Kyselin silloin taannoin Instagramissa postaustoiveita teiltä (mistä tulikin mieleeni, että olen toteuttanut niitä toiveita aivan harvinaisen huonosti. Pitääkin heti kaivella se lista esiin ja alkaa rustata postauksia niistä mahtavista ehdotuksista mitä teiltä tuli) niin useammassa kuin yhdessä toivottiin tätä monissa muissakin blogeissa kiertänyttä kysytään lapselta- postausta. Tämä on itse asiassa lokoillut täällä luonnoksissa valmiina jo hyvän tovin, mutta olin ajatellut että tätä varten olisi ihanaa saada meistä kahdesta uusia kuvia. Noh, sellaisiin ei ole oikeen meistä kummallakaan ollut intoa, joten mennään näillä Ramin loppusyksystä ottamilla kuvilla, joiden en todellakaan ajatellut koskaan päätyvän yhtään mihinkään.

Itse kyselystä sen verran, että lapsen mielestä on todella tylsää vastailla valmiisiin kysymyksiin, koska silloin pitää tarkkaan valita mitä sanoo. On paljon mukavampaa kuulemma puhua mistä ja mitä huvittaa. Ja olen tavallaan ihan samaa mieltä.

No mutta, tässä siis nyt nämä tarkkaan mietityt vastaukset:

Mitä äiti aina sanoo sinulle?

”Kiitos ja mä tykkään susta”

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi

”hali, pusu ja nyystikset*  ja kuunteleminen.”


*
nyystis = todella, todella tiukka rutistus. Tehdään tuo yo. 3- vaiheinen sarja aina kun vien Alban esim.päiväkotiin, tai kun sovitaan joku erimielisyys

3. Mikä tekee äidin surulliseksi?

”Että sanoo rumasti tai ei kuuntele”

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?

”Sanomalla jotain hassua. Tai vaikka liukastumalla banaaninkuoreen*”

 

*tätä tapahtuu ihan jatkuvasti…

5. Millainen äitisi oli lapsena?

”No en tiiä. Pieni. Ja villi”

6.Kuinka vanha äitisi on?
”Emmä tiiä. Enkä ala arvailemaan. Sulla oli synttärit vasta niin laske siitä.”

7. Kuinka pitkä äitisi on?

”Sellanen nolla pituus”

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?

”Työt ja piirtäminen ja joogajutut”

9.Mitä äitisi tekee, kun et itse ole paikalla?

”Menee pilatekseen. Kirjottaa sohvalla puhelimella ja tekee töitä tietokoneella ja ikävöi mua”

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?

”Koska se laittais mekon”

11. Missä äitisi on tosi hyvä?

”Hyvä halailemaan ja lukemaan tosi paljon ja tekemään sillan”

12. Missä äitisi ei ole hyvä lainkaan?

”Roikkumaan ylösalaisin ja kiipeilemään sohvilla”

13. Mitä äitisi tekee työkseen?

”valokuvia ja tekee kirjajuttuja”

14.Mikä on äitisi lempiruoka

”pastat ja smuutit”

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?

”Ku se antaa haleja ja on schöpö”

16. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?

”Piirretään ja leikitään päiväkotia. Siinä se”

17. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?

”Samanlaiset hiukset. Samanlaiset mekot. Ei oo samanlaiset sukat mutta molemmilla on pitkät sukat. Meitä naurattaa Urho Hyttynen ja sellaset sanailut. Sä tykkäät pinaattiletuista ja pastasta myös”

 

Urho Hyttynen = yläkerran naapuri Urho Höttönen, joka on muuttanut meidän perässä asunnosta toiseen. Urho Höttönen vihaa meteliä, ja nukkuu päivisin. Urho Höttöstä ei missään tapauksessa halua herättää, koska tämä on aika ärhäkkä tapaus. Urho Höttösen nimi mainitaan aina, kun meteli meinaa nousta sietokykyni yläpuolella. Urho Höttöstä on kiittäminen monesta. Paras mahdollinen naapuri.

