ja pientä evästä 500 metrin kävelymatkalle. Harjoitellessa fiilis on hyvä ja positiivinen, energinenkin koska 9 tunnin yöunien jälkeen sitä virtaa ei ole ehtinyt vielä kuluttaa mihinkään. Salilla, jossa käyn ei lisäkseni kukaan muu ilmeisesti pidä treenamista ennen kello seitsemää juuri minään, sillä saan treenata lähes poikkeuksetta salilla yksin, maksimissaan kaksin tai kolmin. Se on ihanan vapauttavaa, uskaltaa häslätä ja hosua kun kukaan ei ole naureskelemassa (todellisuudessahan kukaan ei todellakaan edes nauraisi, sillä salillakin meistä jokaisella on liian kiire miettiä, miltä me muiden silmissä näytämme ettemme edes huomaa muita). Aamun treenien jälkeen päivän suunta on valittu, ja voin tässä nyt paljastaa että aika usein ne päivät, jotka aloitan salilla muodostuvat paremmiksi kuin ne päivät, jolloin vanun ensin sängyllä ja sitten vielä sohvalla yöpukeissa vielä kahdeltatoista päivällä.

Huomaan myös, että jos olen sopinut tapaamisia heti aamulle, niin en koskaan edes mieti jaksaisinko tai huvittaisiko sittenkään mennä. Mutta, mietin niin itse asiassa aika useinkin silloin, jos tapaaminen tai meno on sovittu iltapäivälle, tai vaikka heti työpäivän päätteeksi. Päätä saattaa särkeä, olo voi olla  jo päivän menemisistä väsynyt tai päivän aikana on voinut sattua jotain, jonka vuoksi olo ei ole enää niin voittamaton kuin se vielä aamulla oli.
Siksi kai rakastan näitä sunnuntai-päiviä ihan erityisesti, tuntuvat yhdeltä pitkältä, kauniilta aamulta. Vähän niin kuin nämä viimeiset kuluneet kolme viikkoakin.

Aurinkoa sunnuntaihin,

Olen täälläkin muutamaan otteeseen maininnut tietyistä asioista, joita toivoisin tämän kuluvan vuoden aikana oppivani ja omaksuvani. Yksi kantavista teemoista on ihan noin niinku yleisesti ja yksinkertaisesti ollut voida paremmin. Se on tarkoittanut sitä, että olen kysynyt ja kertonut, kuullut ja tullut kuulluksi. Miettinyt mitkä todella ovat niitä asioita, joista nautin ja voimaannun, mitkä taas eivät. Mitä haluan ja kuinka niitä tavoittelen. Olen yrittänyt armollisesti kohdata omia heikkouksiani, ja miettiä voisinko niille tehdä muutakin kuin hyväksyä. Olen opetellut pyytämään apua, kun sitä tarvin ja sanomaan ei, kun siltä tuntuu. Tuo kaikki on tuottanut tulosta, ja tuntuu että olen huomattavan paljon lähempänä sitä tavoiteltua tasapainoa ja hyvää oloa, kuin vaikkapa vielä kolme kuukautta sitten.

Mutta..

Olen viime aikoina käynyt jatkuvasti ihan kunnon kierroksilla. Aivot hyrräävät koko ajan, eikä päässä ole ollut hiljaista ikuisuuteen. Iltaisin on hankala nukahtaa ja päivisin on vaikea keskittyä asioihin- häsellän kymmentä asiaa samaan aikaan, keskittymättä niistä yhteenkään kovin intensiivisesti. Sellainen yli-virittinyt olo, tiedättekö? Jostain syystä en ole osannut enää oikeasti rentoutua. Antaa vain olla, ja mennä.

Viime perjantaille olin varannut ajan hierojalle, ja siellä hierojani Hannun pöydällä makoillessani koin ahaa- elämyksen; ei kai voi edes kuvitella tuntevansa oloaan erityisen rennoksi tai rentoutuneeksi, jos koko kroppa on jumissa ja jännittynyt aina takareisistä kallonpohjaan asti. Viimeiset kaksi vuotta olen kantanut mukanani lähes kaikkialle, ensin pientä ja nyt jo vähän isompaa elämää. Olen kyhjöttänyt sohvan nurkassa koneella ja puhelimella, olen unohtanut liikkua ja vielä useammin venytellä, olen istunut sängyn laidalla hartiat lysyssä tunteja ja tunteja ruokkimassa tuota pientä. Ei ihme, ettei päässä veri kierrä ja hartiat ovat niin jumissa että tuon tuosta huimaa. Hieroja- Hannun mukaan tulin hierottavaksi yhdennellätoista hetkellä, oli kuitenkin toiveikas että saadaan minusta vielä tyyppi jonka hartiat ovat pehmeät, eivätkä kasva kiinni korvissa.

