21 tammikuun 2019 - 22:13

in lifestyle, Yleinen by
14 Likes

 

Olen täällä ehtinyt jo muutamaankin otteeseen tälle vuodelle mainita sen, että tästä vuodesta tulee toiminnan vuosi: se vuosi, jolloin tartun rohkeammin asioihin. Pohtimisen, jatkuvan puntaroinnin ja huolellisen harkinnan sijaan tartun useammin tuumasta toimeen, enkä jää odottelemaan että se mystinen joku tekee jotain, tai että sattuman kaupat tuovat eteeni juuri sen tietyn jonkun, mitä tahdon. Viime vuonna ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään, ja se oli ihan ok- enemmän, kuin ok. En olisikaan jaksanut yhtään enempää. Tarvitsin viime vuoden kaiken levon ja liikumattomuuden, jotta jaksaisin ja osaisin olla taas minä. Nyt tiedän jo etten kuitenkaan kestäisi toista samanlaista pysähtymisen vuotta. En malta enää olla paikoillani. Mutta sen lisäksi, että energiaa ja uskallusta tuntuu juuri nyt olevan roppakaupalla aiempaa enemmän, niin myös aika tuntuu yhtäkkiä huomattavan paljon konkreettisemmalta, huimaa vauhtia ehtyvältä luonnonvaralta. Täytän ensiviikolla 31. En kuitenkaan vielä ole selvästi ihan tajunnut asiaa, sillä sanoin muutama viikko sitten poikaystävälle, että tänä vuonna olisi ehkä kiva järjestää ensimmäiset kunnon juhlat synttäreiden kunniaksi, täytänhän kuitenkin 30. Paitsi, että en täytä.
Siinä hetkessä katosi yhtäkkiä kokonainen vuosi jonnekin. Tuli hätä. Nyt ensimmäistä kertaa koskaan ihan vähän ahdistaa vanheta. Tai ei ehkä niinkään se vanheneminen itsessään, mutta se että aika ihan todella kuluu. Alan olla jo enemmän keski- ikäinen kuin teini, mikä on monella tavalla pelkästään positiivinen asia, mutta silti ahdistaa. Tuntuu, että on vielä järjettömästi asioita, joita haluaisi tehdä. Asioita, mitä haluaisi saavuttaa ennen seuraavia pyöreitä vuosia, ja pelkään että mikäli ne tulevat samalla vauhdilla kuin edelliset kymmenet, niin tätä menoa ehdin saavuttaa niistä noin puolet jos sitäkään.

Onnekseni tekeminen ei kuitenkaan tällä hetkellä ahdista yhtään, päinvastoin.  Tuntuu ihanalta, että viime vuoden väsymyksen jälkeen on taas energiaa tehdä ja toimia. Tätä kaikkea osaa arvostaa ihan uudella tavalla.

 

 

Viime vuoden pysähtyminen salli kuitenkin sen, että pääsi lähemmäs itseään. Oivalsi sellaisia asioita uudestaan, minkä oivaltaminen oli vuosien häseltämisen aikana unohtunut jonnekin. Tärkein oivallus on liittynyt siihen, että olen se ihminen, joka nauttii aivan järjettömästi niistä kaikkein tavallisimmista asioista: yhteisestä ajasta lähimpien kanssa, hyvästä ruoasta (mielellään kotona tehtyä ja kotona syötynä), ulkoilusta ja luonnosta. En kaipaa oikeastaan mitään kovin erityistä (vaikka tietysti jo se, että on tällainen perhe, ystävät, koti ja sitä hyvää ruokaa, on erityistä, mutta tiedätte varmasti mitä tarkoitan), vaikka jossain vaiheessa hairahduin kuvittelemaan, että tarvitsen. En tiedä johtuuko tuosta oivalluksesta vai mistä, mutta koko elämä on tuntunut viime kuukausina niin paljon paremmalta, kevyemmältä ja omalta. Sellainen täysin turhanpäiväinen muihin ihmisiin ja heidän elämiinsä vertailu on jäänyt, ja se on vapauttanut ihan valtavasti energiaa ja tilaa. Ennenkaikkea ehkä juuri sitä tilaa, että on saanut taas yhteyden itseensä ja siihen, mitä minä oikeasti elämältäni haluan. Mitkä ovat minun toiveitani, ja mikä taas sellaista ulkoa tulevaa tätä minun kuuluisi haluta – ajattelua.

