17 helmikuun 2019 - 15:41

in lifestyle, Yleinen by
15 Likes

 

Kaaduin aiemmin viikolla Kampin metroaseman edessä sillä tavalla klassisen näyttävästi ja kuuluvasti, ettei se varmaan jäänyt keneltäkään paikalla olleelta huomaamatta. Normaalisti minua hävettäisi ihan älyttömästi. Vaikka en pysty selittämään edes itselleni miksi tulisi hävetä sitä, että ensin ollut plussaa ja sitten tulee pakkasta ja koko kaupunki muuttuu hengenvaaralliseksi luistelukentäksi, jolla pystyssä pysyminen vaatisi luistimet tai sisällä pysyttelemisen. Mutta silti kaatuminen on tuntunut jotenkin nololta. Siis silloin kun joku toinen näkee sen. Olen aina kaatuessani vain räpistellyt mahdollisimman nopeasti pystyyn ja kyyneleet silmissä, pala kurkussa yrittänyt olla niin kuin mitään ei olisi koskaan edes taphtunut. Jatkanut matkaa ja kironnut kivun sijaan sitä, että miten sitä voikin olla niin kömpelö, kaatua nyt tuolla tavalla ihmisten ilmoilla. Opettelisit pysymään pystyssä hyvä ihminen.  

Mutta eilen. Ei hävettänyt yhtään. Nauratti lähinnä, koska kaatuminen oli niin näyttävä. Näin itseni lentämässä hidastettuna ilman halki. Ennen kuin nousin ylös katsoin silmiin noin metrin päässä seisonutta miestä. Hymyilin ja kampesin itseni ylös. Ei hävettänyt yhtään, ja se oli mulle uutta. Ja suurta. Olen tottunut siihen, että häpeän vähän kaikkea. On paljon asioita, joita sietääkin hävetä, mutta liian usein häpeän myös sellaisia asioita, joita ei tarvitsisi.

Viime aikoina olen kuitenkin tietoisesti yrittänyt tehdä töitä sen eteen, ettei hävettäisi koko ajan niin hitosti. Tai jos hävettääkin, niin siitä tunteesta osaisi päästää nopeammin irti. Tai niin, ettei häpeän pelossa ainakaan jättäisi tekemättä mitään sellaista, jota ilman sitä pelkoa haluaisi tehdä. Ja se on ilmeisesti alkanut kantaa hedelmää. Sen kaatumisen lisäksi, menin yksin viinille heti seuraavana päivänä, eikä sekään hävettänyt tai tuntunut yhtään vaivaannuttavalta, toisin kuin joskus aiemmin olisi. Jätin jopa puhelimen lataukseen, pyysin kassalta kynää ja paperia ja kirjoitin. Paperille. Käsin. A4 molemmat puolet täyteen. Enkä alun jälkeen kertaakaan miettinyt, että siinä olisi jotain outoa, koska faktahan on se, ettei siinä todellakaan ole.

 

 

 

Toinen mitä olen viime aikoina miettinyt on se, että miksi ihmeessä monista ongelmista uskalletaan usein puhua avoimesti ääneen vasta siinä vaiheessa, kun niiden asioiden/ongelmien yli on päästy ja niistä on selvitty. En ole varma liittyykö sekin jotenkin häpeään. Todennäköisesti. Tai leimautumisen pelkoon? Ei uskalleta puhua omista ongelmista, koska pelätään että tullaan sen jälkeen nähdyksi vain sen ongelman kautta, ikään kuin sen ongelman kokoisena.

