31 lokakuun 2019 - 22:19

in Yleinen by
21 Likes

 

Kyselin pari päivää sitten instagramissa teiltä ehdotuksia, mistä kirjoittaa. Olen ollut niin hyvilläni jokaisesta viestistä, ehdotuksesta ja toiveesta, ettei sille ole tarpeeksi sanoja. Erityisen hyvilläni olen ollut siksi, että ne ehdotukset ovat olleet niin hyviä. Ihan jokainen oli sellainen, johon teki oikeasti mieli tarttua. Oli aiheita joista tuntuu helpolta kirjoittaa, mutta joukossa oli myös sellaisia joista puhuminen/kirjoittaminen tuntuu haastavalta ja vaikealta ja juuri siksi niin tarpeelliselta. Sekin ilahdutti, että niin moni toivoi minun tekevän asioita juuri niin kuin olen tehnyt asiat tähänkin asti: arkisesti ja itseni näköisesti. Ai niin, ja ilahduttavaa oli myös että kirjajuttuja toivottiin suunnilleen jokaisessa viestissä lisää. Ihanaa, sillä juuri niitä on tulossakin.

Ajattelin tarttua ensimmäiseksi aiheeseen, joka oli hirmuisen hyvä, mutta myös helppo kirjoitettava.

Toive kuului näin:

”mua kiinnostais lukee semmosista sun arjen ”tukipilareista”, mitkä jutut pitää sut kasassa henkisesti sekä fyysisesti arjen kiireiden keskellä. mitkä on sulle tärkeitä juttuja just mielenterveyden kannalta ja/tai fyysisen kunnon.,.”

 

En ole ehkä koskaan varsinaisesti ajatellut, että minun on pakko saada tehdä sitä ja tätä, jotta pysyisin kasassa. Vaan olen ehkä enemmänkin pyrkinyt rakentamaan arkea ja elämää ylipäätään niin, että siellä olisi mahdollisimman paljon sellaisia asioita, joista tulee kiva olo, ja mahdollisimman vähän niitä, joista ei tule. Mutta tajusin, että ne kivat asiat ovat juuri niitä joiden avulla sitä pysyy kasassa, eikä leviä ympäriinsä.

 

Käveleminen

Mikään ei nollaa päätä ja energisoi samalla tavalla, kuin käveleminen, rauhassa. Kiireessä kävelyä en edes laske kävelyksi. Se on säntäilyä, ja eikä tee ainakaan mun mielelle mitään hyvää. Kun puhun kävelystä,  tarkoitan sellaista kävelyä, jolloin on aikaa pysähdellä, istua puiston penkille ja kuvaamaan. En ajattele sitä kävelyä liikuntana, enkä ole matkalla mihinkään. Kävelen vain, ja anna ajatusten kulkea. Aina, kun joku asia tuntuu hankalalta, pää sumuiselta, ärsyttää tai väsyttää, niin lähden kävelylle enkä koskaan tule takaisin, niin että asiat olisivat huonommin. Yleensä olen löytänyt ratkaisun ongelmaan, joku jumissa ollut teksti on kirjoittanut itse itsensä, tai olen puolihuomaamatta kuvannut taas seuraavat kolme postausta. Väsymys ja ärtymys on takuulla helittänyt ja aivan kaikki on vähän paremmin.

Riittävä uni

Nukun nykyään jostain syystä usein huonosti, todella huonosti. Heräilen jatkuvasti ja iltaisin nukahtaminenkin on hankalaa. Yritän siksi pitää huolen siitä, että viettäisin sängyssä vähintään 8-10h vuorokaudessa, jotta siitä ajasta olisin unessa vähintään 7-8h.  Olkoonkin, että se uni tulee pätkissä. Huomaan heti niin yleisessä vireystilassa, kun hermojen kireydessäkin sen jos olen nukkunut liian vähän tai huonosti. Kehno nukkuminen alkaa näkyä jo naamassakin, mutta yritän olla ajattelemetta sitä, sillä ahdistuisin siitä muuten. Riittävä uni ja levännyt olo on itselleni liki kaiken muun hyvän pohjan. Väsyneenä kaikki tuntuu niin paljon valjummalta ja keljummalta.

