Aamulla nousin poikkeuksellisesti jo ennen seitsemää, kun Alba ja Roma jäivät vielä nukkumaan. Tuntia myöhemmin heidän herätessään olin jo käynyt suihkussa, laittautunut valmiiksi päivää varten, keittänyt puurot ja kahvit, kattanut aamiaisen pöytään ja sytyttänyt aivan jokaisen tämän talouden kynttilöistä. Yleensä aamut meillä ei  ole ollenkaan näin rauhallisia. Useimmiten sitä vaan yrittää itse saada vaatteet edes joten kuten päälleen, tukan kammattua ja suuhunsa jotain samalla kun laittaa Alballe aamiaista tai toimii sellaisena yleisenä viihdekeskuksena. Tänään oli kuitenkin ihan harvinaisen hyvä aamu, jota seurasi kyllä ihan harvinaisen hyvä päiväkin.

Aamiaisen jälkeen jotenkin kuvittelin, että mulla olisi jo kiire. Olin kuitenkin sekoillut aikataulujen kanssa ja olinkin keskustassa odottelemassa tapaamisen alkamista reilu tunnin etuajassa. Odotellessa oli hyvä syy kierrellä muutamat kaupat läpi. En edes muista milloin viimeksi olisin kierrellyt kaupoissa katselemassa itselleni jotain. Oli kivaa, menen uudestaankin. Ehkä jo heti huomenna.

imageimage

Tulin kotiin sopivasti päiväuniaikaan, ja nukuttiinkin Alban kanssa molemmat sellaiset mukavat muutaman tunnin unet. Parin vuoden takainen minäni nukkui päiväunet oikeastaan ihan joka ikinen päivä, nykyinen ei tee sitä juuri koskaan. Päiväunet vaikuttavat muhun yleensä kahdella tavalla; väsyttävästi ja ärsyttävästi. Siinä ihan riittävästi syitä sille miksi en enää nuku päivisin. Tänään ei kuitenkaan käynyt kumpaakaan, vaan olo oli ihmeen levännyt ja hyväntuulinen. Nukun päivällä ehkä joskus toistekin. En kuitenkaan vielä huomenna.

Iltapäivällä käytiin piipahtamassa aivan pakahduttavan ihanan Mini at Tikaun avajaisissa. Tikau tosin on ollut kyllä tuossa Korkeavuorenkadulla jo pidempään, mutta nyt myymälän yhteyteen on avattu tuo vastuullisia lastenvaatteita, – asusteita ja leluja tarjoava lastenliike. Hengästyttää vieläkin kun ajattelin kaikkia niitä kauniita asioita, jotka jäivät sinne liikkeeseen vaikka minä lähdin. Teen Tikausta vielä ihan oman postauksensa sillä sen koko konsepti on niin hieno että se ansaitsee ehdottomasti tulla esitellyksi.


image

Mummo ja Pappa tulivat hakemaan Alban tuolta avajaisista illaksi heille ja minä jäin tyhjien lastenvaunujen kanssa vielä kaupungille kiertelemään. Satoi kaatamalla vettä ja olin pakannut vaunut ihan umpeen, vetänyt kuomun tiukasti kiinni istuimen jalkaosaan asti ja paketoinut koko komeuden vielä tiukasti sadesuojaan, ilmaläpät tietysti myös visusti suljettuina. Ratikasta pois jäädessäni minulle tultiin sanomaan, että tajuankohan että lapsi kyllä tukehtuu tuonne vaunuihin kun mistään ei mene sisälle raitista ilmaa. No aivan niin, takuulla siellä olisi kyllä aika tukalat oltavat mutta kun tyhjiä vaunuja minä tässä vain lykin. Nolotti ajatella että kuinkahan moni muu oli katsellut noita vaunuja ja ajatellut samaa kuin tuo rouva. Teki mieli nousta takaisin sinne ratikkaan ja kertoa kaikille, ettei siellä vaunuissa ole kukaan.

image

Nyt oon naputellut muutaman työjutun tässä valmiiksi ja seuraavaksi ajattelin tarttua tuohon Jemenin Aamuun, edellisestä loppuun asti luetusta kirjasta on kulunut ihan luvattoman pitkä aika. Vanha minäni, se sama joka nukkui päiväunet aina kun mahdollista, luki suunnilleen kaksi kirjaa viikossa. Nyt tuohon samaan määrään päästään ehkä vuodessa ja se on kyllä sääli.