Olen usein miettinyt sitä, että millaista täällä olisi jos me kaikki uskaltaisimme avata suumme jo ennen kuin meillä on hajuakaan kuinka joku käsillä oleva tilanne tai ongelma ratkeaa. Emmekö sillon saisi huomattavsti enemmän apua, mahdollisesti hyviä neuvoja ja vertaistukea. Tuntuu, että vallalla on sellainen kuttuuri että asioista on hyvä puhua vasta silloin, kun ongelma on seltäetty. Olipa kyseessä sittn masennus, rahavaikeudet, ongelmat parisuhteessa tai vanhemmuudessa, työttömyys, köyhyys jne. Ehkä siinä on häpeän lisäksi tosiaan sitä pelkoa tulla leimatuksi tietynlaisena. Hyvätuloisena on melko helppoa kertoa, että olin muuten aikoinaan todella köyhä, ja rahaongelmiakin oli. Tai todella onnellisena ja tasapainoisena kertoa, että minäkin olin kerran masentunut. Tietysti nämä ovat hienoja esimerkkejä siitä, kuinka ongelmista voi selvitä, eivätkä ne ongelmat todellakaan määrittele koko loppuelämäsi suuntaa, tai vielä vähemmän sinua ihmisenä. Mutta mielestäni olisi aivan järjettömän tärkeää uskaltaa puhua asioista myös silloin, kun ne ovat kesken, auki ja hankalia. Se on rohkeaa. Mutta myös järkevää. Se kaventaa ihmisten välisiä muureja, lisää yhteyttä, aitoutta ja ymmärrystä siitä, miten meillän ihmisillä asiat todellisuudessa ovat. Kun kuulee jatkuvasti vain selviytymistarinoita- siitä syntyy tunne, että itse on vielä jotenkin todella keskeneräinen ja vaiheessa, kun niin moni ongelmakin on vielä ratkaisua vailla. Mutta ei se niin ole. Eivät ne ongelmat määrittele kaikkea. Eivät ne määrittele siitä kuinka ehjiä tai kokonaisia olemme. Ongelmia on meistä kaikilla. Niitä tulee ja menee. Toisista selvitään nopeasti, toiset vievät pidempään, tai eivät ehkä koskaan ratkea. Mutta ne ovat ongelmia, asioita tilanteita, olosuhteita. Eivät koko elämä, tai vielä vähemmän koko sinä.


Millaisista asioista puhuminen on sinulle hankalaa? Tai mikä hävettää?
Haluan tuntea, etten ole ainoa häpeilijä näillä nurkin. Ja toisaalta, jos siellä on teitä onnekkaita, jotka ette juuri häpeä niin kertokaa kiitos kuinka sinne pääsee?

in lifestyle, Yleinen by
15 Likes

07 helmikuun 2019 - 15:45

in Yleinen by
11 Likes

 

 

Huh. Jos muutama viikko sitten sanoin, että olipahan viikko. Niin nyt sanon sen kyllä taas. Perheen pienin alkoi oksentaa sunnuntaina illalla ja sillä teemalla jatkettiin aina eiliseen asti. Oksentava henkilö vain vaihtui. Mutta elämäni ehkä kammottavimmat vuorokaudet ovat nyt takanapäin, eivätkä ne näin jälkikäteen enää ihan niin kammottavilta tunnu kun siihen vellovaan pahanolontunteeseen ei enää, onneksi, pääse käsiksi ja muistilevyltäkin se katoaa yhtä nopeasti kuin sinne tulikin. Aiemmin olen vain kuullut kauhutarinoita siitä, kun koko perhe sairastuu vatsatautiin samanaikaisesti, mutta en koskaan kuvitellut että sama osuisi omalle kohdalle. Tai jos kuvittelinkin, niin ajattelin kaikkien niiden tarinoiden olevan vahvasti väritettyjä. Mutta oli se kamalaa, ellei jopa hirveää. Siivota nyt oksennuksia ja ripuleita sängystä samaan aikaan kun itse oksentaa. Lakanapyykkiä pestiin niin monta koneellista, että puhtaat ja kuivat lakanat loppuivat kesken. Kolmantena päivänä pelastava enkeli, joka myös babuchkana tunnetaan, tuli ja haki jo tervehtyneen lapsen heille hoitoon, jotta me aikuiset saimme oksentaa kaikessa rauhassa ja lapsi sai kaipaamansa leikkiseuraa ja aktiviteetteja. 

