Käytettyä ja kierrätettyä 10 syyskuu 2019 - 15:00

Tajusin juuri, että asukuvia näkee täällä enää todella harvoin. Olen kirjoittanut blogia pian neljä vuotta, ja vaikka alkuun jaoin asuja suhteellisen usein, niin oikeastaan koskaan en ole kokenut niiden kuvaamista ja jakamista kovinkaan luontevaksi. Nykyään niiden kuvaaminen tuntuu vielä turhanpäiväisemmältä ja jotenkin nolommalta kuin aiemmin, sillä en missään tapauksessa halua luoda kenellekään tunnetta siitä, että pitäisi hankkia jotain uutta (ei tarvitse). Mutta, kaikesta tästä huolimatta pidän vaatteista, tykkään miettiä sitä mitä puen päälleni ja niin pinnalliselta, kuin se ehkä kuulostaakin, niin omaan olooni vaikuttaa myös se miltä minusta tuntuu vaateissani.

Instagramissa tykkään selailla asukuvia ja pidän niistä myös blogeissa. Nykyään enää todella harvoin niitä tulee sellainen tunne, että pitäisi hankkia sitä ja tätä, tai että kokisin oman vaatekaappini jotenkin todella tylsäksi sen takia mitä näen muiden pukevan päälleen. Tunnen tyylini, ja pidän siitä mitä vaatekaapistani löytyy. Asukuvista haen ehkä inspiraatioita siihen, kuinka voisin yhdistellä niitä jo olemassa olevia juttuja uusilla tavoilla.

En edes muista milloin viimeksi olisin ostanut uutena jotain. Ehkä nämä adidaksen tennarit heinäkuun alussa? Jos haluan välttämättä hankkia jotain, yritän aina ensin löytää sen käytettynä ja noin 93% kerroista niin tapahtuukin. Usein päälläni on noin 50- 100% käytettynä/kierrätettyinä hankittuja asioita.

Tämä kuvien ylisuuri pellavainen jakku on ehkä paras kirppislöytö hetkeen. Ostin sen Punavuoren Patinasta 4€:lla joskus heinäkuun alussa ja olen sen jälkeen käyttänyt sitä enemmän kuin varmaan mitään muuta yksittäistä vaatetta. Tuntuu, että sen alle voi pukea ihan mitä tahansa ja näyttää kivalta ja skarpilta. Tähän mennessä olen pukenut sen kaveriksi mm.:

• farkut ja valkoisen t-paidan.
  (Asun ilme muuttuu heti, kun tennareiden sijaan jalkoihin pukee mustat sirot sandaletit.)
• spagettiolkaimisen silkkimekon
• Lyhyen topin ja vihreät cargo-housut
• mustat pillifarkut ja mustan topin
• valkoisen liehuvan pellavamekon
• lyhyen kermanvärisen silkkitopin ja luonnonvalkoisen minimittaisen vakosamettihameen
• mustat treenitrikoot ja -rintsikat suunnilleen joka kerta treeneihin mennessäni

Eikä vieläkään kyllästytä.

Olen itse asiassa hankkinut nyt kesän aikana kirppareilta kolme liki täydellistä jakkua, joille jokaiselle on jo nyt kertynyt niin paljon käyttöä että tajusin juuri etten taida juuri muihin yläosiin enää edes pukeutua. Mutta miksi pitäisikään, jos tuntee tyylinsä ja tietää mistä tykkää. Paras neuvo minkä osaan antaa onkin se, että opetelkaa tuntemaan oma tyylinne, omat mieltymyksenne ja se millaisissa vaatteissa tunnette olonne kotoisaksi. Mitä paremmin olette perillä siitä, sitä vähemmän tulee tehtyä niitä hutiostoksia, tai oikeastaan sitä vähemmän tulee ostettua ylipäätään mitään, sillä sen vaatekaapin tukipilarit säilyvät vuodesta toiseen todennäköisesti ihan samoina, jolloin ei ole tarvetta päivittää sitä jatkuvasti jollain uusilla, alati vaihtuvilla kauden trendeillä. Niin ilmasto, kuin lompakkokin kiittävät.

Kun yhteistä aikaa ei ole 14 elokuu 2019 - 16:00

Suurin haaste meidän parisuhteessamme on ehdottomasti se, että yhteistä aikaa on niin vähän (uusperhea-elämän tuomien haasteiden lisäksi siis). Tämä kevät ja kesä on ollut poikkeuksellisen kiireinen. Viimeisen neljän kuukauden aikana meillä on ollut kaksi yhteistä viikonloppu-vapaata, ja joitain satunnaisia iltoja siellä täällä. Mutta suurin osa päivistä menee niin, että toinen vielä nukkuu kun me Alban kanssa lähdemme liikkeelle, ja tulee kotiin silloin kun me olemme jo menossa nukkumaan.