Jossain siellä avioeroa edeltävän ja sitä seuranneiden sekoiluvuosieni siimeksessä hukkasin myös täydellisesti uskon itseeni, ja omiin kykyihini. Aloin oikeastaan ajatella, että kun kerran epäonnistuin surkeasti jossain niin merkittävässä asiassa kuin avioliitossa, niin kuinka voisin onnistua koskaan missään muussakaan asiassa. Kuvittelin, että minut nyt vain on tarkoitettu epäonnistumaan kaikessa mihin ryhdyn, että minulta puuttuu joku sellainen olennaisen asia, jonka tarvitsisi menestyäkseen ja pärjätäkseen. En oikeastaan osannut edes olla epävarma kyvyistäni, sillä en edes tiedostanut niitä. Tuntui, että muutaman vuoden aikana kaikki se, mitä olin itsestäni ajatellut, ja minkä varaan omaa elämääni kaikki aiemmat vuodet rakentanut, katosi tuosta noin vain.  Eikä sen kaiken hukkuneen takaisin onkiminen ole todellakaan käynyt tuosta noin vain. Eikä sitä kaikkea hukkunutta ole todellakaan saanut edes ongittua takaisin, mutta monta asiaa kuitenkin. Usko omaan itseen, ja omiin vahvuuksiin ja taitoihin alkaa taas palautua. Uskon siihen, että minulla on ihan samanlaiset mahdollisuudet ja todennäköisyydet menestyä kuin kenellä tahansa muullakkin: ei sen paremmat, eikä sen huonommat. Suurin este on tietysti vain tämä oma rajoittunut ja pelokas pää, joka edelleen aika usein uskaltaa kuiskailla että älä edes yritä, sen tekee joku toinen niin paljon sinua paremmin. Mutta en enää usko sitä. En ainakaan joka kerta. Yritän olla välittämättä, ja kertoa itselleni itsestäni toisenlaista tarinaa. Korvata nuo aiemmat vääristyneet ja matkaa hidastavat tarinat uusilla. Ja jo nyt, ihan matkan alkutaipaleella, tuntuu siltä että se ihan
oikeasti toimii.

 

Tästä kaikesta esimerkkinä se, että hain tänään sellaiseen työhön, johon pätevyteeni paperilla ei varmasti ole riittävä, mutta ajattelen, että mikäli vain pääsisin haastatteluun asti, niin en epäile ollenkaan ettenkö pystyisi osoittamaan olevani tehtävään vähintääkin riittävä.

Miten siellä? Uskotko itseesi? Ja uskallatko mennä kohti itsesi näköistä elämää, ja tehdä valintoja, jotka tuntuvat omilta, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan niitä, mitä muut sinulta odottavat?

in lifestyle, Yleinen by
14 Likes

04 tammikuun 2019 - 17:07

in Yleinen by
15 Likes

 

Uusi vuosi, uusi alku jne. Instagram, blogit ja facebook ovat olleet alkuviikon pullollaan koosteita menneestä vuodesta, ja lupauksista, haasteista tai toiveista tulevalle vuodelle. Hengästyneenä olen lukenut tarinoita siitä mitä kaikkea ihmiset ovat yhden vuoden aikana ehtineet, ja miten aikovat ensi vuonna ehtiä vielä aiempaa enemmän.

Oma vuoteni 2018 oli suunnilleen tällainen:

– muutin kerran, Kruununhaasta Punavuoreen, kaksiosta kolmio(hko)on. Oveen ilmestyi oman sukunimeni lisäksi toinenkin.

– en matkustanut juuri ollenkaan. Vuoden 52:sta viikosta vietin yhden, liki täydellisen, viikon Kroatiaa kierrellen, ja toisen viikon muutamilla eri reissuilla Ruotsiin, kaikki loput 50 viikkoa olin Helsingissä. Ah, ja yhden ihanan viikon mökillä Keski-Suomessa. Ja viikonlopun Ahvenanmaalla.

– en tehnyt suuria, tai oikeastaan edes pieniä hankintoja.
– emme suunnitelmista huolimatta remontoineetkaan kotiamme siinä mittakaavassa kuin oli tarkoitus.