 

 

Lukeminen

Luen joka päivä, edes jotain, edes vähän. Äänikirjoista en ole saanut olenkaan samalla tavalla otetta, mutta onneksi useista kirjoista löytyy bookbeatista myös e-kirja versiot, joka tekee lukemisesta missä vain milloin vain todella paljon helpompaa. Lukeminen on mulle ennenkaikkea levähdyspaikka, vie hetkeksi ihan muualle.

Nyt kun olen lukenut aktiivisesti taas muutaman vuoden on vaikea ymmärtää, että meni monta vuotta etten lukenut juuri ollenkaan. Saan kirjoista niin paljon; voimaa, inspiraatiota, oivalluksia, uutta ajateltavaa ja kosolti erilaisia tuntemuksia.
Rikastun, yhdellä sanalla sanottuna. Lukeminen tarjoaa aina hetkeksi pääsyn toiseen maailmaan, ja mikä parasta sen toisen maailman voi täysin vapaasti itse valita. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, että tulen levottomaksi kun alan ajatella sitä.

Podcastit

En ehdi lukea uutisia, artikkeleita ja kolumneja niin paljon kuin haluaisin. Tai, valitsen vapaalla ajallani luettavakseni jotain muuta. Lähinnä niitä kirjoja. Olenkin toisinan vähän pihalla ajankohtaisista asioista. Siksi rakastan kuunnella, kävellessä tietysti, kun minua viisaammat ja asioista enemmän ymmärtävät ihmiset keskustelevat ajankohtaisista uutisista ja aiheista. Tämän hetkinen suosikkini on ehdottomasti uutisraportti. Täydellinen paikkaamaan uutisvajettani, ja sitä vaikeutta mikä syntyy, kun ei tiedä asioista riittävästi, jotta voisi muodostaa kunnollisen mielipiteen. Tuntuu ihanalta, että joku toinen on minun puolestani ottanut selvää, paneutunut ja pureskellut ja kertoo sitten miten asiasta esimerkiksi voisi ajatella.

Offline- aika

Tämä on mulle varmaan yksi tärkeimmistä yksittäisistä asioista, jotka vaikuttavat hyvinvointiin ja jaksamiseen.
Jos kukaan ei valvo, tai ei ole mitään mitä pitäisi tehdä tai saada aikaiseksi eikä kukaan tarvitse minua mihinkään saatan helposti istua puhelin kourassa useamman tunnin. Lukea, selailla, muokata kuvia, suunnitella, selailla taas vähän lisää jne. Sellaisen session jälkeen ei ole koskaan kovinkaan elävä olo. Saatan olla inspiroitunut jostain asiasta, tai tiedän miten haluan muuttaa olohuoneen järjestystä tmv. mutta en kyllä koe olevani kovinkaan elossa. Päinvastoin. Siksi olenkin asettanut itelleni erilaisia rajoituksia puhelimeeni, jotka kertovat milloin olisi hyvä lopettaa, jos en itse ole sitä ymmärtänyt tehdä.
Erityisen toimiva on ollut forest- sovellus, jossa istutetaan puu, jonka saa lunastettua vain jos kykenee olemaan koskematta puhelimeensa tietyn, itse valitsemansa, ajan. Jos yritän tarttua puhelimeen tuon ajan sisällä, kysyy sovellus että oletko toisissasi, meinaatko luovuttaa? Aika usein silloin tajuaa, että se mitä oli puhelimelleen menossa tekemään ei olekaan lopulta kovin tärkeää.

Tuo puhelimeton aika on yleensä sitä, jolloin keskityn töihin kaikkein parhaiten, saan siivottua kodin tai ne jo ikuisuuden pullistelleet kaapit. Aika jolloin leikin lapsen kanssa niin että olen ihan oikeasti läsnä enkä viiden minuutin välein tarkistamassa puhelimelta ihan nopeasti yhtä juttua. Se aika, jolloin tunnen kaikkein eniten eläväni. Ja mikä parasta, sitä offline-aikaa on elämässäni koko ajan enenevissä määrin.

Pilates

Olen pienestä pitäen harrastanut joukkueurheilua, tai ryhmässä liikkumista; pelasin jääpalloa, jalkapalloa ja harrastin vuosia yleisurheilua. En ole oikein koskaan oppinut liikkumaan itsekseni. Nyt meni monta vuotta niin, etten omistanut salikorttia, enkä käynyt ryhmäliikuntatunneilla mikä tarkoitti sitä etten liikkunut juuri ollenkaan, ellei satunnaisia kotitreenejä lasketa.