Hyttynen taas tuli siitä, että kutsuin Höttöstä joskus vahingossa Hyttyseksi ja me molemmat jostain täysin käsittämättömästä oltiin tikahtua nauruun (Alba todennäköisesti ensin itse asialle, ja minä sitten Alban riemulle). Naurettiin vedet silmissä ja vatsa krampaten valehtelematta varmaan viisitoista minuuttia. Ja pelkkä katsekin toiseen sai taas uuden naururäjähdyksen aikaan. Tuosta tapahtumasta on jo varmaan puoli vuotta, ja molemmat muistetaan tuo hetki kirkkaasti edelleen.

Yritän ajatella, ettei se kuitenkaan johdu siitä, että meillä nauru olisi jotenkin harvinaista herkkua…

18. Mitä eroa teissä on?

”Eriväriset silmät ja äiti ei oo niin niin hassutteleva”

19. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
”Halilla ja sanoo että oot mun aurinko”

 

 

Niin moni sellainen asia on nytkähtänyt eteenpäin,  joka on junnannut paikallaan jo vuosia.
Ensimmäistä kertaa elämässäni olen asettanut itselleni tavoitteita ja päämääriä. Ensimmäistä kertaa siksi, että vasta nyt se tuntuu mielekkäältä. Vasta nyt uskon, että kykenen saavuttamaan sen, mitä tahdonkin.
Elin pitkään niin, etten juuri unelmoinut. En asettanut itselleni tavoitteita, vaan lilluin virran mukana.
Ajattelin, ettei minun tarvinnut unelmoida, sillä elämäni oli riittävän hyvää jo sellaisena kuin se oli. Olin saanut niin paljon sellaistakin mistä en ollut osannut edes haaveilla. Se ei oikeastaan ole kovin ihmeellistä, jos on ihminen joka ei ole haaveillut juuri mistään. Mutta ajatellaan vaikka niin, että olen elämässäni saanut paljon sellaista, mistä moni varmasti haaveilee.
Jos olen unelmoinut, niin lähinnä siitä, että olisin sovussa itseni kanssa, pitäisin itsestäni ja uskoisin itseeni.
Ole haaveillut itseluottamuksesta, uskosta omiin kykyihini ja siitä, että uskaltaisin vetää rajat itseni ympärille myös silloin, kun se tuntuu epämukavalta. Tai erityisesti juuri silloin.

Nyt oivallan, että unelmoinnin puuttuminen omasta elämästä on johtunut siitä, etten ole uskonut niiden toteutumiseen. En ole uskonut siihen, että voisin itse oikeasti vaikuttaa elämäni kulkuun. Ja elämä on ollut aivan hyvää niinkin. Olen noussut aamuisin onnellisena ja kiitollisena, enkä ole kokenut merkityksettömyyttä (paitsi toisinaan, kuten aivan varmasti jokainen meistä). Olen ollut tyytyväinen elämääni, enkä ole osannut edes kaivata unelmia ja unelmointia. Viime vuodella en tehnyt yhtään lupausta, mutta asetin sille teeman: opi tuntemaan itsesi, ja sitä kautta kohenna hyvinvointiasti.
Nyt huomaan, että sen kaiken itsetutkiskelun, ja itseni hyväksymisen jälkeen – unelmointi on ihan yhtäkkiä tullut osaksi elämääni. Yhtäkkiä onkin tuntunut mielekkäältä asettaa tavoitteita, sanoa niitä jopa ääneen.

Olen aina aiemmin pitänyt unelmoivia tai todella tavoitteellisia ihmisiä sellaisina, jotka eivät osaa nauttia elämästä tässä ja nyt, vaan tarvitsevat jaksaakseen jotain odotettavaa. Ajattelin heidän elävän sellaista surullista sitten kun – elämää. Olen ajatellut, että nautin elämästä huomattavasti enemmän, kuin sellaiset jotka ovat koko ajan matkalla jonnekin. Mutta nyt oivallan, etteivät nuo kaksi asiaa sulje mitenkään pois tosiaan. Voin unelmoida ja samaan aikaan nauttia tästä mitä on jo nyt. (Pyydän anteeksi ikäviä ajatuksiani teitä kaikkia unelmoivia ihmisiä kohtaan. Olin väärässä, sillä en vain viel tiennyt kovin hyvin).

