22 marraskuun 2018 - 18:45

in tyyli, Yleinen by
11 Likes

Kukaan ei varmaankaan ole voinut välttyä kuulemasta tämän viikon perjantaina ”vietettävästä” Black Fridaysta. Jos en ihan väärin muista niin tuo kerskakulutuksen juhlapäivä on rantautunut Suomeen vasta joitain vuosia sitten. Enää ei edes riitä, että tuotteita myydään reilusti alennetuin hinnoin tuona mustana perjantaina, vaan tuota päivää edeltää nykyisin usein kokonainen black week. Ehkä jopa pre black week. Ihan kuin alennusmyyntejä ei muutenkin piisaisi vuoden aikana (erityisesti ketjuvaatemyymälöissä) ihan riittämiin muutenkin. Sesongit tuntuvat vaihtuvan kuukauden välein, entisten kahden sijaan, ja vaatteita päätyy roskalavoille aivan ennätyksellisiä määriä. Maailmanlaajuisesti kaikista valmistetuista vaatteista jopa 73% päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi sen sijaan, että niiden materiaali käytettäisiin uudelleen. Tämä selittyy sillä, että vaatteista tulee nopeasti valmistumisensa jälkeen jätettä sesonkien vaihtuessa ja uusien tuotteiden tullessa tilalle. Edellisen sesongin ylijäämät päätyvät useimmiten kaatopaikall, sillä tuotteita ei ole tehty kestämään eikä niiden kierrättämistä ole katsottu kannattavaksi. Vaateteollisuus, ja erityisesti tuo vaatteiden nopea kierto, tekee alasta yhden saastuvammista. Vaateteollisuuden hiilijalanjälki on esimerkiksi suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen päästöt yhteensä. YK:n mukaan vaateteollisuus on vastuussa n.10%:sta maailman hiilidioksidipäästöistä. Sanomattakin selvää, että se on ihan liikaa.

En ole itse todellakaan mikään ekologisuuden perikuva, mutta vaatteiden suhteen olen pyrkinyt olemaan tiedostavampi ja järkevämpi kuluttuja jo pitkään. En tiedä muistaako teistä kukaan, mutta omistin blogin aloittaessani n.30 vaatekappaletta + takit (linkki tuohon postaukseen). Tuolloin en ostanut juuri koskaan juuri mitään, ja jos ostin niin useimmiten käytettynä. Pukeutuminen oli helppoa ja mielekästä, eikä vaatekaappin avaaminen ahdistanut. Tuolloin laitoin myös säännöllisesti vaatteita kiertoon. Sittemmin asia on kuitenkin vähän muuttunut. En edelleenkään osta uutena vaatteita juuri koskaan, suosin kirppareita ja zadaata, kun täytyy hankkia jotain uutta. Mutta viimeisten vuosien aikana, ja tämän blogihomman myötä, olen saanut melkoisen kasan vaatetta. Kaikkea takista kenkiin ja alusvaatteista farkkuihin. Vaatteita on alkanut kertymään kaappeihin, nurkkiin ja tuoleille siihen tahtiin, että niiden kasojen ajatteliminen aika usein ahdistaa. Pukeutuminen ei tunnu samalla tavalla mielekkäältä, kuin se on aiemmin tuntunut, enkä ole edes ihan varma mistä se johtuu. Ehkä vaateähkystä, ehkä jostain muusta.

Tästä pääsemmekin siihen, että haluaisin taas palata takaisin siihen minimalistiseen, mutta huolella rakennettuun vaatekaappiin, ja pitää kiinni siitä. Aloitan projektin sillä, että myyn n.80% kaikesta siitä vaatemäärästä, mitä omistan. Tuntuu jo nyt niin vapauttavalta nähdä kaikki se tyhjä tila mikä kaappeihin jäi, kun pakkasin myytävät kamat kasseihin odottamaan sunnuntaita. Ei tarvitse enää katsoa huonoa omatuntoaan silmästä silmään joka päivä.

Olen siis nyt sunnuntaina 25.11 myymässä tuota tavaramäärää Weekdayn pop up-myymälässä Mikonkatu 7:ssa. Tapahtuma alkaa klo.12 ja kestää aina klo.17 saakka. Minun lisäkseni paikalla on ihan huikeita tyylitaitureita, joten kannattaa ehdottomasti tulla paikalle. Toivon, että pääsisin eroon kaikesta mitä paikalla roudaan, ja jotkut teistä säästyisi uuden ostamiselta. Myyntiin on tulossa paljon hyväkuntoisia takkeja, neuleita, farkkuja ja kenkiäkin muutamat parit. Mitään varsinaisia merkkituotteita en omista, joten sellaisia ei siis kannata odottaa. Hinnat ovat sellaisia, kun nyt voi olettaa jos on lähinnä tarkoitus päästä tavaraa eroon.