Viime keväänä aloin käydä säännöllisesti Bay Helsinki:n reformer pilateksessa. Olen täydellisen hurahtanut. Pitkään aikaan mikään ei ole tuntunut niin omalta ja hyvältä. Rakastan sitä, etten koskaan tunnille mennessä tiedä, mitä siellä tulee tapahtumaan. Ja siksi minun ei tarvitse koskaan tehdä mitään muuta kuin mennä paikalla, ja loppu hoituu vähän kuin itsestään. Joku toinen kertoo mitä tehdään, ja missä sen tulisi tuntua, ja kuinka saan sen tuntumaan siellä missä pitäisikin. Se, että saan liikkua jonkun toisen opastamana tuntuu niin suurelta luksukselta, ja koen että tällä tavoin liikkuminen on huomattavasti rentouttavampaa (ainakin minulle) kuin sellainen liikunta, josta olen vastuussa itse. Jossa itse suunnittelen millaisen treenin teen, ja missä sen teen. Kuinka pitkään liikun, ja mitä kohtaa kehossa haluan erityisesti liikuttaa.

Toisen ohjaaman tunnin aikana en taas ajattele mitään muuta, kuin sitä mitä teen juuri sillä hetkellä. Pilateksessa liikeradat ovat usein pieniä ja näyttävät varsin vaatimattomilta, mutta vaativat oikeasti monen eri asian ajattelua ja tekemistä samaan aikaan. En silloin ehdi ajatella mitään muuta. En odottavia töitä, tulevaa kauppareissua, maksamattomia laskuja tai siivotonta kotia. Keskityin vain hengittämään ja tekemään mahdollisimman puhtaita liikeratoja. Olo on aina tunnin jälkeen sekä raukea, että energinen. Pää tyhjentynyt. Tässä on yksi sellainen asia, josta en takuulla luovu. Olkoonkin, että maksan tästä harrastuksesta itseni kipeäksi, eikä minulla olisi oikeasti varaa sellaiseen.

 

 

Ystävät.

Kun tekee töitä yksin, ja viettää sen lisäksi todella paljon aikaa kahdestaan lapsen kanssa, tuntuu aivan järjettömän tärkeältä viettää sen kaiken vastapainoksi myös paljon aikaa muiden, aikuisten, kanssa. Näen ystäviäni usein, mutta en niin usein kun tahtoisin. Luulen, että kärsin tällä hetkellä ehkä elämäntilanteestakin johtuen poikkeuksellisen voimakkaasta tarpeesta jakaa tätä kaikkea toisten ihmisten kanssa.  Erityisesti nyt kun lapsi kasvaa, ja tielle osuu koko ajan kinkkisempiä kasvatuksellisia haasteita, tarvitsen läjäpäin vertaistukea ja ehkä vähän myös vakuutteluja siitä, että en yksinäni ole vahingossa ja tietämättömyyttäni pilaamassa kaikkea sitä hienoa, mitä tuossa pienessä ihmisessä on.

Ystävissä ihaninta on se, ettei niiden seurassa tarvitse olla yhtään mitään. Ei tarvitse olla se johdonmukainen, hermonsa alati hillitsevä aikuinen, vaan voi aivan vapaasti olla halutessaan täydellisen epäjohdonmukainen, asiaton tyyppi, jonka puheissa ei ole pienintäkään järkeä.

Kosketus

Halaaminen, sylissä oleminen ja – pitäminen, silitykset, pieni käsi omassani.
En tiedä tuleeko mistään muusta yksittäisestä asiasta niin huojentunut ja turvallinen olo kuin tiukasta halauksesta silloin kun sitä eniten tarvitsee ja kaikkein vähiten osaa pyytää. En tiedä olisinko kasassa ilman kaikkia niitä sellaisia halauksia, kevyitä, ohimennen sipaisuita, sylissä pitämisiä, silittelyitä, seksiä, kainalossa nukkumista, suudelmia ja pusuja. Todennäköisesti en. Ai niin, enkä varsinkaan ilman niitä taivaallisia hartiahierontoja, joita poikaystäväni antaa. Enkä edes liioittele. Rami hieroo ihan oikeasti paremmin, kuin yksikään hieroja, jolla olen käynyt, ja voin kertoa että olen käynyt useammalla kuin viidellä.

