Kehutaan enemmän 26 tammikuun 2016 - 21:49

Olen tässä nyt muutamien viime viikkojen aikana miettinyt kehuja ja niiden voimaa, ja sitä miksi niitä kuitenkin jaetaan jotenkin säästellen. Lapsuudenkodissani kehuja ei viljelty kovin heppoisin perustein. Niitä kuuli harvakseltaan ja ne piti todella ansaita. Varmasti kukin meistä mietti kivoja ja positiivisia ajatuksia toinen toisistamme mutta aika harvoin niitä osattiin kuitenkaan sanoa ääneen. Kavereidenkin kesken oli nuorempana enemmän normaalia piikitellä kuin kehua, silti tiesin aina että tykkäämme kyllä toisistamme.

Viimeisten vuosien aikana kehuminen ja niiden kuuleminen on suunnilleen satakertaistunut verrattuna aiempaan. Eläminen ihmisen kanssa, jonka lapsuudenkodissa kehuja suorastaan kilvan jaetaan, on vaikuttanut tähän ehkä hieman. Heillä ei takuulla yksikään positiivinen ajatus jää sanomatta ääneen. (Toisaalta niin siellä tehdään myös niiden ei niin mairittelevien ajatusten kanssa).
Alkuun tämä tuntui vähän oudolta. En oikein osannut ottaa kehuja tosissani, kun niitä ropisi ihan solkenaan. Saati sitten, että olisin osannut itse niitä antaa. Meni varmaan vuosi, ehkä kaksi todennäköisesti jopa kolme ennen kuin tuo kehumisen kulttuuri alkoi voida vähän paksummin omassakin elämässäni. Nykyään kehun jo aika helposti ja usein, niin tuttuja kuin tuntemattomiakin. Ja voi mikä ihana positiivisuuden vire ja kierre niiden hyvin ajatusten jakamisesta syntyykään. Kehu kun ei ilahduta pelkästään saajaansa, vaan myös antaja saa siitä kepeän mielen.

En oikein tiedä miksi, mutta muistan kuinka joskus nuorempana saatoin ihailla vaikkapa nyt jonkun tyypin ulkonäköä, mutta en todellakaan halunnut kertoa ajatuksestani tälle, sillä kyllähän tämä jo itsekin tietää olevansa kaunis, eikä siis mielestäni tarvinnut tätä kehua. Toisinaan taas ajattelin kehumalla jotenkin pienentäväni itseni. Erikoinen ajatus, eikö? Silti huomaan, että näin ajattelee itse asiassa moni muukin. Kehuin esimerkiksi tuossa taannoin erään juuri tapaamani ihmisen hauskuutta johon hän kommentoi tyyliin ”älä nyt, oothan sä itekki hauska”. Tuli olo, että hänen päässään tuo kehu kääntyikin muotoon sinä hauska, minä tylsä. Tätä tapahtuu itse asiassa aika usein. Ikään kuin kehumalla muiden ominaisuuksia sitä jotenkin automaattisesti kyseenalaistaisi niitä samoja ominaisuuksia itsessään. Jakaako joku saman ajatuksen, vai olenko ihan yksin tämän kanssa?

Kehotankin nyt tässä näin niin itseäni kuin kaikkia teitäkin kehumaan enemmän ja vilpittömämmin. Voin luvata, että huomaatte kyllä niiden positiivisen vaikutuksen elämässänne hyvin pian. On melkein uskomatonta kuinka suuri voima positiivisella palautteella voi olla, joten käytetään sitä voimaa. Säästelemättä ja surutta. Niiden kehujen jakelemisen lisäksi kiinnittäkääpä vielä ihan erityistä huomiota siihen kuinka puhutte muista ihmisistä silloin kun he eivät ole läsnä. Se kuinka käyttäydymme sosiaalisissa tilanteissa kertoo meistä varmasti paljon, mutta se mitä ajattelemme ja kuinka muista puhumme silloin kun he eivät ole kuulemassa, kertoo meistä mielestäni vielä enemmän.

pst. olisi ihanaa jos jättäisitte kommentin, jossa kehuisitte yhtä, tai miksei useampaakin, teille merkityksellistä ihmistä.