Takki: River Island 
Huppari: Weekday*
Farkut: Never Denim
Kengät: Puma Cali*
* saatu blogin kautta

Ja tuosta Black Fridaysta vielä sen verran, että toivon ettei kukaan teistä osta mitään (ainakaan mitään uutta) vain siksi, että se alennuksessa tai halpa. Ostakaa vain tarpeeseen, ja sellaisia asioita jotka ostaisitte niiden täydellä hinnallakin.

Pst. Ei välitetä siitä faktasta, että kehotan ostamaan ja olemaan ostamatta samassa postauksessa. Ihan saatte vapaasti valita kumpaa noudatatte…

in tyyli, Yleinen by
11 Likes

19 marraskuun 2018 - 12:47

in lifestyle, Yleinen by
27 Likes

Kello on pian kaksitoista. Huolimatta siitä, että heräsin jo kahdeksalta, nousin sängystä vasta ihan hetki sitten. Ei pitäisi, sillä sängyssä lojumisesta ja puhelimen turhasta selaamisesta tulee vain löysä ja vetämätön olo. Aika usein maanantait ovat vähän tällaisia. Etenkin vaihtopäivän jälkeiset maanantait. Alba vaihtaa kotia yleensä sunnuntaisin, ja eilen oli se päivä kun hän lähti täältä isälleen. Nuo päivät ovat luonnolisesti niitä hankalampia, ja eilinen oli jotenkin ihan erityisen vaikea. Kuulin aamupäivällä jotain sellaista, joka sai taas oivaltamaan kirkkaasti sen, kuinka häilyvää kaikki täällä onkaan. Pidin Albaa sylissä ja lähellä koko päivän. Isän tullessa hakemaan tuntui aivan järjettömän vaikealta päästä lapsi sylistä. Itkin ja makasin sängyssä vielä kaksi tuntia lapsen lähdön jälkeen. Tällaista ei ole ollut enää aikoihin. Peruin kaikki illan suunnitelmat ja käperryin vain siihen kurjaan olooni. Tiedättekö kun aina toisinaan on sellainen olo, että tekee mieli märehtiä ja kieriskellä kaikessa siinä kurjuudessa. No, eilinen ilta oli juuri sellainen. Ehkä senkin vuoksi, että koko viime viikko oli niin ihana.

Päätin ehkä muutama kuukausi sitten, ettei kosketa puhelimiin sinä aikana kun ollaan yhdessä, minä ja Alba siis. Tämä tarkoitti siis sitä, että kummallakaan meistä ei olisi hetkeäkään ruutuaikaa. Ja, se on ollut ehkä paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Pari ensimmäistä päivää lapsi vielä pyysi saada katsoa ohjelmiaan välipalalla tai sillä välin, kun minä laitoin ruokaa. Mutta muutamassa päivässä sekin unohtui. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin saanut kokonaan uuden lapsen. En tiedä mihin on kadonnut se kaikesta kiukutteleva ja vastaanväittävä tyyppi on mennyt. Mutta kaikesta, siis aivan kaikesta on tullut vaatimattomasti noin tuhat kertaa helpompaa ja hauskempaa. Ja olen varmastin itsekin niin paljon parempi äiti, kun en yritä enää vastata meileihin, tai luonnostella postauksia samaan aikaan kun pitäisi keskittyä olemaan hyvä asiakas lapsen rakentamssa kahvilassa. Nyt työt on pakko saada tehtyä sinä aikana, kun lapsi on päiväkodissa, sillä sen jälkeen niiden hoitamiseen ei vaan ole enää mahdollisuutta. Lapsi kyllä muistuttaa nanosekunissa puhelimen kädessäni nähtyään, että ”äiti, muistatko me ei olla enää puhelimella”. Tuon päätöksen, ja siinä pysymisen myötä (ovat kaksi täysin eri asiaa, eivätkä aina todellakaan välttämättä seuraa toisiaan) tuntuu myös siltä niin kuin vuorokausiin olisi yllätten tullut lisää tunteja, ja tavallannhan niihin onkin. Ennen nuo töiden ja päiväkodin jälkeiset illat tuntuivat kiitävän ohi ihan huomaamatta. Ensin ole kiire töistä päiväkodille, päiväkodilta kauppaan ja sieltä kotiin laittamaan ruokaa. Sen jälkeen oli kiire siivota koti ja pestä pyykit ja sitten olikin jo kiire laittaa iltapalaa ja kiire mennä iltapesujen kautta nukkumaan. Kiire seurasi mukana koko päivän, koska siihen puhelimen plärämiseen ja töiden hoitamisen yrittämiseen upposi päivästä niin monta tuntia. Nyt se kiire ei oikeastaan koskaan edes saavuta. Mitä nyt ehkä aamuisin, koska me molemmat käymme ”vähän” hitaalla aamuisin.