 

Tuntuu hyvältä huomata, että jotain on nytkähtänyt minussa itsessäni oikeaan suuntaan.
Sellaiset asiat, jotka pelottivat vielä hetki sitten, eivät pelota enää.
Ajattelen itsestäni paljon myönteisemmin, ja minun on huomattavasti aiempaa helpompaa vetää rajoja itseni ympärille.  Jos jokin tuntuu minusta pahalta, epäreilulta tai olen vain asiasta eri mieltä-  sanon sen. En enää ajattele, että on minun vastuullani suojata muita ihmisiä epämiellyttäviltä tunteilta.  En enää pelkää, että minusta ei pidetä, jos uskallan olla sen suuruinen kuin olen.
Ymmärrän, etten tarvitse ympärilleni ihmisiä, jotka eivät pidä siitä kuka olen.
Olen niin monta vuotta pienentänyt itseäni kelvatakseni, että hukkasin siinä oikeastaan itseni kokonaan. Nyt tuntuu huojentavalta olla taas tässä, tallessa.

 

 

Jos viime vuoden teema oli löytää itsensä, niin tänä vuonna jatketaan samalla teemalla. Sen lisäksi tälle vuodelle on paljon muitakin toiveita, ja haaveita mutta myös 3 kirkasta tavoitetta:

1. Löytää itselleni sopiva terapeutti ja aloittaa pitkäaikainen kuntoutusterapia (näistä kaikista kolmesta, tämä on se kaikkein tärkein ja ensimmäisena prioriteettilistallani)


2.
Muuttaa yritykseni toimintaa ammattimaisemmaksi

Aloitin bloggaamisen ehkä vähän toisella tavalla kuin moni muu. Minua pyydettiin suoraan erään portaalin alle ennen kuin mitään blogia edes oli olemassa. Aloin saada kirjoittamisesta rahaa oikeastaan heti aloittamisen jälkeen. En kuitenkaan ole koskaan suhtautunut tähän työnä. En ajattele tekeväni töitä, kun kirjoitan tai kuvaan. Jostain eriskummallisesta syystä kaikki tämä tuntuu liian mukavalta ollakseen työtä. Naurettava ajatus, mutta siltä se on tuntunut. Osittain tämä suhtautuminen johtuu myös siitä, että olen tehnyt bloggaamisen rinnalla koko ajan myös muita palkkatöitä, jotka ovat tuntuneet huomattavasti työläämmältä, kuin tämä. Olen aina mieltänyt ne muut työt oikeiksi töiksi, ja tämän tällaiseksi mukavaksi, pikku puuhasteluksi, vaikka tulojen puolesta tämä on ollut ehdottomasti suurin tulonlähteeni heti ensimmäisestä vuodesta lähtien.

Se on näkynyt esimerkiksi siinä, etten ole koskaan ottanut selvää, kuinka paljon blogiani luetaan. En ole koskaan miettinyt milloin olisi paras aika julkaista postaus, tai seurannut sitä millaisia jutut saavat eniten lukukertoja. En ole ajatellut, että pitäisi kirjoittaa siitä tai tästä, olla sanomatta jotain tai paljastamatta itsestään jotain. En ole koskaan miettinyt mikä olisi kannattavaa. En ole hitsi vie, koskaan edes suunnitellut sisältöjäni etukäteen.
Tämän vuoden aikana aion ottaa selvää siitä kaikesta, ja alkaa tehdä töitä ammattimaisemmin. Mikä ei teille tarkoita todennäköisesti muuta, kuin aktiivisempaa päivitystahtia. Mutta haluan ehdottomasti säilyttää tämän saman suhteen tekemiseen: en tee mitään, mikä ei tunnu minulta. Enkä varsinkaan tee mitään klikkauksien tai huomion toivossa.

Tällä hetkellä kuvaan useammallekin yritykselle ihan täysin mun somekanavien ulkopuolelta, ja myös sitä asiakaskuntaa haluan ehdottomasti kasvattaa. Olen ylpeä siitä, että kaikki asiakkaat joiden kanssa tein töitä viime vuoden, halusivat jatkaa yhteistyötä myös tänä vuonna. Se on paras tunnustus, jonka voin työstäni saada.


3. Kouluttatuminen/opiskelu

En usko hakevani tänä vuonna opiskelemaan mihinkään oppilaitokseen, mutta haluan ehdottomasti oppia ja kasvattaa tietämystäni. Että hei vaan avoin yliopisto, ja erilaiset kurssit – olen jo matkalla!