– en tullut paremmaksi, tai edes innokkaammaksi, kokiksi
– en tienannut merkittävästi, mutta suunnilleen sen verran että se riitti kaikkeen mihin pitikin, ja joskus myös johonkin sellaiseen mihin ei olisi pitänyt

– söin ulkona enemmän, kuin vuonna 2017, vaikka ei todellakaan ollut tarkoitus

– näin ystäviä vähemmän, kuin aiempina vuosina

– vietin enemmän aikaa ihan vain kotona, kuin varmaan koskaan aiemmin

– en ostanut kotiin käytettä 100€ sohvaa lukuunottamatta yhtään mitään, Ainakaan muistaakseni.

– istuin n.15 päivää ratikassa ihan vain viemässä ja hakemassa lasta päiväkodista, ja varmaan toiset 15 päivää leikkipuistossa.

– en oivaltanut mitään suurta, mutta yritin elää todeksi kaikkea jo aiemmin oppimaani

– en saanut sitä unelmieni työtä, mutta uuden työn kuitenkin

– opin priorisoimaan ja sanomaan ei

– välitin vähemmän siitä, mitä minusta ajatellaan

– kuuntelin räppiä enemmän kuin koskaan elämässäni aiemmin

– en urheillut vuoden aikana juurikaan, jos kesää ja ennen suihkua tehtyjä 20min youtube-treenejä ei oteta lukuun ja eihän niitä tietenkään oteta

– söin huonosti. Paljon, mutta roskaa.

– tulin kärsivällisemmäksi

– opin keittämään todella hyvää pressopannu- kahvia mittaamatta aineksia

– lauloin, tai oikeastaan räppäsin, yksin karaokessa.

– kotiin jääminen tuntui aika usein paremmalta vaihtoehdolta, kuin lähteminen

– katsoin järjettömän määrän sarjoja, joista Blacklist oli ehdottomasti vuoden paras

– löysin kirjat ja lukemisen taas uudestaan. Vuoden suosikkeja olivat: Opintiellä, Pieni Elämä, Elena Ferranten Napoli- sarja, Kaikki anteeksi ja en palaa takaisin koskaan, luulen. Alban suosikki oli Marjatta Kurenniemen Toivoisin että asuisin kuussa – satukokoelma

– nauroin paljon. Todella paljon. Erityisesti Alballe, mutta ihan muutaman kerran myös Ramille..

– Järjestimme Alballe ensimmäiset kaverisynttärit

– söin mustekalaa ensimmäistä kertaa Ecuadorin jälkeen

– olin todella kipeä

– jouduin leikattavaksi ja vietin muutaman yön sairaalassa

– en käyttänyt alkoholia juuri ollenkaan. Ulkona en käynyt kuin kaksi kertaa koko vuoden aikana.

-tätä ette ehkä tienneet, tai sitten tiesitte, mutta olen viimeiset ehkä n.viisi vuotta saattanut polttaa tupakan, tai seitsemän, aina silloin kuin juon alkoholia. Tänä vuonna lopetin kuitenkin senkin, ja nyt en osaisi edes kuvitella polttavani. Pelkkä ajatuskin alkaa särkeä päätä.

– opin riitelemään rakentavammin ja kärsivällisemmin

– opin myös sen, että mieltä painavat asiat kannattaa puhua ulos heti, sen sijaan että niitä keräilee ja keittelee päässään niin pitkään, että ne lopulta räjähtävät painekattilan tavoin

-siirryin Bablerilta Indiedaysin alle bloggaamaan, joka oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista jutuista

– poistin instagramin yhdeksi kuukaudeksi puhelimestani. Lisäsin tuon kuukauden aikana muutamia kuvia/stooreja, mutta poistin sovelluksen aina heti niiden lataamisen jälkeen, ja latasin taas uudestaan vain päivittääkseni uuden kuvan. Mutta yhtään stooria, toisen ihmisen feediä tms.en kuukauden aikana katsonut ja voi veljet teki hyvää. Ajattelin jatkaa samalla linjalla tänäkin vuonna.

-värjäsin hiukset tummiksi ja leikkasin lyhyiksi, vain toivoakseni että hiukseni näyttäisivät nyt samalta kuin ne näyttivät ennen muutoksia.