Pienten kauniiden hetkien luominen sinne tänne

Joku voi pitää tätä pinnallisena, ja sitä se ehkä onkin, mutta koen oman jaksamisen kannalta tärkeäksi sen, että teen ja näen kauneutta ympärilläni. Sytytän aamuisin kynttilät keittiöön ja olohuoneeseen, laitan musiikin soimaan taustalle ja katan pöydän nätisti. Pääni pysyy huomattavasti paremmin kasassa kun pidän kodin siistinä. Ahdistun kaaoksesta ja kun tiedän sen, niin voin myös välttää sen. Pyrin pitämään kaapit ojennuksessa, ja keittiön tasot puhtaina. Meillä on lähes aina tuoreita kukkia. Vaihdan tavaroiden paikkoja, ja kasaan niistä erilaisia asetelmia hyllyille ja tasoille. Haluan, että meillä on kotona nättiä. Kuulostaa ehkä pieneltä, mutta kun näkee ympärillään kivoja asioita, vaikuttaa se ainakin minun fiilikseeni. Tai ei se nätteys sitä ainakaan huononna. Toisin kuin sotku ja epämääräiset kasat saattavat tehdä.

Toisaalta olen myös sellainen, että näen kaunista oikeastaan kaikkialla, ehkä sellaisissakin paikoissa missä ihan kaikki eivät. Kuvaan paljon, jatkuvasti, ja ehkä siksikin kiinnitän niin paljon huomiota ympäristööni; etsin aina jotain mielenkiintoista kuvattavaa. Tai oikeastaan, se löytää aina minut enkä minä sitä. Ja koen, että kyky nähdä pieniä, kauniita asioita ja hetkiä vaikuttaa ihan hirveästi myös siihen, millaisena arjen ja oman elämäni koen.

Yksin oleminen.

Viihdyn hyvin (niiden omien) ihmisten seurassa, voimaannun. Mutta toisaalta, kaipaan ja tarvitsen paljon myös omaa tilaa ja aikaa. Alan hiipua, jos en saa olla riittävästi itsekseni.

Yksin ollessani saatan tehdä ihan mitä tahansa; käydä viinillä, kävelyllä, laulaa ja tanssia mielipuolisesti, siivota (todella usein siivoan, mikä on kieltämättä aikaa laimeaa), lukea, venytellä, tai kuten viime aikoina yhä useammin: pelata peliä nimeltä 2048. Älkää kysykö, älkääkä varsinkaan kokeilko. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa tämänkin postauksen kirjoittaminen on keskeytynyt sen takia, että on ollut ihan pakko pelata pari ruudullista.

 

 

Toivon, että tämä oli edes vähän sitä mitä haluttiin. Ja samalla, olisi hirveän mielenkiintoista kuulla että millaiset asiat pitävät teitä kasassa? Onko mitään samaa, ja erityisesti kiinnostaa se, jos ne asiat ovat ihan jotain muuta.

in Yleinen by
21 Likes

10 syyskuun 2019 - 15:00

in Yleinen by
15 Likes

Tajusin juuri, että asukuvia näkee täällä enää todella harvoin. Olen kirjoittanut blogia pian neljä vuotta, ja vaikka alkuun jaoin asuja suhteellisen usein, niin oikeastaan koskaan en ole kokenut niiden kuvaamista ja jakamista kovinkaan luontevaksi. Nykyään niiden kuvaaminen tuntuu vielä turhanpäiväisemmältä ja jotenkin nolommalta kuin aiemmin, sillä en missään tapauksessa halua luoda kenellekään tunnetta siitä, että pitäisi hankkia jotain uutta (ei tarvitse). Mutta, kaikesta tästä huolimatta pidän vaatteista, tykkään miettiä sitä mitä puen päälleni ja niin pinnalliselta, kuin se ehkä kuulostaakin, niin omaan olooni vaikuttaa myös se miltä minusta tuntuu vaateissani.

Instagramissa tykkään selailla asukuvia ja pidän niistä myös blogeissa. Nykyään enää todella harvoin niitä tulee sellainen tunne, että pitäisi hankkia sitä ja tätä, tai että kokisin oman vaatekaappini jotenkin todella tylsäksi sen takia mitä näen muiden pukevan päälleen. Tunnen tyylini, ja pidän siitä mitä vaatekaapistani löytyy. Asukuvista haen ehkä inspiraatioita siihen, kuinka voisin yhdistellä niitä jo olemassa olevia juttuja uusilla tavoilla.