Alkuun toisen ikävöiminen tuntui ainoastaan ihanalta. Ajattelin, että on pelkästään hyvä, että näemme niin harvoin. Yhteinen aika tuntuu laadukkaalta ja erityiseltä, eikä toisen naama (tai tavat krhm..) ala ainakaan kyllästyttää. Pidin, ja pidän edelleen, siitä, että saan olla ja tehdä asioita itsekseni. Voin järjestää ja suunnitella omat menoni miten haluan, sillä toinen on 94 % todennäköisyydellä silloin kuitenkin  töissä. Mutta. Jossain vaiheessa oivalsin, että mitä enemmän vietämme aikaa yhdessä – sitä paremmin meillä menee, ja sitä vahvemmin tunnen meistä ja tästä kaikesta. Ja sama toimii käänteisesti silloin, kun yhteistä aikaa ei juuri ole. Huomaan, että jos menee enemmän kuin yksi viikko niin, ettei ehditä tekemään yhdessä mitään, ja se näkeminenkin rajoittuu sinne unen ja valveen rajamailla lausuttuihin hyvän yön- ja huomenen toivotuksiin- alan epäillä, että onkohan tässä suhteessa lopulta kuitenkaan mitään järkeä. Kun yhdessä ei oikeastaan konkreettisesti ehdi jakamaan sitä arkea, mistään yhteisten muistojen luomisesta nyt puhummattakaan – on niin helppoa sortua ajattelemaan että tämä kaikki on oikeastaan ihan turhaa. Että ehkä näistä tulikuumista tunteista huolimatta tällaisessa suhteessa ei kuitenkaan ole mitään järkeä.

Nyt viimeisen kuukauden aikana olemme pyrkineet järjestämään yhdessä oloa kaikkiin mahdollisiin, pieniinkin, koloihin. Ja heti tuntuu paljon paremmalta. Ehkä kaikkein eniten uskallan luottaa tässä kaikessa hulluudessa siihen, että tämä suhde muuttuu aina paremmaksi mitä enemmän yhteistä aikaa on- eikä päinvastoin. Riitelemme usein silloin, kun emme juuri näe, mutta emme oikeastaan koskaan silloin kun ehdimme oikeasti viettämään aikaa yhdessä. Suhde tuntuu epävarmalta silloin, kun sille ei ole ollut aikaa, mutta ei koskaan silloin kun aikaa on ollut.

Eräs ystäväpariskunta oli päättänyt ottaa käyttöön treffitiistai-konseptin. Joka ikinen tiistai on treffit, jonka ohjelma suunnitellaan vuorotellen. Ajattelimme kokeilla ihan samaa. Eilen oli ensimmäiset treffit (oikeastaan meidän koko liki kaksivuotisen suhteen ensimmäiset). Kävelimme merenrantaan,  ajelimme päämäärättömästi sähkö-potkulaudalla (joita muuten inhoan!), kävimme Pontuksessa syömässä ja drinkeillä ja kiipesimme sen jälkeen vielä salakallioillemme syömään persikoita, jotka olivat vielä ihan raakoja mutta näyttivät näteiltä. Ja kas, heti oli taas sellainen olo että se mitä meillä kahdella on kyllä sellaista, mitä toivoisin aivan kaikille. Ainakin näinä kaikkein parhaimpina hetkinä on.

Vaikka tämä kevät ja kesä ei ehkä ole ollut meille se kaikkein helpoin, niin tämä mitä nyt on, on aivan kaiken sen vaivan, työn, keskusteluiden, ärsyyntymisten, riitojen ja itseensä menemisen arvoista. Vähintäänkin.

Miten on mennyt? 15 heinäkuu 2019 - 21:57

Heiii!

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt pidempi tovi kuin koskaan oli tarkoitus. Olen pitänyt Heinäkuun vähän tahatonta lomaa täältä, mutta oikeastaan kaikesta muustakin. Kesäkuun lopulla pyörryin yhtenä ihan tavallisena tiistaina matkalla makuuhuoneesta vessaan ja löin siinä samalla kaatuessani pääni. Jo tuota pyörtymistä ennen olo oli ollut pitkään fyysisesti aika kehno, muttei kuitenkaan sellainen että olisin ollut asiasta huolissani. Kevät oli töiden puolesta aika kiireinen, ja ajattelin vain olevani väsynyt sen  jäljiltä. Tuon pyörtymisen ja sitä seuranneen omituisen kouristuskohtauksen (jonka aikana olin siis ihan tajuissani, mutta niin ettei minulla ollut mitään hallintaa kehooni) jälkeen olo on ollut enenevissä määrin huono.