-olin liki lyömätön Rummikubissa

-tunsin itseni paremmaksi äidiksi. Koin onnistumisen tunteita usein, syyllisyyttä ja huonommuutta yhä usein mutta kuitenkin harvemmin kuin aiemmin.

-heräsin onnellisena varmaan 330:a aamuna

-pussailin, halailin, olin – ja pidin sylissä

– sain enemmän hierontoja kuin jaksan laskea

– rakastin ihan sekopäisesti ja sain takaisin järjettömästi rakkautta

Lyhyesti sanottuna: vuonna 2018 ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään ihmeellistä, ja silti tai ehkä juuri siksi, se oli todella hyvä. Mahtui vuoteen paljon muutakin kuin hyvää; alkuvuosi oli hirveä, samoin osa syksystä, mutta kesän keveys ja vuoden viimeiset kuukaudet väänsivät vuoden kuitenkin ehdottomasti positiivisen puolella. Olen myös järjettömän ylpeä siitä, kuinka käsittelin ja otin vastaan kaikki vuoden aikana tielle osuneet haasteet, ongelmat ja surut: huomattavasti paremmin kuin aiemmin.
Vaikka vuoden viimeiset kuukaudet olivatkin ihania, tasapainoisia ja onnellisia, niin tuntuu silti hyvältä jättää tämä vuosi taakse. Tuntuu ihanalta sanoa, että kaikki 2018 alkuvuoden tapahtumat ovat tapahtuneet joskus viime vuonna. Ne ovat siellä jossain. Eivät enää tässä samassa ajassa, jota nyt elämme. Tuntuu vapauttavalta saada ajatella niin. Vuoden 2017 päättyessä sanoin, että tiedän 2018 olevan hyvä, ja niinhän se olikin. Ei kuitenkaan hyvä ehkä ihan sellaisessa mittakaavassa kuin olin toivonut, mutta hyvä kuitenkin. Uskon, että 2019 tulee olemaan huomattavasti parempi, se tuntuu siltä jo nyt. Enkä edes odota tältä vuodelta suuria: kunhan saan jakaa kaikki vuoden päivät hyvässä seurassa – se riittää.

Kuvituksena muutamia puhelimella otettuja ruutuja viimeiseltä kahdelta viikolta.

in Yleinen by
15 Likes

20 joulukuun 2018 - 19:22

in Yleinen by
6 Likes

Elisa oli tehnyt blogiinsa postauksen, jossa kertoi tarinat niiden tykätyimpien instagram-kuviensa takaa, ja ajattelin nyt härskisti kopioida tuon idean, sillä aika on viime viikkoina ollut muiden töiden vuoksi niin tiukilla, että blogille ei yksinkertaisesti ole jäänyt mitään. Tai varmasti olisi, jos olisin ollut valmis priorisoimaan sen ykköseksi, mutta viime viikkoina yhteinen aika perheen ja ystävien kanssa on kiirinyt sen edelle. 

Töistä puheen ollen: kannatti kirjoittaa tämä postaus ammatillisesta ”turhautumisesta” ja uusien haasteiden kaipuusta, sillä niitä tupsahti eteen heti muutama päivä tuon postauksen kirjoittamisen jälkeen, ja ensi vuosi tulee olemaan huomattavasti tätä kulunutta vuotta mielenkiintoisempi ainakin töiden osalta. Ei kuitenkaan siis mitään blogiin liittyvää, tai sellaista joka olisi teille yhtään jännää, mutta minulle todellakin.

Mutta nyt niihin tykätyimpiin kuviin:

1. Alba ja minä. Alba tykkää olla lähellä: rakastaa kiivetä syliin, halailee, suukottelee ja haluaa silityksiä. Halaa yleensä kaikkia. Päiväkodista kotiin lähtiessään niin opettajia, kuin kavereitaankin. Halaa aina aamuisin ennen tarhaan lähtöä nukkuvan Ramin, halaa kaikki kyläilijät, ja jopa kaikki ne puolitutut joihin törmätään sattumalta vaikkapa ratikassa. Tässä on tallennettu yksi niistä päivän lukuisista halauksista.

