Olen yrittänyt kirjoittaa tätä tekstiä jo aika monta viikkoa.
Kirjoittanut.
Pyyhkinyt kaiken.
Ja aloittanut taas alusta.
Ajatellut, että ehkä jos en vain koskaan sano asiasta mitään se ei ole ihan niin todellista.

Nyt tuntuu kuitenkin, että tämä on pakko sanoa.
Sanottava, jotta saan olla rauhassa asian kanssa.
En oikeastaan ole valmis, vielä vähemmän halukas, julkaisemaan tätä tekstiä.
Mutta teen sen silti.

En halua herätä enää yhteenkään aamuun, niin että saan taas eteeni yhden
”oletteko eronneet?” kysymyksen.
Sitä on kyselty minulta nyt aika tarkalleen vuoden melkein joka ikinen päivä.
Se on aika pitkä aika.
Huomattavasti pidempi kuin se aika, minkä me itse olemme eroa miettineet.

Mutta.

Kyllä.
Me olemme eronneet.

Eropäätös on tehty itse asiassa jo helmikuussa.
Sen jälkeen meni kuitenkin monta kuukautta niin ettei mikään oikeastaan muuttunut.
Asuimme vielä muutaman kuukauden yhdessä,
ja jatkoimme elämää ihan samaan tapaan kuin ennen eroakin.
Erilleen muuttamisen jälkeenkin teimme yhdessä asioita ja soittelimme toisillemme iltaisin.
Kumpikaan meistä ei ollut vielä valmis siihen, että mikään muuttuisi.

Se oli kuitenkin vain vääjäämättömän pitkittämistä.

Nyt tämä viimeinen reilu kuukausi on ollut ihan konkreettista erossa oloa.
Emme ole enää nähneet, emmekä juuri edes puhuneet.
Toisesta luopuminen on tehnyt niin kipeää.
Tällaiseen kipuun en todellakaan ollut varautunut.
Aamuisin ja päivisin tunnen itseni vahvaksi ja toiveikkaaksi, onnelliseksikin usein.
Mutta usein sillä samalla sekunnilla, kun lapsi nukahtaa –
suru hyökyy päälle niin vimmaisella voimalla,
että usein vain makaan sängyssä ja puristan kaksin käsin patjan reunoja,
jotta en putoaisi.

Illat ovat olleet lähes poikkeuksetta sellaisia,
 että itken niin pitkään kunnes nukahdan.
Usein kaksi, joskus kolmekin tuntia.
Ja silloin ainoa ihminen kenen kanssa haluaisin puhua,
on se, jonka kanssa en voi puhua.

En muista, että olisin koskaan tuntenut näin voimakasta surua.
Mutta lohdullista tässä on se, että tunnen nimenomaan pelkästään puhdasta surua.
En ole ollenkaan ahdistunut, toivoton tai alakuloinen.
Ainoastaan surullinen, ja sekin on aikatauluttanut itsensä elämääni juuri sellaisiin hetkiin,
kun minulla on aikaa, tilaa ja mahdollisuus surra.

Suru on jotenkin paljon suoraviivaisempi tunne, kuin esimerkiksi ahdistus.
Ahdistus valtaa alaa, ja täyttää koko mielen.
Ahdistuksen rinnalla on vaikea pitää yllä mitään muita tunteita,
se hukuttaa kaiken alleen ja kääri ne mähmäiseen huntuunsa.
Surun rinnalla taas on helppoa kuljettaa myös muita tunteita; iloa ja toivoa.
Onneakin.

Olen tuntenut juuri niin paljon tai vähän, kuin miltä on kulloinkin tuntunut.
En ole yrittänyt pitää itseäni kiireisenä.
En ole yrittänyt hukuttaa ajatuksia tai tunteita tekemiseen.
En ole esittänyt, että kaikki on hyvin.
Koska kaikki ei ole hyvin.
Mutta kaikki ei ole myöskään huonosti.