 

sitten olisi vielä yksi tällainen  harras bonustoive:

Löytää meille ihana koti.
Vallila, Hermanni, Kallio, Kalasatama, Hakaniemi.
Koti, jossa olisi paljon valoa, iso keittio ja mielellään kolme huonetta. Mutta kaksikin voisi riittää.

 

 

Tänään olen viimeistä päivää 31. Huomenna täytän 32. Se tuntuu ihanalta, todella todella hyvältä.
Jostain syystä olen odottanut huomista syntymäpäivääni jo liki kuukauden. Siis ihan oikeasti odottanut. Sellaisella samanlaisella innolla, kuin joskus lapsena. Iltaisin on kutkuttanut mennä nukkumaan, ja olen laskenut päiviä tuohon. Enkä osaa edes selittää että miksi.

Yksi konkreettinen muutos on myös se, etten enää odota että muut ihmiset tekisivät päivästäi erityisen, vaan olen tajunnut että jos haluan erityistä, kaikkein varmimmin sen saa kun järjestää asian itse.

Olen varannut aamuksi pilates-tunnin ja paikan ihanasta aamiaispöydästä. Otin töistä vapaata ja annoin poikaystävälle tehtäväksi järjestää meille illaksi jotain ihanaa (ennen olisin vain toivonut hiljaa mielessäni, että hän tajuaa tehdä niin). Aion nauttia päivästäni, ja siitä että elämä tuntuu nyt tältä miltä se tuntuu; ihan helvetin hyvältä.

Tämä 9 instagramin tykätyintä kuvaa on oikeastaan aika hauska tapa katsoa taaksepäin mennyttä vuotta.
Näiden kuvien joukosta puuttui monta omaa lempihetkeäni (tosin suurin osa ihan niistä kaikkein rakkaimmista muistoista, ja parhaista hetkistä ei ole koskaan edes päätynyt Instagramiin), mutta silti nämä yo. yhdeksän kuvaa ovat mielestäni oiva läpileikkaus kuluneeseen vuoteen, ja niihin asioihin jotka ovat minulle kaikkein kalleimpia.

Tässä vielä pieni tarina jokaisen kuvan takaa:

1. Tämän kuvakarusellin lisäsin Albasta tämän syntymäpäivänä viides syyskuuta. Kuvia oli kuusi, yksi jokaiselta vuodelta. Jos mietin edellistä vuosikymmentä niin tuntuu omituiselta ajatella, että siihen on mahtunut myös neljä kokonaista vuotta ilman lasta. Ja niihinkin vuosiin on mahtunut monta merkittävää asiaa, mutta silti minulle 2010-luku on ollut ihan erityisesti vanhemmaksi kasvamista, ja muutoksiin sopeutumista.  Elämäni merkityksellisimmät, kasvattavimmat, onnellisimmat mutta myös vaikeimmat vuodet ovat olleet nämä kuusi viimeisintä.

Kirjoitin tuon kuvakarusellin oheen näin:

Alba, Albu, Al Bacino, Albachka

0, 1, 2, 3, 4 ja 5.

Herkkä, rohkea, sinnikäs, sosiaalinen ja terävä.

Huumorintajuinen, rauhallinen ja luova. 

Rakastaa syliä, halauksia, suukkoja ja kainaloon nukahtamista mutta hiuksia ei saa missään tapauksessa silittää

Herää aina unesta täydellisen pirteänä ja alkaa heti silmät avattuaan kertoa asioitaan heleällä äänellä niin kuin ei olisi juuri herännyt 10 tunnin yöunilta. 

Kysyy usein liian vaikeita. Sellaisia mihin ei osaa, tai edes uskalla vastata. 

Eikä todellakaan tyydy kuin ehkä 1/3 vastauksistani, vaan kysyy lisää kysymyksiä, haastaa, tahtoo kattavamman selityksen tai paremmat perustelut.

Ymmärtää asioita välillä pelottavankin hyvin. 

Huomaa kaiken. Siis aivan kaiken. Turha edes yrittää piilottaa huonoa tuulta, tai apea mieltää – hän huomaa sen kuitenkin. Jos jokin tavara on hukassa, Alba kyllä tietää mistä sen löytää. Tuntuu, että mikään ei jää Albalta huomaamatta – ei tapahtumat, ihmiset, asiat, tunnetilat eivätkä varsinkaan koirat. Tai se, että olen syönyt salaa suklaata viisi minuuttia aiemmin ” mä haistan sen susta äiti”

Rakastaa kirjoja. Jos täytyy valita minkä tahansa asian ja kirjojen lukemisen väliltä hän valitsee aina aivan varmasti kirjan. 