Näiden pidentyneiden iltojen mukana on hiipinyt seuraksi sellainen ei niin mukava tunne. Vanha tuttu, josta en vain ollut hetkeen kuullut mitään. Nimittäin yksinäisyys. Sellainen omituinen kalvava tunne siitä, että on oikeastaan todella yksin, vaikka kaikella järjellään tietää, ettei oikeasti ole.  Ympärilläni on ihmisiä; on paljon ystäviä, poikaystävän, maailman ihanin pikkuinen, lapsen isä, iso perhe, työkaverit ja iso kasa tuttuja – joille voi soittaa tai joiden kanssa viettää aikaa. Ei ole kyse siitä, että olisi oikeasti yksin. Enk ole ihan varma mistä tuo tunne yksinäisyydestä tulee, vai tuleeko mistään. Ehkä tuo tunne on seurannut mukanani oikeastaan koko elämäni, ollut vain välillä vähän hiljaisempi. Nyt tuntuu, että se on läsnä kaikessa olemisessa ja tekemisessä, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Ei edes seurassa. Avioero ja sen mukanaan tuomat muutokset ovat varmasti yksi iso, merkittävä tekijä. Tähän tunteeseen liittyy varmasti myös kokemus siitä, että kuvittelee olevansa tilanteensa kanssa todella yksin. Ajattelee syystä tai toisesta, ettei kukaan ympärillä oikeastaan ihan ymmärrä sitä kaikkea mitä käyn läpi, tai millaista elämäni on. Tiedän noin 99% todennäköisyydellä, ettei tuo tunne ole totta, mutta uskon sitä silti. Koen usein ihmisten seurassa tuon yksinäisyyden ja sellaisen voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen erityisen voimakkaasti. Katselen kaikkia niitä ihmisiä ja mietin, ettei heillä ole oikeastaan aavistustakaan siitä, mitä olen käynyt läpi. Ei vaikka puhuisin kuinka paljon, kuvailisin, kertoisin ja selittäisin – ajattelen ettei kukaan kuitenkaan voi ihan täysin tavoittaa. Tiedän, että siirrän ihan itse itseni siihen ulkopuolisen paikalle. Ja vaikka en erityisesti pidä siitä paikasta, niin en kuitenkaan tee oikeastaan mitään oppiakseni siitä pois.
Huolimatta siitä, että tämä tunne on todellakin jo vanha tuttu, niin silti tähän ei totu. Nyt tämä yksinäisyys kalvaa poikkeuksellisen voimakkaasti ehkä juuri siksi, etten ole tuntenut tätä pitkään aikaan. Ja toivon, että tämäkin on vain jokin ohikiitävä hetki tai vaihe. Ehkä pian tuntuu taas siltä, että on todellakin yksi heistä, meistä ja teistä, eikä joku perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin kaikki muut, ja jota kukaan ei oikeastaan ihan kuitenkaan ymmärrä ja tavoita. Sitä hetkeä odottellessa tekisi mieli kaivaa puhelin esiin ja selata tuo yksinäisyyden tunne hiljaiseksi. En kuitenkaan tee niin, vaan ihan päinvastoin. Laitan puhelimeni lentokonetilaan koko loppupäiväksi, vedän retkeilykamat niskaan ja lähden metsään kävelemään. Siellä hiljaisuudessa aion kuulla jokaisen ajatukseni, ja tuntea kaikki ne tunteet, jotka olen yrittänyt hiljentää.

Että tällainen kevyt aloitus tähän viikkoon.

Onko siellä ketään, joka pystyy samaistumaan näihin tunteisiin? Tai vielä parempaa, ketään joka tietää mitä tälle tunteelle voi tehdä? Vai onko hyväksyminen ainoa oikea ratkaisu. Ei tosin yhtään hassumpi sekään.

in lifestyle, Yleinen by
27 Likes

30 lokakuun 2018 - 21:09

in Perhe, Yleinen by
9 Likes

Facebook muistutti muutama päivä sitten näistä valokuvista minusta ja Albasta, jotka on otettu tarkalleen neljä vuotta sitten. Alba oli tuolloin vajaa kahden kuukauden ikäinen pieni pötkylä, ja minä itse yhtä tuore äiti. Nämä kuvat herättivät aivan järkyttävän muistojen tulvan. Tuntui käsittämättömältä että muistin tuon noiden kuvien ottohetken ihan kuin se olisi ollut eilen, tai korkeintaan viime viikolla, vaikka todellisuudessa siitä oli kerennyt vierähtää neljä (4!) kokonaista vuotta. Vaikka valtavan paljon on mahtunut noiden kuvien ja tämän hetken väliin niin silti aikaa tuntuu tuhlaantuneen ainakin tuplasti suhteessa tapahtumiin.  Noiden kuvien innoittamana aloin selailemaan omia vanhoja postauksiani niiltä ajoilta, kun Alba oli vielä pieni. Ja teki mieli nostaa sieltä tänne muutama, joista tässä nyt niistä yksi. Tämä postaus huvitti, koska niin moni asia tässä on edelleenkin ihan täysin totta. Lisäsin muutamiin kohtiin kommenteja tältä päivältä, jos koin tarpeelliseksi.