// kirjoitin tekstin valmiiksi aiemmin illalla, mutta en ehtinyt julkaista sitä ennen Alban kotiintuloa ja iltapuuhia. Kahden tunnin nukutusseremonian jälkeen tuo pieni vihdoin nukkuu ja saan tämän mestariteoksen teille asti. Kuukauden mittaisen blogihistoriani laadukkaimmat kuvat on aivan saletisti nyt tässä. Nauttikaa.

IMG_3739

 

Tässä flouncen jutussa jo vähän sivuttiinkin aihetta, mutta voisin sanoa tästä vielä vähän lisää. Ennen Alban syntymää ajattelin että tulisin olemaan tosi tarkka lapsen pukeutumisen suhteen, ja nauttisin siitä samaan tapaan kuin itseni pukemisesta. Ostinkin Alballe aika reilusti vaatteita odotusaikana (joista ehkä 1/3 ehti päälle asti ennen kuin kävivät liian pieniksi). Ja ensimmäiset kuukaudet olinkin aika tarkka. Väreistä ainakin. Puin Alballe vain harmaata, beigeä ja valkoista. Roman äiti on kuitenkin alusta asti ollut vähintäänkin innokas pukemaan Albaa, itse hankkimillaan  tai ompelemillaan vaatteilla tietysti. Ja kuten ehkä kuvitella saattaa niin meidän näkemykset aivan hieman eroavat toisistaan. Siinä missä minä pidän yksinkertaisuudesta, selkeistä linjoista ja suht. maanläheisistä väreistä, rakastaa anoppini röyhelöitä, strasseja ja kimalletta, vaaleanpunaisena ja violettina etenkin.

 

Alkuun sain melkein puistatuksia kaikesta siitä Alballe hankitusta kräästästä. Mietin kuinka turhaa on ostaa vaatteita jotka jäävät sitten vain rekille roikkumaan sillä minähän en noita lapselleni pukisi. No, en juuri pukenutkaan. Mutta Roma, babusha, dedushka ja babushka Nina pukivat. Toisinaan oli vähän nieleskelemistä kun tuo aamulla mun mielestä nätisti pukemani lapsi olikin yltäpäältä hörselöissä ja glitterissä mummon luota kotiin tullessaan. Mutta siihen tottui. Nykyään mulle ei ole juurikaan väliä sillä, mitä Alballa on päällään. Kunhan ei palellu tai läkähdy. Spesiaalimpia tilanteita varten haluan kuitenkin pukea Alban aina vähän nätimmin, ihan samaan tapaan kuin itsenikin. En kuitenkaan ole varsinaisesti mitenkään erityisesti satsannut Alban vaatevarastoon. Teen hankintani yleensä ihan noista ketjuliikkeistä tai kirppareilta, ja ostan oikeastaan vain tarpeeseen. Tuollaisen vilkkaan 1-vuotiaan meininki on tällä hetkellä sellaista, että syödessä ruoat päätyvät melkein todennäköisemmin rinnuksille kuin suuhun, ja vaatteet menevät vaihtoon parikin kertaa päivässä. Ainakaan toistaiseksi en ole nähnyt kovin järkeväksi panostaa muuhun kuin vaatteiden pesunkestävyyteen ja mukavuuteen.

 

Voi hyvinkin olla, että ääni kellossa muuttuu sitten, kun Alba kasvaa isommaksi eivätkä vaatteet enää jääkään heti kuukauden käytön jälkeen pieniksi.

Millaisia lasten pukijoita te olette tai olisitte?

 

Processed with VSCOcam with c1 preset

Olen kärsinyt huonosta, suorastaan surkeasta, itsetunnosta oikeastaan niin kauan kun jaksan muistaa. Syystä tai toisesta olen aina ajatellut olevani ihan perustavanlaatuisella tavalla jotenkin reppanampi kuin muut. Olen vertaillut itseäni muihin ja tahtomattanikin kiinnittänyt huomioni lähinnä niihin asioihin, joita minulta puuttuu sen sijaan, että keskittyisin siihen hyvään, mitä minulla jo on. Ja niinhän se menee, että ne asiat joihin huomiosi kiinnität kasvavat elämässäsi. Kohta et muuta näekään kuin niitä epäkohtia. Se jos mikä on aika surullista.
Kehuja saadessani kuulin ne, mutta en uskonut niitä, ne kimpoilivat minusta kuin rasva kuumalta pannulta. Ajattelin, ettei kehujen antaja nyt vaan vielä tunne minua tarpeeksi hyvin, jotta tietäisi kuinka pieni oikeasti olen.