2. Tämä on ehkä yksi mun omista suosikkikuvistani. Viime kesä oli aivan tukahduttavan kuuma. Nukuimme koko kesän kaikki ikkunat auki (4kpl), ilman peittoja mutta kaikki kolme samassa sängyssä. Yöt olivat melko katkonaisia kuumuuden ja näiden kahden vuoksi (molemmat pyörivät ja heiluvat öisin, mutta niin että kumpaakaan heistä se ei häiritse yhtään). Alba löytyi aamulla yleensä nukkumasta iha eri puolelta, ja toisesta päästä sänkyä kuin missä oli nukkumaan mennessään. Aika usein se oli kaivautunut juuri tähän paikkaan, toisen säärien väliin.


3. Me. Flow. Tämä Annikan ottama kuva meistä viime kesältä on kivoin yhteiskuva, mitä meistä on. Tämä on perjantailta. Olimme edellisenä iltana olleet yhdessä tapahtumassa, jossa drinkkejä työnnettiin käteen heti edellisen tyhjennyttyä. En ollut juonut tuolloin alkoholia moneen kuukauteen, joten perjantaina herätessä todellakin tunsi juoneensa. Makasin sängyssä melkein koko päivän, ja olin jo päättänyt että skippaan koko Flow:n ensimmäisen päivän. Pelkästään alkoholi-sanan kuuleminen sai oksennuksen nousemaan kurkkuun. Sitten tajusin, että eihän siellä tosiaan mikään pakko ole mitään juoda (oivallusten oivallus) ja päätin lähteä. Onneksi lähdin sillä tuo perjantai oli kaikista kolmesta päivästä ehdottomasti kaikkein kivoin.

4. En ole ihan varma miten tämä kuva on täällä tykätyimpien joukossa: selfie, eikä edes kovin kummoinen sellainen. Tämä tosin taisi olla mun 30. syntymäpäivä. Tyytyväinen, kiitollinen, eikä ollenkaan pahoillaan vanhenemisesta.

5. Me. Kevään ensimmäisiä todella lämpimiä päiviä. Syötiin ulkona (ulkona, ulkona) ensimmäistä kertaa sitten edellisen syksyn, ja käveltiin päämäärättömästi ympäri krunaa ja päädyttiin vahingossa jonkin toimiston sisäpihalle, jossa tämä kuva on otettu. Itselaukaisimella. Kuvatekstinä tässä taisi olla ”kotona” ja luulen, että se keräsi enemmän tykkäyksiä kuin itse kuva.

6. Koko toukokuun oli ollut todella lämmintä, mutta juuri tänä kyseisenä päivänä jolloin kuvattiin Elloksen kesän muotia, niin oli todella viileää ja älyttömän kylmä tuuli. Olin niin ylpeä Albasta, että hän puhkui intoa koko kuvausten läpi. Ei vaikuttanut palelevan, vaikka äiti niin tekikin. Ihana iltapäivä. 

7. Taidettiin istuskella tällä krunan kodin sisäpihalla koko toukokuu. Syötiin melkein kaikki ateriat aamiaisesti lähtien ulkona. Kuva on yhdeltä sellaiselta iltapäivältä. Muistan, että oli sunnuntai ja Alba oli juuri palannut kotiin isältään. Ne sunnuntait ovat tunnelmaltaan aina ihan erityisiä (myös silloin kun lasta kiukuttaa ja turhauttaa kodin vaihtaminen). Tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen paljon sellaisia hetkiä, kun olen tuntenut itseni onnistuneeksi vanhemmaksi. Tai ehkä niin, että tänä vuonna on ollut huomattavasti vähemmän niitä hetkiä, kun en ole soimanut ja tuntenut itseäni täysin surkeaksi äidiksi. Lähinnä ehkä siksi, että tuota lasta katsoessa on aika usein sellainen olo, että miten kukaan voi olla noin mahtava. En ajattele että se olisi mitenkään minun ansioitani, mutta helpottuneena ajattelen etten ole ainakaan pilannut häntä.

8. Tämän kuvan lisäsin Ramista ystävänpäivänä, ja muistaakseni kuvateksti oli niin siirappinen, että Jodelissa kuulemma oksennettiin, ja oltiin varmoja että tällainen suhde, jossa julkisesti hehkutetaan rakkautta ja rakastumista ei voi mitenkään kestää kovin pitkään. En edelleenkään ihan ymmärrä, miten nuo kaksi asiaa korreloivat keskenään. Lisää julkisia rakkaudentunnustuksia ja niiden tunteiden hehkuttamista tähän maailmaan, kiitos.