Eilen illalla makasimme toinen sohvalla, toinen sängyllä ja kiroilimme kilpaa kuinka hirvittävän brutaali ja epäinhimillinen tämä tauti on. En ole varmaan koskaan elämässäni aiemmin käyttänyt sanoja vittu, saatana ja helvetti kymmenen kertaa enemmän kuin mitään muita sanoja yhden vuorokauden aikana. Mietimme myös sitä, kuinka paljon reippaampi tuo lapsipotilas oli meihin aikuisiin verrattuna ollut. Ei valittanut tai vaikeroinut juurikaan. Aina toisinaan kyseli kainosti, että osaatko äiti sanoa milloin tämä mahakipu loppuu? Joi kaiken mitä nenän eteen kannettiin, jotta ”mun maha jaksaa taistella sitä oksennusmörköä vastaan”. Me aikuiset taas olimme vuoroin varmoja siitä, että kuolema kohtaa, ja vuoroin toivoimme sitä. Hirvittävä, kamala tauti. Synkimpinä hetkinä, kun oli viettänyt vessan kylmällä lattialla pöntön ylle kumartuneena jo hieman pidemmän tovin päässä soi taukoamatta  ”..maailma pyörii radallaan. Kaikki loppuu aikanaan” ja samaan aikaan todellakin tunsi, että maailma pyörii radallaan. Mutta lohtuna toimikin se seuraava lause. En tiedä biisiä, enkä esittäjää enkä jaksa sitä nyt etsiä, mutta sen tiedän että jatkossa sen kuuleminen tulee aina muistuttamaan oksentamisesta ja vessan kylmästä kivilattiasta polvia vasten ja toivon aika hartaasti, etten koskaan kuule sitä kappaletta missään. 

 

 

Tauti vaikuttaisi nyt kuitenkin olevan selätetty. Ja olemme kaikki jo melkein täysin tolpillamme. Tänään pääsin ensimmäistä kertaa ulos sitten sunnuntain, ja huolimatta siitä että olin fyysisesti ihan lopen uupunut n.200m jälkeen, niin nyt ymmärrän täydellisesti kuinka syvästä tunteesta puhutaan, kun sanotaan että kiitollinen kuin oksennustaudin jälkeen.

in Yleinen by
11 Likes

21 tammikuun 2019 - 22:13

in lifestyle, Yleinen by
14 Likes

 

Olen täällä ehtinyt jo muutamaankin otteeseen tälle vuodelle mainita sen, että tästä vuodesta tulee toiminnan vuosi: se vuosi, jolloin tartun rohkeammin asioihin. Pohtimisen, jatkuvan puntaroinnin ja huolellisen harkinnan sijaan tartun useammin tuumasta toimeen, enkä jää odottelemaan että se mystinen joku tekee jotain, tai että sattuman kaupat tuovat eteeni juuri sen tietyn jonkun, mitä tahdon. Viime vuonna ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään, ja se oli ihan ok- enemmän, kuin ok. En olisikaan jaksanut yhtään enempää. Tarvitsin viime vuoden kaiken levon ja liikumattomuuden, jotta jaksaisin ja osaisin olla taas minä. Nyt tiedän jo etten kuitenkaan kestäisi toista samanlaista pysähtymisen vuotta. En malta enää olla paikoillani. Mutta sen lisäksi, että energiaa ja uskallusta tuntuu juuri nyt olevan roppakaupalla aiempaa enemmän, niin myös aika tuntuu yhtäkkiä huomattavan paljon konkreettisemmalta, huimaa vauhtia ehtyvältä luonnonvaralta. Täytän ensiviikolla 31. En kuitenkaan vielä ole selvästi ihan tajunnut asiaa, sillä sanoin muutama viikko sitten poikaystävälle, että tänä vuonna olisi ehkä kiva järjestää ensimmäiset kunnon juhlat synttäreiden kunniaksi, täytänhän kuitenkin 30. Paitsi, että en täytä.
Siinä hetkessä katosi yhtäkkiä kokonainen vuosi jonnekin. Tuli hätä. Nyt ensimmäistä kertaa koskaan ihan vähän ahdistaa vanheta. Tai ei ehkä niinkään se vanheneminen itsessään, mutta se että aika ihan todella kuluu. Alan olla jo enemmän keski- ikäinen kuin teini, mikä on monella tavalla pelkästään positiivinen asia, mutta silti ahdistaa. Tuntuu, että on vielä järjettömästi asioita, joita haluaisi tehdä. Asioita, mitä haluaisi saavuttaa ennen seuraavia pyöreitä vuosia, ja pelkään että mikäli ne tulevat samalla vauhdilla kuin edelliset kymmenet, niin tätä menoa ehdin saavuttaa niistä noin puolet jos sitäkään.