Kertoo usein kuinka paljon rakastaa. Niin minua, kuin kaikkia muitakin elämänsä ihmisiä.

Puhuu paljon ja avoimesti tunteistaan ja yhtä avoimesti myös näyttää ne, mutta haluaa myös aina sopia pienimmätkin erimielisyydet ja äänenkorotukset. 

Sanoo aina ennen nukahtamistaan ”hyvää yötä mun pikkuinen äiti” ja joka kerta ne sanat saavat palan nousemaan kurkkuun.

Ja äh, taas huomaan, kuinka pieniltä ja riittämättömiltä kaikki sanat tuntuvat sen rinnalla mitä ajattelee, tuntee ja haluaisi niin kovasti saada sanottua. 

Ehkä tälle kaikelle ei ole sanoja. Enkä yritä enempää. 

Kiitos, että saan olla sinun äitisi. 

Onnea koko maailman hienoin Alba. 

Tänään viisivuotias.

Enkä edelleenkään tiedä, mistä löytyisi sellaisia sanoja joilla voisi kuvailla kaikkea sitä miltä äitinä oleminen tuntuu, tai kuinka kiitollinen ja ylpeä olen tuosta pienestä.

 

2. Siitä huolimatta, että olisimme nukahtaneet eri sänkyihin niin herätessä näyttää usein tältä: Rami ja Alba nukkuvat syvässä unessa toistensa lomassa, ja ovat vallanneet 4/5 sängystä, jolloin minulle (heikkounisimmalle) jää pieni kaistale johonkin kulmaan, ja herään katkonaisten unien jälkeen tämän tapaiseen näkyyn. Usein väsymys haihtuu nopeasti kiitollisuuden tieltä.
Mikä ihana etuoikeus saada jakaa sänky kahden ihmisen kanssa, joita rakastaa niin paljon että se pelottaa.

 

3. Tämä kuva on otettu sellaisena päivänä, jolloin olimme edellisten viikkojen aikana käyneet keskusteluja siitä jatkammeko yhdessä. Molempien elämässä oli ennen näkemättömän isoja kriisejä, joiden lisäksi olimme molemmat tuoneet suhteeseen menneisyyden haamuja, epävarmuuksia ja pelkoja. Ja jo niissä olisi ollut aivan tarpeeksi tekemistä, mutta sen kaiken lisäksi (ja ehkä kaikkein tärkeimpänä) olimme uusperhe. Kuvio oli meille jokaiselle uusi, eikä todellakaan vain helppo ja mutkaton sellainen. Olimme miettineet sitä, että onko tämä kaikki yhdessä vähän liikaa. Olisiko helpompaa olla erillään, pudottaa yhteisestä kuormasta jotain. Tämä kuva on otettu sellaisen pitkän kävelyn jälkeen, jonka piti olla vähän kuin hyvästit (vaikka en ole varma ajatteliko kumpikaan meistä oikeasti, että niin tapahtuisi..), mutta josta tulikin uusi, parempi alku.
Ajattelen, että tämä heinäkuinen päivä oli se, jolloin molemmat uskalsivat tulla nähdyiksi juuri sellaisina kuin olemme. Ja se oli portti parempaan. Oikeastaan se on ainoa mahdollinen tie.

 

4. Meillä on ollut suvun kesämökki keski-suomessa vuosikymmeniä, jossa olemme viettäneet lapsuuteni kesistä aina osan. Muutama vuosi sitten vanhemmat ostivat tuon sukumme mökin liepeiltä oman mökin. Ja mikä mökki se onkaan! Olen viettänyt siellä Alban kanssa useampia viikkoja viime- ja edellisenä kesänä, ja ollut niin onnellinen ja hyvilläni siitä että olen voinut tarjota Alballe samanlaisia, ihania kesämuistoja, kuin ne omat onnelliset, huolettomat kesämökkimuistoni.

 

Viime kesänä vanhemmat rakensivat mökille vähän uutta, ja tämä kuva on uuden mökki- ja saunarakennuksen makuuhuoneesta. Suuret lasiset liukuovet avautuvat järvelle auringonnousuun ja en ole varmaan koskaan herännyt näin kauniina avautuvaan maisemaan.