Postaus kirjoitettu ja julkaistu 11.10.2016

Lapsen saaminen herättää luonnollisesti aika paljon ajatuksia, toiveita ja odotuksia.  Pelkästään jo tieto siitä, että lapsi on tulossa tekee ihmeitä. Sitä alkaa miettiä oikeastaan aivan kaikkea vähän eri tavalla. Miettii millainen vanhempi haluaisi olla, ja miettii millainen se oma lapsi tulee olemaan. Sitä kaikkea on kuitenkin todella vaikea kuvitella, koska se on jotain sellaista mitä et ole kokenut koskaan aiemmin. Ellet siis ole kokenut. Mutta puhun nyt siis lähinnä niistä, jotka odottavat esikoistaan. Kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja vähän pelottavaltakin. Silti saattaa olla aika selkeät suunnitelmat sen uuden roolin suhteen. Mulla ainakin oli. Olen ihan kirjannut ylös asti asioita mitä minä en todellakaan tulisi tekemään, ja mitä taas todellakin tulisin. En nyt löytänyt tuota listaa mistään, koska hukkaan nykyään kaiken mihin kosken, mutta muisti pelaa kuitenkin sen verran, että tällaisen listan sain sen syövereistä kaivettua. Nyt kahta vuotta myöhemmin on hyvä vähän pysähtyä katselemaan, että kuinka hyvin olen pysynyt niissä suunnitelmissani.

 

 

Synnytän ehdottomasti ilman kipulääkkeitä, koska niinhän tekevät ja ovat tehneet miljoonat naiset minua ennen.
Hyvä yritys. Jos vielä joskus tule seuraava kerta niin aion kyllä pyytää aivan kaiken mahdollisen aivan heti. Se ehkä kertoo kaiken tarpeellisen.

EDIT: Paitsi että en kyllä ehkä aiokaan. En tiedä onko aika kullannut muistot vai mitä on tapahtunut, mutta ajatus täysin luonnollisesta synnytyksestä kiehtoo edelleen, ja aion kokeilla sitä mikäli vielä joskus niin onnellisesti käy.

 

Palaisin töihin heti, kun lapsi on yhdeksän kuukautta.
En palannut. Mutta kolme kuukautta sen jälkeen kyllä. Tosin vain muutamaksi päiväksi viikossa.

EDIT: ja aika pian tuon aloittamisen jälkeen heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi, joka tarkoitti sitä että bloggasin ehkä kerran viikossa aiemman viiden kerran sijaan.

En kuitenkaan laittaisi lastani koskaan päiväkotiin ennen kuin tämä osaa puhua.
Enkä laittanutkaan. Alba aloitti päiväkodissa 2 v ja 1kk ikäisenä. Puhuu jo sujuvasti sekä suomeksi että venäjäksi. Työssäkäynti niin, että lapsi on kotona onnistuu kun on mielettömän hieno tukiverkosto, joka haluaa olla lapsen elämässä yhtä paljon kuin mekin, ja niin että molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä eivätkä näe toisiaan kuin kerran viikossa. Sacrifices, you know.

EDIT: Alba taisi olla päivähoidossa ehkä kuukauden, maksimissaan kaksi ennen kuin otimme hänet takaisin kotihoitoon. Päiväkoti ei ehkä ihan ollut sellainen, kuin olisimme toivoneet ja kaikki se sairastelu mikä alkoi heti ensimmäisellä viikolla, oli tuohon aikaan itselleni ihan liikaa. Otin aina Alban sairastelun aivan järjettömän raskaasti, ja olin varma että kuolema on lähellä ja sellainen kuukauden mittainen sairasteluputki ei todellakaan tehnyt hyvää myöskään meikäläisen mielenterveydelle. Lisäksi olin heittäytynyt juuri täysipäiväiseksi bloggaajaksi, enkä kuitenkaan juuri koskaan blogannut niin krhmm miksipä en hoitaisi omaa lastani kotona, kun kerran olin kuitenkin kotona.
Alba aloitti päivähoidon toisessa paikassa tämän vuoden alusta, ja paikka on osoittautunut ihan mielettömäksi.

 

 

Me emme todellakaan koskaan sitten lapsen synnyttyä nukkuisi eri huoneissa. Siis me vanhemmat.
Juu eipä. Taidettiin Alban syntymän jälkeen nukkua ehkä kaksi yötä koko perhe samassa huoneessa, jonka jälkeen Roma muutti olohuoneeseen 10 kuukaudeksi. Ja se oli ehkä viisainta, mitä me olemme koskaan päättäneet. Tuolla tavoin taloudessa oli aina yksi tolkun ihminen, hyvin levännyt ja järjissään. Itse saattoi taas oikeuttaa itselleen vähän kaikenlaista, koska oli noh – väsynyt. Ja toisaalta taas, sai vaatia toiselta kaikenlaista, koska tämä oli noh – levännyt. Sitäpaitsi oli ihanaa saada ikävöidä toista iltaisin. Läheteltiin iltaisin viestejä toisillemme viereisiin huoneisiin, ja tuntui ihan sellaiselta seurustelevalta taas. Tätä suosittelen aivan kaikille.