En edes muista milloin viimeksi olisin ostanut uutena jotain. Ehkä nämä adidaksen tennarit heinäkuun alussa? Jos haluan välttämättä hankkia jotain, yritän aina ensin löytää sen käytettynä ja noin 93% kerroista niin tapahtuukin. Usein päälläni on noin 50- 100% käytettynä/kierrätettyinä hankittuja asioita.

Tämä kuvien ylisuuri pellavainen jakku on ehkä paras kirppislöytö hetkeen. Ostin sen Punavuoren Patinasta 4€:lla joskus heinäkuun alussa ja olen sen jälkeen käyttänyt sitä enemmän kuin varmaan mitään muuta yksittäistä vaatetta. Tuntuu, että sen alle voi pukea ihan mitä tahansa ja näyttää kivalta ja skarpilta. Tähän mennessä olen pukenut sen kaveriksi mm.:

  • farkut ja valkoisen t-paidan.
    (Asun ilme muuttuu heti, kun tennareiden sijaan jalkoihin pukee mustat sirot sandaletit.)
  • spagettiolkaimisen silkkimekon
  • Lyhyen topin ja vihreät cargo-housut
  • mustat pillifarkut ja mustan topin
  • valkoisen liehuvan pellavamekon
  • lyhyen kermanvärisen silkkitopin ja luonnonvalkoisen minimittaisen vakosamettihameen
  • mustat treenitrikoot ja -rintsikat suunnilleen joka kerta treeneihin mennessäni

Eikä vieläkään kyllästytä.

Olen itse asiassa hankkinut nyt kesän aikana kirppareilta kolme liki täydellistä jakkua, joille jokaiselle on jo nyt kertynyt niin paljon käyttöä että tajusin juuri etten taida juuri muihin yläosiin enää edes pukeutua. Mutta miksi pitäisikään, jos tuntee tyylinsä ja tietää mistä tykkää. Paras neuvo minkä osaan antaa onkin se, että opetelkaa tuntemaan oma tyylinne, omat mieltymyksenne ja se millaisissa vaatteissa tunnette olonne kotoisaksi. Mitä paremmin olette perillä siitä, sitä vähemmän tulee tehtyä niitä hutiostoksia, tai oikeastaan sitä vähemmän tulee ostettua ylipäätään mitään, sillä sen vaatekaapin tukipilarit säilyvät vuodesta toiseen todennäköisesti ihan samoina, jolloin ei ole tarvetta päivittää sitä jatkuvasti jollain uusilla, alati vaihtuvilla kauden trendeillä. Niin ilmasto, kuin lompakkokin kiittävät.

in Yleinen by
15 Likes

14 elokuun 2019 - 16:00

in Yleinen by
26 Likes

 

Suurin haaste meidän parisuhteessamme on ehdottomasti se, että yhteistä aikaa on niin vähän (uusperhea-elämän tuomien haasteiden lisäksi siis). Tämä kevät ja kesä on ollut poikkeuksellisen kiireinen. Viimeisen neljän kuukauden aikana meillä on ollut kaksi yhteistä viikonloppu-vapaata, ja joitain satunnaisia iltoja siellä täällä. Mutta suurin osa päivistä menee niin, että toinen vielä nukkuu kun me Alban kanssa lähdemme liikkeelle, ja tulee kotiin silloin kun me olemme jo menossa nukkumaan.

Alkuun toisen ikävöiminen tuntui ainoastaan ihanalta. Ajattelin, että on pelkästään hyvä, että näemme niin harvoin. Yhteinen aika tuntuu laadukkaalta ja erityiseltä, eikä toisen naama (tai tavat krhm..) ala ainakaan kyllästyttää. Pidin, ja pidän edelleen, siitä, että saan olla ja tehdä asioita itsekseni. Voin järjestää ja suunnitella omat menoni miten haluan, sillä toinen on 94 % todennäköisyydellä silloin kuitenkin  töissä. Mutta. Jossain vaiheessa oivalsin, että mitä enemmän vietämme aikaa yhdessä – sitä paremmin meillä menee, ja sitä vahvemmin tunnen meistä ja tästä kaikesta. Ja sama toimii käänteisesti silloin, kun yhteistä aikaa ei juuri ole. Huomaan, että jos menee enemmän kuin yksi viikko niin, ettei ehditä tekemään yhdessä mitään, ja se näkeminenkin rajoittuu sinne unen ja valveen rajamailla lausuttuihin hyvän yön- ja huomenen toivotuksiin- alan epäillä, että onkohan tässä suhteessa lopulta kuitenkaan mitään järkeä. Kun yhdessä ei oikeastaan konkreettisesti ehdi jakamaan sitä arkea, mistään yhteisten muistojen luomisesta nyt puhummattakaan – on niin helppoa sortua ajattelemaan että tämä kaikki on oikeastaan ihan turhaa. Että ehkä näistä tulikuumista tunteista huolimatta tällaisessa suhteessa ei kuitenkaan ole mitään järkeä.