 

5. Olimme Alban kanssa olleet juuri muutaman päivän Naantalissa lomailemassa, vain me kaksi. Ja tiedän sen olleen meille molemmille yksi kesän parhaimmista päivistä. Muistelemme tuota reissua usein vieläkin. Aurinko paistoi matkan jokaisena päivänä. Uimme niin meressä kuin kylpylän altaissakin. Valvoimme tavallista pidempään, ja söimme paljon roskaa. Rakensimme hiekkalinnoja ja kävelimme vanhan kaupungin katuja (okei, Alba ei suostunut kävelemään vaan istui hartioillani ja sulanutta jäätelöä valui niskaani eikä se haitannut yhtään). Tässä olimme juuri palanneet reissusta, ja tulleet palauttamaan lainassa ollutta autoa lapsen mummolaan. Odottelimme siskoani hakemaan meitä, ja istuimme etupihan patiolla. Muistan, että Alba oli poikkeuksellisen hyvällä tuulella, puheli omia juttujaan, intoili tulevista kesäpäivistä ja siitä kuinka oli melkein oppinut uimaan. Muistan, etten kuullut ihan kaikkea sillä tuijotin vain tuota pientä, ja mietin miten minulla oli käynyt tällainen tuuri.

 

6. Olimme ajaneet Ramin ja Annikan kanssa Kuvaamaan Annikalle kamppanjakuvia ehkä Vantaalle, mutta saattoi se olla myös jossain muualla. Luka- koira pyöri heinikossa myös. Sillä välin, kun me kuvasimme Rami poimi meille molemmille isot kimput auringonkukkia. Kuvausten jälkeen kaikkien kengät ja koiran turkki olivat täynnä mustia, pieniä takiaispalloja.

Tässä ehkä itse kuvaa enemmän tykkäyksiä sai se, että ilmoitin pitäväni jatkossa joka kuukausi instagramista viikon mittaisen tauon. Jonka tosin valitettavasti unohdin kahden kuukauden jälkeen.

 

7. Olen nähnyt elämäni aikana paljon erilaisia paikkoja, mutta nämä Poda Islandin valkohiekkaiset rannat vievät ehkä voiton.
En ole koskaan ollut niin kauniilla (ja hiljaisella) rannalla kuin tuo. Valkoinen rantaviiva tuntui jatkuvan loputtomiin, vesi oli niin kirkasta ja turkoosia, että se tuntui melkein vitsiltä. Rantaa reunustivat kauniisti harmaantuneet, kelottuneet puunrungot, ja vihreinä leviävät trooppiset lehtipuut. Jos Thaimaa ei olisi niin pitkän lentomatkan päässä, sanoisin että menen uudestaankin. Nyt kuitenkin tiedän, että en mene. Onneksi on nämä kuvat ja noin 102032 videota.

 

8. Alban keväjuhlapäivä. Olemme aina menneet päiväkodin tapahtumiin yhdessä Alban isän kanssa. Tuonakin päivänä olimme tavanneet ennen juhlan alkamista, jotta ehtisimme viettää hetken yhdessä kaikki kolme. Tiedän noiden hetkien olevan Alballe hirivittävän tärkeitä. Vähän kuin lepopaikka siitä jatkuvasta toisen vanhemman ikävästä. Ja Alban isä on minullekin tietysti tärkeä ihminen yhä edelleen. Olimmehan yhdessä melkein kymmenen vuotta. Koimme yhdessä valtavan isoja, elämää mullistavia asioita ja olemme edelleen liki päivittäin yhteydessä liittyen lapseen.  Haluan ehdottomasti näyttää Alballe sen, että arvostamme ja kunnioitamme toisiamme vanhempina ja haluamme molemmat aina hänen parastaan, ja toimimme aina sen pohjalta.

Roma halusi tapansa mukaan oikaista päiväkodille palatessamme, koska oikoreitin varrella olisi jotain hienoa. Se hieno, oli tämä katto, jonne oli esteetön pääsy. Leikimme Alban kanssa hippaa, ja Roma otti siitä muutaman kuvan (pyynnöstäni tietysti). Ihana iltapäivä.