EDIT: jos suhde päättyi eroon n.kolme kuukautta tämän kirjoittamisen jälkeen, niin en ehkä sittenkään voi suositella tätä kenellekään?

 


En ehkä halua koskaan imettää.
En ole vieläkään ihan varma halusinko, mutta tein sitä silti 18 kuukautta. Varmaan laiskuuttani lähinnä. Olihan se nyt öisin se huomattavasti helpompi vaihtoehto niiden pullojen ja maidon lämmittelyn sijaan.

 


En todellakaan unohtaisi itseäni lapsen saatuani.
Ehkä vähän saatoin vuodeksi kyllä unohtaa. Mutta se on ihan suotavaa, ja ymmärrettävää. Sitä menee sellaiseen kuplaan, josta ei oikeastaan edes halua ulos. Siis ainakaan vuoteen. Sen jälkeen saattaa haluta kahta kauheammin.

EDIT: jatkossa osaisin olla ehkä vähän vähemään ”totaalitaarinen”. En nähnyt lapsen saamisen jälkeen oikeastaan ketään ensimmäiseen vuoteen. Halusin vain olla kotona perheen kanssa. Se ei välttämättä ollut viisain valinta ihmiselle, joka oikeasti kaipaa aika paljon muita ihmisiä ympärilleen.

 

 

En koskaan pukisi lasta kuten itseäni. En myöskään pukisi lastani väreihin, enkä kuoseihin.
Pieleen meni. Puen lasta usein, kuten itseäni koska kas kummaa vaatemakuni on sama vaikka kyseessä onkin lapsi. Tietysti materiaalit ovat usein vähän toisenlaisia, mutta kyllä minä lastenkin vaatteissa pidän ihan niistä samoista simppeleistä jutuista, kuin omissanikin. Mitä taas tulee niihin kuoseihin ja väreihin, niin aika varoen käytän niitä edelleen. Mutta, lastani pukevat varsin innokkaasti myös kaksi Venäjän-mummoa. Ja voin kertoa, että meidän makumme krhm hieman eroavat toisistaan. Lähes joka kerta Alba tulee mummolasta kotiin aivan toisen näköisenä, kuin sinne mennessään. Ja se on aivan okei. Tai ainakin pitäisi varmaan olla. Välillä vähän silti saatan nieleskellä. Ja piilotella niitä kaikkein kamalimpia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään.

EDIT: Venäjän-mummot pukevat lasta edelleen yhtä innokkaasti, ellei vielä innokkaammin kuin ennen ja alan olla jo aika sujut sen asian kanssa. Silti aina välillä huvittaa kuinka erilaiselta lapsi näyttää niinä päivinä, kun ei ole meillä. Mutta ei ollenkaan pahalla tavalla, vaan sellaista positiivista huvitusta.

 

 

Lapsellani olisi aina päällään puhtaat vaatteet.
Totta. Paitsi silloin, kun ne ovat likaiset. Ja aika usein ne ovat. Enkä jaksa vetää siitä sen suurempaa stressiä. Tuon ikäiset vaan nyt sattuvat tykkäämään viilipurkin kaatamisesta päälleen, tai siitä miltä kuulakärkikynä tuntuu uusien farkkujen pinnalla ja vesiväritkin ovat usein kivempia vaatteilla kuin paperilla. Tietysti vaihdan lapselle puhtaat vaatteet aina, kun olemme menossa jonnekin/ meillä on vieraita, mutta jos olemme kotona ihan vain omalla porukalla niin en todellakaan vaihda vaatteita jokaisen ruokailun jälkeen. Sitä pyykin määrää muuten. Huh. Mä haluan tehdä elämälläni muutakin, kuin pyykätä ja viikata.

EDIT: Ihanaa, että samoja vaatteita voi nykyään helposti käyttää vaikka kolme päivää putkeen, niin että ne ovat oikeasti myös puhtaita. Kaukana ovat ne ajat kun vaatteita olisi pitänyt vaihtaa sen kuusi kertaa päivässä, jos olisi halunnut pitää aina vain puhtaita.

 

 

En kyllä anna lapseni maistaa sokeria. En ainakaan ennen kuin tämä täyttää 18 ja on kyllin järkevä päättämään itse haluaako sitä elämäänsä vai ei.
Juuh elikkäs. Tuo lapsi tiesi kyllä jo puolen vuoden ikäisenä aivan tasan tarkkaan, että suklaa on suklaata ja sitä tulee himoita. Piste. Kehen lie tullut.

EDIT: Tietää sokerin hienouden kyllä yhä edelleen. Kehen lie tullut… Tosin ihan yksinään en itseäni syytä, osansa on varmaan saanut siitäkin, että venäläisessä keittiössä suunnilleen kaikki tunnutaan syövän hillon tai hunajan kanssa.