 

Nyt viimeisen kuukauden aikana olemme pyrkineet järjestämään yhdessä oloa kaikkiin mahdollisiin, pieniinkin, koloihin. Ja heti tuntuu paljon paremmalta. Ehkä kaikkein eniten uskallan luottaa tässä kaikessa hulluudessa siihen, että tämä suhde muuttuu aina paremmaksi mitä enemmän yhteistä aikaa on- eikä päinvastoin. Riitelemme usein silloin, kun emme juuri näe, mutta emme oikeastaan koskaan silloin kun ehdimme oikeasti viettämään aikaa yhdessä. Suhde tuntuu epävarmalta silloin, kun sille ei ole ollut aikaa, mutta ei koskaan silloin kun aikaa on ollut.

 

 

Eräs ystäväpariskunta oli päättänyt ottaa käyttöön treffitiistai-konseptin. Joka ikinen tiistai on treffit, jonka ohjelma suunnitellaan vuorotellen. Ajattelimme kokeilla ihan samaa. Eilen oli ensimmäiset treffit (oikeastaan meidän koko liki kaksivuotisen suhteen ensimmäiset). Kävelimme merenrantaan,  ajelimme päämäärättömästi sähkö-potkulaudalla (joita muuten inhoan!), kävimme Pontuksessa syömässä ja drinkeillä ja kiipesimme sen jälkeen vielä salakallioillemme syömään persikoita, jotka olivat vielä ihan raakoja mutta näyttivät näteiltä. Ja kas, heti oli taas sellainen olo että se mitä meillä kahdella on kyllä sellaista, mitä toivoisin aivan kaikille. Ainakin näinä kaikkein parhaimpina hetkinä on.

Vaikka tämä kevät ja kesä ei ehkä ole ollut meille se kaikkein helpoin, niin tämä mitä nyt on, on aivan kaiken sen vaivan, työn, keskusteluiden, ärsyyntymisten, riitojen ja itseensä menemisen arvoista. Vähintäänkin.

in Yleinen by
26 Likes

15 heinäkuun 2019 - 21:57

in Yleinen by
22 Likes

 

Heiii!

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt pidempi tovi kuin koskaan oli tarkoitus. Olen pitänyt Heinäkuun vähän tahatonta lomaa täältä, mutta oikeastaan kaikesta muustakin. Kesäkuun lopulla pyörryin yhtenä ihan tavallisena tiistaina matkalla makuuhuoneesta vessaan ja löin siinä samalla kaatuessani pääni. Jo tuota pyörtymistä ennen olo oli ollut pitkään fyysisesti aika kehno, muttei kuitenkaan sellainen että olisin ollut asiasta huolissani. Kevät oli töiden puolesta aika kiireinen, ja ajattelin vain olevani väsynyt sen  jäljiltä. Tuon pyörtymisen ja sitä seuranneen omituisen kouristuskohtauksen (jonka aikana olin siis ihan tajuissani, mutta niin ettei minulla ollut mitään hallintaa kehooni) jälkeen olo on ollut enenevissä määrin huono.

Nukun kahdeksan tuntia öisin ja noin kolmet päiväunet päivisin (tai nukun aina sillon kun voin, eli silloin kun Alba on isänsä kanssa), päätä on särkenyt melkein kaksi viikkoa yhtä soittoa, heikottaa ja kuvottaa koko ajan ja oksentaminenkin on kuulunut olennaisena osana melkein jokaiseen iltaan. Jos saisin valita niin nukkuisin mielelläni koko ajan. Ulos lähteminen jännittää, sillä pelkään oksentavani tai pyörtyväni ihan mikä hetki tahansa (niin ei ole koskaan käynyt, eikä todennäköisesti tule koskaan edes käymään, mutta pelkään sitä silti) ja viimeiset kaksi viikkoa ulkona liikkuminen on rajoittunut Punavuoren ja Kaivopuiston leikkipuistoihin ja kahviloihin sekä Rikhardinkadun kirjastoon. Onneksi säät ovat olleet puolellamme ja tarjoilleet lähinnä kylmää, tuulta ja tihkua. Sisällä on ollut aivan hyvä.

