Asioiden murehtiminen ei muuta niiden lopputulemaa 17 maaliskuun 2020 - 18:33
Päivät tuntuvat pitkiltä, pysähtyneiltä
Tunnelma on merkillinen.
Sen tuntee, että jotain on nyrjähtänyt sijoiltaan.
Että koko maailma seisoo eteiskäytävässä ja odottaa.
Eikä kukaan oikein tiedä mitä odottaa.
Mieli on kuitenkin valoisa, ainakin toistaiseksi. Taivun normaalissa, tavallisessa elämässä usein murehtimiseen. Pelkään asioita, jotka eivät todennäköisesti koskaan osu kohdalle.
Mutta nyt, en pelkää.
En tunne ahdistusta. Eikä se tarkoita, että väheksyisin tilannetta, en ottaisi sitä tosissani. Päinvastoin.
Nyt kuitenkin, ihan yhtäkkiä, osaankin elää todeksi lauseen asioiden murehtiminen ei muuta niiden lopputulemaa.
En tiedä mitä on tulossa, joten yritän olla murehtimatta.
Yritän pitää yllä toivoa ja uskoa. Nähdä valoa ja iloa tässäkin tilanteessa, sillä sitä on edelleen paljon.
Annan itselleni luvan olla onnellinen ja toiveikas, koska juuri nyt sille on mielestäni suurin tarve.
Torstain jälkeen emme ole tavanneet ketään, emmekä käyneet missään. Jos ei päivittäistä ulkoilua lasketa.
Pesemme käsiä, ja tilaamme ruoan kotiin.
Ikkunat on pesty, samoin sohvanpäälliset ja matot.
Lattiat on kuurattu ja kaapit siivottu.
Olemme muotoilleet ja maalanneet savea.
Arvaa Kuka?:a on pelattu noin 70 kierrosta.
Tänään tanssimme J. Balvinin Ginzan soidessa repeatilla varmaan tunnin.
Olemme katsoneet luontodokumentteja ja lukeneet kirjoja.
Olen löytänyt uutta musiikkia, mutta ennen kaikkea vanhoja, unohdettuja lemppareita (CHVRCES ja LP)
Töitä teen, kun lapsi nukkuu tai on keskittynyt leikkeihinsä.
Emme vielä tiedä kuinka pitkään elämä tulee olemaan tällaista. Ymmärrän olevani etuoikeutettu, että voimme tehdä tällaisia ratkaisuja; voin tehdä töitä kotoa, voin pitää lapsen kotona.
Voimme tilata ruoan ravintolasta, ja meillä on mahdollisuus tukea naapuruston pieniä yrityksiä.
Lähipiirissäni on niin riskiryhmään kuin yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiin ammatteihin kuuluvia ihmisiä. Tunnen ihmisiä, joiden elanto ja elämäntyö on vaarassa tämän poikkeustilan vuoksi. Ja ymmärrän kirkkaasti sen että vaikka tämä kriisi koskettaakin ihan meitä kaikkia, niin toisille se kosketus on huomattavasti toisia hellempi, helpompi kestää.
Ja se ajatus on ehkä juuri nyt kaikkein vaikeinta kestää.
Tuntuu turhamaiselta, ja jotenkin väärältä puhua mistään kevyestä ja kivasta, kun koko maailma on hädissään.
Mutta samaan aikaan se tuntuu kuitenkin tärkeältä.
Juuri nyt olen niin kiitollinen lapsesta, joka niin konkreettisesti todistaa sen että elämä jatkuu.
Elämä jatkuu nyt. Tämän epätietoisuuden keskellä.
Ei vasta sitten kun tämä kaikki on ohi.