Sitten tapahtui jotain. Aika paljonkin itse asiassa. Tein rohkeita päätöksiä ja tein raukkamaisia päätöksiä Kaikista tekemisistäni en ole erityisen ylpeä, mutta silti en vaihtaisi kokemuksistani pois yhtäkään. Sillä kaiken kokemani vuoksi olen tänään se tyyppi, joka suhtautuu itseensä jo melko armollisesti. Osaan nähdä itsessäni jo ihan hirmu paljon hyvää ja arvokasta. Ja se tuntuu aika sairaan kivalta. Tiedostan toki edelleen omat vikani ja puutteeni, mutta en enää näe itseäni niiden kautta, niiden kokoisena. Nykyään ajattelen, että vaikken olisikaan kaikissa tilanteissa (siis missään tilanteissa) se rennoin ja letkein, niin se ei tarkoita ettenkö silti olisi ihan kiva tyyppi.


Sitä samaa armollisuutta, millä ihminen katselee itseään, soveltaa myös muihin asioihin ympärillään. Se, jos mikä on tuntunut valtavan hienolta. On ollut aika raskasta olla tyyppi, joka näkee ympärillään olevissa ihmisissä ja vallitsevissa olosuhteissa lähinnä ongelmia ja puutteita. Hassua miten voikaan sama elämä, samat ihmiset ja sama ympäristö tuntua niin täysin erilaisilta. Yhtäkkiä näkeekin maailmassa huikean paljon erilaisia sävyjä ja vivahteita niiden entisten mustan, valkoisen ja harmaan sijaan.

Yhä on pitkä matka sinne mihin olen menossa, mutta nyt tuntuu että näen jo tien, tiedän mitä kohti kävellä. Nautiskelen ihan jo tästä matkastakin.

pst. kaikki postauksen kuvat ovat sellaisia jotka eivät todellakaan ole niitä omia lemppareitani, oikeastaan päinvastoin. Vika ei  siis todellakaan ole kuvaajassa ( Janita on  paras) , vaan ihan tuossa kuvattavassa. Mutta yritän nyt soveltaa sitä armollisuutta löyhästi tähänkin, ei se oo aina niin justiinsa kato.

IMG_3518IMG_3516IMG_3514IMG_3519

 

– yhtenäiset yöunet

-aamukahvi ja valmiiksi pöytään katettu aamiainen
(sisälsi mm.paistettuja nakkeja, ettei turhan fancyksi menis…. )

-vapaa- JA palkkapäivä

-oltiin liikenteessä jo ennen kello kymmentä aamulla

-kuulin, että mulla on neljä viikkoa pitämättömiä lomia. Siis viikkoja. Neljä. 4.
(tästä kuulin kyllä oikeasti jo viime viikolla)

-kävin antamassa yhden haastattelun ja jutun tekijä oli älyttömän hyvä tyyppi!

-päiväkahvi, jota tässä just parhaillani nautin.

-uusi toimivampi järjestys olohuoneessa

-siisti koti

-hyvä iho- , tukka- ja kulmakarvapäivä

-Alba on ollut taas oman hyväntuulinen itsensä osoitettuaan kaksi päivää mieltään siitä kuinka saatoimme hyljätä hänet kahdeksi kokonaiseksi päiväksi babushkan hoiviin.

-kaupungilla kaikessa rauhassa nautittu sushilounas

-tuoreet kukat maljakossa

-kello on vasta vähän yli neljä !

-sanoinko jo kahvin? Kahvi.

IMG_3517IMG_3515

 

Miltä sinun päivän positiiviset- listasi näyttää? Jaa se tuonne kommenttiboksiin ja annetaan hyvän mielen kiertää.

 

pst. Kävin viime viikolla juttelemassa Flouncen päätoimittaja Elinä Hyvölän kanssa mm.äitiydestä ja tyylistä. Juttu on ulkona nyt ja sen voi halutessaan käydä lukemassa täältä .