 

 

Olen tietysti ravannut lääkärissä ja erilaisissa tutkimuksissa, mutta mitään syytä oireille ei ole löydetty. Ja olen nyt yrittänyt hyväksyä sen, että ehkä asia todella onkin juuri niin. Kehoni nyt vain sattuu olemaan sellainen, että se reagoi muutoksiin, stressiin ja suruun juuri näin: työntämällä kaiken raiteiltaan.

Ehkä juuri se, että aloin vihdoin ajatella ettei minulla oikeasti ole mitään hätää, teki sen että niin lauantaina, kuin sunnuntainakin tuntui ensimmäistä kertaa aikoihin ihan inhimilliseltä. Teki mieli tehdä jotain, nähdä ihmisiä, olla muualla kuin kotona eikä lauantaihin kuulunut muuten yksiäkään päiväunia, joka johtui ehkä ihan vain siitä ettemme olleet kotona aamu kymmenen ja ilta kahdeksan välillä ollenkaan. Nyt uskallan jo toivoa, että ehkä tämä kaikki tästä.

Huomiseksi olen sopinut lähteväni heti aamulla ystäväni kanssa pitkälle kävelylle, olen myös varannut muutaman reformer pilates- tunnin tälle viikolle ja tekisi mieli kokeilla myös sellaista kolmen päivän mehupaastoa, ensimmäistä kertaa elämässäni. Sellainen olo, että tämän kolmen viikon kaaoksen jälkeen tekisi mieli buutata järjestelmä ihan perusteellisesti ja juuri nyt tuntuu, että se vaatii juuri noita edellä mainittuja asioita. Ystävien lisäksi, tietysti.

Sallin nyt kuitenkin itselleni sen, että jatkan lomailua kaikesta niin kauan kuin se hyvältä ja tarpeelliselta tuntuu. Voi olla, että tekee mieli kirjoittaa tänne jo heti huomenna uudestaan, mutta yhtä hyvin voi olla että se päivä on vasta viikon kuluttua.

Kuullaan kun kuullaan siispä.

in Yleinen by
22 Likes

24 toukokuun 2019 - 21:02

in Yleinen by
17 Likes

 

Tuntuu ihanalta olla muualla kuin kotona, muualla kuin Helsingissä. Edellisestä ulkomaanreissusta on jo melkein vuosi, mutta edellisestä ystävien kanssa tehdystä reissusta varmaan kuusi. Eli oli ehkä jo aikakin.

Erityisen hyvältä tämä reissu tuntuu siksi, että olen täällä niiden kahden ystävän kanssa, jotka ovat olleet elämässäni kaikkein pisimpään, ihan pienestä lapsesta saakka, ja jotka takuulla tuntevat minut paremmin kuin kukaan muu. Olen sanonut usein, etten osaa enää nauraa ääneen, mutta nyt tämän vuorokauden aikana olen tajunnut, että kyllä muuten todellakin osaan. Se vaatii vain oikeat ihmiset, ja meidän kolmen kemioissa on jotain sellaista, mitä on hankalaa edes yrittää selittää. Mutta sen kyllä ymmärtää, jos näkee meidät vierestä. Se mitä toinen sanoo on aina paljon enemmän kuin ne sanat jotka tulevat ulos; niihin kietoutuu niin paljon yhteistä historiaa, muistoja ja tilanteita.

Just nyt tuntuu siltä, että hetkeen ei ole missään ollut niin tärkeää olla kuin täällä ja tässä, näiden ihmisten kanssa.

Kolme äitiä, kolme kolmekymppistä – ja silti edelleen tuntuu ihan siltä, että ollaan ne kymmenenvuotiaat tytöt, jotka pyöräilivät isän taskusta lainatut kolikot shortsien taskuissa rajan yli Ruotsiin karkkiostoksille, sillä siellä valikoima oli parempi kuin Suomessa.

Välillä mietin, että tuntuukohan vielä kuusikymppisenäkin siltä, ettei ihan tajua miten voi kokea olevansa niin voimakkaasti sekä äiti että lapsi samaan aikaan.

in Yleinen by
17 Likes