Usein viimeistään pahimman surun kouristuksen
(hullua muuten kuinka kehollinen tunne suru on.
Ihan kuin valtava koura puristaisi koko rintakehää pieneen myttyyn.
Keuhkot kutistuvat pienen omenan kokoisiksi, eikä ilma kulje vaikka sitä kuinka haukkoisi.
Samaan aikaan vatsasta tuulee läpi)

hellitettyä olen voinut ajatella, kuinka mahtavaa on että olen saanut tuntea niin suurta rakkautta ja intohimoa,
jakaa elämääni sellaisen ihmisen kanssa, jonka menettäminen sattuu näin saatanasti.
Anteeksi.
Mutta mikään muu sana ei nyt ole riittävä.

Nyt kun on uskaltanut pysähtyä kaikkien tunteidensa äärelle,
kun on uskaltanut antautua surulle,
puhua siitä,
näyttää sen,
olla sen kanssa-
kaikki muutkin tunteet ovat voimistuneet.
Ne hyvätkin.
Ilo on jotenkin puhtaampaa,
toivo kirkkaampaa.

Tuntuu, että energia virtaa vapaasti, missään ei ole patoja.
Ja se tuntuu ihan hirveän hyvältä.

Kyllä tämä vielä tästä.
Tiedän, ettei ihan vielä.
Ei ehkä vielä pitkään aikaan,
mutta joskus.

Juuri nyt ajattelen usein näitä Eeva Kilven sanoja:

”Jokainen hetki luo välille aikaa,
joka on ainoa parantaja,
ja jokainen hetki voi tuoda uuden mahdollisuuden,
joka muuttaa kaiken.”

Lohdullista.
Yksinkertaista,
ja niin totta.

Vain muutama viikko sitten olin kirjoittanut puhelimen muistiin näin:

”Haluaisin vaan nukkua.
Vaikka syksyyn asti.
Tai siihen saakka, kunnes herätessä ei enää sattuisi.
En jaksaisi kulkea läpi näiden surun sävyttämien päivien”

Ja nyt, vain vähän myöhemmin, ei tunnu enää ollenkaan noin kamalalta.
En enää haluaisi vain nukkua.
Haluan todellakin herätä aamuisin.
Eivätkä päivät enää tunnu surun sävyttämiltä – ainoastaan illat.

Koko ajan on siis helpompaa.

Muutama asia vielä, jotta kenenkään ei tarvitse kysyä tai spekuloida:

Eroon ei liity pienintäkään draamaa, ainoastaan ajatuksia ja toiveita tulevasta jotka ovat keskenään niin erilaisia, ettei niiden yhteensovittaminen olisi ollut mahdollista.

Rami ja Alba näkevät toisiaan jatkossakin.
Heistä ehti näiden kolmen vuoden aikana tulla toisilleen tosi tärkeät,
eikä sen tarvitse muuttua vaikka meidän aikuisten suhde päättyikin.

Nyt haluan vain rauhaa tämän asian käsittelyyn.

Toivon, että kunnioitatte sitä.

Niin paljon tapahtumia, mutta harvinaisen vähän sanoja.
Koko kevät on ollut poikkeuksellinen.
Uuden opettelua, monesta vanhasta luopumista.
On tehnyt hyvää.
Tuntuu, että kaikki turha on karissut maalis- ja huhtikuun varrelle.
Peruuntunteista töistä, satunnaisesta väsymyksestä ja surusta huolimatta tämä kevät on tuntunut tarpeelliselta.
Hyvältä ja onnelliselta suurimman osan ajasta.
Meistä on Alban kanssa hioutunut vertaansa vailla oleva tiimi, eikä vanhemmuus ole varmaan koskaan väsyttänyt yhtä vähän kuin viime kuukausina.
Mikä tuntuu, ehkä nurinkuriselta kun ajattelee että oltiin yhdessä kaiken aikaa ja omaa aikaa oli vähemmän kuin vuosiin.
Usein tuntuukin, että saan itsestäni kaikkein eniten irti tilanteissa jotka ovat jollain tapaa äärimmäisiä.
Hoidan työnikin aina parhaiten pienen paineen (ja itse aiheutetun kiireen, jota viime tipaksikin kutsutaan) alla.