Olen luottavainen itsekin,
Tuntui paremmalta jo heti tuon ensimmäisen, hellävaraisen (kiroilin silti kivusta useammin,kuin ehdin edes laskea) käsittelyn jälkeen.

rennompaa minua ja kroppaa kohti,

Vaikka ympärillämme olisi ihmisiä, joista välitämme niin että sydämeen koskee, ei kuitenkaan anneta sen olla asia, joka saa meidät unohtamaan itsemme.

Tai älä, jos et haluu.

En ehkä ole vielä muistanut täällä mainita, mutta blogiin ilmestyvistä uusista postauksista pysyy ehkä parhaiten kärryillä seuraamalla blogin Facebook- sivua.
Facebookin päivitän aina uusimmat postaukset ja aina toisinaan myös muita sellaisia pieniä huomioita tai hetkiä, joista ei ihan saisi kuitenkaan postausta aikaiseksi, mutta jonka kuitenkin haluaa muiden kanssa jakaa. Kuvaa napauttamalla pääset perille.


Tai lisäämällä blogin suosikkeihinsa bloglovinissa. Tuonne päivittyy aina automaattisesti uudet postaukset, siellä postauksista voi tykätä tai olla tykkäämättä, tai vaikka tallentaa postaukset suosikkeihinsa, jolloin niihin on halutessaan helppo palata. Lisäksi tuolta on ihan järjettömän helppoa löytää uusia, inspiroivia blogeja. Suosittelen lämmöllä kokeilemaan, jos et jo ole.

Kuvaa napauttamalla perille.

Näyttökuva 2016-04-04 kello 12.50.12

Instagramista mut löytää nimimerkillä sannitrishin . Päivitän sitä aika ahkerasti ja sinne päätyy kaikki se, mikä ei päädy minnekään muualle. Pyrin pitämään tämän blogin ja Instagrami- tilini sillain vähän erillään toisistaan, etten lataisi samaa sisältöä molempiin kanaviin. Useimmiten onnistuu, toisinaan ei. Täältä löydät kuvia reissuilta, kukista, aamu- ja iltapäiväkahveista, kaikkein rakkaimmista, uusista tuttavuuksista, asuista, ruoista ja hyvistä naamapäivistä. Ainiin ja maisemista ja kauniista rakennuksista, Kurvista ja kauempaa.

Snapchatistakin mut löytää, nimimerkki tuo samainen sannitrishin. Sitä päivittelen toisinaan ihan maaninsesti, toisinaan saatan pitää viikonkin hiljaiseloa. Käytän kyllä snäppiä päivittäin, ja mulla on siellä privaviestien puolella jatkuvasti ihan mielettömiä keskusteluja niin ystävien kuin mulle ihan uusienkin ihmisten kanssa. Koukuttavin applikaatio mun puhelimessa just nyt.

Nyt olis aika ihanaa, jos te jakaisitte niin teidän omat, kuin ne teidän suosikkitilinnekin tuolla kommenttiboksissa.

pst. mun korvia punottaa ja polttelee nyt niin paljon, että pelkään niiden tippuvan ihan just. Ihan ei vielä suju rutiinilla tällainen itsensä mainostaminen.