Onnekseni tekeminen ei kuitenkaan tällä hetkellä ahdista yhtään, päinvastoin.  Tuntuu ihanalta, että viime vuoden väsymyksen jälkeen on taas energiaa tehdä ja toimia. Tätä kaikkea osaa arvostaa ihan uudella tavalla.

 

 

Viime vuoden pysähtyminen salli kuitenkin sen, että pääsi lähemmäs itseään. Oivalsi sellaisia asioita uudestaan, minkä oivaltaminen oli vuosien häseltämisen aikana unohtunut jonnekin. Tärkein oivallus on liittynyt siihen, että olen se ihminen, joka nauttii aivan järjettömästi niistä kaikkein tavallisimmista asioista: yhteisestä ajasta lähimpien kanssa, hyvästä ruoasta (mielellään kotona tehtyä ja kotona syötynä), ulkoilusta ja luonnosta. En kaipaa oikeastaan mitään kovin erityistä (vaikka tietysti jo se, että on tällainen perhe, ystävät, koti ja sitä hyvää ruokaa, on erityistä, mutta tiedätte varmasti mitä tarkoitan), vaikka jossain vaiheessa hairahduin kuvittelemaan, että tarvitsen. En tiedä johtuuko tuosta oivalluksesta vai mistä, mutta koko elämä on tuntunut viime kuukausina niin paljon paremmalta, kevyemmältä ja omalta. Sellainen täysin turhanpäiväinen muihin ihmisiin ja heidän elämiinsä vertailu on jäänyt, ja se on vapauttanut ihan valtavasti energiaa ja tilaa. Ennenkaikkea ehkä juuri sitä tilaa, että on saanut taas yhteyden itseensä ja siihen, mitä minä oikeasti elämältäni haluan. Mitkä ovat minun toiveitani, ja mikä taas sellaista ulkoa tulevaa tätä minun kuuluisi haluta – ajattelua.

Jossain siellä avioeroa edeltävän ja sitä seuranneiden sekoiluvuosieni siimeksessä hukkasin myös täydellisesti uskon itseeni, ja omiin kykyihini. Aloin oikeastaan ajatella, että kun kerran epäonnistuin surkeasti jossain niin merkittävässä asiassa kuin avioliitossa, niin kuinka voisin onnistua koskaan missään muussakaan asiassa. Kuvittelin, että minut nyt vain on tarkoitettu epäonnistumaan kaikessa mihin ryhdyn, että minulta puuttuu joku sellainen olennaisen asia, jonka tarvitsisi menestyäkseen ja pärjätäkseen. En oikeastaan osannut edes olla epävarma kyvyistäni, sillä en edes tiedostanut niitä. Tuntui, että muutaman vuoden aikana kaikki se, mitä olin itsestäni ajatellut, ja minkä varaan omaa elämääni kaikki aiemmat vuodet rakentanut, katosi tuosta noin vain.  Eikä sen kaiken hukkuneen takaisin onkiminen ole todellakaan käynyt tuosta noin vain. Eikä sitä kaikkea hukkunutta ole todellakaan saanut edes ongittua takaisin, mutta monta asiaa kuitenkin. Usko omaan itseen, ja omiin vahvuuksiin ja taitoihin alkaa taas palautua. Uskon siihen, että minulla on ihan samanlaiset mahdollisuudet ja todennäköisyydet menestyä kuin kenellä tahansa muullakkin: ei sen paremmat, eikä sen huonommat. Suurin este on tietysti vain tämä oma rajoittunut ja pelokas pää, joka edelleen aika usein uskaltaa kuiskailla että älä edes yritä, sen tekee joku toinen niin paljon sinua paremmin. Mutta en enää usko sitä. En ainakaan joka kerta. Yritän olla välittämättä, ja kertoa itselleni itsestäni toisenlaista tarinaa. Korvata nuo aiemmat vääristyneet ja matkaa hidastavat tarinat uusilla. Ja jo nyt, ihan matkan alkutaipaleella, tuntuu siltä että se ihan
oikeasti toimii.