Nyt on kuitenkin tuntunut ihanalta ja kaivatulta vaihtelulta tavallisempaan arkeen palaaminen.
(totta puhuakseni se poikkeuksellinen arki alkoi jo tuntua täysin normaalilta ja tähän ”enitseen normaaliin” on ollut totutteleminen)
Alba aloitti päivähoidossa muutama viikko sitten, ja on ollut siitä niin onnellinen.
Itse olen joka aamu niin hyvilläni siitä, että päiväkodille pääsee nykyään potkulaudan kanssa vartissa.
Se tuntuu ihan pöyristyttävältä luksukselta sen jälkeen kun on kaksi vuotta käyttänyt päiväkotimatkoihin melkein neljä tuntia jokaisesta arkipäivästään.
(4 x 50 min/ päivä – tätä kun niin moni joskus hämmästeli)

 

Uusi koti tuntuu edelleen ihanalta, mutta Kallioon on vielä vähän totutteleminen.
Täälläkin on kaunista ja ihanaa, mutta kaipaan edelleen aika usein Punavuoreen.
Kaipaan sieltä ihmisiä (monta ystävää asui meidän kanssa samalla kadulla), omia kantapaikkoja, lähikauppaa, ja merta.
Punavuori tuntui kodilta, täällä tuntuu vielä siltä kuin olisin vieraisilla.

En ole varma kuvittelenko, mutta onko tämä kevät ollut jotenkin poikkeuksellisen kaunis?
Vai onko nyt vain ollut enemmän aikaa huomata se?
Pyrin kävelemään joka päivä vähintään 10 000 askelta, ja usein noihin askeleisiin tuhlaantuu tunteja, sillä ympärillä  on koko ajan jotain jonka haluan ikuistaa myös kameran rullalle.

Kesä on vasta aluillaan, mutta jostain syystä tuntuu kuin se olisi jo pitkällä.
Juhannukseenkin on vielä muutama viikko, ja usein tuntuu että siitähän se kesä virallisesti vasta alkaa.
Yleensä juhannuksen suunnitelmat ovat olleet auki vielä aattona, mutta nyt nekin on jo lyöty lukkoon.
Mennään muutaman ystäväpariskunnan + lasten (4kpl) kanssa maalle.
En oikeasti malta odottaa.
Saunomista, uintia, paljon hyvää ruokaa (menua on alettu sitäkin suunnitella jo nyt) ja lasten riemua ainakin luvassa.

On ihan sellainen tunne, että tästä on tulossa kesien kesä.
Mutta sellainen tunne mulla on ollut ihan jokaisen kesän edessä.
Useimmiten se tunne on tosin osoittautunut ihan oikeaksi.
Toivottavasti niin käy tänäkin vuonna.

ps. En oo koskaan muuten tajunnut sitä aikakoneen kappaletta keltaisesta toukokuusta, sillä toukokuu on ehdottomasti sininen. Ei todellakaan keltainen.

Kaupallisessa yhteistyössä: Helein ja Indieplace

 

Äitienpäivä lähestyy.
Vielä muutama vuosi sitten tuo päivä herätti vähän ristiriitaisia tunteita. Äitienpäivän kulku muuttui avioeron myötä. Olisi ollut minun vastuullani että tuota päivää juhlistettaisiin. En eron jälkeen kokenut ansaitsevani mitään sellaista, joten ensimmäinen äitienpäivä eron jälkeen olikin kuin mikä tahansa muukin tavallinen sunnuntai.
Tämä tuleva äitienpäivä on neljäs, jonka vietämme todennäköisesti ihan vain kahdestaan. Erona vuoden 2017 äitienpäivään on se, että nykyään ajattelen, että todellakin olen juhlani ansainnut – me molemmat olemme. Ajattelenkin että tuo tuleva sunnuntai on vähintään yhtä paljon Alban, kuin minunkin päiväni.

Tilasin jo viime viikolla meille kakun, ajattelin leipoa jonkun ihanan pataleivän, haen kotiin kauniin kimpun (jossa on ainakin jaloleinikkejä) ja läträän ihonhoitotuotteilla vielä tavallistakin pidempään ja perusteellisemmin. Teen mahdollisimman paljon asioita, joista nautin ja jotka tekevät hyvää.
Tuo muutos ensimmäisestä äitienpäivästä tähän nykyiseen tapaan viettää sitä on vaatinut sen, että olen alkanut ajatella itsestäni toisin. Olen alkanut ajatella, että ansaitsen kaikkea mahdollista hyvää. Ja se koskee ihan vuoden jokaista päivää, ei vain tätä yhtä ihanaa sunnuntaita.