 

9.  Me kaksi.
Olimme ottaneet viikon alkuun yhteisen vapaapäivän, jonka kulun lapsi sai päättää.
Hänen toiveenaan oli käydä yhdessä kaupungilla katsomassa jouluvaloja ja etsimässä ranteeseen kiinnitettävää pehmolelua, mennä leikkipuistoon niin pitkäksi aikaa kun hän haluaa (aika usein se olen minä, joka alkaa noin tunti saapumisen jälkeen vinkua että lähdetäänkö kotiin), ja lukea ainakin kolme kirjaa. Ihanaa, kun pystyi toteuttamaan jokaisen toiveen.
Tuo ranteeseen kiedottu bambi sai nimekseen Faline, ja se kulkee edelleen päivittäin mukana aivan kaikkialle.

 

Heii Thaimaasta!

Olemme olleet lomalla sunnuntaista saakka, mutta oikeastaan ehkä vasta kolme päivää on tuntunut siltä että on todella lomalla. Ensimmäiset kaksi lomapäivää kärsin aivan kamottavasti migreenistä, joka pakotti makaamaan pilkkopimeässä, kylmässä hotellihuoneessa ja poikkeamaan pöntön äärelle noin puolen tunnin välein. Kun toivuin siitä, olo oli pitkään heikko ja jotenkin puolikuntoinen. Sen lisäksi nukuin todella huonosti,  vain muutaman tunnin yössä ja nekin yleensä pätkissä niin että toinen tunti alkuyöstä ja seuraava sitten viiden tunnin valvomisen jälkeen aamulla.

Mutta nyt mitään tuosta alun huono-onnisuudesta ei juuri edes muista. On niin tukevasti täällä joutilaisuuden ja toimettomuuden poukamassa.

Loman ensimmäiset päivät vietimme Bangkokissa, jonka jälkeen lensimme Etelämmäksi tänne rannikolle.

Päivät täällä näyttää suunnilleen tältä:

herään aikaisin,

sekoitan kupin pikakahvia,

maanittelen poikaystävän hereille,

puen päälle kevyintä mitä keksin, kävellään aamiaiselle joka sisältää aina tuoreita hedelmiä ja marjoja mutta yleensä tosi paljon muutakin. Syödään täällä ehkä harvemmin (yleensä vain aamuisin ja iltaisin) mutta huomattavasti enemmän kuin kotona. Aaminaisen jälkeen patikoidaan rannalle tai hypätään pitkähäntäveneeseen, joka kuljettaa johonkin läheisille saarille, uidaan, uidaan, uidaan ja uidaan kunnes aurinko laskee ja pimeys laskeutuu. Pimeä tulee täällä salakavalan nopeasti sen jälkeen, kun aurinko katoaa horisonttiin.

Kävellään uimisesta ja auringosta uupuneina, mutta levänneinä hotellille. Pestään hiekat joita päivän aikana on kulkeutunut aivan kaikkialle. Suihkun jälkeen aletaan miettiä mitä syötäisiin. Useimmiten se on ensin jotain pientä kuten samosaa, kana- tai vihannesvartaita kadunvarsien ruokakärryistä ja sen jälkeen kunnollinen illallinen ravintolassa.

Illallisen jälkeen kävellään pienillä kujilla ennen kuin palataan takaisin hotelille ja katsotaan muutama jakso You:ta ennen kuin nukahdetaan.

Eilen ostimme pelikortit, joten jatkossa illat menevät todennäköisesti niin, että illallisen jälkeen kivutaan meidän hotellin kattoterassille pelamaan korttia ja juomaan Singhaa, me neljä.

Kaiken tekemättömyyden välissä huokailen niin ääneen kuin hiljaa mielessänikin sitä, kuinka kaunista ja hyvää voi olla.

Huomenna vuosi vaihtuu, eikä niin illan kuin koko vuodenkaan varalle ole juuri suunnitelmia. Ehkä menemme päiväksi Koh Lantalle, ja tulemme illaksi takaisin tänne, ja leiriydymme hyvän illallisen jälkeen rannalle vaihtamaan vuotta ruoan, juoman ja tulevalle vuodella varattujen suurien toiveiden kera.