 

Tästä kaikesta esimerkkinä se, että hain tänään sellaiseen työhön, johon pätevyteeni paperilla ei varmasti ole riittävä, mutta ajattelen, että mikäli vain pääsisin haastatteluun asti, niin en epäile ollenkaan ettenkö pystyisi osoittamaan olevani tehtävään vähintääkin riittävä.

Miten siellä? Uskotko itseesi? Ja uskallatko mennä kohti itsesi näköistä elämää, ja tehdä valintoja, jotka tuntuvat omilta, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan niitä, mitä muut sinulta odottavat?

in lifestyle, Yleinen by
14 Likes

04 tammikuun 2019 - 17:07

in Yleinen by
15 Likes

 

Uusi vuosi, uusi alku jne. Instagram, blogit ja facebook ovat olleet alkuviikon pullollaan koosteita menneestä vuodesta, ja lupauksista, haasteista tai toiveista tulevalle vuodelle. Hengästyneenä olen lukenut tarinoita siitä mitä kaikkea ihmiset ovat yhden vuoden aikana ehtineet, ja miten aikovat ensi vuonna ehtiä vielä aiempaa enemmän.

Oma vuoteni 2018 oli suunnilleen tällainen:

– muutin kerran, Kruununhaasta Punavuoreen, kaksiosta kolmio(hko)on. Oveen ilmestyi oman sukunimeni lisäksi toinenkin.

– en matkustanut juuri ollenkaan. Vuoden 52:sta viikosta vietin yhden, liki täydellisen, viikon Kroatiaa kierrellen, ja toisen viikon muutamilla eri reissuilla Ruotsiin, kaikki loput 50 viikkoa olin Helsingissä. Ah, ja yhden ihanan viikon mökillä Keski-Suomessa. Ja viikonlopun Ahvenanmaalla.

– en tehnyt suuria, tai oikeastaan edes pieniä hankintoja.
– emme suunnitelmista huolimatta remontoineetkaan kotiamme siinä mittakaavassa kuin oli tarkoitus.

– en tullut paremmaksi, tai edes innokkaammaksi, kokiksi
– en tienannut merkittävästi, mutta suunnilleen sen verran että se riitti kaikkeen mihin pitikin, ja joskus myös johonkin sellaiseen mihin ei olisi pitänyt

– söin ulkona enemmän, kuin vuonna 2017, vaikka ei todellakaan ollut tarkoitus

– näin ystäviä vähemmän, kuin aiempina vuosina

– vietin enemmän aikaa ihan vain kotona, kuin varmaan koskaan aiemmin

– en ostanut kotiin käytettä 100€ sohvaa lukuunottamatta yhtään mitään, Ainakaan muistaakseni.

– istuin n.15 päivää ratikassa ihan vain viemässä ja hakemassa lasta päiväkodista, ja varmaan toiset 15 päivää leikkipuistossa.

– en oivaltanut mitään suurta, mutta yritin elää todeksi kaikkea jo aiemmin oppimaani

– en saanut sitä unelmieni työtä, mutta uuden työn kuitenkin

– opin priorisoimaan ja sanomaan ei

– välitin vähemmän siitä, mitä minusta ajatellaan

– kuuntelin räppiä enemmän kuin koskaan elämässäni aiemmin

– en urheillut vuoden aikana juurikaan, jos kesää ja ennen suihkua tehtyjä 20min youtube-treenejä ei oteta lukuun ja eihän niitä tietenkään oteta

– söin huonosti. Paljon, mutta roskaa.

– tulin kärsivällisemmäksi

– opin keittämään todella hyvää pressopannu- kahvia mittaamatta aineksia

– lauloin, tai oikeastaan räppäsin, yksin karaokessa.

– kotiin jääminen tuntui aika usein paremmalta vaihtoehdolta, kuin lähteminen

– katsoin järjettömän määrän sarjoja, joista Blacklist oli ehdottomasti vuoden paras

– löysin kirjat ja lukemisen taas uudestaan. Vuoden suosikkeja olivat: Opintiellä, Pieni Elämä, Elena Ferranten Napoli- sarja, Kaikki anteeksi ja en palaa takaisin koskaan, luulen. Alban suosikki oli Marjatta Kurenniemen Toivoisin että asuisin kuussa – satukokoelma

– nauroin paljon. Todella paljon. Erityisesti Alballe, mutta ihan muutaman kerran myös Ramille..