 

 

 Veisin lapseni ainakin vauvauintiin, muskariin, temppukerhoon ja satubalettiin.
Paitsi etten vienyt. Yhteenkään niistä. Mikään muu kuin tuo vauvauinnin väliinjättäminen ei tosin harmita. Ette edes voi kuvitella sitä huudon määrää mikä tuosta lapsesta lähtee, kun vesi liippaa edes läheltä hänen kasvojaan. Jotenkin kaukaisilta tuntuvat ne sukeltelevat vauvat….

EDIT: Nyt vesi ei kyllä todellakaan enää pelota. Kesällä ei juuri muuta tehtykään kuin uitu, tosin se sukeltaminen edelleen vähän hirvittää. Samoin kun veden joutuminen silmiin. Mutta silti, uimaan voi oppia selvästi ilman vauvauintiakin. Muskarissa ja taidekerhossa Alba kävi tammikuusta kesäkuuhun, mutta nyt ollaan kesän jälkeen otettu ihan iisisti harrastuksien suhteen. Nämä arki-illat kun kiitävät muutenkin niin vauhdilla ohi.

 

Meillä ei todellakaan olisi kaksivuotiasta vaippojen käyttäjää.
Vaan kyllähän meillä on. Ja on varmaan vaippoja käyttävä 2,5 vuotiaskin.

EDIT: Oli muuten juuri noin. Riisuin Albalta vaipan tämän 3-vuotissynttäreiden aamuna, ja sen koommin sitä ei ole päälle puettu, eikä yhtäkään vahinkoa ole sen koommin täällä tullut. Lieköhän siis ollut jo aikakin…

 

 

Ottaisin lapsen mukaan kaikkialle minne menen.
Väärin. En ota. Nautin omasta ajastani ja omista jutuistani niin paljon, että menen usein todella mielelläni ihan yksin. Mutta suurin syy on kyllä se että poden niin järkyttävän huonoa omaatuntoa aina, kun otan Alban mukaani johonkin paikkaan, joka on ehkä kivempi minulle kuin hänelle. Ihan älytöntä, tiedän. Olen yrittänyt päästä siitä eroon tekemällä juuri niitä asioita, mutta voi! Sydäntä pistää ja viiltelee aina siihen malliin, ettei se alunperin kivalta tuntunut homma enää sen kaiken pistelyn kanssa tunnukaan niin hyvältä. 
Kaikkein mieluiten teenkin Alban kanssa niitä asioita, mistä tiedän tämän valtavasti nauttivan. Itsekin yritän. Sillä jaettu ilo jne.

EDIT: Nykyään Alba kyllä kulkee mielellään mukana mihin tahansa nyt menenkin. Eräänkin kerran ollut mukanani palavereissa ja muissa ankeissa aikuisten jutuissa, ja olen selvinnyt niistä jopa ilman huonoa omatuntoa.

 

 

Annan Roman olla lapselle isä ihan omalla tavallaan. En puutu, enkä ojentele enkä todellakaan kuvittele tietäväni paremmin.
Vaikeaa on ollut, sillä aika usein tuntuu vähän siltä niinku tietäisin ihan vähän paremmin ja enemmän. Mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta annoin aika vapaasti toisen tehdä asiat juuri niin kuin tämä parhaaksi koki. En puuttunut, enkä valittanut. Mutta toista on nyt. Vasta nyt tuntuu, että niitä kasvatuksellisia haasteita alkaa tulla, ja nyt on huomattavasti hankalampaa antaa toisen toimia tavallaan. Yritän silti. Sillä tiedän, etteivät omat tapani toimia ole oikeasti yhtään parempia. Todennäköisesti päinvastoin.

EDIT: Tässä oon edelleenkin aika huono. Ajattelin aika usein osaavani ja tietäväni vähän paremmin ja vähän enemmän. On vaikea olla puuttumatta asioihin, kun tuntuu siltä – silloinkin, vaikka tietäisi ettei oikeasti pitäisi.

 

 

Heti, kun lapsi vaan pysyisi pystyssä meillä tanssittaisiin joka päivä.
Ja sitä meillä kyllä todellakin tehdään. Alba pyytää usein aina heti aamuisin ”lauluja” koska haluaa tanssia. Äitinsä tyttö. Ja aina kun tulevat moikkaamaan mua töihin ja Alba kuulee liikkeessä soivan musiikin tahtoo tämä aivan joka ikinen kerta heti päästä tanssimaan.Sitä hän sitten siellä asiakkaiden lomassa tekee. Eihän muut ihmiset sitä polvien notkottamista välttämättä tanssiksi ymmärrän, mutta minä kyllä tiedän.

EDIT: Alba pitää kyllä edelleen huolen siitä, että tanssia on riittävästi. Tuntuu, että itse ei todellakaan ”ehdi” enää mukaan samalla tavalla kuin ennen. Aina on siivottavaa, viikattavaa, pyykättävää tai muuta tehtävää.