9. Helmikuinen iltapäivä. Alba oli ollut pitkään sairaana, ja olimme pysytelleet lähinnä kotona neljän seinien sisällä kahdestaan. Muistan, että tuona päivänä paistoi aurinko, Alballa ei ollut enää kuumetta ja olimme päässeet ulos ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kirjaimellisesti sellainen valoa tunnelin päässä – päivä. Tarkistin muuten puhelimen rullasta, että tämä kuva on otettu kello 15.39. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että jo muutaman kuukauden päästä siihen aikaan voi olla näin paljon valoa. Tällä hetkellä hämärä alkaa laskeutua jo ennen kolmea.

in Yleinen by
6 Likes

04 joulukuun 2018 - 21:55

in Yleinen by
8 Likes

Olen tänään ollut illan kotona ihan yksinäni, niin ettei mitään varsinaista tekemistä ole ollut: koti on siisti(hkö), pyykkikori tyhjä, työt tehty ja Narcos Mexicon jokainen jakso katsottu. Internetinkin olen lukenut läpi ainakin kertaalleen. Puhelimen akku loppui alkuillasta, ja annoin sen olla loppu, sillä oli aidosti ikävä sitä, mitä tapahtuu kun on täysin jouten. En uskalla edes ajatella, kuinka kauan on edellisestä kerrasta, jolloin en olisi täyttänyt hiljaisuutta tai tekemättömyyttä jollain: lukemisella, äänikirjojen tai podcastien kuuntelulla, puhelimen pläräämisellä tai kirjoittamisella. Tänään makasin sohvalla yksin, tekemättä yhtään mitään. Annoin ajatusten tulla ja mennä. Kuulostelin miltä tuntuu. Alkuun keskittyin vain tunnustelemaan miltä tuntuu fyysisesti: päätä särkee kolmatta päivää, leuat ovat jumissa hampaiden narskuttelusta ja päänsärkykin todennäköisesti seurausta siitä. Selkä- ja vatsalihakset tuntuvat väsyneiltä päivän treenistä. Muuten olo on hyvä. Mukavan levollinen, mutta ei kuitenkaan väsynyt.

Ajatukset kimpoilevat. Ja sätin itseäni siitä, etten ajattele mitään järkevää. Mietin sitä, että kasvaakohan leukalihakset jatkuvasta hampaiden narskuttelusta, ja että näytänköhän kesään mennessä Teemu Selänteeltä, jos en saa sitä narskuttelua kuriin? Teemu Selänteestä tulikin mieleen, että minulla oli aikoinaan oma leikekirja hänestä. Leikkasin sinne varmaan kahden  vuoden ajalta jokaisen lehdessä näkemäni kuvan ja jutun hänestä. Kirjoitin sinne tietenkin myös pelien lopputuloksia ja Teemun tehoja. Pidin samanlaista leikekirjaa myös Maurice Greenestä ja Marion Jonesista, Yhdysvaltalaisista pikajuoksijoista, jotka olivat pikamatkojen valtiaita joskus 2000-luvun alussa, ja joita ihailin enemmän kuin mitään. Halusin näyttää Marionilta ja juosta yhtä kovaa. Mauricen kanssa halusin naimisiin. Aina silloin kun en halunnut naimisiin Teemun kanssa. Siitä tulikin mieleeni, että mihin katosi se ihailemisen ja fanittamisen kulttuuri? Miksi en osaa enää samalla tavalla innostua kenestäkään? Vai innostunko enää mistään? Kysyin itseltäni, että milloin viimeksi olen ihan todella, todella innostunut jostakin. En muistanut. En muista.