Uskoisin, että te kaikki blogiani tai instagramiani pidempään seuranneet olette jo huomanneet, että käytän jatkuvasti samoja vaatteita. En välttämättä useinkaan tismalleen samaa asua kahdesti, mutta samoja elementtejä kuitenkin. Olenkin täällä joskus ohimennen maininnut vaatekaapin karsimisesta ja projektista, jonka viime keväänä tein. Tuolloin myin kirpparilla ainakin 3/4 osan kaikista omistamistani vaatteista, kengistä ja asusteista. Sulloin surutta säkkeihin kaikki ne vaatteet, joiden kohdalla en tuntenut mitään. Kuulostaa ehkä koomiselta, mutta ei oikeasti ole. Jäljelle jäivät vain ne sellaiset kappaleet, joita ja joista ihan oikeasti todella, todella pidin- ne sellaiset, joiden sisässä tuntui hyvältä.
Tuolloin kaappini jäi ehkä noin 50 vaatetta. Niitä olen karsinut vielä entisestään tämän vuoden aikana, enkä ole juurikaan ostanut tilalle uutta. Veikkaisin, että minulla on tällä hetkellä vaatehuoneessani maksimissaan 30 vaatetta + takit. Tuohon määrään sisältyy siis kaikki. Housut, hameet, mekot, shortsit ja paidat. (Urheilu- ja kotivaatteita en tosin tähän määrään ole laskenut).
Pukeutuminen tuntui alkuun aivan järkyttävän ihanalta ja helpolta. Kun kaapissa oli vain huippuihania juttuja, ja ne kaikki sopivat toisiinsa oli vaatteiden valitseminen ihan naurettavan helppoa. Mutta nyt ymmärrän, että pukeutuminen tuolloin tuntui niin helpolta osaksi siksi, että olin tuolloin vielä lapsen kanssa kotona ja kuutena päivänä viikossa pukeuduin juoksutrikoisiin ja collegepaitoihin. Sille yhdelle viikon päivistä oli helppo keksiä kaapista puettavaa, eikä vaatteisiin todellakaan ehtinyt kyllästymään, kun niitä näki ja puki niin harvoin.

Nykyään tilanne on kuitenkin kääntynyt toisinpäin ja pukeudun niihin juoksutrikoihin enää yhtenä päivänä viikosta kuuden sijaan, ja silloinkin yleensä jossain vaiheessa päivää vaihdan päälle jotain skarpimpaa. Vaatehuoneen sisältö on alkanut vähän kyllästyttää, ja pukeutuminen tökkiä kun tuntuu ettei enää vaan ole mahdollista keksiä uusia yhdistelmiä niistä olemassa olevista kappaleista. Mielikuvitus on käytetty jo loppuun. Tuntuu, että kaikki mahdolliset yhdistelmät on jo kokeiltu läpi ja pukeutumisesta on tullut vähän tylsää. Helppoa, mutta vähän kuivakkaa puuhaa.

Toisaalta sitten taas, en edes muista milloin viimeksi olisin kärsinyt sellaisesta kunnon asukriisistä. Se vaivasi minua ennen tätä projektia ihan alvariinsa. Pidän myös ihan älyttömästi siitä tunteesta ja tiedosta, ettei kaapistani löydy mitään ylimääräistä. Tiedän ja muistan jokaisen vaatekappaleen, enkä todellakaan voisi yllättäen löytää vaatehuoneestani jotain, jonka olemassaolon olisin päässyt unohtamaan. Ehei. Muistan jokaisen vaatteen ihan piinallisen tarkasti. Tiedän miltä kaikki ne huoneet vaatteet tuntuvat ja näyttävät, ja sen miltä minusta niissä tuntuu. Ja siksi kai pukeutuminen onkin nykyään niin helppoa. Ei  ole satoja vaihtehtoja, on vain muutamia ja kaikki niistä aivan kivoja. Mutta näköjään se kivakin voi alkaa vähän tökkiä, kun sitä samaa toistaa päivästä toiseen.
En tuskin jatkossakaan tule kasvattamaan vaatekaappiani määrällisesti, mutta nyt on ehkä taas aika luopua vanhasta, jotta on tilaa jollekin uudelle. Enkä tarkoita sitä, että laittaisin kaiken kerralla uusiksi. Koko pakkaa saa helposti piristettyä ihan muutamalla vaatteella, jo pelkillä uusilla asusteilla tekee paljon. Sitä paitsi kohta on kesä, enkä edes ole käyttänyt aivan kaikkia mekkoja ja hameitani koko talvea housujen kaverina.

Suosittelen ja vähän kehotankin kaikkia kokeilemaan tuota karsimista, mutta saa olla myös vähän maltillisempi kuin minä. Oli siinäkin puolensa, kun housuja oli enemmän kuin neljät.

 

Tämänkin kuvissa näkyvän asun jokainen vaatekappale on näkynyt täällä blogissa jo aiemmin, moni useammin kuin kerran.  Näistä mikään ei kuitenkaan vielä kyllästytä, ei yhdessä eikä erikseen.