Nukun kahdeksan tuntia öisin ja noin kolmet päiväunet päivisin (tai nukun aina sillon kun voin, eli silloin kun Alba on isänsä kanssa), päätä on särkenyt melkein kaksi viikkoa yhtä soittoa, heikottaa ja kuvottaa koko ajan ja oksentaminenkin on kuulunut olennaisena osana melkein jokaiseen iltaan. Jos saisin valita niin nukkuisin mielelläni koko ajan. Ulos lähteminen jännittää, sillä pelkään oksentavani tai pyörtyväni ihan mikä hetki tahansa (niin ei ole koskaan käynyt, eikä todennäköisesti tule koskaan edes käymään, mutta pelkään sitä silti) ja viimeiset kaksi viikkoa ulkona liikkuminen on rajoittunut Punavuoren ja Kaivopuiston leikkipuistoihin ja kahviloihin sekä Rikhardinkadun kirjastoon. Onneksi säät ovat olleet puolellamme ja tarjoilleet lähinnä kylmää, tuulta ja tihkua. Sisällä on ollut aivan hyvä.

Olen tietysti ravannut lääkärissä ja erilaisissa tutkimuksissa, mutta mitään syytä oireille ei ole löydetty. Ja olen nyt yrittänyt hyväksyä sen, että ehkä asia todella onkin juuri niin. Kehoni nyt vain sattuu olemaan sellainen, että se reagoi muutoksiin, stressiin ja suruun juuri näin: työntämällä kaiken raiteiltaan.

Ehkä juuri se, että aloin vihdoin ajatella ettei minulla oikeasti ole mitään hätää, teki sen että niin lauantaina, kuin sunnuntainakin tuntui ensimmäistä kertaa aikoihin ihan inhimilliseltä. Teki mieli tehdä jotain, nähdä ihmisiä, olla muualla kuin kotona eikä lauantaihin kuulunut muuten yksiäkään päiväunia, joka johtui ehkä ihan vain siitä ettemme olleet kotona aamu kymmenen ja ilta kahdeksan välillä ollenkaan. Nyt uskallan jo toivoa, että ehkä tämä kaikki tästä.

Huomiseksi olen sopinut lähteväni heti aamulla ystäväni kanssa pitkälle kävelylle, olen myös varannut muutaman reformer pilates- tunnin tälle viikolle ja tekisi mieli kokeilla myös sellaista kolmen päivän mehupaastoa, ensimmäistä kertaa elämässäni. Sellainen olo, että tämän kolmen viikon kaaoksen jälkeen tekisi mieli buutata järjestelmä ihan perusteellisesti ja juuri nyt tuntuu, että se vaatii juuri noita edellä mainittuja asioita. Ystävien lisäksi, tietysti.

Sallin nyt kuitenkin itselleni sen, että jatkan lomailua kaikesta niin kauan kuin se hyvältä ja tarpeelliselta tuntuu. Voi olla, että tekee mieli kirjoittaa tänne jo heti huomenna uudestaan, mutta yhtä hyvin voi olla että se päivä on vasta viikon kuluttua.

Kuullaan kun kuullaan siispä.

Postikortteja Gdanskista 24 toukokuu 2019 - 21:02

Tuntuu ihanalta olla muualla kuin kotona, muualla kuin Helsingissä. Edellisestä ulkomaanreissusta on jo melkein vuosi, mutta edellisestä ystävien kanssa tehdystä reissusta varmaan kuusi. Eli oli ehkä jo aikakin.

Erityisen hyvältä tämä reissu tuntuu siksi, että olen täällä niiden kahden ystävän kanssa, jotka ovat olleet elämässäni kaikkein pisimpään, ihan pienestä lapsesta saakka, ja jotka takuulla tuntevat minut paremmin kuin kukaan muu. Olen sanonut usein, etten osaa enää nauraa ääneen, mutta nyt tämän vuorokauden aikana olen tajunnut, että kyllä muuten todellakin osaan. Se vaatii vain oikeat ihmiset, ja meidän kolmen kemioissa on jotain sellaista, mitä on hankalaa edes yrittää selittää. Mutta sen kyllä ymmärtää, jos näkee meidät vierestä. Se mitä toinen sanoo on aina paljon enemmän kuin ne sanat jotka tulevat ulos; niihin kietoutuu niin paljon yhteistä historiaa, muistoja ja tilanteita.

Just nyt tuntuu siltä, että hetkeen ei ole missään ollut niin tärkeää olla kuin täällä ja tässä, näiden ihmisten kanssa.

Kolme äitiä, kolme kolmekymppistä – ja silti edelleen tuntuu ihan siltä, että ollaan ne kymmenenvuotiaat tytöt, jotka pyöräilivät isän taskusta lainatut kolikot shortsien taskuissa rajan yli Ruotsiin karkkiostoksille, sillä siellä valikoima oli parempi kuin Suomessa.

Välillä mietin, että tuntuukohan vielä kuusikymppisenäkin siltä, ettei ihan tajua miten voi kokea olevansa niin voimakkaasti sekä äiti että lapsi samaan aikaan.