 

Olen ollut  äiti nyt melkein kuusi vuotta, ja suurimman osan tuosta ajasta en olekaan ollut juuri muuta. Hukkasin itseni lapsen syntymän jälkeen. Aloin ajatella, että minulla ei oikeastaan ole enää väliä, koska on tämä pieni jolla on niin hirvittävän paljon väliä. Keskityin niin voimallisesti siihen, että osaisin täyttää lapseni tarpeet, etten enää tunnistanut omiani. On kuitenkin pitkässä juoksussa aika hankalaa täyttää ja tunnistaa toisen tarpeita, jos ei tunnista niitä edes itsessään.

On vaatinut paljon tietoista omien ajatusten ja toimintamallien tutkailua, jotta on päässyt tähän pisteeseen, jossa on nyt: pidän omista tarpeistani huolehtimista nimenomaan lapsen hyvinvoinnin kannalta aivan ensiarvoisen tärkeänä. Sanotaan, että tärkeimpiä arvoja ei voi opettaa lapsilleen, mutta ne voi kyllä tartuttaa. Ja juuri niin haluaisin tehdä: omalla esimerkilläni viestiä, että minä ja sinä olemme tärkeitä, arvokkaita ja kaiken mahdollisen hyvän arvoisia.

Ollakseni hyvä äiti minun on oltava hyvä myös itselleni.
Ja minulle se tarkoittaa ensisijaisesti sellaisten asioiden tekemistä, jotka tekevät minulle hyvää.
Ajattelutapani oli pitkään vähän vinksallaan ja mietin hyvien elämäntapojen vaikutuksia lähinnä ulkoiseen olemukseen. Tein asioita pinnallisista syistä.
Ei siis ihme, etteivät ne tavat pysyneet elämässäni hetkittäisiä innostuspiikkejä pidempään.

Nyt, ensimmäistä kertaa vuosiin olen löytänyt minulle sopivimman tavan liikkua. Ja teen niin siksi, että se tekee minulle hyvää; niin mielelle kuin kehollekin. En mieti liikkumisen vaikutuksia ulkoiseen olemukseen, ainoastaan siihen sisäiseen. Ja sama pätee oikeastaan kaikkeen muuhunkin tekemiseen.  Haluan tarjota itselleni riittävästi lepoa, ravintoa, vettä ja hyvää seuraa, koska olen sen arvoinen. Hoidan esimerkiksi ihoani ensisijaisesti siksi, että nautin siitä. Rakastan sulkeutua iltaisin ja aamuisin yksin kylpyhuoneeseen. Sytytän kynttilän, ja asettelen tuotteet riviin ja alan sivellä ja hieroa ja kuoria niitä kasvoilleni ja vartalolle.  En mieti sitä, miltä ihoni sen hoitamisen jälkeen näyttää. Mietin sitä, miltä minusta sen aikana ja jälkeen tuntuu.

 

Maaliskuussa kerroin teille tässä postauksessa e-pillereiden lopettamisesta ja iho-ongelmistani. Kerroin pelkääväni hormonaalisen aknen palaavan (aloitin e-pillerit juuri siihen ongelmaan). Samassa postauksessa kerroin myös Heleinin kauneusravintolisistä; biotiinista ja kollageenista, joita molempia olin tuolloin syönyt joitain viikkoja. Nyt takana on jo useampi kuukausia, ja ihon kunto on edelleen moitteeton, mistä olen niin hyvilläni.

Heleinin keskeinen ajatus on  hoida kauneuttasi myös sisältäpäin. Se on mielestäni paras mahdollinen kulma kauneudenhoitoon. Heleinin tuotteista puhutaan usein kauneusravintolisinä, ja niiden keskeinen ajatus onkin että ne vahvistavat sisäistä hyvinvointiasi saaden sen välittymään myös ulkoiseen olemukseemme.