Ihanaa olla täällä. Ihanaa saada olla jouten ja nähdä kaikki tämä. Lomapäiviä on jäljellä vielä useita, mutta ajatus kotiin paluusta ei tunnu ollenkaan huonolta sekään. Kaikki on siis paremmin kuin hyvin. Jos ei oteta huomioon sitä, että Albaa on aivan järjetön ikävä ja poikaystävä sai eilisistä ravuista ruokamyrkytyksen.

 

Yhden viikonlopun aikana ehti tapahtua paljon. Eikä ainoastaan hyviä asioita. Olin jo viikolla tuntenut itseni aika väsyneeksi (tai oikeastaan olen tuntenut itseni fyysisesti väsyneeksi jo pitkään, sillä nukun nykyään todella kehnosti) ja tänään aamulla se väsymys alkoi tuntua jo henkiseltäkin. Tuli heti heräämisen jälkeen sellainen omituinen pakottava tarve päästä hetkeksi pois kotoa. Lapsi oli menossa isälleen, ja töidenkin puolesta on aika väljää näin maanantaisin ja tiistaisin, joten päädyin hetken mielijohteesta varamaan miniminiloman ihan vain itselleni Tallinaan. Kaksi tuntia varauksen jälkeen istun jo laivassa. Tiedän, että tämä tulee tekemään niin hyvä. Jo nyt: vartin päässä Helsingistä olo on kevyempi, innostuneempi ja energisempi. Ja aivan tolkuttoman väsynyt. Fyysisesti. Silmiä on hankalaa pitää auki, tekee mieli heittäytyä pitkälleen tähän ravintolan puisevalle ”nahka”sohvalle. Ottaa torkut. Tällä hetkellä haaveilen kaikkein eniten tulevan majapaikkani (ainakin kuvissa siltä näyttäneestä) muhkeasta Matrin sängystä, peitoista ja tyynyistä. Ajattelin heti ensimmäiseksi nimittäin kaivautua puhtaisiin lakanoihin ja nukkua päiväunet. Jos vielä sinne päästessä tuntuu siltä. Aika usein ei enää tunnu, sitten kun siihen nukkumiseen olisi mahdollisuus.

Nuorempana matkustin paljon yksin, ja ylipäätään tein paljon asioita yksin. Nyt oivalsin, että vaikka vietänkin kosolti aikaa yksinäni, niin teen sitä oikeastaan vain kotona. Korkeintaan kävelyllä käyn kodin ulkopuolella. Silloinkin kuljen usein tutuksi tulleita, ja hyväksi havaittuja reittejä pitkin. En varsinaisesti vie koskaan itseäni syömään, rentoutumaan (muualle kuin sinne omalle sohvalle) tai uusiin paikkoihin. En hemmottele itseäni, vaikka jokainen meistä sellaista ansaitsisi.
En ole viimeisen vuoden aikana matkustanut Kannonkoskella sijaitsevaa mökkiä pidemmällä, joten senkin puolesta tuntuu ihan erityiseltä päästä hetkeksi pois omista rutiineista, johonkin muualle. Aina ei tarvitse lähteä kauas, eikä pitkäksi aikaa päästäkseen irralleen omasta arjestaan. Ihan tällaiset pienen, pienetkin asiat ja irtiotot tekevät hirveän hyvää.

 

Ajatus siitä, että saan seuraavat pari päivää tehdä kaiken omassa rytmissäni ja omien toiveideni mukaan, tuntuu niin herkulliselta. Ajattelin käydä ainakin hyvin syömässä, useammin kuin kerran. Yksin syöminenkään ei tunnu vieraassa paikassa ollenkaan niin jännittävältä tai reppanalta, kuin miltä se Helsingissä tuntuisi. Yövyn Telliskivessä, ja ajattelin syömisen lisäksi pääasiassa vain haahuilla; kuvata paljon, ihastella, käydä kahvilla, löytää vahingossa paikkoja, joihin en olisi osannut ilman vahinkoa löytää, käydä forografiskassa (kuulin, että nykyinen näyttely on mahtava) ja kiertää läpi nämä Idan vinkkaamat Vintage-kaupat. Huomenna aamulla ajattelin herätä aikaisin, käydä lenkillä tai pilateksessa asunnon lähellä sijaitsevalla jooogasalilla. Jos aamulla siis vielä siltä tuntuu. Toisaalta voin aivan yhtä hyvin vain nukkua pitkään, ja nauttia siitä ettei kukaan tarvitse minulta mitään.