 

 

Aion olla ihan sillain vaatimattomasti täydellinen äiti.
Unohdin tämän heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Nykyään en edes yritä, sillä tiedän että sitä täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on ihan vaan olla läsnä. Siinä niin. Kuulla ja nähdä, oikeasti kohdata. Jakaa hetkiä, asioita. Siinä mä oon omasta mielestäni onnistunut aika hyvin. Olemaan läsnä siis.

EDIT: Toisinaan onnistuu tuo läsnäolo paremmin kuin toisina hetkinä/päivinä. Huomaan, että kaikki oma kuorma kostautuu kyllä heti siinä, miten jaksaa olla läsnä lapselle. Jos on huoli/murheita/stressiä sitä niin helposti sukeltaa niihin, eikä osaa nähdä lasta samalla tavalla kuin niinä päivinä, jolloin asiat on hyvin ja elämä tuntuu kevyeltä. Onneksi niitä surkeampia päiviä on nykyään niin harvakseltaan. Olen myös huomannut, että aina sellaisina päivinä kun olen päättänyt etten koske puhelimeen koko päivänä, on huomattavasti helpompaa olla läsnä. Hermoillekaan ei kukaan onnistu käymään, kun ei yritä tehdä mitään muuta samaan aikaan, sen kun on vain ja näkee sen pienen.

 

TÄMÄ KYSYMYS AJANKOHTAINEN EDELLEEN:
Kiinnostaisi kuulla millaisia asioita te piditte ennen lapsen syntymää tärkeinä? Ja millaisista asioista, ette ole joustaneet sen syntymän jälkeenkään.

in Perhe, Yleinen by
9 Likes

25 lokakuun 2018 - 06:20

in lifestyle, tyyli, Yleinen by
11 Likes


Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta?
 

No hmm, en oo varma onkohan näitä. Tai tietysti on, mutta onko sellaisia joita haluaisinkin teidän tietävän. Yritetään: mut on valittu vuoden urheilijaksi kuudennella luokalla, samana vuonna sain myös hymypatsaan joka annettiin eniten ääniä muilta koululaisilta saaneelle. Varastin lapsena joskus suklaapatukan kaupasta, jonka isäni huomasi ja jouduin palauttamaan tuon patukan nöyränä takaisin kassalle. Muistan edelleen kuinka paljon se häpeä kirveli. Ei ole tullut tarvetta varastaa uudelleen. Kehotin kerran muutamaa vuotta nuorempaa serkkua maistamaan terassin laudoitukselle sulanutta ”suklaata” jonka tiesin olevan pikkuveljeni kakkaa, serkku maistoi. Terveisiä vaan. Leikin barbeilla varmaan ainakin kasiluokalle asti. Puhun usein yksin kävellessäni ”puhelimessa” eli toisin sanoen itsekseni puhelin korvalla. En pysty nukkumaan ilman peittoa, en vaikka olisi kuinka kuuma tahansa. Tein hetki sitten sellaisen testin, jossa piti sellaista epämääräistä kuvaa katsomalla kertoa mitä eläimiä kuvassa näki. Kuvan alle oli sitten listattu, että mitä minkäkin eläimen näkeminen ensimmäisenä sitten tarkoitti. Mä näin kuvassa pandan ja kotkan. Niistä kumpaakaan ei oltu mainittu siinä listassa. Että en sitten tiedä mitä se testi kertoi musta.

 
Mitkä ovat huonoja puoliasi?
 

En keksiny ite yhtään, niin kysyin tätä poikaystävältä: ärsyttävintä on kuulemma se, etten osaa syödä ajoissa joka taas tarkoittaa sitä, että muutun kiukkuiseksi koska nälkä. Ja toinen ärsyttävä asia on kuulemma se, etten koskaan osaa päättää mitä haluaisin syödä. Muita ei kuulemma ole ja sehän on tietysti varmasti ihan totta.

Mikä sinussa ihastuttaa muita?
 

Varmaan lämpö ja ystävällisyys. Helposti lähestyttävyys. Se, etten koskaan, ainakaan heti, tuomitse vaan haluan aina yrittää ymmärtää ensin.

 
Oletko lähiaikoina nolannut itseäsi julkisesti, missä ja miten?
 

Olen kävelevä Nolo, joten ihan varmasti kyllä mutta nyt ei tietenkään tule mitään mieleen.

 
Jos saisit minkä tahansa ominaispiirteen tai taidon, mikä se olisi?
 

Hauska olis kyllä kiva olla. Taidoista taas valitsisin sen, että osaisin laulaa. Siis sillä tavalla järjettömän kauniisti ja ihan mitä tahansa.

 
Miten tapasit poikaystäväsi?
 