Heleinin Strong Biotin + sisältää esimerkiksi myös C-vitamiinia, sinkkiä ja kysteiini- aminohappoa, joka on tärkeä osa iholle kestävyyttä ja elastisuutta antavaa tukirakennetta.  Strong Collagen-ravintolisä taas sisältää tutkittua Verisol-kollageenia hyvin imeytyvässä peptidimuodossa, joka tutkitusti vähentää ryppyjä, sekä C-vitamiinia, joka ylläpitää kollageenin muodostumista ja edistää solujen suojaamista hapetusstressiltä.

Kuten tiedämme, on hyvinvointi on todella monen asian summa, mutta nämä kaksi ravintolisää ovat tärkeä osa sitä minun verkkoani, josta oma hyvinvointini rakentuu.

Millaisia pieniä tai isoja tekoja ja valintoja te teette arjessanne, joilla viestitte itsellenne että olette tärkeitä?
Tai millaista äitienpäivää teillä vietetään?

pst. jos  mietit vielä, mitä hankkisit itsellesi tai äidillesi äitienpäivälahjaksi niin nämä Heleinin kauneusravintolisät olisivat varmaan mieluinen paketti monelle. Nämä löydät vain apteekeista kautta maan.

Sälekaihtimien takaa on muutamana aamuna paljastunut pilvistä raskas taivas. Ja kaikki tämä poikkeuksellinen on tuntunut heti aavistuksen hankalammalta kestää.

Olemme olleet kotona, tapaamatta ketään tai käymättä missään maaliskuun 12.päivästä saakka. 21 päivää siis. Ei voi tietää varmaksi tuleeko tämä kolme viikkoa olemaan pitkä aika, vai onko tämä ollut vain alkua. Eikä sillä oikeastaan ole edes väliä. Ehkä vielä koskaan aiemmin en ole osannut elää näin tukevasti päivää kerrallaan.

On tuntunut yllättävän kivuttomalta luopua suunnitelmista, tyhjentää kalenteria ja kellua hetkessä. Ei ole muuta kuin tämä päivä.

21 päivää on mennyt helposti. Aika on tuntunut pitkältä ja vanuvalta, ja olen ollut siitä hyvilläni. Moni jakaa somessa vinkkejä siihen kuinka ajan saisi kulumaan nopeammin. En minä halua että aika kuluisi nopeammin. En ole koskaan halunnut (paitsi silloin kun odotan ruokaa uunista tai lähettiä ovelle). Haluan ajan matelevan, jotta saan siitä kiinni. Voin hyödyntää sen. Ja juuri siltä on nyt tuntunut. Olen saanut ajasta kiinni.

Olen ollut toiveikas ja toimelias kaikki nämä 21 päivää.

Tämän poikkeustilan kaksi ensimmäistä viikkoa muuttoa piti kiireisenä. Piti käydä koko omaisuus läpi, pakata se laatikoihin, kasseihin ja nyssäköihin. Siirtää omaisuus kolmeen eri osoitteeseen, neljänä eri päivänä. Piti purkaa, lajitella ja järjestellä. Tai oikeammin sai tehdä niin. Nyt ollaan viikko asuttu kodiksi tätä uutta asuntoa, ja nyt toimettomuus alkaa tuntua. Kaikki kaapit ovat siistejä, missään ei ole mitään ylimääräistä. Ikkunat on pesty, kaapit ja lattiat kuurattu. Tekemistä saa ihan tosissaan keksiä. Toisaalta, olen yrittänyt opetella että ihan vain oleminenkin on ihan okei.

Ystäviä on ikävä. Sitä, miltä koti tuntuu silloin ja sen jälkeen kun se on ollut täynnä rakkaita ihmisiä. Kaipaan perhettä, peli-iltoja ja laitepilatesta ja omaa aikaa. Mutta samaan aikaan, nautin tästä poikkeuksellisesta ajasta kun saadaan viettää näin paljon aikaa yhdessä perheenä.

Erityisen paljon nautin tästä uudesta kodista, joka on ehkä kaunein asunto missä olen koskaan asunut. Harmaat lautalattiat, leveät ikkunalaudat ja ikkunoista avautuvat näkymät Torkkelinmäen kattojen ylle. On helppo pysyä kotona silloin, kun ei edes haluaisi olla missään muualla.

Miten teillä menee?