Olen ollut onnellinen, iloinen, hyvilläni ja kiitollinen jatkuvasti. Olen nauranut niin, että lopulta itken. Olen rakastanut ja saanut sitä takaisin enemmän kuin olisin koskaan osannut toivoa. Mutta en ihan oikeasti muista milloin viimeksi olisin ollut aivan järjettömän, pohjattoman innostunut jostain. Tai milloin viimeksi olisi tuntunut siltä, että juuri tätä minun kuuluukin tehdä (jos ei äitiyttä oteta lukuun, sen suhteen on nykyään tosi usein tunne, että juuri tätä minun kuuluukin tehdä). En tiedä onko se välittynyt sinne ruutujen toiselle puolen, mutta olen ollut aika hukassa. Hukassa erityisesti ammatillisesti. Huomaan, että olo on usein levoton ja vähän tyytymätön. Tunnen, etten ole siellä missä pitäisi olla, mutta en kuitenkaan ihan tiedä missä se paikka on, missä pitäisi olla. Pitäisi olla sen vuoksi, että voisin paremmin, tekisin sitä mitä minun kuuluukin. Ei ollenkaan siksi, että muiden silmissä pitäisi.

Vaikka olen laajentanut osaamistani ja työkokemustani tämän vuoden aikana, tehnyt sellaisia töitä mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt ja ollut mukana sellaisissa tilanteissa, mihin en olisi koskaan osannut edes kuvitella joutuvani, tunnen kuitenkin ettei se riitä. Minulle itselleni.Kaipaan ihan järjettömästi lisää haasteita. Haluaisin tuntea joka päivä sen pienen positiivisen jännityksen siitä, että selviänköhän siitä mitä tämä päivä tuo tullessaan, haluaisin tuntea jatkuvasti olevani vähän liian suurissa saappaissa. Sellaisissa saappaissa, jotka kuitenkin haluaisin ja uskoisin pystyväni täyttämään. Haluan oppia lisää, haluan olla enemmän hyödyksi, haluan haasteita, tulla paremmaksi ja pätevämmäksi. Haluan hitto vie ennen kaikkea tuntea olevani todella hyvä jossain. Sitä tunnetta on ikävä. Koska se pikkuinen Sanni, joka kasasi niitä leikekirjoja, oli ihan hiton hyvä monessa asiassa. Juoksi heti Maria Järkkälän jälkeen Torniossa kovempaa kuin kukaan ikäisensä, pelasi jääpalloa poikien joukkueessa, pärjäsi koulussa paremmin kuin useimmat tekemättä sen eteen mitään, ja ystävänäkin se oli aika hyvä, se Sanni oli myös hyvä olemaan murehtimatta ja stressaamatta. Ja tuntuu ihan naurettavalta ajatus siitä, etteikö se sama Sanni olisi edelleen minussa. Tietysti se on. En vain tiedä mihin on kadonnut se luontainen taipumus tehdä niitä asioita, missä on hyvä ja mistä nauttii. Tai ylipäätään edes se kyky nähdä ja tunnistaa itsessään ne asiat. Aika usein olen salaa vähän kateellinen poikaystävälle joka osaa kehua itseään estoitta, joka innostuu jatkuvasti erilaisista asioista ja jaksaa paneutua niihin sellaisella pieteetillä että välillä se melkein ärsyttää. Hän on juuri sellainen ärsyttävä tyyppi, joka on hyvä oikeastaan kaikessa mihin ryhtyy. Mutta ehkä avainsana siinä onnistumessa onkin juuri se, että ylipäätään ryhtyy niihin asioihin, ja uskoo omaan onnistumiseensa. Asioita tekee silloin ihan toisella tavalla, kun silloin kun pelkää epäonnistuvansa ja olevansa täysin surkea.

Tämä ilta olkoon siis pyhitetty sille, että rustaan ylös kaikki ne asiat mitkä osaan hyvin. Kehun itseäni niistä, olen ylpeä siitä mitä olen ja mitä osaan. Kieriskelen kaikissa onnistumisissani ja vahvistan siten niiden muistijälkeä. Mutta ennen kaikkea kirjoitan ylös kaikki ne asiat, mitä en vielä osaa, mutta haluaisin osata. Heti huomenna alan kulkea niitä kohti. Ehkä se epämääräinen levottomuus ja tarpeettomuuden tunnekin katoaa siinä matkalla.

pst. Tämä kuvien sininen mokkanahkainen takki/paita on Coster Copenhagenin ja yksi mukavimmista ja kauneimmista asioista, mitä olen hetkeen päälleni pukenut. Oli minulla tosin valitettavasti vain kuvauslainassa. Mutta jos sinä haluat tällaisen, niin näitä myy ainakin Dots.

in Yleinen by
8 Likes