– Järjestimme Alballe ensimmäiset kaverisynttärit

– söin mustekalaa ensimmäistä kertaa Ecuadorin jälkeen

– olin todella kipeä

– jouduin leikattavaksi ja vietin muutaman yön sairaalassa

– en käyttänyt alkoholia juuri ollenkaan. Ulkona en käynyt kuin kaksi kertaa koko vuoden aikana.

-tätä ette ehkä tienneet, tai sitten tiesitte, mutta olen viimeiset ehkä n.viisi vuotta saattanut polttaa tupakan, tai seitsemän, aina silloin kuin juon alkoholia. Tänä vuonna lopetin kuitenkin senkin, ja nyt en osaisi edes kuvitella polttavani. Pelkkä ajatuskin alkaa särkeä päätä.

– opin riitelemään rakentavammin ja kärsivällisemmin

– opin myös sen, että mieltä painavat asiat kannattaa puhua ulos heti, sen sijaan että niitä keräilee ja keittelee päässään niin pitkään, että ne lopulta räjähtävät painekattilan tavoin

-siirryin Bablerilta Indiedaysin alle bloggaamaan, joka oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista jutuista

– poistin instagramin yhdeksi kuukaudeksi puhelimestani. Lisäsin tuon kuukauden aikana muutamia kuvia/stooreja, mutta poistin sovelluksen aina heti niiden lataamisen jälkeen, ja latasin taas uudestaan vain päivittääkseni uuden kuvan. Mutta yhtään stooria, toisen ihmisen feediä tms.en kuukauden aikana katsonut ja voi veljet teki hyvää. Ajattelin jatkaa samalla linjalla tänäkin vuonna.

-värjäsin hiukset tummiksi ja leikkasin lyhyiksi, vain toivoakseni että hiukseni näyttäisivät nyt samalta kuin ne näyttivät ennen muutoksia.

-olin liki lyömätön Rummikubissa

-tunsin itseni paremmaksi äidiksi. Koin onnistumisen tunteita usein, syyllisyyttä ja huonommuutta yhä usein mutta kuitenkin harvemmin kuin aiemmin.

-heräsin onnellisena varmaan 330:a aamuna

-pussailin, halailin, olin – ja pidin sylissä

– sain enemmän hierontoja kuin jaksan laskea

– rakastin ihan sekopäisesti ja sain takaisin järjettömästi rakkautta

Lyhyesti sanottuna: vuonna 2018 ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään ihmeellistä, ja silti tai ehkä juuri siksi, se oli todella hyvä. Mahtui vuoteen paljon muutakin kuin hyvää; alkuvuosi oli hirveä, samoin osa syksystä, mutta kesän keveys ja vuoden viimeiset kuukaudet väänsivät vuoden kuitenkin ehdottomasti positiivisen puolella. Olen myös järjettömän ylpeä siitä, kuinka käsittelin ja otin vastaan kaikki vuoden aikana tielle osuneet haasteet, ongelmat ja surut: huomattavasti paremmin kuin aiemmin.
Vaikka vuoden viimeiset kuukaudet olivatkin ihania, tasapainoisia ja onnellisia, niin tuntuu silti hyvältä jättää tämä vuosi taakse. Tuntuu ihanalta sanoa, että kaikki 2018 alkuvuoden tapahtumat ovat tapahtuneet joskus viime vuonna. Ne ovat siellä jossain. Eivät enää tässä samassa ajassa, jota nyt elämme. Tuntuu vapauttavalta saada ajatella niin. Vuoden 2017 päättyessä sanoin, että tiedän 2018 olevan hyvä, ja niinhän se olikin. Ei kuitenkaan hyvä ehkä ihan sellaisessa mittakaavassa kuin olin toivonut, mutta hyvä kuitenkin. Uskon, että 2019 tulee olemaan huomattavasti parempi, se tuntuu siltä jo nyt. Enkä edes odota tältä vuodelta suuria: kunhan saan jakaa kaikki vuoden päivät hyvässä seurassa – se riittää.

Kuvituksena muutamia puhelimella otettuja ruutuja viimeiseltä kahdelta viikolta.

in Yleinen by
15 Likes