Tinderissä, uskokaa tai älkää. Yksi samoihin aikoihin eronnut ystäväni painosti lataamaan Tinderin ja pitämään vähän hauskaa. En innostunut sovelluksesta yhtään, vaan käytin sitä lähinnä nukuttajana silloin kun en saanut unta. Piti aina swaippailla niin pitkään, että pystyi pyyhkäisemään kerran vasemmalle (vai ehkä sittenkin oikealle? En edes enää muista). Yleensä uni tuli ennen kuin se tapahtui. Ja swaippailin siis oikealle (?) lähinnä sellaisia tyyppejä, jotka tunsin ainakin ulkonäöltä. Poikaystävä tuli vastaan ehkä kolmantena Tinder-päivänäni ja koska luulin nähneeni hänet muutamaa päivää aiemmin ulkona, niin swaippasin oikealla. Myöhemmin paljastui, että olin erehtynyt henkilöstä.
Rami oli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa kenen kanssa jaksoin jutella kahta lausetta pidemmälle, ja ainoa kenet halusin tavata. Kaikki lähti oikeastaan jo siitä ihan ensimmäisestä viestistä ja sen koommin keskustelu ei koskaan oikeastaan ole päättynyt, vaikka oltiinkin jossain vaiheessa useampi kuukausi ihan vaan kavereita.
 
Mistä asioista tulet todella onnelliseksi?
 

Rakkaiden kanssa vietetystä ajasta, jolloin oikeasti ollaan yhdessä. Alban onnesta ja Albasta nyt ihan ylipäätään. Anteeksi antamisesta ja – saamisesta. Sopimisesta. Halauksista. Hyvästä seksistä. Keskusteluista, jotka antavat enemmän kuin ottavat. Ihmisistä, jotka tekevät hyvää. Siitä, että rahaa on riittävästi.

 

Mikä saa sinut nauramaan?

Omat jutut, Ruusan jutut. Alba ja sen pikku-aikuisuus, sekä se että Alba kysyy nykyään n.kuusi kertaa päivässä ”eiks sul oo yhtään huumorintajuu?” Ramin jutut. Mun lempityökaverin Aleksin jutut. Meemit, joita kukaan muu ei käsitä. Instagramissa Mytherapistsays- tilin kaikki asiat. Ja sellaiset tilanteet, joille/joissa ei todellakaan olisi soveliasta nauraa.

 

 

Paheesi?

Mä en oo ihan varma onko mulla sellasia? En polta tupakkaa, en bailaa, en syö kovin huonosti ja vaikka söisinkin en pitäisi sitä paheena. Eiku hei, on yks: syön räkää joskus, mutta älkää IKINÄ kertoko kenellekään. Ja sit kans se, että kuuntelen yksin ollessani E-typea.

Mitkä asiat tekevät sinut surulliseksi?

Ihmiset, jotka ovat täysin sokeita omalle toiminalleen. Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa parempia kuin muut. Ihmiset, jotka ovat epäreiluja ja -aitoja. Aika usein siis ihan vaan ihmiset. Aika usein myös se, jos Alba syö huonosti, on sairaana tai on muuten jotenkin normaalista poikkeava. Epärehellisyys. Ilkeys. Pahantahtoisuus. Juorut, jotka eivät pidä paikkaansa. Selän takana puhuminen.

 
Vaihdatko jonkin tietyn tv-ohjelman kohdalla poikkeuksetta aina kanavaa?
 
Mulla ei oo ollut telkkaria enää moneen vuoteen, enkä silloinkaan koskaan katsonut sitä kun sellainen oli. Mutta muistaakseni ainakin Emmerdale ärsytti aikoinaan, ja ärsyttäis varmaan vieläkin. Pelkästään jo se tunnusmusiikki saa aikaan inhon väristyksiä hrrrr.
 
Asuisitko mieluummin kaupungissa vai maaseudulla?

Tällä hetkellä kaupunki tuntuu tosi hyvältä, mutta unelma olisi, että olisi yksi koti kaupungissa ja toinen maalla. Huomaan, että maalla mun on paljon helpompaa olla läsnä, kiinni hetkessä ja rento. Mutta yleensä kaipaan jo muutaman päivän jälkeen kaupunkiin; omille tutuille kulmille, ratikoiden kolinaan ja ihmisten keskelle.

 
Ennen kuin soitat puhelun, mietitkö etukäteen mielessäsi mitä aiot sanoa?
 

Ennen tein tätä aina. Mietin etukäteen jopa ne ystäville soitetut puhelut, mistään virallisimmista puheluista nyt puhumattakaan. Enää en kuitenkaan ole tehnyt sitä pitkään aikaan ja tajusin sen oikeastaan vasta nyt kun luin tämän kysymyksen.

Jos olisi “pakko” osallistua johonkin tosi-tv-sarjaan, mikä se olisi?

 Osallistuin kerran, vaikka ei ollut edes pakko että tuota noin. En kuitenkaan lähtisi enää koskaan mukaan mihinkään sarjaan, jossa pitäisi antaa itsestään enemmän kuin mielipiteensä tai joku fyysinen suoritus. Selviytyjät nyt ehkä ainoa sellainen ohjelma, johon voisin kuvitella lähteväni mukaan.
 
in lifestyle, tyyli, Yleinen by
11 Likes